Lue keskustelun säännöt.
Anopin synttäriylläri - kylään 5 päiväksi kutsumatta!
05.09.2017 |
Nyt olen kyllä ihan älyttömän tilanteen edessä. Täytän ensiviikonloppuna pyöreitä ja anoppi päätti ilahduttaa oma-aloitteisella lahjalla. Hän ilmoitti, että jää synttärikestien jälkeen 5 päiväksi "auttamaan ja järjestelemään arkea" ... Noin niinkun lahjana minulle!
Elämme kyllä kiireistä perhe-elämää ja arki on hektistä, ei siinä mitään. Mutta en millään tahdo vielä anoppia tänne kaiken arjen sirkuksen lisäksi :( kertoi jo innoissaan kuinka ottaa ruokahuollon vastuulleen, kitkee puutarhaa ja ajatteli uudelleen järjestää taaperon huonetta. Mua stressaa ajatus noista viidestä päivästä ja hössöttävästä anopista kamalasti.
Paluulippu on ostettu kuulemma tosiaan tuon 5pv päähän eli kuinkas enää kieltääkään. Sanomattakin varmaan selvää, ettei mies asetu äitiään vastaan vaan on lähinnä hyvillään kun pääsee passattavaksi.
Kommentit (148)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaapas niitä esivanhempianne, joissa maalaistalon miniä joutui lähes koko ikänsä anopin vallassa elämään. Ja sitten hän vielä hoiti sen anopin hautaan asti. Ja silloin ei ollut mitään matkailuja tai kodin ulkopuolista työtä, että olisi päässyt edes hetkeksi lepäämään anopista.
Ehkä näistä miniöistä sitten omalle miniälle tuli myös kaikkitietävä neuvoja ja auttaja.
Luulen, että jonkinlaista kaunaa monella naisella on historiasta omaa anoppiaan kohtaan ja se siirretään sitten eteenpäin. Uskopaa pois, hyvistä aikeista huolimatta tekään ette osaa miniänne mieleen tulevaisuudessa toimia.
Kysykääpä siltä hankalalta anopilta, millainen suhde hänellä on ollut omaan anoppiinsa.
Olen esivanhempi (?), asuin anopin kanssa saman katon alla 15 vuotta. Hän oli mukava ja miellyttävä ihminen, mutta todennäköisesti vain siksi, että minä kohtelin häntät kunnioittavasti ja ymmärsin arvostaa elämäntyötään. Melkein väitän, että hankalalla anopilla on hankala miniä, koska jokainen tekee elämästään juuri niin hankalan kuin haluaa. Jos jatkuvasti osoittaa halveksivansa miehensä äitiä, niin todennäköisyys hyvään ihmissuhteeseen on olematon.
Mulla on hankala anoppi. Kerrohan, miten minä olen ollut hankala miniä, kun en ole ikinä saanut anoppiin mitään yhteyttä. 8 vuotta ja olen täyttä ilmaa yhä, kuten alusta saakka. Anoppi järjestelee meidän lasten huoneita uusiksi, vaihtaa verhoja jne. Ikinä en ole sanonut vastaan, koska me ei keskustella anopin ignooratessa mut täysin. Vaihdan vain järjestyksen ja verhot takaisin entisiin tultuani kotiin. Ei käy kylässäkään kun minä olen kotona ja heillä käydessä ei puhu mulle sanaakaan. Hän vain alusta asti päätti ettei pidä minusta. Ei tullut häihinkään. Nyt en ole vuoteen käynyt, kun niin selkeästi en ole toivottu.
Onko sun miehelle ok, että äitinsä käy sisustamassa lasten huoneita omin päin?
Tuossa kulkee kyllä raja. Samoin kuin kaappeihin kurkistelu ja yleisen siisteyden arviointi. Tähän kattaukseen kuuluu myös minun normaalipainoisen painon ja ulkonäön kommentointi kaikkien kuullen ruokapöydässä. Itse on luonnollisesti ylipainoinen. Mahtaa vaan ottaa päähän, että voin syödä sen verran kun mieli tekee. Mamma kun on ikuisella dieetillä siinä täysin epäonnistuen. Vaatetus repostellaan aina läpi. Kaikki ale-tarjouksetkin ovat olleet kuitenkin liian kalliita. "Mitä tuokin maksoi?"
Poika on tietysti maailman paras ja ihanin, eikä oikeastaan kenenkään naisen paitsi äitinsä arvoinen. Silti pitäisi lisääntyä ja hankkia lapsenlapsia. Mukavan ambivalenttia toimintaa. Olen jättämässä miehen, koska en kestä sen munattomuutta ja anopin jatkuvaa sekaantumista elämään. Paras anoppi on kuollut anoppi välillä oikeasti.
Meillä muuttui elämä raskaaksi kun esikoinen syntyi. Anoppi ei ymmärtänyt että hänestä tuli mummo - hän kun ajatteli ottaa äitiydestä revanssin. Muistan edelleen (tämä jo 6v sitten), kun tuli katsomaan viikon vanhaa vauvaamme. Ei onnitteluja, ei silmiin katsomista ei mitään, olin ilmaa! Hän tuli samantien "nappaamaan" vauvaa sylistäni ja höpötti vauvalle "voi kun minulla on ollut niin ikävä sinua" (oli siis ensimmäinen kerta kun tapasi vauvan). Mies tuli toppuuttelemaan ja komensi äitinsä käsienpesulle. Varttitunnin istuttuaan hän alkoi puhumaan että meidän pitäisi lähteä kävelylle, kun kyllä hänenkin pitää saada hoitaa vauvaa yksin. Ei menty, ja sille kävelylle ei lähdetty ikinä anopin käydessä, koska tuossa on vain pieni ja suhteellisen mitätön osa anopin käytöstä. Anoppi on ollut äärimmäisen kateellinen siitä minulle, kun olen ollut lasteni äiti. Hän yritti välillä jopa kutsua lapsille minua etunimellä ja itseään omatekoisella lempinimellä, joka muistuttaa enemmän äitiä kuin mummoa. Loppui lyhyeen, kun mies suuttui kunnolla asiasta. Muutenkin jokainen vierailu on anopille kilpailua ja sekavaa kuvittelua siitä että kyseessä on anopin lapsi: kumpi on parempi syli, kumpi tekee paremmat pullat, älä mene äidin luo kun mummo on nyt täällä, minun pikku-X (X on siis miehen sisaruksen nimi!) jne. Tämä käytös kohdistuu erityisesti esikoiseen, ja toista lastamme hän ei huomioi mitenkään. En nyt viitsi pahimpia tempauksia edes kertoa, mutta on esim useampaan kertaan yrittänyt juonitella esikoista selän takana mukaansa, niin että "hauskasti" karkaisivat kertomatta mummolaan kahdestaan kertomatta äidille ja isälle.
Ei olla paljon anopin apua kaivattu, ei edes siihen siivoamiseen..
Ei voi olla totta! Miten voi olla noin samanlaisia!
