Lapsuutesi kirjatrauma?

Kaukana vihreä meri ja Häräntappoase. Molemmat ihan jäätävää tuubaa jotka pakotettiin lukemaan yläasteella. Parempiakin kirjoja olisi ollut valittavana "klassikoissa".

musta raamattu. vaikka olin jo 17-18v

Stephen Kingin Christin, tappaja-auto 11-vuotiaana. Pelkäsin sen jälkeen autotallista näkyvää naapurin punaista autoa ja uskoin, että joku aamu kun kävelen se ohi se syöksyy ulos ja alkaa ajaa takaa! Vaikka  naapurin auto oli mersu, eikä semmoinen jenkkiauto kuin kirjassa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle luettiin iltasaduksi Onnen päiviä -sarjaa. Aika järkkyä uskonnollista propagandaa, jonka moraaliopetukset tuntuvat tämän päivän lukijan silmiin vähintäänkin kyseenalaisilta. Muistan esim tarinan, jossa poika häpesi köyhää isäänsä ja isä sitten kuoli hyvin pian. Ja toisessa kiltti täti osti köyhälle Kerttu-nimiselle tytölle makeisia. Kerttu ei kiittänyt, vaan juoksi namujen kanssa pois ja pian tämän jälkeen tämä täti kuoli viimeisenä muistonaan tämä kiittämätön tyttö. Paljon oli myös viittauksia ruumiilliseen kuritukseen ja esim. lapsen vammautumiseen pahojen tekojen seurauksena. Muistatteko muut näitä kirjoja? Kyseessä sinikantinen sarja, jota ilmeisesti adventistit kauppasivat joskus -80-luvulla.

Meillä oli myös tämä kirjasarja, en tosin muista siitä juuri muuta kuin ne kirjojen kansikuvat. Voi olla, että meille ei sitä varsinaisesti luettu, se vain oli meillä. Toisen uskonnollisen (punakantisen) kirjasarjan muista paremmin, mutta siinä ei tainnut olla mitään moraaliopetuksia, vaan ihan vain raamatun kertomuksia satujen muodossa.

 

Uskollisia ystäviä oli tuo punakantinen kirja sarja. Ihan paras, oli myös kasetti joka kirjaan oma. Ne sinikantiset jäi tosiaan lukematta.  t. nro 11

Ei ollut mielestäni tuonniminen, olen niitä punakantisia lukenut itsekin.

Nyt muistin, kirjasarjan nimi oli Ikuisia kertomuksia.

Itsekin kyseiset kirjat lukenut ja tykkäsin niistä kyllä . Samoin tykkäsin niistä täällä paljon parjatuista Onnen päivä-kirjoista. En ehkä osannut olla niin kovin kriittinen. Kaikki kelpasi mitä käsiini sain, mutta Veljeni Leijonanmieli jäi minultakin lukematta. Kirja oli niin outo , etten koskaan päässyt sitä alkua pitemmälle. Nyt aikuisenakin olen yrittänyt sitä joskus lukea, mutta ei edelleenkään sytytä. Sain kirjan joululahjaksi äidiltäni  ja se on kulkenut mukanani jo montakymmentä vuotta, mutta edelleen se on lukematta.

Vierailija kirjoitti:

Uinu uinu lemmikkini tuli luettua ihan liian nuorena. Pelkäsin naapurin kissaa pitkään sen jälkeen.

Sama. Ja minun äitiparkani yritti parhaansa varjella minua näiltä traumoilta kieltämällä suuren osan kirjoja ja vahtimalla mitä luin. Uinu, uinu lemmikkiäni en uskaltanut edes lainata, vaan 9 vuotiaana hiivin sen kanssa kirjaston taaimmaiseen kulmaan jossa luin sen. Kissoja en pelännyt, mutta taaperoikäistä pikkuveljeäni kyllä :D ja Stephen Kingiä. En ikinä unohda sitä kauhun ja ihailun sekaista fiilistä kun oivalsin mitä hän oli mielelleni tehnyt. Noidan käsikirjaa muuten rakastin! Oli ihan lempikirjoja.

