Hei te joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja olette työelämässä!

Itselläni ei ole tätä pelkoa mutta meillä on töissä it-tiimissä yksi mies jolla on sos. tilanteiden pelko.

Muutaman viikon jälkeen (olin uusi) hän lounaalla tuli viereeni syömään ja sanoi ihan suoraan, että hänelle on tosi vaikea puhua ihmisille ja ottaa kontaktia. Kertoi että aamullakin vaatii paljon rohkeutta, että uskaltaa sanoa huomenta ensimmäisenä.

Hän kertoi tämän siksi varmaan, etten pitäisi outona tai ihmettele hänen hiljaisuuttaan tms. Musta oli tosi kiva, että hän kertoi tämän suoraan. Arvostan paljon, huomasin että otti koville, koska hänen jalat täris ja kädet hikos koko tämän lounaan ajan. :)

.

Up

Itsellä ei mitään diagnosoitua sos.tilanteiden pelkoa, mutta tunnen sen kyllä ilman diagnoosiakin. Teen toimistotyötä, jossa palavereita on lähes viikottain ja asiakastapaamisiakin välillä ja stressaan niistä ihan älyttömästi. Pahinta on se, että vatsa menee aina sekaisin niinä päivinä kun on ylimääräistä sosiaalista toimintaa. Tietysti myös jännitykseltäni änkytän, enkä käy kahvitauolla muiden kanssa, sillä ne ahdistaa. Ahdistava työ, mutta palkka kompensoi niin hyvin, ettei tarvetta vaihtaa (enkä usko että edes pääsisin muuhun työhön)

En saanut beetasalpaajista apua vaikka annista nostettiin. Menin työterveyslääkäriin ja sain rauhoittavia lääkkeitä ja masennuslääkkeitä, joita käytän päivittäin. Nyt elämänilo on palannut ja pystyn käymään töissä. Ilman lääkkeitä olisin varmaan työtön tai eläkkeellä...ja elämänhalu nollissa linnoittautuneena kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Te ketkä olette uskaltautuneet lääkäriin asti vaivan kanssa, onko lääkäri suhtaunut ymmärtäväisesti? Miten olette tuoneet asian esille ja saitteko lääkkeet? Pelkkä lääkäriajan varaaminen laukaisee paniikin. :'(

Oli pakko mennä lääkäriin, koska en olisi päässyt töihin ilman lääkkeitä. Toinen vaihtoehto olisi ollut lopettaa työt. Lääkäri suhtautui hyvin ja jo seuraavana päivänä olin töissä mukana kaikissa sosiaalisissa tilanteissa.

No itse en ole pystynyt olemaan varsinaisessa työelämässä kuin noin puoli vuotta elämäni aikana valmistumisen jälkeen. Tosin minulla on muitakin pahoja mielen ongelmia mutta ihmispelko on yksi syistä miksi olen työkyvytön. Ihmettelen miksi muut (sosiaaliset ihmiset) eivät ymmärrä ja hyväksy etteivät kaikki ihmiset vaan ole persoonaltaan sosiaalisia. He voivat olla hiljaisia, ujoja ja huonoitsetuntoisia vaikka sen takia, että ovat olleet kouluaikoina yksin ilman kavereita ja kokeneet kiusaamista ja syrjimistä. Eikö se riitä että tekee työtehtävänsä hyvin ja kysyy tarvittaessa neuvoa jos aloittajana/harjoittelijana sitä tarvitsee. Mutta ei... pitää murjoa valmiiksi ujon ja ihmispelkoisen itsetuntoa antamalla huonoa kommenttia persoonasta kun ei pysty sosialisoimaan kaikkea ylimääräistä mikä ei liity edes työhön. Tällaiset ihmiset tarvitsisivat rohkaisua ja ymmärrystä että uskaltaisivat tulla enemmän ulos kuorestaan mutta se ei auta että yritetään pakottaa olemaan yhtä sosiaalinen kuin muut vaikka ei edes tiedetä syitä sen taustalla miksi ihmisestä on tullut niin arka ja ujo. Lisäksi jos on omasta tai muiden ihmisten mielestä rumanaamainen sekin voi aiheuttaa että pelkää ihmisten pitävän sinua huonompana tai sanovan ulkonäöstä rumasti mikä taas aiheuttaa lisää ahdistusta ja ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden välttelyä.

