Hei te joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja olette työelämässä!

Olen toimistotyössä pienessä yhteisössä, yli 10 vuotta ollut jo. Välillä tein asiakaspalvelua, se oli ihan ok, kun mulla oli rooli ja asiakkaat oli "vieraita". Työkavereiden kanssa, no... pystyn juttelemaan, mutta mieluiten olen yksin huoneessani. Itse en koskaan aloita jutustelua.

Syöminen seurassa on tosi vaikeeta, mun kädet tärisee ja kaikki putoaa haarukasta, mä en siis meinaa millään saada sitä ruokaa suuhuni. Töissä syön työhuoneessani, jossaan kokouksessa yhteisruokailussa onkin sitten tekemistä.

En ole koskaan oikein pystynyt hakemaan työpaikkaa, sain tämän siten, että minut soitettiin töihin ja olin jopa ryhmähaastattelussa. Kai mä sitten häikäisin ne omalla vapisevalla olemuksellani =).  Kesätöissä en ole ollut. Itse en pysty oikein soittamaan kovin helpolla. Laitan mieluiten sähköpostia.

Suuret väkijoukot on ok, mähän olen niissä tavallaan yksin. Ei tarvi puhua eikä tehdä mitään. Tykkään myös luennoista samasta syystä. Kuuntelen mielelläni muita. Pienet väkijoukot ja puolitutut ihmiset, kuten työyhteisö, vanhempainilta (en käy, en pysty) olisi ihan pahinta.

Beetasalpaaja oli, mutta en mielestäni saanut apua, eikä se alentanut verenpainettakaan, joten se vaihdettiin pois.

Lohdullista huomata ettei ole ainoa tämän pelon kanssa kamppaileva <3 voimia kaikille.

On kyllä kauheeta jos pitää istua samaan pöytään ihmisten kanssa. Edes perheeni.

Saan paniikkioireita kun pelkään sanovani tai tekeväni hallitsemattomasti jotain sopimatonta ja keskityn vain kehoni toimintoihin ja ajatuksiini..

Edellisessä työpaikassa kahvitauot oli tuskaa ja nolotti vetäytyä omiin oloihin, mutta koen ettei mulla ole mitään velvollisuuksia istua samaan tilaan jos en kykene - siinäpähän ihmettelevät ja jos joku kysyy mistä kiikastaa, niin kerron kyllä.

83 jatkaa.. Duunipaikkani oli siis päiväkoti. Jep. Päivittäin yhteisiä hetkiä pienessä tilassa ja lasten vanhempien tervehtiminen. Onneksi ulkoillessa pystyi haahuilemaan pihaa ympäri lapsia vahtien. Jäin työstä sairaslomalle..

Joku kysyi, miten selviää työlounaista ym. No itselläni: rauhoittavilla :( Ei nekään aina ole auttaneet tai en ole pystýnyt ennakoimaan ja ottamaan ja olen saanut lukemattomia kummastelevia katseita ja kyselyitä että "eikö maistu?" "Etkö sä syö enempää?" Jne. Nokun en vaan ole pystyny! Mitä se heille kuuluu.

Jännitän monia sosiaalisia tilanteita ja esiintymistä, puhumista julkisesti jne. Nuorempana tilanne oli pahempi. Yritin enemmän olla jotain, mitä en ole. Silloin minäkin hain jotain beetasalpaajia ne kai oli. Mutta en ole enää vuosikausiin käyttänyt niitä. Minua joskus jännittää ja joskus punastelen, joskus tärisen. Mutta mitä sitten. En ole enää niin kauheasti jaksanut sitä surra. Niin kauan, kuin saan asiani esitettyä, niin kaikki on ihan ok. Joskus taas en jännitä paljon ollenkaan. Se riippuu niin olotilasta ja esim. väsymyksen määrästä. Tällainen minä nyt olen. Ei jännitysoireissa mitään pahaa ole.

Itse olen asiakaspalvelutyössä, en myöskään viitsi tarkemmin  kertoa missä ettei tunnistettaisi. Työssäni tapaan päivän aikana jopa useita satoja ihmisiä. Aikaisemmin ostin Antistress tabletteja, niitä miedompia. Niitä kun söi muutaman olo hieman helpottui. Joskus jos jonoa on talo täynnä niin saan sellaisia paniikkikohtauksia että tunnen pyörtyväni koska ihan kuin kaikkien katseet olisivat minussa. Punastun myös erittäin herkästi ja alan hikoilla, joka vielä pahentaa ongelmaa  kun tiedän että se näkyy myös muille. Olen opetellut hengittämään tuollaisissa tilanteissa jos mahdollista, ensin 5 sekuntia sisään, sitten 5 sekuntia pidätän hengitystä ja 5 sekuntia hengitän ulos. Se auttaa pahimpaan, saa sykkeen hieman tasaantumaan, kokeilaa auttaako teillä. Myös jos joudun esittäytymään kokouksissa, en pysty keskittymään kenenkään muun puheeseen vaan tärisen ja mietin päässäni mitä sanon itsestäni että pitäisin oman vuoroni niin lyhyenä kuin mahdollista. Olenkin harkinnut alanvaihdosta johonkin missä ei tarvitsisi olla niin paljoa muiden kanssa tekemisissä. 

