Hei te joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja olette työelämässä!

Olen töissä sihteerinä ja se on sen verran itsenäistä että selviän siinä ihan ok.

Kokouksia ym sosiaalisempia tilanteita varten otan beetasalpaajan ja rauhoittavan.

Yksityisen psykiatrin kautta sain reseptin xanoriin.

Toimistotyö

Joskus aluksi 25 v. sitten Propral ja Oxepam.

Nykyään Efexor/Venlafaxin 37.5 mg vuosia ja ihan paras. Saa työterveydestä tai yksityiseltä.

Lapsellani 17 v. Seronil 10 mg yksityiseltä.

Sote-alan esimies. Jännitysoireet alkoivat ala-asteen viidennellä luokalla, muistan kun opettaja laittoi jokaisen vuoronperään luokan eteen pitämään suullista esitelmää spontaanisti ja valmistautumatta. Takeltelin ja sönkkäsin tulipunaisena ja muutoin menestyneenä oppilaana koin aivan valtavan häpeän tästä epäonnistumisesta.

Opiskeluaikojen esiintymiset olivat piinallisia, vaikka urhoollisesti yritin altistaa ja totuttaa itseäni, kun siitä kuulemma voisi olla hyötyä :) No ei tosiaan ollut.

Työelämässä asiakastilanteet, jopa ryhmät sujuivat paremmin kuin työryhmän edessä puhuminen. Yritin, tsemppasin ja pinnistelin siihen asti, kun kerran kesken puheen jäädyin täysin. Vaikka minun käytännössä piti vain lukea papereista, en saanut sanaa suusta ja sydän pyrki kurkusta ulos, pyörrytti. Hakeuduin yksityiselle psykiatrille.

Sain ssri-masennuslääkkeen tasaamaan itseäni kohtaan asettamia korkeita vaatimuksia. Betasalpaaja ja hyvin mieto rauhoittava esiintymistilanteisiin. Sillä kombolla on nyt menty sujuvasti vuosia - olen edennyt urallani ja pitänyt jopa luentoa auditoriolliselle asiantuntijajohtajia. Ilman lääkkeitä olisin todennäköisesti ajautunut jonkinlaiseen välttelyn kehään ja jättänyt osaamiseni käyttämättä.

Työt sujuvat hyvin, jos en ole selvin päin.

Vierailija kirjoitti:

Te ketkä olette uskaltautuneet lääkäriin asti vaivan kanssa, onko lääkäri suhtaunut ymmärtäväisesti? Miten olette tuoneet asian esille ja saitteko lääkkeet? Pelkkä lääkäriajan varaaminen laukaisee paniikin. :'(

Asiallinen suhtautuminen aina. Jos ei olisi niin sitten toiselle lääkärille. Vaiva on niin yleinen että turha kainostella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toimistotyössä myös. Iso organisaatio ja vuosi vuodelta on enemmän palavereita ja muita joukkokokoontumisia, joissa saattaa tahtomattaan joutua huomion keskipisteeksi. Tarvittaessa beetasalpaajat ja rauhottavat käytössä. Vaiva on sitkeä... Tämän vuoksi en uskalla haaveilla uralla etenemisestä :(

Kokous alkaa ja sen pitäjä aloittaa: "koska en tunne teitä kaikkia niin voisivatko kaikki aluksi esittäytyä" ja sydämen syke alkaa kohoamaan ja hirveä tärinä alkaa.. Tunne että olisi pakko päästä pakoon ja sitten kun vuoro tulee niin takeltelevalla äänellä sanot nimesi ja sen aikana ja jälkeen täriset tuolissasi koko kropan voimin :(

Just nuo esittelykierrokset on pahimpia! Jännitys ehtii oikein yltyä ja yltyä. En muista ikinä mitä olen höpissyt tai mitä muut ovat sanoneet. Hirveää.

Taitaa kokouksen pitäjää itseään jännittää, ja esittelykierroksen aikana saa hengähdysaikaa? Ketä ne nimet ja vieraat naamat oikeasti niin kiinnostaa, tosi kaavamaista tilaisuuden vetämistä.

Mulla alkoi jännittäminen joskus noin 15-vuotiaana. Esimerkiksi esitelmien pito koulussa oli asia, jota vatvoin mielessäni yökaudet jo kuukautta ennen koko sitä päivää, jolloin esitelmä piti pitää.