Mulla oli samanlailla sairaalassa. Tosin annoin vauvan heti anopille, sillä koin, että on pakko.( muuten olisi tullut suurta marttyyrinarinaa ympäri sukua, kuinka olen itsekäs ja omin vauvaani.)Samoin oli ensikertaa sylissä vauvan ollessa narisi"Millon me oikein nähdään seuraavan kerran?" ja nyyhkimisäänellä. En ymmärtänyt lainkaan, sillä me olimme vielä väleissä. Kaikki kyllä oikeastaan alkoi, kun olin raskaana, vaikka meillä oli ollut ihan ok välit ennen raskautta. Alkoi heitot lapsen vaatteista puhuessa"Nukenko sä siitä yrität tehdä!?" Ja kaikkea tuollaista vittuilua. Olimme yrittäneet tuota lasta kaksi vuotta ja lapsi oli todella toivottu. Hän yritti työntää vaunulenkeille ja soitteli jatkuvasti, kun kotiuduimme. Ahdisti, halusimme ensin kotiutua. Lopulta hän käänsi sukunsa meitä vastaan. Kukaan ei kysynyt vaan meiltä, olisi totuus tullut ilmi. Eikä meitä jaksanut huvittaa draaman selvittelyt kaikille. Anoppi sai siis rauhassa useamman vuoden kutoa verkkojaan. Emme osanneet villeissä unelmissammekaan aavistaa mihin tuo asia oli jo syössyt itsensä. Olimme todella stressaantuneita ja näimme lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi välien katkaisun. Hirveätä syyllistämistä, irvokasta haukkumista, manipulointia, marttyyriutta, täysiä perättömiä valheita, niistä oli anoppi tehty. Vapaus koitti ja olemme nauttineet siitä. Välillä kysyn mieheltä, haluaisiko hän nähdä heitä? Mies kertoo tuntevansa vihaa ja ei tunne halua nähdä ja saada taas sitä valtavaa painolastia elämäämme. Olen oikeastaan täysin samaa mieltä. Mieheni on todella hyvä ihminen, isä ja aviomies.
Pitäkää omat rajanne, joskus itsekkyyskin on hyväksi, kun se kerran on tervettä itsekkyyttä :) Mitään ei ole pakko sietää kiusaamisen pelossa. Anoppia ei ole pakko miellyttää iän tms takia. Jos on mulkku ihminen, niin ei se ikä ihmistä enkeliks muuta! :D Eläkää niin, että itsellänne, omalla perheellänne on hyvä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon että tämä on provo. Mutta kun tietää noita anoppeja olevan. Täällä ei tupata kylään!!! Saati sitten järjestellä huoneita tai kaappeja uusiksi avuliaana aatuna. Näpit irti, kahvit ja pois. Todella, todella harvalla on oikeasti mukava anoppi ja rajat selvät.
Ja mihinkähän tutkimukseen tuo väittämäsi perustuu?
Minulle riittää laaja kaveripiiri ja heidän kertomuksensa kokemuksineen. Osan noista äideistä olen tavannut ja todennut, ettei ollut kyllä kovin virheellistä kerrontaa karusta arjesta. Sekä koti- että ulkomaalaisia. Melkoista pirttihirmua löytyy, jotka käyttävät sumeilematta henkistä väkvaltataistelussa. Osa käyttää myös taloudellista apua kiristysruuvina. Siksi pitää olla mahdollisimman riippumaton.
Mun anoppi on just tuollainen. Henkisen väkivallan keinot hallussa ja käytössä. Erityislahjakas syyllistämisessä. Hyi, kauhea ihminen on hän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaapas niitä esivanhempianne, joissa maalaistalon miniä joutui lähes koko ikänsä anopin vallassa elämään. Ja sitten hän vielä hoiti sen anopin hautaan asti. Ja silloin ei ollut mitään matkailuja tai kodin ulkopuolista työtä, että olisi päässyt edes hetkeksi lepäämään anopista.
Ehkä näistä miniöistä sitten omalle miniälle tuli myös kaikkitietävä neuvoja ja auttaja.
Luulen, että jonkinlaista kaunaa monella naisella on historiasta omaa anoppiaan kohtaan ja se siirretään sitten eteenpäin. Uskopaa pois, hyvistä aikeista huolimatta tekään ette osaa miniänne mieleen tulevaisuudessa toimia.
Kysykääpä siltä hankalalta anopilta, millainen suhde hänellä on ollut omaan anoppiinsa.
Olen esivanhempi (?), asuin anopin kanssa saman katon alla 15 vuotta. Hän oli mukava ja miellyttävä ihminen, mutta todennäköisesti vain siksi, että minä kohtelin häntät kunnioittavasti ja ymmärsin arvostaa elämäntyötään. Melkein väitän, että hankalalla anopilla on hankala miniä, koska jokainen tekee elämästään juuri niin hankalan kuin haluaa. Jos jatkuvasti osoittaa halveksivansa miehensä äitiä, niin todennäköisyys hyvään ihmissuhteeseen on olematon.
Mulla on hankala anoppi. Kerrohan, miten minä olen ollut hankala miniä, kun en ole ikinä saanut anoppiin mitään yhteyttä. 8 vuotta ja olen täyttä ilmaa yhä, kuten alusta saakka. Anoppi järjestelee meidän lasten huoneita uusiksi, vaihtaa verhoja jne. Ikinä en ole sanonut vastaan, koska me ei keskustella anopin ignooratessa mut täysin. Vaihdan vain järjestyksen ja verhot takaisin entisiin tultuani kotiin. Ei käy kylässäkään kun minä olen kotona ja heillä käydessä ei puhu mulle sanaakaan. Hän vain alusta asti päätti ettei pidä minusta. Ei tullut häihinkään. Nyt en ole vuoteen käynyt, kun niin selkeästi en ole toivottu.
Onko sun miehelle ok, että äitinsä käy sisustamassa lasten huoneita omin päin?
Tuossa kulkee kyllä raja. Samoin kuin kaappeihin kurkistelu ja yleisen siisteyden arviointi. Tähän kattaukseen kuuluu myös minun normaalipainoisen painon ja ulkonäön kommentointi kaikkien kuullen ruokapöydässä. Itse on luonnollisesti ylipainoinen. Mahtaa vaan ottaa päähän, että voin syödä sen verran kun mieli tekee. Mamma kun on ikuisella dieetillä siinä täysin epäonnistuen. Vaatetus repostellaan aina läpi. Kaikki ale-tarjouksetkin ovat olleet kuitenkin liian kalliita. "Mitä tuokin maksoi?"
Poika on tietysti maailman paras ja ihanin, eikä oikeastaan kenenkään naisen paitsi äitinsä arvoinen. Silti pitäisi lisääntyä ja hankkia lapsenlapsia. Mukavan ambivalenttia toimintaa. Olen jättämässä miehen, koska en kestä sen munattomuutta ja anopin jatkuvaa sekaantumista elämään. Paras anoppi on kuollut anoppi välillä oikeasti.
