Lue keskustelun säännöt.
Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Kommentit (428)
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Höpsis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Jollet selviä masennuksestasi positiivisella elämänasenteella parissa kuukaudessa, kannattaa mennä lääkärille.
En ymmärrä. Itsellä teini ja kohta syntyy vauva. Kovasti on elämää. Siihen lisäksi työ ja parisuhde, ystävät,sukulaiset. Paljon on takana ja edessä. Ankeaa jos ajattelee nelikymppisenä että elämä on ohi. Paitsi jos olet kuolemansairas.
Ihmisellä on nuoruusvuodet 0-20v Ruuhkavuodet 20-40v
Vapausvuodet 40-80v
Toisilla vanhuusvuodet 80-100v
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Minun elämäni ainakin alkoi vasta 40-vuotiaana. Kohta olen 50 ja tosi tyytyväinen elämääni. Ai mitä niin ei saavuta? Itse aloitin työnteonkin vasta 40-vuotiaana. Ja tuskin urani tähän lopahtaa. Tunnen itseni huomattavasti kauniimmaksi kuin 15-vuotiaana. Kerään katseita miehiltä, mutta nyt he eivät uskalla olla törkeitä. Olen voimakas, vahva, itsenäinen NAINEN. Mikä voisi olla tämän parempaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Itsellä teini ja kohta syntyy vauva. Kovasti on elämää. Siihen lisäksi työ ja parisuhde, ystävät,sukulaiset. Paljon on takana ja edessä. Ankeaa jos ajattelee nelikymppisenä että elämä on ohi. Paitsi jos olet kuolemansairas.
Niin, sinulla on kaikki hyvin. Elämässä on sisältöä ja on tärkeitä ihmisiä ympärillä. En minäkään sinuna valittaisi.
No, itse nyt viisikymppisenä vasta tajusin, että joskus, jos käy hyvä tsäkä, olen samanlainen kuin nuo vastaantulevat vanhukset. Ja joskus sitä kuolee kuitenkin. Menopaussi oli jotenkin pysähdyttävä asia. Mutta sitä enemmän pitää oppia nauttimaan tästä hetkestä ja jokaisesta hengenvedosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se vituttaa, että on ensiksi pyrkinyt sisään ja opiskellut jonkun alan tutkinnon, mutta huomaa valmistuessaan, ettei pääse kuin pätkätöihin, koska saattaa lisääntyä ja sekös työnantajaa hirvittää.
On siinä heittopussina on-off aikansa ja hankkii ne lapset työttömänä vielä, kun on hedelmällinen. Hoitaa niitä ja hakee samalla töitä, eikä kuitenkaan pääse vakihommiin, koska on lama ja muka liian vanha, kun on 42.
Aika kuluu, eikä kukaan enää arvosta. Yhteiskunta haukkuu, mies haukkuu, omat vanhemmat haukkuu, omat lapset alkaa haukkua ja ystäväpiiri kaventuu, koska on luuseri.
Kaikki peittelee paskaa elämäntilannettaan ja esittää, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Kituuttaa siinä samoilla surkeilla tuloilla kuin opiskelijanakin, eikä elämä koskaan alkanut. Pelkää jo etukäteen paskaa vanhuutta heitteille jätettynä vaipoissaan surkeine eläkkeineen, kun jotkut viihtyvät golffaten Bahamalla senkin ajan.
Katkeroituu ja alkaa suunnitella vallankumousta. Naamakin alkaa rypistyä ja hiukset harmaantua. Tässä se elämä sitten meni, saatana! Ei mennyt niin kuin ajatteli.
Niin, olisi kannattanut hankkia käytännöllinen koulutus ja ammatti. Moni valmistuu pitkällisistä opinnoista ei miksikään. Korkeakoulut työntävät ulos ihmisiä joilla on alun perin vinoutunut kuva maailmasta ja sen tarpeista.
Minä en ole vielä huomannut ja olen jo nelivitonen. Vielä ei vuodet tunnu missään, paitsi että lukulaseja olen käyttänyt viime talvesta.
Vaan tuuristakin tuo on kiinni. Geenilotto ja se, että matemaattinen todennäköisyys vakavaan sairauteen kasvaa vuosien myötä.
Nyt on vain niin, että vakava sairastuminenkaan ei enää pelota siten, kuin kolmekymppisenä, kun elämä oli vasta alkusuoralla ja lapset pieniä. Nyt joutaa jo mennäkin, joten sen suhteen ei ole mitään paineita. Lapsien puolesta tietysti aina joutuu huolehtimaan, mutta sellaista se oli jo 24-vuotiaana, kun ensimmäinen oli syntynyt.