Vierailija kirjoitti:

Itse sain kunnon traumat ja vuosikausien painajaiset Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjasta. Tuli liian nuorena luettua. Muistan sen tunteen kun pelotti, jännitti ja kiinnosti, ja samaan kukaan tajusi, että ei kannattaisi lukea ja luki silti. Luin sarjan kolmekymppisenä uudestaan ja välillä aina palasi se lapsuuden kokemus päälle ja tunnistin useiden painajaisten alkuperän.

Kärpästen herra oli myös paha, tuota Noidan käsikirjaa ei meidän kirjastossa ollut. Kingin Uinu uinu lemmikkini oli myös 12- vuotiaalle liikaa.

Veljeni Leijonamieli oli vaan ihana, samoin muut Lindgrenit.

Minä luin Uinu uinu lemmikkini kirjan parikymppisenä ja sain siitä silti kamalat traumat.  Olin riidellyt poikaystäväni kanssa ja olisin halunnut nukkua sohvalla, mutta oli pakko nöyrtyä ja hiipiä poikaystävän viereen sänkyyn, kun pelotti niin kovasti. Olin samana päivänä lukenut tuon kirjan loppuun.

Täällä jo mainittu Noidan käsikirja! Hyi että se oli silloin pelottava, silti sitä tuli usein lainattua kirjastosta.. Muistan kun pelottelin pikkuveljeänikin niillä kuvilla :D

Minä opin jo varhain kouluikäisenä, että eläinaiheiset lastenkirjat on parempi jättää hyllyyn. Niissä oli aina tarinoita pahoinpidellyistä koirista ja eläinten poikasista joiden emo tapettiin tai auton alle jäävistä kissanpennuista, joiden vuoksi sitten itkin iltaisin peiton alla.

Huumeasema Zoo - Christiane F. Olin kyllä jo varmaan 14, kun tuon kirjan luin mutta kyllä siinä naiiville varhaisteinille avautui ihan uusi näkökulma maailmaa kohtaan.

Oliver Twist kymmenvuotiaana. Se nuijalla murhattu tyttö jonka varjo seurasi pakenevaa murhaajaa jäi pitkäksi aikaa takaraivoon. Kohtaus oli vielä kuvitettu.

Heh, täältähän saa hyviä lukuvinkkejä :D Lapsuusajan kirjoja on mukava lukee aikuisena uudelleen..mulle yhen sortin trauman aiheutti JOKU kirja joka liittyi markiisi de sadeen. Sitä en kyllä halua lukea uudelleen..  traumaattista luettavaa tai oikeemmin kateltavaa oli myös vanha lääkärikirja ällöttävine kuvineen karmeista taudeista.

Paahde. Ihan vaan koska se oli tosi huono ja huonosti kirjoitettu. Ja silti kaikki hehkutti sitä?

Susan Cooperin "Pimeä nousee". Itse kirja oli kyllä hienosti kirjoitettu, ja sisälsi todella tarkkaan mietittyä vähitellen kehittyvää kauhutunnelmaa. Sittemmin paljon tunnetumpi Harry Potter - sarja on matkinut Cooperin teoksista oikeastaan kaiken. Kansikuva oli kymmenvuotiaalle todella pelottava, ja siksi kirja jäi kesken.

Minä en koskaan lukenut Noidan käsikirjaa muutaman sivun selailua enempää, vaikka se koulun kirjastosta löytyikin – varmaankin siksi, että sitä ennen olin jo ehtinyt traumatisoitua Aaveiden atlas -nimisestä teoksesta, joka oli tyyliltään Noidan käsikirjan tapainen mutta paljon ohuempi. Aaveiden atlas oli sekin löytö koulun kirjastosta, ja sitä lueskelemalla sain kyllä pelkäämisen aihetta moneksi illaksi vuosia eteenpäin.