Meillä muuttui elämä raskaaksi kun esikoinen syntyi. Anoppi ei ymmärtänyt että hänestä tuli mummo - hän kun ajatteli ottaa äitiydestä revanssin. Muistan edelleen (tämä jo 6v sitten), kun tuli katsomaan viikon vanhaa vauvaamme. Ei onnitteluja, ei silmiin katsomista ei mitään, olin ilmaa! Hän tuli samantien "nappaamaan" vauvaa sylistäni ja höpötti vauvalle "voi kun minulla on ollut niin ikävä sinua" (oli siis ensimmäinen kerta kun tapasi vauvan). Mies tuli toppuuttelemaan ja komensi äitinsä käsienpesulle. Varttitunnin istuttuaan hän alkoi puhumaan että meidän pitäisi lähteä kävelylle, kun kyllä hänenkin pitää saada hoitaa vauvaa yksin. Ei menty, ja sille kävelylle ei lähdetty ikinä anopin käydessä, koska tuossa on vain pieni ja suhteellisen mitätön osa anopin käytöstä. Anoppi on ollut äärimmäisen kateellinen siitä minulle, kun olen ollut lasteni äiti. Hän yritti välillä jopa kutsua lapsille minua etunimellä ja itseään omatekoisella lempinimellä, joka muistuttaa enemmän äitiä kuin mummoa. Loppui lyhyeen, kun mies suuttui kunnolla asiasta. Muutenkin jokainen vierailu on anopille kilpailua ja sekavaa kuvittelua siitä että kyseessä on anopin lapsi: kumpi on parempi syli, kumpi tekee paremmat pullat, älä mene äidin luo kun mummo on nyt täällä, minun pikku-X (X on siis miehen sisaruksen nimi!) jne. Tämä käytös kohdistuu erityisesti esikoiseen, ja toista lastamme hän ei huomioi mitenkään. En nyt viitsi pahimpia tempauksia edes kertoa, mutta on esim useampaan kertaan yrittänyt juonitella esikoista selän takana mukaansa, niin että "hauskasti" karkaisivat kertomatta mummolaan kahdestaan kertomatta äidille ja isälle.
Ei olla paljon anopin apua kaivattu, ei edes siihen siivoamiseen..
Ei voi olla totta! Miten voi olla noin samanlaisia!
Mulla oli samanlailla sairaalassa. Tosin annoin vauvan heti anopille, sillä koin, että on pakko.( muuten olisi tullut suurta marttyyrinarinaa ympäri sukua, kuinka olen itsekäs ja omin vauvaani.)Samoin oli ensikertaa sylissä vauvan ollessa narisi"Millon me oikein nähdään seuraavan kerran?" ja nyyhkimisäänellä. En ymmärtänyt lainkaan, sillä me olimme vielä väleissä. Kaikki kyllä oikeastaan alkoi, kun olin raskaana, vaikka meillä oli ollut ihan ok välit ennen raskautta. Alkoi heitot lapsen vaatteista puhuessa"Nukenko sä siitä yrität tehdä!?" Ja kaikkea tuollaista vittuilua. Olimme yrittäneet tuota lasta kaksi vuotta ja lapsi oli todella toivottu. Hän yritti työntää vaunulenkeille ja soitteli jatkuvasti, kun kotiuduimme. Ahdisti, halusimme ensin kotiutua. Lopulta hän käänsi sukunsa meitä vastaan. Kukaan ei kysynyt vaan meiltä, olisi totuus tullut ilmi. Eikä meitä jaksanut huvittaa draaman selvittelyt kaikille. Anoppi sai siis rauhassa useamman vuoden kutoa verkkojaan. Emme osanneet villeissä unelmissammekaan aavistaa mihin tuo asia oli jo syössyt itsensä. Olimme todella stressaantuneita ja näimme lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi välien katkaisun. Hirveätä syyllistämistä, irvokasta haukkumista, manipulointia, marttyyriutta, täysiä perättömiä valheita, niistä oli anoppi tehty. Vapaus koitti ja olemme nauttineet siitä. Välillä kysyn mieheltä, haluaisiko hän nähdä heitä? Mies kertoo tuntevansa vihaa ja ei tunne halua nähdä ja saada taas sitä valtavaa painolastia elämäämme. Olen oikeastaan täysin samaa mieltä. Mieheni on todella hyvä ihminen, isä ja aviomies.
Pitäkää omat rajanne, joskus itsekkyyskin on hyväksi, kun se kerran on tervettä itsekkyyttä :) Mitään ei ole pakko sietää kiusaamisen pelossa. Anoppia ei ole pakko miellyttää iän tms takia. Jos on mulkku ihminen, niin ei se ikä ihmistä enkeliks muuta! :D Eläkää niin, että itsellänne, omalla perheellänne on hyvä olla.
Voi ei, otan osaa! Meilläkin tuota mustamaalaamista on tapahtunut, ja koko suku päivittelee miksi olemme niin ilkeitä, ettemme anna anopin hoitaa lapsiamme. Kun anopille he vielä ovat niin erityisen tärkeitä..
Jo esikoisen vauva- ja taaperoaikana minua syytettiin, että olen liian omiva, kun korjasin anopin nimen mummoksi ja oman nimeni äidiksi, en pakottanut ikinä lasta anopin tai muidenkaan syliin, ja jos sukulaisten vieraillessa lapsi tuli syliini niin annoin olla sylissä (mun olisi kuulemma pitänyt hätistää 1-2v lapsi sylistä pois kun on vieraita?).
Minun mielestäni tuollainen ajattelu on outoa ja ei kovin tervettäkään. Totta kai alle 3-vuotias ainakin on vielä kiinni äidissään ja äiti kiinni siinä lapsessaan. Ja en ymmärrä miksi lapsi ei saisi tulla äidin syliin kun mummo tai muu sukulainen on kylässä. Valaiskaa toki joku anoppi/mummo jos osaatte sanoa.
Mutta olen suhtautunut asiaan niin, etten välitä miehen suvun puheista. Minusta heillä ei ole terve suhtautuminen äiti-lapsi -suhteeseen. Tsemppiä sinullekin!
- se jolle vastasit
Ota kuule hyöty ja ilo irti. Anoppi tekemään ruuat, joka päivä. Hieromaan poikansa hartioita töiden jälkeen joka päivä. Hoitamaan lapset. Tekemään ostokset. Anna rassata lastenhuone, rajaa siihen. Anna hoitaa puutarha.
Ota se lomana itsellesi. Käy joka päivä lenkillä, jumpassa. Käy shoppailemassa, kavereilla, harrastuksissa, elokuvissa. Perjantaisin viihteellä. Ole lomalla!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon että tämä on provo. Mutta kun tietää noita anoppeja olevan. Täällä ei tupata kylään!!! Saati sitten järjestellä huoneita tai kaappeja uusiksi avuliaana aatuna. Näpit irti, kahvit ja pois. Todella, todella harvalla on oikeasti mukava anoppi ja rajat selvät.
Ja mihinkähän tutkimukseen tuo väittämäsi perustuu?
Minulle riittää laaja kaveripiiri ja heidän kertomuksensa kokemuksineen. Osan noista äideistä olen tavannut ja todennut, ettei ollut kyllä kovin virheellistä kerrontaa karusta arjesta. Sekä koti- että ulkomaalaisia. Melkoista pirttihirmua löytyy, jotka käyttävät sumeilematta henkistä väkivaltaa valtataistelussa. Osa käyttää myös taloudellista apua kiristysruuvina. Siksi pitää olla mahdollisimman riippumaton.
Selvä juttu sitten! Oma kokemukseni anoppina ja äitinä on, että tulen hyvin toimeen lasteni perheiden kanssa. Annamme apuamme tarvittaessa ja apua myös pyydetään usein. Olemme vielä hyväkuntoisia, joten olemme sitten kai luotettavia, kun hoitoomme on uskottu vauvakin. Oma (laaja ) mummopiirini todistaa samaa, tuttavamummit auttelevat lastensa perheissä monta kertaa kuukaudessa.