Minulla on akateeminen ammatti, kuulun ylimpään tulodesiiliin ja velat on maksettu. Paskoja asioita voi tapahtua, mutta en vaihtaisi 3-kymppisen elämään, kun paskoja asioita voi tapahtua siinäkin iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se vituttaa, että on ensiksi pyrkinyt sisään ja opiskellut jonkun alan tutkinnon, mutta huomaa valmistuessaan, ettei pääse kuin pätkätöihin, koska saattaa lisääntyä ja sekös työnantajaa hirvittää.
On siinä heittopussina on-off aikansa ja hankkii ne lapset työttömänä vielä, kun on hedelmällinen. Hoitaa niitä ja hakee samalla töitä, eikä kuitenkaan pääse vakihommiin, koska on lama ja muka liian vanha, kun on 42.
Aika kuluu, eikä kukaan enää arvosta. Yhteiskunta haukkuu, mies haukkuu, omat vanhemmat haukkuu, omat lapset alkaa haukkua ja ystäväpiiri kaventuu, koska on luuseri.
Kaikki peittelee paskaa elämäntilannettaan ja esittää, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Kituuttaa siinä samoilla surkeilla tuloilla kuin opiskelijanakin, eikä elämä koskaan alkanut. Pelkää jo etukäteen paskaa vanhuutta heitteille jätettynä vaipoissaan surkeine eläkkeineen, kun jotkut viihtyvät golffaten Bahamalla senkin ajan.
Katkeroituu ja alkaa suunnitella vallankumousta. Naamakin alkaa rypistyä ja hiukset harmaantua. Tässä se elämä sitten meni, saatana! Ei mennyt niin kuin ajatteli.
Vähän sama meininki, mutta ikinä, ikinä en suostu katkeroitumaan. Se on mielestäni pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Joskus kun tapaan katkeran ihmisen, niin ajattelen, että ei ikinä tuota.
Yritän ajatella positiivisesti. Kolme onnellisen elämän peruspilaria: perhe( ja ihmissuhteet), terveys ja työ. Jos näistä kaksi on suurimmaksi osaksi kunnossa, niin elämä on aika hyvää ja onnellista siten. Noin karkeasti ajatellen ja
loppu onkin kiinni itsestä.
Gonamies kirjoitti:
Minä en ole vielä huomannut ja olen jo nelivitonen. Vielä ei vuodet tunnu missään, paitsi että lukulaseja olen käyttänyt viime talvesta.
Vaan tuuristakin tuo on kiinni. Geenilotto ja se, että matemaattinen todennäköisyys vakavaan sairauteen kasvaa vuosien myötä.
Nyt on vain niin, että vakava sairastuminenkaan ei enää pelota siten, kuin kolmekymppisenä, kun elämä oli vasta alkusuoralla ja lapset pieniä. Nyt joutaa jo mennäkin, joten sen suhteen ei ole mitään paineita. Lapsien puolesta tietysti aina joutuu huolehtimaan, mutta sellaista se oli jo 24-vuotiaana, kun ensimmäinen oli syntynyt.
Minulla on akateeminen ammatti, kuulun ylimpään tulodesiiliin ja velat on maksettu. Paskoja asioita voi tapahtua, mutta en vaihtaisi 3-kymppisen elämään, kun paskoja asioita voi tapahtua siinäkin iässä.
Jepjep. Katellaan viiden vuoden päästä uudelleen! Tuskinpa on lukulasit enää silloin ainoa merkki rapistumisesta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tässä ketjussa korostuvat nelikymppisten kaksi äärilaitaa. Toiset ovat oikein tyytyväisiä elämäänsä ja toiset pettyneitä kaikkeen.
Itse kuulun harmikseni jälkimmäiseen ryhmään. Elämä on ollut raskasta taistelua ylivoimaisia vastoinkäymisiä vastaan. Tämä mylly on jauhanut minusta väsyneen ja masentuneen nelikymppisen, jonka mielestä elämä on arvaamatonta ja mielivaltaista. Saman ihmisen kohdalle voi osua loputtomasti iskuja, eikä täällä mikään oikeudenmukaisuus toteudu. Minulle on ihan turha tulla elvistelemään ja hokemaan, että piristy nyt vähän ja onnellisuus on itsestä kiinni jne. Kun vastoinkäymisiä on ollut liikaa, vahvinkin lannistuu. Elämä on sumuista kellumista päivästä toiseen, vailla merkitystä ja vailla toivoa paremmasta huomisesta.
"Jokainen on oman onnensa seppä." Kas siinäpä paskin sanonta ikinä!
Mitä horiset? Elämä VASTA ALKAA VIISIKYMPPISENÄ!!!!
Olen kunnolla rakastunut vasta 50 täytettyäni. Olen alkanut nauttimaan seksistä, kun ei tarvitse pelätä raskaaksi tulemista EIKÄ OLE MENKKOJA!
