Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.

Siinä on paljon eroa, ajatteleeko "elämä oli tässä" vai "elämä on tässä". Itte valitsen jälkimmäisen.  Mukavat asiat eivät elämästä lopu, eikä työelämässäkään ole välttämättä rauska vielä viidenkympinkään jälkeen.

Jos haaveilet loputtomasta tarjonnasta komeita miehiä tai esimerkiksi huippu-urheilijan urasta, niin sitten olet kyllä oikeassa. Aika monta asiaa voi kuitenkin tehdä vielä yli nelikymppisenäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Elämä on tässä ja NYT olipa minkä ikäinen tahansa. Jokainen päivä ja hetki on täynnä valintoja. Rajoitteet on olemassa vaan oman pään sisällä. Pikku hiljaa voi huomata positiivisen muutoksen elämässään, jos alkaa tekemään valintansa omaa intuitiotaan/sydäntään kuunnellen. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä ja sitä on turha odottaa, jos käyttää energiansa murehtimiseen. "As you think so you become"

Ja vielä joku ulukomaankielinen motto kruunaamaan tämänkin 'viisauden'. Mut kyllä mä uskon, että sä uskot, sen takiahan nämä kaikki oppaat ja jonkun Coelhon latteudet menee kaupaksi.

Kyllä se on uskottava, kun sen on kantapään kautta itse oppinut ;)

Mulla on matkaa vielä neljäänkymppiin mutta olen tajunnut että kaikki elämän valinnat tuottaa hedelmää viiveellä sitten vähän myöhemmin. Kaikkea ei saa heti. Uhrauksia pitää tehdä. Pitää tietää omat vahvuudet ja tuntea itsensä. Pitää osata olla itselleen se tärkein ihminen. Pitää olla vähän naiivi, oikeilla hetkillä realisti. Pienet sijoitukset kasvaa arvoa ja satoa niitetään nelikymppisenä. Siinä iässä kuitenkin ehtii vielä tehdä kylvöt jos välineet oli aiemmin hukassa, sato vaan tulee myöhässä.

Mielestäni tässä ketjussa korostuvat nelikymppisten kaksi äärilaitaa. Toiset ovat oikein tyytyväisiä elämäänsä ja toiset pettyneitä kaikkeen.

Itse kuulun harmikseni jälkimmäiseen ryhmään. Elämä on ollut raskasta taistelua ylivoimaisia vastoinkäymisiä vastaan. Tämä mylly on jauhanut minusta väsyneen ja masentuneen nelikymppisen, jonka mielestä elämä on arvaamatonta ja mielivaltaista. Saman ihmisen kohdalle voi osua loputtomasti iskuja, eikä täällä mikään oikeudenmukaisuus toteudu. Minulle on ihan turha tulla elvistelemään ja hokemaan, että piristy nyt vähän ja onnellisuus on itsestä kiinni jne. Kun vastoinkäymisiä on ollut liikaa, vahvinkin lannistuu. Elämä on sumuista kellumista päivästä toiseen, vailla merkitystä ja vailla toivoa paremmasta huomisesta.

Vierailija kirjoitti:

Tutkimustaen mukaan ihminen on masentuneimmillaan 45-vuotiaana.

Että cheer up!

Minäkin luin jostakin tutkimuksesta, että syvin alho on siinä 50 vuoden paikkeilla, eli ennen sitä ja sen jälkeen on parempi.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni tässä ketjussa korostuvat nelikymppisten kaksi äärilaitaa. Toiset ovat oikein tyytyväisiä elämäänsä ja toiset pettyneitä kaikkeen.

Itse kuulun harmikseni jälkimmäiseen ryhmään. Elämä on ollut raskasta taistelua ylivoimaisia vastoinkäymisiä vastaan. Tämä mylly on jauhanut minusta väsyneen ja masentuneen nelikymppisen, jonka mielestä elämä on arvaamatonta ja mielivaltaista. Saman ihmisen kohdalle voi osua loputtomasti iskuja, eikä täällä mikään oikeudenmukaisuus toteudu. Minulle on ihan turha tulla elvistelemään ja hokemaan, että piristy nyt vähän ja onnellisuus on itsestä kiinni jne. Kun vastoinkäymisiä on ollut liikaa, vahvinkin lannistuu. Elämä on sumuista kellumista päivästä toiseen, vailla merkitystä ja vailla toivoa paremmasta huomisesta.

Minullakin on ollut vaikea ja traumaattinen elämä, mutta olen onnekseni saanut paljon apua, tukea ja hoitoa, kun oikein sinnikkäästi apua, tukea ja hoitoa olen etsinyt ja sitten ottanut myös avun, tuen ja hoidon vastaan.