Onhan se miten aikuiset tulevat keskenään toimeen ja miten puhuvat toisista myös malli lapsille. Saan aina lasten tekemät omatekoiset kortit juhlapäivinä ja uskon, että kiva miniäni on kuitenkin siinä askartelun taustavoimana.
Tottakai perheillä pitää olla yksityisyys, enkä milloinkaan mene vierailulle kutsumattomana, enkä ole kenekään kaappeja penkonut. Kyllä saatan keittiön lattian pyytämättä lakaista, jos itseäni kiusaa sukkiin tarttuvat leivänmuruset. Mutta ei kukaan ole tuosta vielä nokkiinsa ottanut. Ehkä noissa huonoissa miniä-anoppisuhteissa kannattaisi kummankin katsoa peiliin, riitaan tarvitaan yleensä aina vähintään kaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon että tämä on provo. Mutta kun tietää noita anoppeja olevan. Täällä ei tupata kylään!!! Saati sitten järjestellä huoneita tai kaappeja uusiksi avuliaana aatuna. Näpit irti, kahvit ja pois. Todella, todella harvalla on oikeasti mukava anoppi ja rajat selvät.
Ja mihinkähän tutkimukseen tuo väittämäsi perustuu?
Minulle riittää laaja kaveripiiri ja heidän kertomuksensa kokemuksineen. Osan noista äideistä olen tavannut ja todennut, ettei ollut kyllä kovin virheellistä kerrontaa karusta arjesta. Sekä koti- että ulkomaalaisia. Melkoista pirttihirmua löytyy, jotka käyttävät sumeilematta henkistä väkivaltaa valtataistelussa. Osa käyttää myös taloudellista apua kiristysruuvina. Siksi pitää olla mahdollisimman riippumaton.
Selvä juttu sitten! Oma kokemukseni anoppina ja äitinä on, että tulen hyvin toimeen lasteni perheiden kanssa. Annamme apuamme tarvittaessa ja apua myös pyydetään usein. Olemme vielä hyväkuntoisia, joten olemme sitten kai luotettavia, kun hoitoomme on uskottu vauvakin. Oma (laaja ) mummopiirini todistaa samaa, tuttavamummit auttelevat lastensa perheissä monta kertaa kuukaudessa.
Onhan se miten aikuiset tulevat keskenään toimeen ja miten puhuvat toisista myös malli lapsille. Saan aina lasten tekemät omatekoiset kortit juhlapäivinä ja uskon, että kiva miniäni on kuitenkin siinä askartelun taustavoimana.
Tottakai perheillä pitää olla yksityisyys, enkä milloinkaan mene vierailulle kutsumattomana, enkä ole kenekään kaappeja penkonut. Kyllä saatan keittiön lattian pyytämättä lakaista, jos itseäni kiusaa sukkiin tarttuvat leivänmuruset. Mutta ei kukaan ole tuosta vielä nokkiinsa ottanut. Ehkä noissa huonoissa miniä-anoppisuhteissa kannattaisi kummankin katsoa peiliin, riitaan tarvitaan yleensä aina vähintään kaksi.
Mun vika on se, että en anna siedä esim. jatkuvaa mitätöintiä, haukkumista ja mustamaalaamista. Enkä sitä, että mun kotia käy anoppi sisustamassa mun poissa ollessa. Anoppihan pelkällä hyvällä...
Siis mielelläni ottaisin mukavan anopin, jolle viitsis vaikka kerran viikossa pirauttaa ja kysyä kuulumisia. Remppailla yhdessä anoppilaa tai meidän kotia, joskus vaikka jättää lapset yökylään. Mutta ei.... niin ei käynyt. Miestä pitäisi vaihtaa jos sellaisen haluaa. Niin radikaaliin ratkaisuun en ole valmis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaapas niitä esivanhempianne, joissa maalaistalon miniä joutui lähes koko ikänsä anopin vallassa elämään. Ja sitten hän vielä hoiti sen anopin hautaan asti. Ja silloin ei ollut mitään matkailuja tai kodin ulkopuolista työtä, että olisi päässyt edes hetkeksi lepäämään anopista.
Ehkä näistä miniöistä sitten omalle miniälle tuli myös kaikkitietävä neuvoja ja auttaja.
Luulen, että jonkinlaista kaunaa monella naisella on historiasta omaa anoppiaan kohtaan ja se siirretään sitten eteenpäin. Uskopaa pois, hyvistä aikeista huolimatta tekään ette osaa miniänne mieleen tulevaisuudessa toimia.
Kysykääpä siltä hankalalta anopilta, millainen suhde hänellä on ollut omaan anoppiinsa.
Olen esivanhempi (?), asuin anopin kanssa saman katon alla 15 vuotta. Hän oli mukava ja miellyttävä ihminen, mutta todennäköisesti vain siksi, että minä kohtelin häntät kunnioittavasti ja ymmärsin arvostaa elämäntyötään. Melkein väitän, että hankalalla anopilla on hankala miniä, koska jokainen tekee elämästään juuri niin hankalan kuin haluaa. Jos jatkuvasti osoittaa halveksivansa miehensä äitiä, niin todennäköisyys hyvään ihmissuhteeseen on olematon.
Mulla on hankala anoppi. Kerrohan, miten minä olen ollut hankala miniä, kun en ole ikinä saanut anoppiin mitään yhteyttä. 8 vuotta ja olen täyttä ilmaa yhä, kuten alusta saakka. Anoppi järjestelee meidän lasten huoneita uusiksi, vaihtaa verhoja jne. Ikinä en ole sanonut vastaan, koska me ei keskustella anopin ignooratessa mut täysin. Vaihdan vain järjestyksen ja verhot takaisin entisiin tultuani kotiin. Ei käy kylässäkään kun minä olen kotona ja heillä käydessä ei puhu mulle sanaakaan. Hän vain alusta asti päätti ettei pidä minusta. Ei tullut häihinkään. Nyt en ole vuoteen käynyt, kun niin selkeästi en ole toivottu.
Onko sun miehelle ok, että äitinsä käy sisustamassa lasten huoneita omin päin?
Tuossa kulkee kyllä raja. Samoin kuin kaappeihin kurkistelu ja yleisen siisteyden arviointi. Tähän kattaukseen kuuluu myös minun normaalipainoisen painon ja ulkonäön kommentointi kaikkien kuullen ruokapöydässä. Itse on luonnollisesti ylipainoinen. Mahtaa vaan ottaa päähän, että voin syödä sen verran kun mieli tekee. Mamma kun on ikuisella dieetillä siinä täysin epäonnistuen. Vaatetus repostellaan aina läpi. Kaikki ale-tarjouksetkin ovat olleet kuitenkin liian kalliita. "Mitä tuokin maksoi?"
Poika on tietysti maailman paras ja ihanin, eikä oikeastaan kenenkään naisen paitsi äitinsä arvoinen. Silti pitäisi lisääntyä ja hankkia lapsenlapsia. Mukavan ambivalenttia toimintaa. Olen jättämässä miehen, koska en kestä sen munattomuutta ja anopin jatkuvaa sekaantumista elämään. Paras anoppi on kuollut anoppi välillä oikeasti.