Teen siivoustyötä yksikössä, jossa on noin 60 työntekijää. Minä olen talon ainoa siivooja. Pärjään kun en joudu koko aikaa olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, ts. saan vetäytyä omiin oloihini kun alkaa ahdistaa liikaa. Muut ihmiset menee pieninä annoksina mutta esim asiakaspalvelutyöhän musta ei ikinä olisi ja kärsisin myös jos minun tarvitsisi olla kohteessa esim toisen siivoojan kanssa. Tykkään työskennellä yksin ja tehdä asiat omalla tavallani, omassa aikataulussa. Syön yksin. En suoraan sanottuna ymmärrä näitä yhdessä lounaalle lähtijöitä. Sitten lätistään jonkun kanssa koko puolituntinen. Ei sovi mulle. Tarvitsen paljon hiljaisuutta ja omissa oloissani olemista. Yhteiset kahvihetket on sellaiset joihin olen itseni pakottanut etten vallan erakoidu. Kuuntelen kyllä muiden juttuja siellä mutta todella harvoin mitään kommentoin. Pelkään sanovani kumminkin jotain älytöntä :/. 

Olen ollut asiantuntijatyössä, jossa ei tarvinnut olla paljon esillä. Jos on tarvinnut esiintyä, olen jotenkin selvinnyt keskittymällä asiaan, mutta jos joku alkaa kaikkien edessä inttää vastaan, menetän hermot enkä osaa tarpeeksi hyvin pitää puoliani. Uudessa työssäni pitäisi olla esillä enemmänkin, missä en ole hyvä. Enkä luo sosiaalisia verkostoja käymällä yhdessä syömässä, sillä sellainen on ihan tuskaa. Uskottavuuden saaminen ei ole helppoa, jos ei meinaa uskaltaa sanoa vastaan sille kovaääniselle, joka luulee tietävänsä paremmin.

Olin nuorena sairaalassa töissä ja en pystynyt koskaan menemään ruokalaan syömään yhdessä muiden kanssa. Nyt vanhempana en enää pelkää sosiaalisia tilanteita kuin satunnaisesti. Elämässäni jouduin myös monta kertaa edustustilaisuuksiin miehen työn kautta. Silloin oli pakko ottaa pilleri.

Itse olen työtön tällä hetkellä kesästä asti ollut ja häpeäksi joudun toteamaan että olen nauttinut koko ajasta täysin siemauksin, tuntuu että koko fyysinen ja henkinen olemus on saanut vihdoin rentoutua ja levähtää kun ei ole tarvinnut pelätä.

No yhdellä työkkärin kurssilla olin ja siellähän se esittelykierros taas tuli! Mulla menee aivot ihan paniikkiin ja sumuun kun kuulee tuon olevan edessä ja kun viimein alan änkyttämään itsestäni, kuulen kuin ulkopuolelta miten ääneni tärisee ja hrrhh. Joskus olen keksinyt itselleni migreenin ja joskus muun pakottavan tarpeen poistua ennen esittelyä.

Mulla on lisäksi hiljainen ääni ja joudun jo muutenkin "ponnistelemaan" että tulen kuulluksi.

Joskus tuntuu että luontevien, kovaäänisten esiintyjien on hirveän vaikea ymmärtää, että kaikki ei vaan pysty siihen mihin he. "Miks se pitää mutista niin ettei mitään kuulu...."

Mun harrastuksessa jos pärjää niin joutuu haastatteluun koko yleisön eteen, no yleensä toivon ettei tule voittoa sen takia että en joudu sinne! Harmi kun muuten kiva harrastus ja haluisin kyllä pärjätä.

Työpaikan ruokalaan en mielellään mene, joten syön eväät parkkipaikalla autossa. Kesällä auto on hyvä paikka päästä tehtaan melusta pois omaan rauhaan, ilman small talk paineita. Pakkasten tullessa täytynee keksiä muita ruokalan välttely keinoja.

Itselläni on/oli vaikea-asteinen sosiaalisten tilanteiden pelko, joka todella jopa invalidisoi, nuorena.

