Hei te joilla on sosiaalisten tilanteiden pelko ja olette työelämässä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aika paha, ystävälläni vielä pahempi. Tai hän on tavallaan ystävä, koska viimeisinä vuosina tuo ystävä ei ole voinut enää edes tavata  ketään, edes minua, puhumme tietokoneen välityksellä joskus mutta harvoin (chatti). Hänellä perheenjäsenet hoitavat kauppa-asiat ja jos tulee pakosta paljon sosiaalisia tilanteita, ajautuu miettimään itsemurhaa. On yrittänytkin. Omani pysyy kurissa beetasalpaajilla ja masennuslääkityksellä juuri ja juuri, mutta joka päivä tulee itkettyä ahdistusta, hänelle eivät toimi. Ruminta on se, että meille molemmille tullaan jatkuvasti sanomaan että "otat nyt vaan itseäsi niskasta kiinni, menet vaan mukaan ja huomaat että kaikki ovat ihan kivoja ihmisiä". Tulee syyllistystä tästä vaivasta (molemmilla meillä on traumaattisperäinen, johtuen pitkästä koulukiusaamisesta), tulee epäilyä siitä onko sellaista olemassakaan. Törkeimmillään on todettu että kyseessä on pelkkä laiskuus ja haluttomuus tehdä mitään.

Jatkan viellä että olen töissä hoitoalalla ja joka päivä on ahdistusta. Kaveri on niin sairas että on työttömänä.

Pakko kysyä, jos olet vielä langoilla.. miten jaksat hoitotyössä? Olen myös alalla, mutta en tiedä pystynkö enään.

Te ketkä olette uskaltautuneet lääkäriin asti vaivan kanssa, onko lääkäri suhtaunut ymmärtäväisesti? Miten olette tuoneet asian esille ja saitteko lääkkeet? Pelkkä lääkäriajan varaaminen laukaisee paniikin. :'(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aika paha, ystävälläni vielä pahempi. Tai hän on tavallaan ystävä, koska viimeisinä vuosina tuo ystävä ei ole voinut enää edes tavata  ketään, edes minua, puhumme tietokoneen välityksellä joskus mutta harvoin (chatti). Hänellä perheenjäsenet hoitavat kauppa-asiat ja jos tulee pakosta paljon sosiaalisia tilanteita, ajautuu miettimään itsemurhaa. On yrittänytkin. Omani pysyy kurissa beetasalpaajilla ja masennuslääkityksellä juuri ja juuri, mutta joka päivä tulee itkettyä ahdistusta, hänelle eivät toimi. Ruminta on se, että meille molemmille tullaan jatkuvasti sanomaan että "otat nyt vaan itseäsi niskasta kiinni, menet vaan mukaan ja huomaat että kaikki ovat ihan kivoja ihmisiä". Tulee syyllistystä tästä vaivasta (molemmilla meillä on traumaattisperäinen, johtuen pitkästä koulukiusaamisesta), tulee epäilyä siitä onko sellaista olemassakaan. Törkeimmillään on todettu että kyseessä on pelkkä laiskuus ja haluttomuus tehdä mitään.

Jatkan viellä että olen töissä hoitoalalla ja joka päivä on ahdistusta. Kaveri on niin sairas että on työttömänä.

Pakko kysyä, jos olet vielä langoilla.. miten jaksat hoitotyössä? Olen myös alalla, mutta en tiedä pystynkö enään.

Huonosti. Itken lähes joka päivä sellaista kokoon kouristavaa itkua, käpertyneenä ja kipeänä. Se on kuin särkyä ja tuskaa sellaisissa lihaksissa joita ei ole fyysisesti olemassa ja joita ei voi hoitaa, jos ymmärrät mitä tarkoitan? Pakko on jaksaa, millä muuten laitan leivän pöytään ja maksan vuokran? Olen joskus ajatellut kuolemista helpompana vaihtoehtona, mutta en ole mitään tehnyt, toisin kuin kaverini. Työkaverit, ne jotka tietävät, eivät ymmärrä. Pitäisi tulla kuulemma heidän mukaansa baariin miehiä katselmaan. Hankkia parisuhde joka kuulemma parantaisi kaiken simsalabim. Ei riitä paukut.

Vierailija kirjoitti:

Te ketkä olette uskaltautuneet lääkäriin asti vaivan kanssa, onko lääkäri suhtaunut ymmärtäväisesti? Miten olette tuoneet asian esille ja saitteko lääkkeet? Pelkkä lääkäriajan varaaminen laukaisee paniikin. :'(

Kävin, en saanut apua. Sain suosituksen ryhmäterapiaan ("koska kaikkia siellä jännittää") tai mennä yksityiselle psykiatrille, joka taas maksaa aivan tuhottomasti. YTHS ftw.

Selvisin jossain vaiheessa paremmin kuin kaksikymppisenä. Kun ikää tuli,  niin varmuutta monessa asiassa oli tiedollisesti enemmän. Mutta voi p...e näitä hikoiluja ja punasteluja nykyään. Sattuneesta syystä en voi käyttää hormonikorvaushoitoa. Tosi nastaa luennoida ja vetää harkkoja parinkympin ikäisten edessä. Joka aamu mietin, että tartteeks sinne tosiaan mennä. Olo on kuin apinatarhassa.