Toinen kirjatrauma oli eräs nuortenkirja, jonka luin ehkä 12-vuotiaana: Sally Grindleyn Silkkipääsky. Siinä pieni kiinalaistyttö myydään setänsä toimesta palvelijaksi rikkaaseen taloon, josta hän karkaa, mutta päätyy töihin tehtaaseen, jossa häntä viilataan puolestaan törkeästi linssiin palkan osalta; kaiken kukkuraksi tänä aikana tytön äiti kuolee. Kotoa pois tempautuminen ja äidin kuolema olivat pahimpia pelkojani tuona aikana, itkin kirjaa lukiessani aina katkerasti :( 

Mietin ettei itselläni jäänyt kirjoista traumoja, vaikka luin kauhua jo tosi nuorena. Mutta olinpa väärässä, vaikkakaan kyseessä onkin sarjakuva.

http://www.sci.fi/~karielk/ec_fin.htm

Linkin ylin, Verta ja Väristyksiä. Kauhistelin pitkään kantta paikallisessa divarissa, kunnes lopulta ostin sen. En tiedä mikä niissä tarinoissa oli, mutta menivat todella lujaa ihon alle ja pelkäsin lukea koko sarjista, vaikka sitten selasinkin sitä moneen kertaan, traumatisoituen kerran toisensa jälkeen :D

Hassu juttu, kun en ole koskaan pelännyt elokuvia tai kirjoja, mutta tuota sarjakuvaa pelkäsin.

Vierailija kirjoitti:

Tirlittan lensi taivaaseen, Tirlittan katosi jne... En muista enää koko tarinaa mutta oli orvoksi jääminen, luuvalot ja kaikki.

Tämä tosiaan! Itse joskus lapsena silmäilin kirjaa, ja ihmettelin, että tässä vaan hoetaan asioita ja lorutellaan, mutta eihän siinä tarinassa mitään juonta ollut. Eikä päähenkilöön, tai mihinkään henkilöön kirjassa voinut samaistua millään tavalla. Lopetin alkuunsa. Siis pitääkö joku tästä kirjasta ja miksi? Ihmettelen edelleen. 

Noidan käskirjasta on jäänyt mieleen erityisesti rottakidutus. Naisen vatsalle laitettiin rotta ja rotan päälle lasikupu. Kupua alettiin kuumentaa jolloin rotta kaivautui sisälle naisen mahaan. Miellyttävää iltalukemista pikkukoululaiselle :/

Bret Easton Ellis American Psyko, luettuna 14- vuotiaana. Väkivaltaiset seksikohtaukset oli ihan liikaa sen ikäiselle, mutta kirjasta kohistiin silloin aikoinaan niin paljon että pakko se oli lukea.

Ainakin alussa mainittu Onnen päivät -sarja kyllä kieroutti meikäläisen ja sai ajattelemaan, että olin jotenkin paha tai huono. Asiaan ehkä vielä vaikutti se, että näiden kirjojen lukemista "suositeltiin" mulle erityisesti siinä hoitopaikassa, missä olin koulun jälkeen eka- ja tokaluokkalaisena (siellä ne siis luinkin). En vieläkään tiedä, mitä pahaa olin tehnyt, että ne kerhonohjaajat/hoitajat laittoi mut lukemaan niitä.

Stephen Kingiä tuli myös luettua ihan liian nuorena, ehkä n. 10-12-vuotiaana, sisarusten perässä. Hieman pelotti käydä nukkumaan.

11-vuotiaana Kummisetä, voi kauhistus, hevosen pää sängyssä, puhumattakaan Sonnyn hervoton vehje josta oli suuri apu naiselle jolla oli puolestaan tosi iso pimpsukka. Ääääh, missä olit, valvova vanhempi.

Kärpästen herrasta en tajunnut mitään enkä Veljeni Leijonamielestä että siinä puhuttiin kuolemasta.

Saduista pelkäsin Hannun ja Kertun noita-akkaa aivan kybällä, ennen kouluikää.

Tuhannen ja yhden yön sadut luin itsekseni varmaan 10-vuotiaana, ne tekivät suuren vaikutuksen ja olivat tosi jännittäviä. Muistan tunteen kun ne jäivät ikään kuin kummittelemaan pään sisään, ottivat haltuun pitkäksi aikaa.