Noin 18-vuotiaana sain tarpeekseni ja vain päätin, että nyt loppuu! Aloin pakottaa itseni tilanteisiin joissa pelotti. Usein jouduin perumaan sovittuja tapaamisia kun yht äkkiä en pystynyt mennä ovesta ulos. Aloin kuitenkin pakottaa itseni, ja vähitellen uskalsin yhä enemmän vaikka kauhea paniikki välillä päällä. Jotenkin siinä kuitenkin oppi huomaamaan, että maailma ei romahda eikä salama lyö taivaalta vaikka menisin lähikauppaan!

Hassua vielä se, että minä olen hyvin ulospäin suuntautunut ja minulla on aina ollut  paljon ystäviä. Tulen ihmisten kanssa toimeen hyvin. 

Nuorempana työelämässä kokeilu meni useimmiten pieleen tuon pelkoni takia. Sen takia oli pakko alkaa hankkiutua siitä eroon. En ole koskaan käyttänyt mitään lääkkeitä enkä huoli sellaisia vaikka joskus houkutus esim. johonkin rauhoittavaan onkin valtava. En kuitenkaan halua paeta lääketokkuraan. Haluan olla minä!

Kun pääsin ensimmäiseen vakituiseen työpaikkaani pankissa, tosin en asiakaspalvelussa, päättäväisyys vain kasvoi ja uskalsin hakeutua eteenpäin. Nyt työskentelen eräälle elokroniikkajätille. Olen toimistotöissä avokonttorissa jossa joudumme tekemään myös tiimityötä. Tehtäväni on koodien tekemisen tuki. Vaikea selittää. Saan kysymyksiä eri puolilta maailmaa ja tehtäväni on löytää oikeat koodit. Työni on hyvin haastavaa ja nautin siitä. Vähän aikaa sitten sain vielä lisävastuita, ja se innostaa aina vain eteenpäin!

Pelosta en ole kokonaan päässyt, se on aina tuolla jossain pinnan alla. Olen oppinut hallitsemaan sen!

Kyllä sosiaalisten tilanteiden pelkoa kärsivä, tai mikä muu tahansa ahdituneisuushäiriö, voi elää täysipainoista hyvää elämää mutta se vaatii todella paljon itseltä! Uskoa ja sisua omaan itseensä ja tietysti itsekuria ja sisua.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen erakoitunut omien pelkojeni takia. Vaikea varmaan uskoa, mutta minulla ei ole minkäälaisia sosiaalisia suhteita. Olen siis erakoitunut:(

Tämä ketju kuitenkin antoi toivoa; jospas pystyisin keräämään voimia ja tilata ajan TK:sta.

Kiitos kaikille (asiallisesti) kirjoittaneille!

Ehdottomasti kannattaa käydä lääkärissä! Itselläni oli nuorempana niin pahat pelot, että en usein uskaltanut lähteä ovesta ulos. Lopulta vuosien kärsimyksen jälkeen pakotin itseni lääkärille, jossa itkua tihrustaen kerroin tilanteen, ja sain apua. Lääkkeissä ei ole mitään pelättävää, ne auttoivat minut uuteen elämään.

Sairastuin kahvikuppineuroosiin ollessani 27 vuotias, kävin huippupsykologilla, siittä ei ollut mitään hyötyä.Sain lääkkeeksi beetasalbaajia, mutta työpäivien jälkeen olin usein kuin viulunkieli kireä, sitten aloin lievittämään tuskaani alkoholilla ja käyttämään sitä myös töiden ulkopuolella sosiaalisissa tilanteissa, joskus on mennyt aika överiksi joskus ei.Olen työskennellyt kemian alalla ja työ on tarkkaa ja kädet ei sais vapista.Olen pian 50 vuotias mies ja selvinnyt kohtuu hyvin, kun en mene syömään yhdessä muiden kanssa enkä juo kahvia, otan ainoastaan tilkan vettä, niin ei tuu painetta jos käsi alkaa tärisemään.Olen edennyt työelämässä todella hyvin ja pystyn pitämään puheita ja kouluttamaan myös jossain määrin kollegoja ja opiskelijoita.Seitsemän vuotta sitten sain opamox lääkityksen ja käytän sitä tarvittaessa, se on ollut sairauden hallinnassa parasta mitä rahalla voi saada.

Alkoholin käytön olen pystynyt minimoimaan ja osallistumaan tilaisuuksiin mihin en ennen olisi uskaltanut.Lääke ei omalla kohdallani ole aiheuttanut riippuvuutta.Sairaspoissaoloja ei ole ollut yhtään, sairaudestani ei tiedä vaimon ja lasten lisäksi muut. Tsemppiä kaikille jotka kärsii vastaavista ongelmista.