Voimia, iloa ja valoa kaikille, mutta etenkin raskaan elämän eläjille

Suomi taitaa olla masentuneiden luvattu maa. Onneksi sieltä on päässyt jo nuorena pois, niin ei tarvitse kuulua minkään ikäisenä noihin syviin alhoihin.

Olen vähän yli nelikymppinen ja työurani on olematon. Pari lasta olen tehnyt, siinä suurin saavutukseni ja heistä olenkin tosi onnellinen. Välillä kauhistuttaa, mutta toisaalta kun olen tajunnut olevani näin "vanha", olen saanut myös uutta puhtia. Olen lievästi ylipainoinen ja ajatellut, että "joo, pitäisihän sitä vähän laihduttaa" ja se on jäänyt siihen. Nyt kuitenkin tuntuu, että tuo "vanhuus" on sillä tavalla kolahtanut tajuntaan, että on vaan pakko laihduttaa, jos aikoo elää vielä vuosikymmeniä. Joitain kotona tehtäviä työideoita on ollut, mutta nyt vasta olen niitäkin laittamassa oikeasti tavoitteiksi ja suunnitellut, miten ne tavoitan. Nuorempana oli aina aikaa sitten joskus. Nyt on pakko tarttua toimeen jos aikoo ja suunnitella asiat realistisesti, eikä se masenna tippaakaan!

Mummu sano, että 60-vuotiaana se elämä vasta alkoi. Matkusteli Euroopassa, harrasti, toimi järjestöissä, tapasi sukulaisia ja ystäviä. 97-vuotiaaksi asti eli, joten 37 vuotta oli tuota vapaa-aikaa elämässä. Sitä ennen töitä, kotitöitä ja lapsia..

Höpsis! Minä olen nyt nelikymppisenä todella tyytyväinen elämään. Aion vielä muuttaa toiseen maahan, etsiä vielä paremman työpaikan ja mielestäni näytän paremmalta kuin kolmekymppisenä. Aion matkustella PALJON ja nauttia elämästä!

Ai tajuaa vai? Minä en ole ainakaan tuota vielä tajunut.

Minusta tämä on hyvä avaus aiheesta ja ketjun lukeminen antaa perspektiiviä nelikymppisten vaihteleviin tilanteisiin. Niinhän se tuntuu olevan, että elämänkulun erot ovat jo merkittävät neljänkympin kinttaille tultaessa. Hyvinvointi kasautuu: Toisilla on pitkä työura, rahaa, ystäviä, terveyttä, mahdollisuuksia. Toisilla suuria murheita, sairautta, työttömyyttä, rahattomuutta, kaventunut elämänpiiri. Nämä kaksi maailmaa eivät oikein kohtaa. Epäoikeudenmukaistahan tämä on.

Elämäntilanne varmaan vaikuttaa paljon siihen, millaiseksi kokee elämänsä ja näkymänsä nelikymppisenä. Jos on saanut olla töissä ja edetä uralla, loppuelämä näyttää varmasti mahtavalta. Mutta jos ei oikein ole päässyt työuraan kiinni ja elämä on ikään kuin jäänyt rakentamatta, niin tuossa kohtaa voi tosiaan tuntua, että tässä tämä nyt sitten oli. 

Kun itse täytin 40, olin toiveikkaana opiskelemassa uutta ammattia. Ja olin todella toiveikas, koska olin löytänyt itseäni kiinnostavan alan ja siihen suorastaan unelmakoulutuksen. Mutta ei se koulutus ja tutkinto auttanut kuitenkaan työllistymisessä. Nyt 47-vuotiaana alkaa tuntua, että pilalle meni ja tätä ei saa enää korjattua. Pari minun ikäistäni tuttua on juuri vaihtanut uuteen työhön oltuaan 19 vuotta samalla työnantajalla. Molemmat puhkuvat intoa uusien haasteiden edessä ja voin vain kuvitella, että he elävät elämänsä parasta aikaa ja menossa vielä parempaan päin. En osaa heitä kadehtia, koska tiedän ettei menestys synny tyhjästä, vaan on vaatinut kovaa työtä ja uhrauksiakin matkan varrella. Mutta toki olen hieman surullinen siitä, että minulta se ei ole onnistunut.

Tuntuu kurjalta ajatella, että tässä nyt sitten odotellaan 20 vuotta että pääsee eläkkeelle. Ja sitten vielä toiset 20 vuotta että pääsee hautaan. Kuulostaa pitkästyttävältä!

Muistaa kuitenkin kaikki että 40v. on nuori, ja omat unelmat on toteutettavissa kaikissa elämän vaiheissa.