Meillä muuttui elämä raskaaksi kun esikoinen syntyi. Anoppi ei ymmärtänyt että hänestä tuli mummo - hän kun ajatteli ottaa äitiydestä revanssin. Muistan edelleen (tämä jo 6v sitten), kun tuli katsomaan viikon vanhaa vauvaamme. Ei onnitteluja, ei silmiin katsomista ei mitään, olin ilmaa! Hän tuli samantien "nappaamaan" vauvaa sylistäni ja höpötti vauvalle "voi kun minulla on ollut niin ikävä sinua" (oli siis ensimmäinen kerta kun tapasi vauvan). Mies tuli toppuuttelemaan ja komensi äitinsä käsienpesulle. Varttitunnin istuttuaan hän alkoi puhumaan että meidän pitäisi lähteä kävelylle, kun kyllä hänenkin pitää saada hoitaa vauvaa yksin. Ei menty, ja sille kävelylle ei lähdetty ikinä anopin käydessä, koska tuossa on vain pieni ja suhteellisen mitätön osa anopin käytöstä. Anoppi on ollut äärimmäisen kateellinen siitä minulle, kun olen ollut lasteni äiti. Hän yritti välillä jopa kutsua lapsille minua etunimellä ja itseään omatekoisella lempinimellä, joka muistuttaa enemmän äitiä kuin mummoa. Loppui lyhyeen, kun mies suuttui kunnolla asiasta. Muutenkin jokainen vierailu on anopille kilpailua ja sekavaa kuvittelua siitä että kyseessä on anopin lapsi: kumpi on parempi syli, kumpi tekee paremmat pullat, älä mene äidin luo kun mummo on nyt täällä, minun pikku-X (X on siis miehen sisaruksen nimi!) jne. Tämä käytös kohdistuu erityisesti esikoiseen, ja toista lastamme hän ei huomioi mitenkään. En nyt viitsi pahimpia tempauksia edes kertoa, mutta on esim useampaan kertaan yrittänyt juonitella esikoista selän takana mukaansa, niin että "hauskasti" karkaisivat kertomatta mummolaan kahdestaan kertomatta äidille ja isälle.
Ei olla paljon anopin apua kaivattu, ei edes siihen siivoamiseen..
Ei voi olla totta! Miten voi olla noin samanlaisia!
Mulla oli samanlailla sairaalassa. Tosin annoin vauvan heti anopille, sillä koin, että on pakko.( muuten olisi tullut suurta marttyyrinarinaa ympäri sukua, kuinka olen itsekäs ja omin vauvaani.)Samoin oli ensikertaa sylissä vauvan ollessa narisi"Millon me oikein nähdään seuraavan kerran?" ja nyyhkimisäänellä. En ymmärtänyt lainkaan, sillä me olimme vielä väleissä. Kaikki kyllä oikeastaan alkoi, kun olin raskaana, vaikka meillä oli ollut ihan ok välit ennen raskautta. Alkoi heitot lapsen vaatteista puhuessa"Nukenko sä siitä yrität tehdä!?" Ja kaikkea tuollaista vittuilua. Olimme yrittäneet tuota lasta kaksi vuotta ja lapsi oli todella toivottu. Hän yritti työntää vaunulenkeille ja soitteli jatkuvasti, kun kotiuduimme. Ahdisti, halusimme ensin kotiutua. Lopulta hän käänsi sukunsa meitä vastaan. Kukaan ei kysynyt vaan meiltä, olisi totuus tullut ilmi. Eikä meitä jaksanut huvittaa draaman selvittelyt kaikille. Anoppi sai siis rauhassa useamman vuoden kutoa verkkojaan. Emme osanneet villeissä unelmissammekaan aavistaa mihin tuo asia oli jo syössyt itsensä. Olimme todella stressaantuneita ja näimme lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi välien katkaisun. Hirveätä syyllistämistä, irvokasta haukkumista, manipulointia, marttyyriutta, täysiä perättömiä valheita, niistä oli anoppi tehty. Vapaus koitti ja olemme nauttineet siitä. Välillä kysyn mieheltä, haluaisiko hän nähdä heitä? Mies kertoo tuntevansa vihaa ja ei tunne halua nähdä ja saada taas sitä valtavaa painolastia elämäämme. Olen oikeastaan täysin samaa mieltä. Mieheni on todella hyvä ihminen, isä ja aviomies.
Pitäkää omat rajanne, joskus itsekkyyskin on hyväksi, kun se kerran on tervettä itsekkyyttä :) Mitään ei ole pakko sietää kiusaamisen pelossa. Anoppia ei ole pakko miellyttää iän tms takia. Jos on mulkku ihminen, niin ei se ikä ihmistä enkeliks muuta! :D Eläkää niin, että itsellänne, omalla perheellänne on hyvä olla.
Voi ei, otan osaa! Meilläkin tuota mustamaalaamista on tapahtunut, ja koko suku päivittelee miksi olemme niin ilkeitä, ettemme anna anopin hoitaa lapsiamme. Kun anopille he vielä ovat niin erityisen tärkeitä..
Jo esikoisen vauva- ja taaperoaikana minua syytettiin, että olen liian omiva, kun korjasin anopin nimen mummoksi ja oman nimeni äidiksi, en pakottanut ikinä lasta anopin tai muidenkaan syliin, ja jos sukulaisten vieraillessa lapsi tuli syliini niin annoin olla sylissä (mun olisi kuulemma pitänyt hätistää 1-2v lapsi sylistä pois kun on vieraita?).
Minun mielestäni tuollainen ajattelu on outoa ja ei kovin tervettäkään. Totta kai alle 3-vuotias ainakin on vielä kiinni äidissään ja äiti kiinni siinä lapsessaan. Ja en ymmärrä miksi lapsi ei saisi tulla äidin syliin kun mummo tai muu sukulainen on kylässä. Valaiskaa toki joku anoppi/mummo jos osaatte sanoa.
Mutta olen suhtautunut asiaan niin, etten välitä miehen suvun puheista. Minusta heillä ei ole terve suhtautuminen äiti-lapsi -suhteeseen. Tsemppiä sinullekin!
- se jolle vastasit
Kiitos ja samoin tsemppiä sinulle! :) Toivon sinulle kotirauhaa ja seesteistä elämää oman perheesi parissa <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon että tämä on provo. Mutta kun tietää noita anoppeja olevan. Täällä ei tupata kylään!!! Saati sitten järjestellä huoneita tai kaappeja uusiksi avuliaana aatuna. Näpit irti, kahvit ja pois. Todella, todella harvalla on oikeasti mukava anoppi ja rajat selvät.
Ja mihinkähän tutkimukseen tuo väittämäsi perustuu?
Minulle riittää laaja kaveripiiri ja heidän kertomuksensa kokemuksineen. Osan noista äideistä olen tavannut ja todennut, ettei ollut kyllä kovin virheellistä kerrontaa karusta arjesta. Sekä koti- että ulkomaalaisia. Melkoista pirttihirmua löytyy, jotka käyttävät sumeilematta henkistä väkivaltaa valtataistelussa. Osa käyttää myös taloudellista apua kiristysruuvina. Siksi pitää olla mahdollisimman riippumaton.