Lukiossa sain joissain kokeissa sellaisia vapinaoireita, etten pystynyt kirjoittamaan. Selvisin tilanteista jotenkin rauhallisesti hengittelemällä. Pahimmissa tapauksessa viittasin ja sanoin koetta valvovalle opettajalle, että mulla on nyt tämmöinen ongelma. Sain usein välkän verran lisäaikaa kokeen teolle.

Yliopistoaikana kaikki paheni. En pystynyt enää ruokailemaan yhdessä muiden kanssa ja pahin kauhistus oli kahvinjuonti. Hakeuduin psykiatrin vastaanotolle ja sain lievää rauhoittavaa sekä beetasalpaajia ynnä kehoituksen hakeutua psykoterapiaan. Terapiassa kävin kolme vuotta Kelan tukemana.

Onnistuin pakertamaan tutkinnon läpi ja välillä oli oikeinkin hyviä aikoja. Kunnes jouduin työpaikkaan, jossa jouduin liian nuorena ja liian nopeasti liian vaativiin tehtäviin.  Lisäksi jouduin säälimättömän kiusaamisen uhriksi. Jännitys- ja ahdistusoireet palasivat ja mukaan tuli masennus.  Jätin nuo työt, mutta totta kai koin epäonnistuneeni täysin.

Nykyään olen opettaja ja kouluttaja. On ajanjaksoja, jolloin joudun taas turvautumaan lääkkeisiin (masennuslääkkeet ja betasalpaajat). Kokemus on, että iän myötä monet asiat ovat helpottaneet. Vaan nyt sitten vaihdevuosien esioireet tuntuvat taas vievän huonompaan suuntaan.

Olen varmaan myös vähän yliherkkä, liikatunnollinen ja parasympaattinen hermosto käy kierroksilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toimistotyössä myös. Iso organisaatio ja vuosi vuodelta on enemmän palavereita ja muita joukkokokoontumisia, joissa saattaa tahtomattaan joutua huomion keskipisteeksi. Tarvittaessa beetasalpaajat ja rauhottavat käytössä. Vaiva on sitkeä... Tämän vuoksi en uskalla haaveilla uralla etenemisestä :(

Kokous alkaa ja sen pitäjä aloittaa: "koska en tunne teitä kaikkia niin voisivatko kaikki aluksi esittäytyä" ja sydämen syke alkaa kohoamaan ja hirveä tärinä alkaa.. Tunne että olisi pakko päästä pakoon ja sitten kun vuoro tulee niin takeltelevalla äänellä sanot nimesi ja sen aikana ja jälkeen täriset tuolissasi koko kropan voimin :(

Tähän auttaa harjoittelu ja asian toistaminen useaan kertaan. Pystyisitkö kertomaan töissä, että sinua jännittää? Tai kertoa esim. pienemmälle porukalle, jossa voisit harjoitella juuri vaikkapa esittelemistä ja omasta itsestä kertomista.

Vaiva on mahdollista oppia saamaan edes osittain kuriin. Voisit myös opetella tekniikoita, joilla pystyt rauhoittamaan itsesi samalla kun ringissä muut esittelevät itseään.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko taikka ahdistuneisuushäiriö, on ollut aina. En käytä mitään lääkkeitä. Olen yläkoulun opettaja. Helpottaa, kun voin pitää luokan ovea auki. Heijastan myös paljon asioita taululle, jotta oppilaat katsovat sitä eivätkä minua. Vanhempainillat ovat painajaismaisia, samoin yksittäiset vanhempainvartit. Jännitän niitä todella paljon etukäteen ja mietin tarkkaan sanavalinnat. Nukun aina niitä ennen huonosti yökausia.

Näin. Välttelen esim. käytöshäiriömerkintöjen laittamista Wilmaan, koska välillä on niitä vanhempia, jotka tulevat lankoja pitkin ja tekevät heti minusta valituksen rehtorille tai ylemmillekin tahoille (olen ottanut lapsen silmätikuksi tms.). Ne tilanteet ovat ihan hirveän ahdistavia. Valvon monta yötä, oksettaa. En tiedä, miten puolustautua. Sitten jos en laita niitä merkintöjä ja pistän jatkuvasti huonokäytöksisen oppilaan istumaan eri paikkaan, kun huomauttaminen ja kahdenkeskinenkään puhuttelu ei ole auttanut, huoltaja kiukustuu siitäkin (lapsi on ollut kuin enkeli, eihän hänestä ole yhtään merkintääkään).