On rahaa ja on AIKAA kun ei ole kakarat koko aikaa perseen takana kitisemässä. Lapset ja lapsenlapset on ihania -sopivasti annosteltuna!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki eivät ole kaltaisiasi itsesäälissä piehtaroivia säälittäviä defaitisteja.
Ne jotka ei ole, piehtaroivat sitten muiden säälissä, kun kuvittelevat olevansa jotain kuumia puumia korkkarit katossa. Muut katsovat vierestä myötähäpeää tuntien...
Ohis
Onneksi ikä tuo myös sen, ettei välitä tippaakaan muiden mielipiteistä. Saa sääliä tai nauraa tai pitää höpsönä, ei liikuta. Nuorena se itsevarmuus on niin säälittävän alhainen.
Ei se ikävä kyllä kaikilla mene niin että iän myötä muiden mielipiteistä välittämättömyys olisi positiivinen juttu... Karseita voimaantumisskenaarioita nähty baaritöissä
Piristy, pahin on vasta edessä.
Oliskin elämä jo ohi, mutta vielähän tätä kai pitäis jaksaa vaikka kuinka kauan, huonossa lykyssä toiset 40 vuotta lisää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se vituttaa, että on ensiksi pyrkinyt sisään ja opiskellut jonkun alan tutkinnon, mutta huomaa valmistuessaan, ettei pääse kuin pätkätöihin, koska saattaa lisääntyä ja sekös työnantajaa hirvittää.
On siinä heittopussina on-off aikansa ja hankkii ne lapset työttömänä vielä, kun on hedelmällinen. Hoitaa niitä ja hakee samalla töitä, eikä kuitenkaan pääse vakihommiin, koska on lama ja muka liian vanha, kun on 42.
Aika kuluu, eikä kukaan enää arvosta. Yhteiskunta haukkuu, mies haukkuu, omat vanhemmat haukkuu, omat lapset alkaa haukkua ja ystäväpiiri kaventuu, koska on luuseri.
Kaikki peittelee paskaa elämäntilannettaan ja esittää, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Kituuttaa siinä samoilla surkeilla tuloilla kuin opiskelijanakin, eikä elämä koskaan alkanut. Pelkää jo etukäteen paskaa vanhuutta heitteille jätettynä vaipoissaan surkeine eläkkeineen, kun jotkut viihtyvät golffaten Bahamalla senkin ajan.
Katkeroituu ja alkaa suunnitella vallankumousta. Naamakin alkaa rypistyä ja hiukset harmaantua. Tässä se elämä sitten meni, saatana! Ei mennyt niin kuin ajatteli.
Vähän sama meininki, mutta ikinä, ikinä en suostu katkeroitumaan. Se on mielestäni pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Joskus kun tapaan katkeran ihmisen, niin ajattelen, että ei ikinä tuota.
Yritän ajatella positiivisesti. Kolme onnellisen elämän peruspilaria: perhe( ja ihmissuhteet), terveys ja työ. Jos näistä kaksi on suurimmaksi osaksi kunnossa, niin elämä on aika hyvää ja onnellista siten. Noin karkeasti ajatellen ja
loppu onkin kiinni itsestä.
Entä kun ei ole perhettä, ihmissuhteita eikä työtä vaikka kaikkensa on tehnyt? Pitäisi vaan olla superihminen, joka kymmenien vastoinkäymisten jälkeen jaksaa yhä yrittää ja toivoa, koska itsestähän se on kiinni... No, minä en ainakaan ole niin super, joten oma vikahan tämä paska siis on. Sepä se piristääkin ajatuksena entisestään. Jossain vaiheessa jokaisella tulee raja vastaan eikä vaan enää kykene yrittämään.
Minä en katso olevani siinä asemassa, että antaisin kenellekään muulle neuvoja. Olen sattunut elämässäni luikahtamaan monista vaikeuksista, joihin moni ikäiseni karahti. Valmistuin nuorena hyvään ammattiin, jossa olen saanut olla koko työurani, saanut hyvää palkkaa, saanut hyvän parisuhteen (jossa tietysti on ollut omat aallonpohjansa, ehkä nytkin on sellainen menossa), ihanat lapset, jotka ovat jo omillaan ja pärjäävät. Terveyttä on ollut siihen nähden hyvin, miten vähän olen sen eteen tehnyt. Olen siis ollut onnekas paskiainen. Siitä voin olla kyllä tyytyväinen, että taloudellinen tasapaino ja hyvinvointi on omaa tekoa (yhdessä puolison kanssa), en ole perinyt mitään, enkä tule perimäänkään.