Selvä juttu sitten! Oma kokemukseni anoppina ja äitinä on, että tulen hyvin toimeen lasteni perheiden kanssa. Annamme apuamme tarvittaessa ja apua myös pyydetään usein. Olemme vielä hyväkuntoisia, joten olemme sitten kai luotettavia, kun hoitoomme on uskottu vauvakin. Oma (laaja ) mummopiirini todistaa samaa, tuttavamummit auttelevat lastensa perheissä monta kertaa kuukaudessa.
Onhan se miten aikuiset tulevat keskenään toimeen ja miten puhuvat toisista myös malli lapsille. Saan aina lasten tekemät omatekoiset kortit juhlapäivinä ja uskon, että kiva miniäni on kuitenkin siinä askartelun taustavoimana.
Tottakai perheillä pitää olla yksityisyys, enkä milloinkaan mene vierailulle kutsumattomana, enkä ole kenekään kaappeja penkonut. Kyllä saatan keittiön lattian pyytämättä lakaista, jos itseäni kiusaa sukkiin tarttuvat leivänmuruset. Mutta ei kukaan ole tuosta vielä nokkiinsa ottanut. Ehkä noissa huonoissa miniä-anoppisuhteissa kannattaisi kummankin katsoa peiliin, riitaan tarvitaan yleensä aina vähintään kaksi.
Mun vika on se, että en anna siedä esim. jatkuvaa mitätöintiä, haukkumista ja mustamaalaamista. Enkä sitä, että mun kotia käy anoppi sisustamassa mun poissa ollessa. Anoppihan pelkällä hyvällä...
Pystyykö noita rajoja ottamaan ihan keskusteltavaksi? Ja tietysti sen miehesi olisi tärkeä keskustella äitinsä kanssa ja asettaa ne rajat. Onhan se nimittäin sääli myös se, jos välit katkeavat kokonaan ja esim lapsilla ei ole mahdollisuutta tutustua isovanhempiinsa ollenkaan.
Useinhan se ikävä kyllä menee niin, että mies "kaappautuu" sinne vaimonsa sukuun ja oma suku jää kokonaan pois kuvioista. Se vaimo kun pitää tärkeämpänä hoitaan suhteita omiin vanhempiinsa ja omaan sukuunsa. Oma veljeni vieraantui kokonaan omasta lapsuuden perheestään juuri siksi, että kaiken ajan vei vaimon suku ja perhe. Veljeni lapset eivät koskaan tutustuneet meidän muiden sisarusten lapsiin, kun nämä vanhemmat eivät välittäneet vierailla meidän suvun luona ja heillekään päin ei koskaan kutsuttu.
Pitkään muistin veljeni lapsia synttäreinä ja jouluna, mutta koskaan en saanut mitään vastausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon että tämä on provo. Mutta kun tietää noita anoppeja olevan. Täällä ei tupata kylään!!! Saati sitten järjestellä huoneita tai kaappeja uusiksi avuliaana aatuna. Näpit irti, kahvit ja pois. Todella, todella harvalla on oikeasti mukava anoppi ja rajat selvät.
Ja mihinkähän tutkimukseen tuo väittämäsi perustuu?
Minulle riittää laaja kaveripiiri ja heidän kertomuksensa kokemuksineen. Osan noista äideistä olen tavannut ja todennut, ettei ollut kyllä kovin virheellistä kerrontaa karusta arjesta. Sekä koti- että ulkomaalaisia. Melkoista pirttihirmua löytyy, jotka käyttävät sumeilematta henkistä väkivaltaa valtataistelussa. Osa käyttää myös taloudellista apua kiristysruuvina. Siksi pitää olla mahdollisimman riippumaton.
Selvä juttu sitten! Oma kokemukseni anoppina ja äitinä on, että tulen hyvin toimeen lasteni perheiden kanssa. Annamme apuamme tarvittaessa ja apua myös pyydetään usein. Olemme vielä hyväkuntoisia, joten olemme sitten kai luotettavia, kun hoitoomme on uskottu vauvakin. Oma (laaja ) mummopiirini todistaa samaa, tuttavamummit auttelevat lastensa perheissä monta kertaa kuukaudessa.
Onhan se miten aikuiset tulevat keskenään toimeen ja miten puhuvat toisista myös malli lapsille. Saan aina lasten tekemät omatekoiset kortit juhlapäivinä ja uskon, että kiva miniäni on kuitenkin siinä askartelun taustavoimana.
Tottakai perheillä pitää olla yksityisyys, enkä milloinkaan mene vierailulle kutsumattomana, enkä ole kenekään kaappeja penkonut. Kyllä saatan keittiön lattian pyytämättä lakaista, jos itseäni kiusaa sukkiin tarttuvat leivänmuruset. Mutta ei kukaan ole tuosta vielä nokkiinsa ottanut. Ehkä noissa huonoissa miniä-anoppisuhteissa kannattaisi kummankin katsoa peiliin, riitaan tarvitaan yleensä aina vähintään kaksi.
Mun vika on se, että en anna siedä esim. jatkuvaa mitätöintiä, haukkumista ja mustamaalaamista. Enkä sitä, että mun kotia käy anoppi sisustamassa mun poissa ollessa. Anoppihan pelkällä hyvällä...
Pystyykö noita rajoja ottamaan ihan keskusteltavaksi? Ja tietysti sen miehesi olisi tärkeä keskustella äitinsä kanssa ja asettaa ne rajat. Onhan se nimittäin sääli myös se, jos välit katkeavat kokonaan ja esim lapsilla ei ole mahdollisuutta tutustua isovanhempiinsa ollenkaan.
Useinhan se ikävä kyllä menee niin, että mies "kaappautuu" sinne vaimonsa sukuun ja oma suku jää kokonaan pois kuvioista. Se vaimo kun pitää tärkeämpänä hoitaan suhteita omiin vanhempiinsa ja omaan sukuunsa. Oma veljeni vieraantui kokonaan omasta lapsuuden perheestään juuri siksi, että kaiken ajan vei vaimon suku ja perhe. Veljeni lapset eivät koskaan tutustuneet meidän muiden sisarusten lapsiin, kun nämä vanhemmat eivät välittäneet vierailla meidän suvun luona ja heillekään päin ei koskaan kutsuttu.
Pitkään muistin veljeni lapsia synttäreinä ja jouluna, mutta koskaan en saanut mitään vastausta.
Onhan sen anopin kanssa yritetty jutella, mutta eipä siitä ole hyötyä ollut. Kun mainittu esim siitä, että jokainen valitkoon kotinsa matot itse, niin tämä hyvin teatraalisesti naamaa vääntäen yrittää saada pari kyyneltä silmäkulmaan. Häntä tässä taas sorrettu, miniälle ei mikään kelpaa. Jäi kiinni siitä, että omilla avaimilla tullut sisään ja käynyt tutkimassa meidän papereita. Naamaa väänneltiin silloinkin, kun asiasta kysyttiin. Kirkkain silmin valehteli. (Tämän jälkeen avain otettiin pois, luonnollisesti).
Mies yritti useaan otteeseen sanoa, että meillä ei tarvitse ravata joka päivä eikä mulle saa olla ilkeä, mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta. Vasta kun itse avauduin kolmisen kertaa monisanaisesti ja äänekkäästi anopille, niin ymmärsi jättää meidät rauhaan. Mutta vieläkään tänä päivänä ei tajua tehneensä mitään väärää.
