Lue keskustelun säännöt.
Lapsuutesi kirjatrauma?
Mistä kirjasta sait lapsena "trauman"? Luitko jonkin aikuisten kirjan liian aikaisin? Tai ahdistuitko opettavaisista moraalisaarnoista, joissa tuhmille lapsille kävi huonosti? Jaetaan tähän kokemukset karmeimmista kirjamuistoista. :D
Kommentit (953)
Moniko muuten huomasi lapsena tuon Noidan käsikirjan pääkallon viivojen olevan maailmankartta?
https://www.google.fi/search?q=noidan+k%C3%A4sikirja&source=lnms&tbm=is…:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjan nimeä en muista, mutta siinä pahoinpideltiin eräs hahmo aika ällöttävin detaljein. Mm. tyypin kalu vedettiin ulos hänen housuistaan kun hän makasi lattialla ja pahoinpitelijä hyppäsi sen päälle (kovapohjaiset kengät jalassa, tietty). Tuo kohta häiritsi minua varhaisteiniä niin, että suljin kirjan enkä lukenut sitä loppuun.
Hatara mielikuvani on, että Hikinen iltapäivä-kirjassa on vastaava kohtaus.
Mielenkiintoinen ketju! Pienenä luin kaikenlaista, ja seuraavanlainen tarina ja sen juoni pelotti pitkään, että josko itse olisin noin sekaisin, mistä sen tiesi😂 olin siis 6lk, kuin paljon ja mielikuvitus toimi välillä liiankin hyvin.
Tarinassa kerronta eteni tasaisesti kahden eri henkilön välillä. Samalla tarinan lehdissä ihmeteltiin raakoja murhia tms. Lopulta paljastui, että nuo kirjan päähenkilöt olivat yksi ja sama ihminen, jonka kaksi eri persoonaa he olivat. Eli tyyppi oli tehnyt noita kauheuksia tietämättä sitten toisessa persoonassa, että näin oli. Kirjassa puhuttiin jakomielitaudista, eli melko vanha teos jo. Ja päähenkilö taisi olla nainen. Please jos joku muistaa mikä kirja ja tarina on kyseessä, olisi mahtavaa jos sen tänne ilmiantaisit!
kirjatoukka kirjoitti:
Mulla oli lapsena sellanen kirjasarja, missä puhuttiin terveellisistä elämäntavoista. Oli terveellinen syöminen ja juominen ja liikunnan tärkeys ja miten flunssa ja rokotteet vaikuttaa. Siinä oli semmonen punatakkinen setä mikä neuvo kolmea lasta näissä asioissa. Mutta se traumaattisin oli kirja mikä käsitteli päihteitä! Siinä oli mitä alkoholi ja tupakka tekee ihmisille ja pelkäsin ihan älyttömästi kohtaa, missä mies rupes piikittämään ihteensä. Ja viinapullot seuras alkoholisoitunutta ihmistä ja lapsi, jonka äiti tupakoi itki siellä mahassa. Ihan hirveä kirja, mutta empähän käytä päihteitä.
Piilotin kirjan meijän vintille.
Mäkin muistan tämän, tai jonkun vastaavan! Muistan millaisia piirroksia kirjassa oli, mutta en muista yhtään minkä niminen kirja kyseessä.
Vierailija kirjoitti:
kirjatoukka kirjoitti:
Mulla oli lapsena sellanen kirjasarja, missä puhuttiin terveellisistä elämäntavoista. Oli terveellinen syöminen ja juominen ja liikunnan tärkeys ja miten flunssa ja rokotteet vaikuttaa. Siinä oli semmonen punatakkinen setä mikä neuvo kolmea lasta näissä asioissa. Mutta se traumaattisin oli kirja mikä käsitteli päihteitä! Siinä oli mitä alkoholi ja tupakka tekee ihmisille ja pelkäsin ihan älyttömästi kohtaa, missä mies rupes piikittämään ihteensä. Ja viinapullot seuras alkoholisoitunutta ihmistä ja lapsi, jonka äiti tupakoi itki siellä mahassa. Ihan hirveä kirja, mutta empähän käytä päihteitä.
Piilotin kirjan meijän vintille.
Tomi ja Vaarallinen saari. Tupakkariiviöt, Alkokrokuli ja Huuma. Ai että!