Esimerkiksi juuri nyt tuntuu siltä, että en kykene menemään huomenna töihin. Mutta pakko sinne on taas mennä.

Nyökyttelin ketjua lukiessani melkein jokaisen viestin kohdalla. 

Kävin muutama vuosi takaisin työhaastattelussa, jonka yksi osa oli se, että "tiimi" tuli neukkariin lopuksi haastattelemaan. Siellä silmätikkuna pienessä kopissa oli ihan hirveää, tuntemattoman joukon keskellä eikä kukaan ollut puhunutkaan tällaisesta. 

En onneksi päässyt noin sosiaaliseen paikkaan töihin. 

Välillä on kausia, että en pysty käymään edes kaupassa. Välillä helpottaa. Huomaan oireiden pahentuvan, jos muu elämä on kuormittunutta, toimintakykyni laskee myös sosiaalisissa tilanteissa missä koen olevani "huonoimmillani". Olen kuitenkin hyvä näyttelijä ja satunnaista sanojen takeltelua lukuunottamatta kukaan ei varmaan uskoisi kuinka paljon saatan noh, suoraan sanottua noissa tilanteissa kärsiä.

Tällä hetkellä opiskelen suht sosiaalista alaa ja käyn terapiassa (sekä syön rauhoittavia tarvittaessa, niistäkin vaan saa aika ajoin "taistella", että reseptin saa uusittua). Opinnot eivät ole vaatineet pahemmin läsnäoloa, joten olen siinä mielessä päässyt helpolla. Usein toki mietin miten pääsen kehittämään itselleni itsevarmuutta toimia ammatissani ja olla edes jotenkin vakuuttava, enkä kömpelö hömelys. Huoli on totta kai kova myös sen suhteen kuinka säilyttää työkyky, se ei aina niin annetulta tunnu. Se, että saisin jonkinlaisen ammatillisen itsevarmuuden tuo uskoa siihen, että pärjään kyllä työssäni ja olen varmasti hyvä siinä rajoitteistani huolimatta. On helpompi mennä sen roolin taakse, kuten täälläkin aiemmin joku totesi. 

uppista.

toimistotyössä, vaikeaa on.

Vierailija kirjoitti:

Työt sujuvat hyvin, jos en ole selvin päin.

Tämän täytyy olla vitsi?

Puolen vuoden terapiat takana,auttanut suuresti.Ei tässä todellakaan"normaaleja"vielä olla mutta jonkun verran taakka pudonnut harteilta.Töissä tulee oltua hiljaa,mutta enää en poe syyllisyyttä asiasta.

Omalla kohdalla toimii se, että niihin tilanteisiin on vaan joutunut. Ei se pää jaksa enää seitsemättä kertaa tänään olla peloissaan, kun ikinä ei mitään pahaa tapahdu.

Pikkuhiljaa sitten päässyt ahdistuksesta irti, ei toki toimi kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toimistotyössä myös. Iso organisaatio ja vuosi vuodelta on enemmän palavereita ja muita joukkokokoontumisia, joissa saattaa tahtomattaan joutua huomion keskipisteeksi. Tarvittaessa beetasalpaajat ja rauhottavat käytössä. Vaiva on sitkeä... Tämän vuoksi en uskalla haaveilla uralla etenemisestä :(

Kokous alkaa ja sen pitäjä aloittaa: "koska en tunne teitä kaikkia niin voisivatko kaikki aluksi esittäytyä" ja sydämen syke alkaa kohoamaan ja hirveä tärinä alkaa.. Tunne että olisi pakko päästä pakoon ja sitten kun vuoro tulee niin takeltelevalla äänellä sanot nimesi ja sen aikana ja jälkeen täriset tuolissasi koko kropan voimin :(

Just nuo esittelykierrokset on pahimpia! Jännitys ehtii oikein yltyä ja yltyä. En muista ikinä mitä olen höpissyt tai mitä muut ovat sanoneet. Hirveää.