Mutta joo itse voin sanoa että olen voinut paljon paremmin kun ei ole tarvinnut moneen vuoteen olla stressaavassa työ-tai opsikeluelämässä aina pelkäämässä muita ihmisiä ja kokemassa ulkopuolisuuden tunnetta.

Hoidossa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te ketkä olette uskaltautuneet lääkäriin asti vaivan kanssa, onko lääkäri suhtaunut ymmärtäväisesti? Miten olette tuoneet asian esille ja saitteko lääkkeet? Pelkkä lääkäriajan varaaminen laukaisee paniikin. :'(

Oli pakko mennä lääkäriin, koska en olisi päässyt töihin ilman lääkkeitä. Toinen vaihtoehto olisi ollut lopettaa työt. Lääkäri suhtautui hyvin ja jo seuraavana päivänä olin töissä mukana kaikissa sosiaalisissa tilanteissa.

Ja kadutti etten ollut mennyt aiemmin kertomaan vaivasta. Kävin myös pari vuotta terapiassa, mutta siitä ei ollut minulle hyötyä. Lääkityksen avulla pystyn elämään normaalia elämään eli käymään töissä, tavata ihmisiä, käydä kaupassa ja harrastuksissa.

Minulla on beetasalpaajat ja rauhoittavat. Eivät sinällään auta mitään.

Mun paniikkikohtaus on sellainen että saan niitä päivittäin. Menetän lukutaitoni, laskukykyni kokonaan.

Koko aika menee käytännössä teeskennellessä että osaan lukea ja laskea, vaikka sillä hetkellä (joka päivä tapahtuu) en kykene.

Vasta kotona taito palautuu takaisin.

Aika vaativaa toimistotyötä, mutta onneksi pätkätyötä.

Sinällään ihan mikä tahansa työpaikka aiheuttaa saman. Olen kärsinyt ihan lukioikäisestä asti tästä vaivasta.

Eläkkeelle ei pääse ja aluksi tuntui että lääkärit epäili minua vahvasti.

Tosi noloa aikuisena menettää lukukyky ja laskukyky.

Ihan sormilla täytyy laskea yksinkertaisia kolmosluokan laskutehtäviä. Aivot jotenkin kuormittuu täysin.

Sitten loput energiasta menekin siihen että näyttelen ja välttelen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä sain lääkkeet YTHS:ltä mutta osa lekureista oli tosi nuivia ja uusivat reseptin pitkin hampain. "Ei näitä ole tarkoitus koko loppuelämää syödä". Sitten vaihdoin yksityiselle. Jännitti mutta oli ihana lääkäri joka uusi reseptin.

Olen miettinyt itse ongelmani kanssa lääkäriin menoa, ja nimenomaan yksityiselle vaikka maksaaakin enemmän :( mutta ainakin luulisi _varmuudella_ saavan rahoille vastinetta eikä vähättelyä. 

Mikään ei ole varmaa. Rauhoittavia, jotka toimivat, saa vain tuurilla jos saa. Mikään raha ei siinä auta, jos lääkäri päättää olla auttamatta. Niitä ei noin vain haeta yhtään mistään. Joka muuta väittää ei ymmärrä miten onnekas on.

Beetasalpaajilla saa vain kehon rennoksi, mutta mieli on aivan yhtä paniikissa kuin ilman sitä.

Olen hoitoalalla. Potilaiden kanssa ei ole ongelmaa, koska mulla on tuolloin ammattirooli. Työyhteisön jäsenten kanssa oleminen sen sijaan on kamlaa omana itsenäni. En ole tekemisissä kuin pakolliset työhön liittyvät kuviot. Lääkitystä ei ole.

Beetasalpaajat eivät vaikuta keskushermostoon, jossa ahdistus syntyy. Plasebolla tietysti saa aikaan mitä vain, mutta pilleri voisi olla jokin muu.