Kiitos! nro. 412
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä sain lapsena jonkun painoksen Jöröjukasta, sellainen pahvinen kirjanen. Harmi että se hajosi jossain vaiheessa, taisi ainakin kaksi tarinaa kadota :/ Mm missä ne valkoiset pilkkaa sitä mustaa miestä. Mielestäni kirja oli hauska ja opettavainen. Vaikka suretti niiden kissojen puolesta kun se tyttö paloi poroksi :(
Olin melko (=liian) nuori kun luin Steinbeckin Helmen ja järkytyin kirjan lopusta niin paljon, etten ole aikuisenakaan voinut koskea koko kirjaan. Ehkä täytyisi yrittää uudestaan joku kerta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikesta huolimatta lapsuuden kirjatrauma auttaa käyttäjää ymmärtämään ongelmanratkaisukyvyn huipentumaa.
Vierailija kirjoitti:
Olin melko (=liian) nuori kun luin Steinbeckin Helmen ja järkytyin kirjan lopusta niin paljon, etten ole aikuisenakaan voinut koskea koko kirjaan. Ehkä täytyisi yrittää uudestaan joku kerta...
Onko tämä se, jossa alkuasukkaat löysivät ison helmen merestä? Mulla on varmaan kanssa trauma, kun en muista mitä lopussa tapahtui. Apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sana kirjoitti:
Prinsessa kierosilmä -niminen lasten satukirja, jonka lainasimme kirjastosta. Se oli tarkoitettu sitä varten, että lapset oppisivat hyväksymään erilaisuutta, mutta pelkäsin, että omat silmäni alkavat mennä kieroon.
Lisäksi 80-luvulla oli monia tyyliltään absurdeja lastenkirjoja ja -ohjelmia. Tämä oli perua 70-luvun lastenkulttuurista, kun lapsia kai yritettiin kasvattaa avaramielisiksi ja kyseenalaistaviksi sekä pyrittiin irrottautumaan kristillisestä maailmankuvasta. Hyvänä esimerkkinä Peukku-lastenkirjasarja, jossa oli keskushenkilöinä huonosti piirretty sormenpääperhe. Muistan kirjat "Peukun äiti lopettaa tupakoinnin" ja "Peukku katsoo yötä", joissa oli jotain ahdistavaa. Noiden kirjojen maailma oli nihilistinen, hahmoton.
Nyt kun sanoit niin minä muistan myös 70-luvun kuvakirjat rumina, samoin animaatiot, värit ihan kamalia, hahmot hädin tuskin tunnistettavia, taustoja ei lainkaan. Nyt aikuisena ymmärrän että se on ollut jotain ajan muotia, ja muotivärejä ja modernia pelkistystä, mutta minulle niistä jäi vain ankea ja iloton olo.
Mitään nostalgiaa ei synny, vain helpotus ettei ikinä tarvitse niitä enää nähdä.
Vierailija kirjoitti:
Todella mielenkiintoinen ketju, kiitos aloittajalle.
Itsekin luin 8-vuotiaana mm. Draculan, joka oli tosiaan hyvin pelottava siinä mielessä että yöllä tuli pysyttyä tiukasti peiton alla ja ikkunat kiinni. Noidan käsikirja tuli oli myös meillä kirjastossa, ja se piti kääntää kansi alaspäin yöksi että uskalsin nukkua, jo se pääkallo oli niin pelottava. Silti kuitenkin ymmärsin mielestäni aina, että nuo jutut ovat pelkkää satua, mielikuvituksen tuotetta, eivätkä ne jääneet ahdistamaan.
Meilläkin luettiin koulussa Astrid Lindgrenin Leijonamieli ja Mio. Niitä en niin kokenut pelottaviksi muuten, mutta aloin miettiä että mitä jos oma perhe kuolisi. Kuitenkin ymmärsin, että se ei ole kovin todennäköistä ja omassa elämässä on kaikki hyvin.
Ne kaikkien pahimmat kirjat mitä lapsena luin olivat tositapahtumiin perustuvia eläintarinoita. En yhtään muista, kenen kirjoittamia tai minkä nimisiä kirjoja, mutta niissä oli historiallisia tarinoita villistä lännestä ynnä muusta ihmisten selviytymisestä vaikeina aikoina. Tapahtumat olivat täynnänsä sellaista että elävältä eläimeltä leikattiin häntä "voitonmerkiksi", polttomerkittiin vasikoita ja varsoja niin että palava nahka vaan kärysi, kastroitiin puukolla keskellä preeriaa ja muutenkin joka tavalla rääkättiin surutta avuttomassa asemassa olevaa eläintä. Se iski lähelle, kun itsekin oli vielä lapsi jolla ei omiin esim. lääkärissä tehtäviin operaatioihin ollut mitään sanavaltaa. Noita ei pystynyt järkeilemään mitenkään pois, koska ne eivät olleet mielikuvitusta, vaan itse asiassa jotain mitä tapahtuu koko ajan jossain päin maailmaa. Vanhempien kanssa ei pystynyt aiheesta keskustelemaan, he oikeastaan vain innostuivat kertomaan omia lapsuusmuistojaan miten sika aina jouluksi tapettiin puukolla. Ne eivät tainneet edes koskaan lakata ahdistamasta, aloinkin kasvissyöjäksi heti kun pystyin.