Mihin mun lapset (tai kenenkään muunkaan) lapset tarvitsevat toisista vähät välittävää, manipuloivaa mummua? Mummua, joka rakastaa vain ja ainoastaan itseään. Joka mielellään "kertoo totuuksia" alle kouluikäisille lapsille heidän vanhemmistaan ja toisista isovanhemmista? Enemmän olisin lapsistani huolissani, jos joutuisivat tuon hirviön kanssa viettämään aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon että tämä on provo. Mutta kun tietää noita anoppeja olevan. Täällä ei tupata kylään!!! Saati sitten järjestellä huoneita tai kaappeja uusiksi avuliaana aatuna. Näpit irti, kahvit ja pois. Todella, todella harvalla on oikeasti mukava anoppi ja rajat selvät.
Ja mihinkähän tutkimukseen tuo väittämäsi perustuu?
Minulle riittää laaja kaveripiiri ja heidän kertomuksensa kokemuksineen. Osan noista äideistä olen tavannut ja todennut, ettei ollut kyllä kovin virheellistä kerrontaa karusta arjesta. Sekä koti- että ulkomaalaisia. Melkoista pirttihirmua löytyy, jotka käyttävät sumeilematta henkistä väkivaltaa valtataistelussa. Osa käyttää myös taloudellista apua kiristysruuvina. Siksi pitää olla mahdollisimman riippumaton.
Selvä juttu sitten! Oma kokemukseni anoppina ja äitinä on, että tulen hyvin toimeen lasteni perheiden kanssa. Annamme apuamme tarvittaessa ja apua myös pyydetään usein. Olemme vielä hyväkuntoisia, joten olemme sitten kai luotettavia, kun hoitoomme on uskottu vauvakin. Oma (laaja ) mummopiirini todistaa samaa, tuttavamummit auttelevat lastensa perheissä monta kertaa kuukaudessa.
Onhan se miten aikuiset tulevat keskenään toimeen ja miten puhuvat toisista myös malli lapsille. Saan aina lasten tekemät omatekoiset kortit juhlapäivinä ja uskon, että kiva miniäni on kuitenkin siinä askartelun taustavoimana.
Tottakai perheillä pitää olla yksityisyys, enkä milloinkaan mene vierailulle kutsumattomana, enkä ole kenekään kaappeja penkonut. Kyllä saatan keittiön lattian pyytämättä lakaista, jos itseäni kiusaa sukkiin tarttuvat leivänmuruset. Mutta ei kukaan ole tuosta vielä nokkiinsa ottanut. Ehkä noissa huonoissa miniä-anoppisuhteissa kannattaisi kummankin katsoa peiliin, riitaan tarvitaan yleensä aina vähintään kaksi.
Mun vika on se, että en anna siedä esim. jatkuvaa mitätöintiä, haukkumista ja mustamaalaamista. Enkä sitä, että mun kotia käy anoppi sisustamassa mun poissa ollessa. Anoppihan pelkällä hyvällä...
Pystyykö noita rajoja ottamaan ihan keskusteltavaksi? Ja tietysti sen miehesi olisi tärkeä keskustella äitinsä kanssa ja asettaa ne rajat. Onhan se nimittäin sääli myös se, jos välit katkeavat kokonaan ja esim lapsilla ei ole mahdollisuutta tutustua isovanhempiinsa ollenkaan.
Useinhan se ikävä kyllä menee niin, että mies "kaappautuu" sinne vaimonsa sukuun ja oma suku jää kokonaan pois kuvioista. Se vaimo kun pitää tärkeämpänä hoitaan suhteita omiin vanhempiinsa ja omaan sukuunsa. Oma veljeni vieraantui kokonaan omasta lapsuuden perheestään juuri siksi, että kaiken ajan vei vaimon suku ja perhe. Veljeni lapset eivät koskaan tutustuneet meidän muiden sisarusten lapsiin, kun nämä vanhemmat eivät välittäneet vierailla meidän suvun luona ja heillekään päin ei koskaan kutsuttu.
Pitkään muistin veljeni lapsia synttäreinä ja jouluna, mutta koskaan en saanut mitään vastausta.
Oletteko itse yrittäneet ottaa vaimon "sukuun mukaan" ja huomioineet hänet lasten äitinä? Meillä oli miehen suvun kanssa yli vuosikymmen sitten sellainen tilanne, että minä olin heille kuin ilmaa. Kaikki yhteydenotot, lahjatoivekyselyt yms tulivat vain miehelle. Anopin muistan soittaneeni minulle n. 2 kertaa lasten syntymän jälkeen - kun ei saanut miestäni useamman soittoyrityksen jälkeen kiinni. Minun sukuni kyllä (vanhemmat, sisarukset ym. ) huomiovat kyllä minun mieheni, soittelevat ja viestittävät henkilökohtaisesti. Minä myös huomioin sekä siskoni että veljeni puolisot, esim. vierailupyynnöt ja lahjatoivekyselyt osoitan usein veljeni vaimolle, varsinkin kun lapset ovat olleet pieniä, niin tämä on ollut ihan luonnollistakin huomioimista, sillä veljen vaimo oli heidän kanssaan kotona.
Pidämme kyllä yhteyttä miehen sukuun, mutta kyllä he ovat kieltämättä etäisemmäksi jääneet meidän perheelle kuin minun puolen suku. Näemme kuitenkin mielestäni ihan hyvin, joten sinun tilannettasi se ei toki vastaa. Ja nyt tilanne on jo hieman parempi, kun lapset ovat niin isoja että hekin puhuvat äidistä suvulle ja minä en tavallaan voi olla enää heille kuin en olisi olemassakaan. Tuli vain mieleeni tämmöinenkin, mielestäni esimerkiksi kun naisesta tulee ensi kertaa äiti, on ihan kohteliasta että miehenkin suvun väki huomioivat hänet erityisesti ja kyselevät lapsiin liittyviä asioita äidiltäkin. Helposti välit etääntyvät, jos toisessa suvussa huomioidaan koko perhe, ja toisessa suvussa vain toinen vanhempi ja lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ottaisitte sen anopin avun apuna ettekä minään kettuiluna. Olisi tässä maassa vähemmän avioeroja. Naisia ja äitejä ne anopitkin ovat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon että tämä on provo. Mutta kun tietää noita anoppeja olevan. Täällä ei tupata kylään!!! Saati sitten järjestellä huoneita tai kaappeja uusiksi avuliaana aatuna. Näpit irti, kahvit ja pois. Todella, todella harvalla on oikeasti mukava anoppi ja rajat selvät.
Ja mihinkähän tutkimukseen tuo väittämäsi perustuu?
Minulle riittää laaja kaveripiiri ja heidän kertomuksensa kokemuksineen. Osan noista äideistä olen tavannut ja todennut, ettei ollut kyllä kovin virheellistä kerrontaa karusta arjesta. Sekä koti- että ulkomaalaisia. Melkoista pirttihirmua löytyy, jotka käyttävät sumeilematta henkistä väkivaltaa valtataistelussa. Osa käyttää myös taloudellista apua kiristysruuvina. Siksi pitää olla mahdollisimman riippumaton.