Tarpeeksi voimakas lääkitys niin ei oon ihan niin vaikeeta (kolme eri mielialalääkettä). SSRI-lääkkeet on mulla auttaneet tähän ongelmaan.

Ollut tämä pelko niin kauan kuin muistan, nyt pahentunut. Pelkään että pian syrjäydyn kokonaan niin koulu ja työelämästäkin. siitä on paha olo...enhän minä niin halua.. Pahimmalta tuntuu, että muut luulevat kyseessä olevan vain laiskuus tai vain asenneongelma.. he eivät pysty ymmärtämään, kun pelko iskee päälle, se on tosissaan lamauttavaa..

Ei lääkitystä tällä hetkellä, mitä nyt beetasalpaajat laukun pohjalla hätävarana kokouksia ym. pelottavia tilanteita varten.  Työpaikan vaihdon yhteydessä olen käynyt pyytämässä ssri lääkkeitä ja käyttänyt n. puoli vuotta. Kyllä on auttanut.

Olen amk insinööri ja teen suunnittelijan töitä tällä hetkellä.  Itseasiassa tuntuu jälkeenpäin että koulut olivat vaikeampia kuin työpaikoilla olo kaikkine ryhmätöineen ja esiintymisineen. Tämän hetkisessä työpaikassa ei paljoa normaalityöntekoa erikoisempia tapahtumia ole ollut, joten selviän arkisesta työstä ihan ok. Kouluaikoina minuakin pidettiin varmaan laiskana ja saamattomana, kun oli vaan kauhea kynnys edes saapua paikalle kauheiden paniikkikohtausten ja pelkojen takia.

Työelämässä pahimpia on ehkä kokoukset jossain aivan oudossa seurassa asiakkaalla tms, jossa pitäisi olla jotain järkevää sanomista omasta osuudestaan, mutta olen liian paniikissa, että mitään järkevää pystyisin sanomaan. Tutummassa porukassa helpompaa.

Ruokalaan en työpaikalla mene, koska ei ole mitään turvallista tuttua seuruetta, joka pyytäisi mukaan.  Yksin en sinne mene ihmeteltäväksi, enkä mennyt kouluissakaan. Jollain työpaikalla oli helppo käydä ruokalassa, kun oli tutut turvalliset työkaverit joiden kanssa sai käydä syömässä ja jopa pyydettiin mukaan. Nykyisessä työpaikassa pitävät kai outona, mutta pitäköön. Tärkeintä että saa työt jotenkin tehtyä ja palkka tulee tilille kerran kuussa. 

Kahvikuppineuroosi kirjoitti:

Miten pärjäätte julkisen syömisen kanssa, esim. joku työpaikan tärkeähkö ateriointi (aamukaffit, palaveri, pikkujoulut)?

Itsellä aina ollut suuria ongelmia julkisen syömisen kanssa ja kuukauden päästä pitäisi mennä työporukan kanssa syömään, mutta en haluaisi heille ongelmastani kertoa, vinkkejä siis selviytymiseen ostetaan vastaan.

Itsellä tosiaan syödessä ahdistaa, kädet tärisee, pyörryttää, ruoka takertuu kurkkuun jne.

Mulla myös ahdistaa ja jännittää julkinen syöminen. Jo pelkkä ajatus siitä. Yleensä toimin huonolla tavalla eli välttelen sellaisia tilanteita. Nyt olen kuitenkin yrittänyt alkaa siedättää ja esim. kahvittelu onnistuu. Mutta jos joku painostaa syömään tai syödessä kiinnittää liikaa huomiota, alkaa tuntua pahalta ja vaikea syödä ja sitten ainakin saa kommentteja.

Se on kyllä jännä miten joskus silti menee tosi hyvin ja jopa nauttii tilanteesta. Joskus taas oksettaa päiviä etukäteen ajatuskin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toimistotyössä myös. Iso organisaatio ja vuosi vuodelta on enemmän palavereita ja muita joukkokokoontumisia, joissa saattaa tahtomattaan joutua huomion keskipisteeksi. Tarvittaessa beetasalpaajat ja rauhottavat käytössä. Vaiva on sitkeä... Tämän vuoksi en uskalla haaveilla uralla etenemisestä :(

Kokous alkaa ja sen pitäjä aloittaa: "koska en tunne teitä kaikkia niin voisivatko kaikki aluksi esittäytyä" ja sydämen syke alkaa kohoamaan ja hirveä tärinä alkaa.. Tunne että olisi pakko päästä pakoon ja sitten kun vuoro tulee niin takeltelevalla äänellä sanot nimesi ja sen aikana ja jälkeen täriset tuolissasi koko kropan voimin :(

Just nuo esittelykierrokset on pahimpia! Jännitys ehtii oikein yltyä ja yltyä. En muista ikinä mitä olen höpissyt tai mitä muut ovat sanoneet. Hirveää.