Olen sote alalla, asiakaskontaktia paljon. Minulla on työminä ja normi minä myöskin kehittynyt. Jotenkin "auttaa" myös se, että koulussa minua kiusattiin niin pahasti, niin sen jälkeen mikään ei tunnu miltään. Olen alkanut pitää työkavereistani. Kaikki ovat asiallisia toisilleen, osa puhuu selän takana, mutta vain työhön liittyvistä asioista. Osaan puhua työasioista niin ettei jännitä kovin paljoo.

Pahinta on small talk ja esim yhteiset pikkujoulut, virkistyspäivät ja ajanvietot. Ne jännittää mutta osallistun silti. En tykkää olla niissä mutta yritän olla normaali. Olen introvertti ja olisin varmaan täysin onnellinen ilman mitään ihmiskontaktia. En käytä lääkkeitä. Haaveilen, että töissä ei tarttis käydä. Rakastan arkivapaita.

Minulla on jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko taikka ahdistuneisuushäiriö, on ollut aina. En käytä mitään lääkkeitä. Olen yläkoulun opettaja. Helpottaa, kun voin pitää luokan ovea auki. Heijastan myös paljon asioita taululle, jotta oppilaat katsovat sitä eivätkä minua. Vanhempainillat ovat painajaismaisia, samoin yksittäiset vanhempainvartit. Jännitän niitä todella paljon etukäteen ja mietin tarkkaan sanavalinnat. Nukun aina niitä ennen huonosti yökausia.

Vierailija kirjoitti:

Ei viitsi kertoa hirveän tarkasti että ei voi tunnistaa mutta olen toimistotyössä ja selviän kyllä jotenkuten mutta välillä on vähän liian jännittäviä hetkiä kuten kokoukset ym.

Mulla on vain beetasalpaajat käytössä.

Mites itselläsi?

minullakin oli beetasalpaajat mutta vaikka kuinka paljon niitä söin niin ei mitään vaikutusta. En ole enään työelämässä 

mä en ole ihan varma minkä takia mun keho reagoi vieraisiin ihmisiin pumppaamalla adrenaliinia niin paljon että koko keho menee tunnottomaksi, pulssi huutaa 220/220,  kroppa menee sotatilaan.

Vastaava reaktio "normaalilla" ihmisellä on kuoleman vaaraa aiheuttavat tilanteet . 

Teen saatanasti noloja self help asioita joilla pidän itseni positiivisena. Luon itseluottamusta ja positiivisia sosialisoinnin kokemuksia opiskelemalla ihmispsykologian kikkoja. Mm. mielikuvaharjoittelen ahdistustani ilon jännitykseksi. Ei mitään sellaista mitä viitsisin kaduilla huudella mutta olen paremmin voiva kun koskaan. Ei ne toki aina toimi mutta sellainen tilanteen hyväksyntä itselleen aika lakonisesti estää pahimmat hyperventiloinnit ja täryt.

Tehtaassa, vähän porukkaa ympärillä paitsi tauolla. Taukojen ajaksi katoan rauhallisemmille vesille

Olen postinjakaja. Ihan hyvin pärjään kun siinä ei tarvitse olla niin paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Aiemmin olen kokeillut erilaisia asiakaspalvelutöitä mutta en pärjännyt niissä ollenkaan.

Tehdastyössä.

Ei lääkitystä.

Pärjään oikeastaan aika hyvin.

Vältän töissä tiettyjä ihmisiä, jotka aiheuttavat " oireita".

Itsellä kans ja jotenkin sitä on vain oppinut elämään tämän kanssa. Jossain vaiheessa vain suutuin itselle i niin paljon, jotta V”TTU ja siitä se lähti.

Olen ollut kassatyössä ja mokailun takia jono vain kasvoi...kasvoi. Selvisin! Aiemmin olisin hikoillut, punastellut ja tärissyt.

Nykyään asiakaspalvelu onnistuu. Pystyn tapaamaan ihmisiä ja esim esittelemään vuokrattavia kohteita.

Ajattelen asian siten, että tästä asiasta tiedän enemmän kuin asiakas...

Eli pikkuhiljaa asiat selkeytyvät. Yritä keskittyä nyt opiskeluun ja kun valmistut niin haet vaikka ne beetasalpaajat. Itse olen perinyt tämän vaivan isältäni...eli jotain geneettistä alttiuttakin ehkä on olemassa.