Kahvikuppineuroosi kirjoitti:

Miten pärjäätte julkisen syömisen kanssa, esim. joku työpaikan tärkeähkö ateriointi (aamukaffit, palaveri, pikkujoulut)?

Itsellä aina ollut suuria ongelmia julkisen syömisen kanssa ja kuukauden päästä pitäisi mennä työporukan kanssa syömään, mutta en haluaisi heille ongelmastani kertoa, vinkkejä siis selviytymiseen ostetaan vastaan.

Itsellä tosiaan syödessä ahdistaa, kädet tärisee, pyörryttää, ruoka takertuu kurkkuun jne.

Ja sitten se syöminen rupeaa näyttämään tyhmältä kun rupeaa miettimään, että miten muut tuijottaa mun syömistä (vaikkei tuijottaisikaan), yrität pilkkoa kakunpalaa pikulusikalla pienemmiksi paloiksi ja palat lentelee pitkin pöytiä ja käsi tärisee ja kakunpala menee johonkin ihan muualle kuin suuhun. Ja silloin kaikki varmasti tuijottaa. 😳

Jännitääkö ketään muuta vieraisiin tilanteisiin meneminen, esim lääkäriin? Pelkää ettei osaa oikeaan paikkaan, jännittää sitä ja jännittää sitten vielä sitä lääkäritilannetta...

Vierailija kirjoitti:

Jännitääkö ketään muuta vieraisiin tilanteisiin meneminen, esim lääkäriin? Pelkää ettei osaa oikeaan paikkaan, jännittää sitä ja jännittää sitten vielä sitä lääkäritilannetta...

Kyllä jännittää niin paljon, että mietin jo päiviä etukäteen. Uudessa paikassa kun ei voi toimia vain "rutiinilla", vaan kaikki on uutta, mihin mennä, mitä teen, mitä jos teen jotain noloa, tuijottavatko kaikki minua....... Eli kyllä..  

Mulla on aika paha, ystävälläni vielä pahempi. Tai hän on tavallaan ystävä, koska viimeisinä vuosina tuo ystävä ei ole voinut enää edes tavata  ketään, edes minua, puhumme tietokoneen välityksellä joskus mutta harvoin (chatti). Hänellä perheenjäsenet hoitavat kauppa-asiat ja jos tulee pakosta paljon sosiaalisia tilanteita, ajautuu miettimään itsemurhaa. On yrittänytkin. Omani pysyy kurissa beetasalpaajilla ja masennuslääkityksellä juuri ja juuri, mutta joka päivä tulee itkettyä ahdistusta, hänelle eivät toimi. Ruminta on se, että meille molemmille tullaan jatkuvasti sanomaan että "otat nyt vaan itseäsi niskasta kiinni, menet vaan mukaan ja huomaat että kaikki ovat ihan kivoja ihmisiä". Tulee syyllistystä tästä vaivasta (molemmilla meillä on traumaattisperäinen, johtuen pitkästä koulukiusaamisesta), tulee epäilyä siitä onko sellaista olemassakaan. Törkeimmillään on todettu että kyseessä on pelkkä laiskuus ja haluttomuus tehdä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aika paha, ystävälläni vielä pahempi. Tai hän on tavallaan ystävä, koska viimeisinä vuosina tuo ystävä ei ole voinut enää edes tavata  ketään, edes minua, puhumme tietokoneen välityksellä joskus mutta harvoin (chatti). Hänellä perheenjäsenet hoitavat kauppa-asiat ja jos tulee pakosta paljon sosiaalisia tilanteita, ajautuu miettimään itsemurhaa. On yrittänytkin. Omani pysyy kurissa beetasalpaajilla ja masennuslääkityksellä juuri ja juuri, mutta joka päivä tulee itkettyä ahdistusta, hänelle eivät toimi. Ruminta on se, että meille molemmille tullaan jatkuvasti sanomaan että "otat nyt vaan itseäsi niskasta kiinni, menet vaan mukaan ja huomaat että kaikki ovat ihan kivoja ihmisiä". Tulee syyllistystä tästä vaivasta (molemmilla meillä on traumaattisperäinen, johtuen pitkästä koulukiusaamisesta), tulee epäilyä siitä onko sellaista olemassakaan. Törkeimmillään on todettu että kyseessä on pelkkä laiskuus ja haluttomuus tehdä mitään.

Jatkan viellä että olen töissä hoitoalalla ja joka päivä on ahdistusta. Kaveri on niin sairas että on työttömänä.