Se, että minusta tuntuu viisikymppisen elämä hyvältä on vain minun kokemukseni. En minä voi tai saa sanoa kenellekään muulle, että piristypä nyt ja ryhdistäydy. Sellainen on alentuvaa ja vastenmielistä. Jos minulla ei olisi elämän palaset loksahtaneet niin kuin tekivät, voisin olla tyytymätön, masentunut ja katkera. Enkä tykkäisi, että minulle hehkutettaisiin sitä, miten jokainen on oman elämänsä kuninkaallinen ja kaikki voivat saada kaiken minkä haluavat. Se nyt ei vaan ole totta.
Minä voin pitää turpani kiinni ja jättää antamatta neuvoja ja taputtamatta kannustavasti olalle, kun ei minulla ole oikeasti mitään kompetenssia toisia neuvoa. Parempi olla vaan tyytyväinen vähin äänin. Ja auttaa toisia, jos mahdollista. Siitäkään ei tarvitse tehdä numeroa, voi auttaa ilman että kertoo siitä facebookissa ja kerää kehuja, kuinka hyvä ihminen on. Minä mikään hyvä ihminen ole. Ihan tavallinen pulliainen.
Vierailija kirjoitti:
Minä en katso olevani siinä asemassa, että antaisin kenellekään muulle neuvoja. Olen sattunut elämässäni luikahtamaan monista vaikeuksista, joihin moni ikäiseni karahti. Valmistuin nuorena hyvään ammattiin, jossa olen saanut olla koko työurani, saanut hyvää palkkaa, saanut hyvän parisuhteen (jossa tietysti on ollut omat aallonpohjansa, ehkä nytkin on sellainen menossa), ihanat lapset, jotka ovat jo omillaan ja pärjäävät. Terveyttä on ollut siihen nähden hyvin, miten vähän olen sen eteen tehnyt. Olen siis ollut onnekas paskiainen. Siitä voin olla kyllä tyytyväinen, että taloudellinen tasapaino ja hyvinvointi on omaa tekoa (yhdessä puolison kanssa), en ole perinyt mitään, enkä tule perimäänkään.
Se, että minusta tuntuu viisikymppisen elämä hyvältä on vain minun kokemukseni. En minä voi tai saa sanoa kenellekään muulle, että piristypä nyt ja ryhdistäydy. Sellainen on alentuvaa ja vastenmielistä. Jos minulla ei olisi elämän palaset loksahtaneet niin kuin tekivät, voisin olla tyytymätön, masentunut ja katkera. Enkä tykkäisi, että minulle hehkutettaisiin sitä, miten jokainen on oman elämänsä kuninkaallinen ja kaikki voivat saada kaiken minkä haluavat. Se nyt ei vaan ole totta.
Minä voin pitää turpani kiinni ja jättää antamatta neuvoja ja taputtamatta kannustavasti olalle, kun ei minulla ole oikeasti mitään kompetenssia toisia neuvoa. Parempi olla vaan tyytyväinen vähin äänin. Ja auttaa toisia, jos mahdollista. Siitäkään ei tarvitse tehdä numeroa, voi auttaa ilman että kertoo siitä facebookissa ja kerää kehuja, kuinka hyvä ihminen on. Minä mikään hyvä ihminen ole. Ihan tavallinen pulliainen.
Ihana sinä! Olet oivaltanut jotain todella oleellista elämästä. Halauksia täältä eräältä paljon kärsineeltä.
Hah, mä olen jo pari vuotta päälle 40 ja ensi vuonna on muutto ulkomaille tulossa ja aloitan siellä opiskelun ihan vain omaksi ilokseni, Suomen räntä ja pimeys saa jäädä tänne :D Kyllä se on enemmän yksilöstä kiinni...jotkut vaan ei ikinä saavuta mitään vaikka olisivat minkä ikäisiä ja ennenkaikkea jotkut eivät osaa nauttia elämästään vaikka oikeasti kaikesta pitää repiä ilo irti, koska tämä elämä on sun elämään ja jos et sinä siitä saa iloa irti niin kuka sitten :D Onneksi itse tajusin asian jo silloin parikymppisenä!
Mulla on 40 v mittarissa ja kaikki hyvin.
Mulle ehkä suurin kriisi on ollut ympäriltä tuleva ikärasismi. Sen takia kehtaisin väittää tämänkin kirjoituksen olevan jonkun nuoremman, jo etukäteen tulevaa vuosikymmenen vaihtoa surevan juttuja??? Muistan itsekin joskus aiemmin ajatelleeni, et nelikymppiset on onnettomia, mutta se johtui siitä, että en tiennyt mitä heidän elämäänsä kuului tai osannut arvostaa samoja asioita.
Mulla on elämässä ihan eri mielenkiinnonkohteet kuin aiemmin. Nuoremmille kavereille saatan sanoa jostain biletysjutuista että "en jaksa" kun en viitsi sanoa suoraan ettei enää kiinnosta heidän ehdottamansa aktiviteetit. Olishan se nyt ihan kamalaa jos koko loppuelämän hauskuus olis jossain kreisibailaamisessa.