Minulla aivan sama ongelma. Viimeksi taloyhtiön kokouksessa, kun piti esittäytyä. Kamalaa !

Mä olin puolitoista vuotta työpaikassa, jossa oli ateriaetu. En kyennyt menemään ruokalaan joten söin omia eväitä ja keksin selityksiä. Tai no, jouluaterian kävin syömässä, kun työkavereita tuli samaan aikaan. Ilman seuraa tuntui liian turvattomalta.

Mä kyllä sain lääkkeet YTHS:ltä mutta osa lekureista oli tosi nuivia ja uusivat reseptin pitkin hampain. "Ei näitä ole tarkoitus koko loppuelämää syödä". Sitten vaihdoin yksityiselle. Jännitti mutta oli ihana lääkäri joka uusi reseptin.

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä sain lääkkeet YTHS:ltä mutta osa lekureista oli tosi nuivia ja uusivat reseptin pitkin hampain. "Ei näitä ole tarkoitus koko loppuelämää syödä". Sitten vaihdoin yksityiselle. Jännitti mutta oli ihana lääkäri joka uusi reseptin.

Olen miettinyt itse ongelmani kanssa lääkäriin menoa, ja nimenomaan yksityiselle vaikka maksaaakin enemmän :( mutta ainakin luulisi _varmuudella_ saavan rahoille vastinetta eikä vähättelyä. 

Muakin ahdistaa kaikista eniten nimenomaan ruokailutilanteet. Tuttu pieni porukka ei ahdista, mutta työpaikkaruokala kymmenine tyyppeineen ahdistaa: kenen viereen menen istumaan? Mitä puhun? Kuulostanko tyhmältä? Kaikki näkee ja tuijottaa! Arvostelee! Hirveä meteli! Ja meidän työyhteisössä nimenomaan arvostellaan, ei ole kerta eikä toinen kun olen kuullut ihmisten jupisevan mimmoset farkut tai korkkarit joillakin on. Myös palaverit ahdistaa, ei voi mitään. Välillä tuntuu ettei musta ole koko työelämään, mutta edelleen tässä porskutellaan. Enkä ole enä edes mikään teini, vaan lähes nelikymppinen. Nuorena ajattelin että kyllä sitä iän myötä rohkenee, mutta paskan marjat. Päinvastoin!

Asiakaspalvelussa. Mulla on ihan erillinen työrooli, eli se minä, joka kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, ei ole silloin "paikalla".

Vierailija kirjoitti:

Asiakaspalvelussa. Mulla on ihan erillinen työrooli, eli se minä, joka kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, ei ole silloin "paikalla".

Jatkuu.. Niin piti vielä sanoa, että työkavereiden kanssa on kyllä vaikea olla tekemisissä, asiakkaiden kanssa ei ollenkaan vaikeaa. Koitankin pitää ruokatauot tms aina mahdollisimman myöhään että kaikki muut ovat varmasti syöneet. Kahvitauoillekin menen yksin.

Vierailija kirjoitti:

Jos on sosiaalisten tilanteiden pelko niin miten niitä töitä edes saa? Minä tarvisin töitä, muta kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja sen takia olen menettänyt kaikki työnsaantimahikset viimeistään työhaastattelussa, jotka ovat menneet päin per*että aina. Nim. 26-vuotta epäsosiaalisuutta eikä päivääkään töitä, pelkkä datanomin koulutus

Hae ensin rauhoittavat lääkkeet ja ala käymään mahdollisimman paljon työhaastatteluissa. Kun tulee rutiinia, niin jännittää vähemmän ja monien työhaastattelujen jälkeen niitä ei jännitä enää ihan niin paljon. Ja ne rauhoittavat auttaa noissa tilanteissa tosi paljon, ei niitä kannatakaan koko ajan napsia, vaan ottaa vaan erikoistilanteissa. Tsemppiä työnhakuun!

Ihmispelko panee paulan, mutta Herraan luottavainen on turvattu.

Sananlaskut 29:25

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä sain lääkkeet YTHS:ltä mutta osa lekureista oli tosi nuivia ja uusivat reseptin pitkin hampain. "Ei näitä ole tarkoitus koko loppuelämää syödä". Sitten vaihdoin yksityiselle. Jännitti mutta oli ihana lääkäri joka uusi reseptin.

Olen miettinyt itse ongelmani kanssa lääkäriin menoa, ja nimenomaan yksityiselle vaikka maksaaakin enemmän :( mutta ainakin luulisi _varmuudella_ saavan rahoille vastinetta eikä vähättelyä. 

Olipa törkeä tokaisu lääkäriltä. Jos oli sitä mieltä, että lääkereseptiä ei voi uusia useampia kertoja, tulisi terveydenhuollon puolelta tarjota jotain muuta vaihtoehtoa, esimerkiksi terapiaa, tietenkin asiakkaan/potilaan kanssa keskustellen, mitä hän itse haluaa ja on jo kokeillut. 

.