Sinuhe egyptiläinen tuli luettua joskus 12-vuotiaana salaa myöskin. Se ei lopulta ahdistanut enää noiden rajujen eläintarinoiden jälkeen, mutta aloitti jonkinlaisen nihilistikauden esiteinin elämässä. Koin että sain kirjasta lohtua omaan elämään. Ei hävettänyt niin paljon enää että oli pudottanut tarjottimen ruokalassa, kun mietti että Sinuhe sentään oli myynyt vanhempiensa hautapaikan ja elämä silti jatkui.
Jos saisin nyt valita uudestaan niin enpä tiedä, muuttaisinko kuitenkaan mitään. Tuntuu, että lapsena oli avoimempi kokemaan empatiaa ja kehittämään arvomaailmaa lukemisen perusteella, joten ei se pahaksi ollut vaikka kaikki heräävät tunteet eivät positiivisia olleetkaan. Jos omaa maailmaa olisi järkyttänyt jokin hirveä tapahtuma, niin uskoisin että siihen olisi kirjojen vuoksi ollut paremmin valmistautunut. Hirveitä asioita tapahtuu, eivätkä lapsetkaan ole valitettavasti siitä kokonaan sivussa. Tälläkin hetkellä on lapsia sodan ja kidutuksen kanssa ihan henkilökohtaisesti tekemisissä. Ehkä on paikallaan, että lastenkirjallisuudessakin on sanoja niille asioille, eikä hirveyksiä kokenut lapsi jää kokemustensa kanssa ihan yksin.
Luimme lapsen kanssa aikanaan Harry Potter kirjasarjan yhdessä. Siinähän on aika rujojakin perhetilanteita. Kun erosin hänen isästään, löysimme sanat ja vertailukohdan sieltä yhteisestä lukukokemuksesta. Oli jotain miten ottaa se puheeksi ja asia sai mittasuhteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sana kirjoitti:
Prinsessa kierosilmä -niminen lasten satukirja, jonka lainasimme kirjastosta. Se oli tarkoitettu sitä varten, että lapset oppisivat hyväksymään erilaisuutta, mutta pelkäsin, että omat silmäni alkavat mennä kieroon.
Lisäksi 80-luvulla oli monia tyyliltään absurdeja lastenkirjoja ja -ohjelmia. Tämä oli perua 70-luvun lastenkulttuurista, kun lapsia kai yritettiin kasvattaa avaramielisiksi ja kyseenalaistaviksi sekä pyrittiin irrottautumaan kristillisestä maailmankuvasta. Hyvänä esimerkkinä Peukku-lastenkirjasarja, jossa oli keskushenkilöinä huonosti piirretty sormenpääperhe. Muistan kirjat "Peukun äiti lopettaa tupakoinnin" ja "Peukku katsoo yötä", joissa oli jotain ahdistavaa. Noiden kirjojen maailma oli nihilistinen, hahmoton.
Nyt kun sanoit niin minä muistan myös 70-luvun kuvakirjat rumina, samoin animaatiot, värit ihan kamalia, hahmot hädin tuskin tunnistettavia, taustoja ei lainkaan. Nyt aikuisena ymmärrän että se on ollut jotain ajan muotia, ja muotivärejä ja modernia pelkistystä, mutta minulle niistä jäi vain ankea ja iloton olo.
Mitään nostalgiaa ei synny, vain helpotus ettei ikinä tarvitse niitä enää nähdä.
Tämä. Pahin esimerkki on kirja pyöreäpäisestä pojasta. En osannut vielä lukea. Kirjat värit olivat ankeaa oranssia, vaaleaa vihreää, mustaa ja punaista, sisäkansissa mustia ja punaisia ja valkoisia palloja. Oksettaa vieläkin. Tarinat olivat jotain tosi opettavaisia ja propagandaa, kun nyt muistelen. Näitä luettiin minulle joskus kirjastossa.
Minäkin muistan Onnenpäiviä-kirjoista ne kuvitukset, niistä tulee mieleen tosiaan joku 1950-luvun muoti kun nyt ajattelee. Tytöillä oli sievät remmikengät ja mekot ja hiuksissa kiharat ja äideillä lailliset hiukset ja mekot. Autot näytti 1940-luvun autoilta.