Täällä juuri nelikymppinen. Niin samat fiilikset. Ura on mikä on, no onneksi on töitä. Rahaa ei juurikaan ole, terveys reistailee. Onneksi on ihana lapsi ja kiva työ. Taisteltu on jo 10 vuotiaasta. Päihdekoti lapsuudessa, eroperhe, itishelvetti. Siitä olen pois päässyt ja omin jaloin seison. Töitä on vaatinut, vaatii jatkossakin. Olen työurallani arvostettu ja pidetty. Paljon toki olen kokenut ja nähnyt, ehkä elämän kuuluukin kulkea juuri näin.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni tässä ketjussa korostuvat nelikymppisten kaksi äärilaitaa. Toiset ovat oikein tyytyväisiä elämäänsä ja toiset pettyneitä kaikkeen.

Itse kuulun harmikseni jälkimmäiseen ryhmään. Elämä on ollut raskasta taistelua ylivoimaisia vastoinkäymisiä vastaan. Tämä mylly on jauhanut minusta väsyneen ja masentuneen nelikymppisen, jonka mielestä elämä on arvaamatonta ja mielivaltaista. Saman ihmisen kohdalle voi osua loputtomasti iskuja, eikä täällä mikään oikeudenmukaisuus toteudu. Minulle on ihan turha tulla elvistelemään ja hokemaan, että piristy nyt vähän ja onnellisuus on itsestä kiinni jne. Kun vastoinkäymisiä on ollut liikaa, vahvinkin lannistuu. Elämä on sumuista kellumista päivästä toiseen, vailla merkitystä ja vailla toivoa paremmasta huomisesta.

Joo, kaksi äärilaitaa. Ymmärrän kyllä hyvin, että jos elämä on kolhinut tarpeeksi, niin ei se siitä noin vaan muutu vaikka kuinka yrittäisi olla positiivinen. Jos jollakulla on mennyt hyvin elämässä, niin onhan se helppo antaa ohjeita. Itse näen jotenkin asian niin, että vaikka on niitä vastoinkäymisiä, niin jos turvaverkot ovat kunnossa, niin niistä karikoista selviää. Turvaverkko voi olla sukulaiset, ystävät, ex-mies, nykyinen partneri, lapset jne. Kun turvaverkko on kunnossa, on niin paljon helpompi selviytyä niistä vastoinkäymisisistä ja sitten hehkuttaa, kuinka on selviytyjä. Totta tietenkin, mutta olisitko selviytynyt yksin? Elämä on huomattavasti helpompaa, kun voi jakaa asioita, eikä aina tarvitse hoitaa kaikkea yksin. Energiaa ja voimaa saa support-ryhmästä. Turvaverkoksi käy myös raha, koska sitten voi ostaa palveluita. Jos näitä ei ole, niin hankalaa on ja kyllä siitä lannistuu väistämättä. Itse olen ulkomailla asuva nainen, jolla ei ole mitään näistä ja kyllä välillä ahdistaa ihan pirusti ja vaikka kuinka yrittää olla positiivinen ja sitten kun niitä iskuja tulee, niin ei vaan jaksaisi. Suomeen ei ole enää asiaa tässä vaiheessa eikä se mitään muuttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!

Anteeksi mutta mua niin masentaa tämä elämä. Toki toi kuulostaa ihanalta, mut sitten kun se vapaus alkaa siinä kuudenkympin tienoilla niin johan terveys menee. Oon "vasta" kolkyt ja jo nyt masentaa. 

Minua kanssa naurattaa nämä jotka hyppivät innoissaan että 60 vuotiaana on rahaa ja aikaa. Kuinka moni 60 vuotias jaksaa matkustella ympäri maailmaa, patikoida pitkiä matkoja Suomen erämaassa ja opetella joku uusi laji esim. sukeltaminen avomerellä?

Sinun tuttavapiirissä 60-vuotiaat on jo niin sairaita että toinen jalka on haudassa? Minun tuttavapiirissä ei todellakaan, esim. useat työkaverini ovat 60 v + ja hyväkuntoisia ja pystyvät matkustelemaan ja tekemään mitä tahansa normaaleja harrastuksia (mukaan lukien vaellus) vaikeuksitta ja tekevätkin. Ei nyt extremeurheilua kuitenkaan mutta eipä se kaikkien juttu ole muutenkaan. Sama tavoite itsellä, ei siis voi tietää mutta toivotaan.

Aika harva 60 vuotias on niin hyvässä kunnossa että kykenee lähtemään esim. kuukauden patikkaretkelle Lapin erämaahan. 

En ota muuhun kantaa, mutta miks pitää aina mennä ihan överiksi? Todella harvoja kiinnostaa mikään KUUKAUDEN vaellus. Et sä yhtäkkiä herää 60, että "tätä mä olen halunnut elämäni". Vähä nyt taas järkeä näihin.

Mä tapasin matkoillani maailmalla 76 vuotiaan naisen joka matkusteli yksin. Oli ollut jo pitkään maailmalla. Hänessä oli jotain todella kadehdittavaa uskallusta.