Joo, tuo itsensä esittely kaikkien edessä on kyllä piinaavaa, vaikka ei mitään diagnosoitua jännitystä olekaan, eikä siten mitään lääkitystäkään. Kun tuohon esittelyyn vielä lisätään joku "hauska"leikki tyyliin kerro itsestäsi jotain, mitä muut eivät tiedä, on kyllä jännät paikat itse kullakin. Pitää vielä sen perusjargonin lisäksi keksiä joku erityinen piirre itsestään 😳 Korona-aika helpotti sinänsä, kun esittelyt tapahtuivat teamsilla, mutta nyt on taas aika kömpiä ihmisten ilmoille ja kivojen leikkien kautta tutustua uusiin työntekijöihin. Minä lohdutan aina itseäni, että varmaan suurin osa ihmisistä jännittää samoin, eikä kukaan ainakaan enää huomenna muista, mitä kukin näissä esittelyissä sanoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te ketkä olette uskaltautuneet lääkäriin asti vaivan kanssa, onko lääkäri suhtaunut ymmärtäväisesti? Miten olette tuoneet asian esille ja saitteko lääkkeet? Pelkkä lääkäriajan varaaminen laukaisee paniikin. :'(

Asiallinen suhtautuminen aina. Jos ei olisi niin sitten toiselle lääkärille. Vaiva on niin yleinen että turha kainostella.

Joskus tk-lääkärinä ollessani tuli vastaanotolle sosiaalisista tilanteista ahdistunut ihminen jolla oli muitakin ongelmia. Muistaakseni hän ei ollut töissä mutta ja hän halusi sairauslomaa mutta minkä toki voi kirjoittaa joksiikin aikaa mutta ei kuukausiksi koska Kela ei niitä hyväksy. Vastuu asiasta taisi siirtyä toiselle lääkärille ja en muista miten asiassa kävi.

En tiedä onko terapiasta kuinka paljon apua tai lääkehoidosta mitään konkreettista näyttöä mutta paljon muita keinoja ei taida olla käytössä. Sairauslomaa ei kovin pitkäksi aikaa hyväksytä ja nykyään Kela vaatii varhaista reagointia jos sairausloma alkaa pitkittyä. Vähän vaikea uskoa että ainakaan kovin helpoin perustein muuten terve ihminen voisi päästä eläkkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toimistotyössä myös. Iso organisaatio ja vuosi vuodelta on enemmän palavereita ja muita joukkokokoontumisia, joissa saattaa tahtomattaan joutua huomion keskipisteeksi. Tarvittaessa beetasalpaajat ja rauhottavat käytössä. Vaiva on sitkeä... Tämän vuoksi en uskalla haaveilla uralla etenemisestä :(

Kokous alkaa ja sen pitäjä aloittaa: "koska en tunne teitä kaikkia niin voisivatko kaikki aluksi esittäytyä" ja sydämen syke alkaa kohoamaan ja hirveä tärinä alkaa.. Tunne että olisi pakko päästä pakoon ja sitten kun vuoro tulee niin takeltelevalla äänellä sanot nimesi ja sen aikana ja jälkeen täriset tuolissasi koko kropan voimin :(

Just nuo esittelykierrokset on pahimpia! Jännitys ehtii oikein yltyä ja yltyä. En muista ikinä mitä olen höpissyt tai mitä muut ovat sanoneet. Hirveää.

Taitaa kokouksen pitäjää itseään jännittää, ja esittelykierroksen aikana saa hengähdysaikaa? Ketä ne nimet ja vieraat naamat oikeasti niin kiinnostaa, tosi kaavamaista tilaisuuden vetämistä.

Todella pahinta mitä olla saattaa. Tollaset pitäis lopettaa kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla toimii se, että niihin tilanteisiin on vaan joutunut. Ei se pää jaksa enää seitsemättä kertaa tänään olla peloissaan, kun ikinä ei mitään pahaa tapahdu.

Pikkuhiljaa sitten päässyt ahdistuksesta irti, ei toki toimi kaikille.

Oma jännitys ei koskaan lakkaa, vaikka olisin syntynyt tilanteissa. Välillä mietin itsekin miten jaksan aina jännittää niin p.rusti joka h.tin sosiaalista tilannetta. Elämä on tosi raskasta, eikä jatkuva jännitystila ole varmaan hyvä kropallekaan.

Oon jännittänyt aina tilanteita, esim. kokouksia ja jotain päivällisiä. No päivällisillä voi ainakin juoda. Mutta ei tunnu kivalta olla aina pikkuhiprakassakaan.