Ne kuvat olisi sopineet varmaan mummoni lapsuuteen. Luin itse noita kirjoja 1990-luvulla mummolassa.
N26
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veljeni Leijonamieli oli lähinnä pohjattoman surullinen ja itketti, mutta 8-vuotiaana lukemani Ronja Ryövärintytär oli puhdasta kauhua. Luin sen kuumeessa, ja puoliunessa näin kuinka männiäiset piirittivät minut ja ryömivät peittoni päälle.
Anneliina kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju! Pienenä luin kaikenlaista, ja seuraavanlainen tarina ja sen juoni pelotti pitkään, että josko itse olisin noin sekaisin, mistä sen tiesi😂 olin siis 6lk, kuin paljon ja mielikuvitus toimi välillä liiankin hyvin.
Tarinassa kerronta eteni tasaisesti kahden eri henkilön välillä. Samalla tarinan lehdissä ihmeteltiin raakoja murhia tms. Lopulta paljastui, että nuo kirjan päähenkilöt olivat yksi ja sama ihminen, jonka kaksi eri persoonaa he olivat. Eli tyyppi oli tehnyt noita kauheuksia tietämättä sitten toisessa persoonassa, että näin oli. Kirjassa puhuttiin jakomielitaudista, eli melko vanha teos jo. Ja päähenkilö taisi olla nainen. Please jos joku muistaa mikä kirja ja tarina on kyseessä, olisi mahtavaa jos sen tänne ilmiantaisit!
Sidney Sheldonin kirja. Naisella kolme eri persoonaa. Sheldon oli mun lemppari yläasteiässä.
Täytyypä tutustua tuohon Noidan käsikirjaan, kun sitä on täällä niin kovasti "suositeltu" :D
Olen syntynyt jo 60-luvulla. Teosta ei lapsuudessani siis vielä ollut olemassa ja en ole päässyt traumatisoitumaan kyseisestä opuksesta.
En ole itse varsinaisesti traumatisoitunut yhdestäkään kirjasta tai muustakaan fiktiivisestä kulttuurituotteesta. Ehkä täällä monet käyttävät turhan vahvaa sanaa vain siitä, että on tuntenut voimakkaita tunteita pitkäänkin lukukokemuksen jälkeen.
Minuun ei lapsenakaan vedonnut kauhu, mutta seksuaalisten aktien liian aikasin luetut kuvaukset saivat suuren hämmennyksen aikaan.
Kotini oli varsin puritaaninen -- ei kuitenkaan uskonnollinen -- ehkä johtui siitä ahdistukseni?
Erna Oslandin 'Punausen huoneen tyttö'. Kyseisen kirjan löysin lapsena lastenkirjojen osastolta kirjastosta ja hammennyin todella pahasti, kirja kun kertoo insestista.
Vierailija kirjoitti:
Anneliina kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju! Pienenä luin kaikenlaista, ja seuraavanlainen tarina ja sen juoni pelotti pitkään, että josko itse olisin noin sekaisin, mistä sen tiesi😂 olin siis 6lk, kuin paljon ja mielikuvitus toimi välillä liiankin hyvin.
Tarinassa kerronta eteni tasaisesti kahden eri henkilön välillä. Samalla tarinan lehdissä ihmeteltiin raakoja murhia tms. Lopulta paljastui, että nuo kirjan päähenkilöt olivat yksi ja sama ihminen, jonka kaksi eri persoonaa he olivat. Eli tyyppi oli tehnyt noita kauheuksia tietämättä sitten toisessa persoonassa, että näin oli. Kirjassa puhuttiin jakomielitaudista, eli melko vanha teos jo. Ja päähenkilö taisi olla nainen. Please jos joku muistaa mikä kirja ja tarina on kyseessä, olisi mahtavaa jos sen tänne ilmiantaisit!
Sidney Sheldonin kirja. Naisella kolme eri persoonaa. Sheldon oli mun lemppari yläasteiässä.
Joo,Sidney Sheldonin Kerro minulle unesi. Tykkäsin itsekin Sheldonista todella paljon yläasteella.
Siis mitä ihmettä. Minulla oli tämä täsmälleen sama kirja lapsena, mutta en yhtään muista noita kamalia kuvia. Minusta siinä oli hyviä satuja. Olin ehkä niin pieni, etten ymmärtänyt niitä kuvia kunnolla ja tekstikin oli runomuotoista, niin se on vähän vaikeammin ymmärrettävää. Tai sitten muistini on sensuroinut nämä järkytykset :D