Selvä juttu sitten! Oma kokemukseni anoppina ja äitinä on, että tulen hyvin toimeen lasteni perheiden kanssa. Annamme apuamme tarvittaessa ja apua myös pyydetään usein. Olemme vielä hyväkuntoisia, joten olemme sitten kai luotettavia, kun hoitoomme on uskottu vauvakin. Oma (laaja ) mummopiirini todistaa samaa, tuttavamummit auttelevat lastensa perheissä monta kertaa kuukaudessa.
Onhan se miten aikuiset tulevat keskenään toimeen ja miten puhuvat toisista myös malli lapsille. Saan aina lasten tekemät omatekoiset kortit juhlapäivinä ja uskon, että kiva miniäni on kuitenkin siinä askartelun taustavoimana.
Tottakai perheillä pitää olla yksityisyys, enkä milloinkaan mene vierailulle kutsumattomana, enkä ole kenekään kaappeja penkonut. Kyllä saatan keittiön lattian pyytämättä lakaista, jos itseäni kiusaa sukkiin tarttuvat leivänmuruset. Mutta ei kukaan ole tuosta vielä nokkiinsa ottanut. Ehkä noissa huonoissa miniä-anoppisuhteissa kannattaisi kummankin katsoa peiliin, riitaan tarvitaan yleensä aina vähintään kaksi.
Mun vika on se, että en anna siedä esim. jatkuvaa mitätöintiä, haukkumista ja mustamaalaamista. Enkä sitä, että mun kotia käy anoppi sisustamassa mun poissa ollessa. Anoppihan pelkällä hyvällä...
Pystyykö noita rajoja ottamaan ihan keskusteltavaksi? Ja tietysti sen miehesi olisi tärkeä keskustella äitinsä kanssa ja asettaa ne rajat. Onhan se nimittäin sääli myös se, jos välit katkeavat kokonaan ja esim lapsilla ei ole mahdollisuutta tutustua isovanhempiinsa ollenkaan.
Useinhan se ikävä kyllä menee niin, että mies "kaappautuu" sinne vaimonsa sukuun ja oma suku jää kokonaan pois kuvioista. Se vaimo kun pitää tärkeämpänä hoitaan suhteita omiin vanhempiinsa ja omaan sukuunsa. Oma veljeni vieraantui kokonaan omasta lapsuuden perheestään juuri siksi, että kaiken ajan vei vaimon suku ja perhe. Veljeni lapset eivät koskaan tutustuneet meidän muiden sisarusten lapsiin, kun nämä vanhemmat eivät välittäneet vierailla meidän suvun luona ja heillekään päin ei koskaan kutsuttu.
Pitkään muistin veljeni lapsia synttäreinä ja jouluna, mutta koskaan en saanut mitään vastausta.
Oletteko itse yrittäneet ottaa vaimon "sukuun mukaan" ja huomioineet hänet lasten äitinä? Meillä oli miehen suvun kanssa yli vuosikymmen sitten sellainen tilanne, että minä olin heille kuin ilmaa. Kaikki yhteydenotot, lahjatoivekyselyt yms tulivat vain miehelle. Anopin muistan soittaneeni minulle n. 2 kertaa lasten syntymän jälkeen - kun ei saanut miestäni useamman soittoyrityksen jälkeen kiinni. Minun sukuni kyllä (vanhemmat, sisarukset ym. ) huomiovat kyllä minun mieheni, soittelevat ja viestittävät henkilökohtaisesti. Minä myös huomioin sekä siskoni että veljeni puolisot, esim. vierailupyynnöt ja lahjatoivekyselyt osoitan usein veljeni vaimolle, varsinkin kun lapset ovat olleet pieniä, niin tämä on ollut ihan luonnollistakin huomioimista, sillä veljen vaimo oli heidän kanssaan kotona.
Pidämme kyllä yhteyttä miehen sukuun, mutta kyllä he ovat kieltämättä etäisemmäksi jääneet meidän perheelle kuin minun puolen suku. Näemme kuitenkin mielestäni ihan hyvin, joten sinun tilannettasi se ei toki vastaa. Ja nyt tilanne on jo hieman parempi, kun lapset ovat niin isoja että hekin puhuvat äidistä suvulle ja minä en tavallaan voi olla enää heille kuin en olisi olemassakaan. Tuli vain mieleeni tämmöinenkin, mielestäni esimerkiksi kun naisesta tulee ensi kertaa äiti, on ihan kohteliasta että miehenkin suvun väki huomioivat hänet erityisesti ja kyselevät lapsiin liittyviä asioita äidiltäkin. Helposti välit etääntyvät, jos toisessa suvussa huomioidaan koko perhe, ja toisessa suvussa vain toinen vanhempi ja lapset.
Kyllä olemme yrittäneet. Soittelin alkuun veljeni perheelle ja kun elettiin vielä lankapuhelin aikaa, juttelin usein veljen vaimonkin kanssa. Kyselin kuulumisia, lasten kuulumisia jne. pyysin heitä perheenä kylään.
Koskaan eivät soittaneet takaisin. Eivät vanhempani, eikä kukaan meistä sisaruksista saaneet kutsua rippijuhliin tai muihin juhliin. Minusta tuntui, että olimme kuin ilmaa veljen vaimon perheelle. Kun vanhempamme alkoivat sairastella, pyysin usein, että ainakin veljeni kävisi tervehtimässä, mutta ei. Hautajaisiin ja perunkirjoituksiin veljeni tuli, mutta nyt ei sitten ollakaan enää missään yhteyksissä. Ja syytä en tiedä, äitini oli hyvin vaatimaton ja hiljainen ihminen. Kukaan meistä sisaruksista ei tietääkseen ole koskaan tätä miniää loukannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ottaisitte sen anopin avun apuna ettekä minään kettuiluna. Olisi tässä maassa vähemmän avioeroja. Naisia ja äitejä ne anopitkin ovat.
Anoppi on täysin kyvytön ja taidoton hoitamaan oman huushollinsa, mutta täällä olisi kovasti siivoamassa ja "auttamassa" lasten kanssa. Lasten turvallisuus on hälle ihan turhanpäiväinen asia, posliiniesineet on ihan hyviä leluja 1-vuotiaille. Tiskit saa hänen jäljiltään pestä uudelleen jne. Tämän kaiken lisäksi se jatkuva ilkeily, mitätöinti ja "ystävällinen opastus. Lisäksi oman itsensä kehuminen plus anopin tuttavista juoruilu. Ei kiitos. Tuollaista apua en kaipaa! Auttaa enemmän pysymällä mahdollisimman kaukana...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottaisitte sen anopin avun apuna ettekä minään kettuiluna. Olisi tässä maassa vähemmän avioeroja. Naisia ja äitejä ne anopitkin ovat.
Anoppi on täysin kyvytön ja taidoton hoitamaan oman huushollinsa, mutta täällä olisi kovasti siivoamassa ja "auttamassa" lasten kanssa. Lasten turvallisuus on hälle ihan turhanpäiväinen asia, posliiniesineet on ihan hyviä leluja 1-vuotiaille. Tiskit saa hänen jäljiltään pestä uudelleen jne. Tämän kaiken lisäksi se jatkuva ilkeily, mitätöinti ja "ystävällinen opastus. Lisäksi oman itsensä kehuminen plus anopin tuttavista juoruilu. Ei kiitos. Tuollaista apua en kaipaa! Auttaa enemmän pysymällä mahdollisimman kaukana...
Miksi on kyvytön ja taidoton? Onko niin vanha, että tarvitsee kotiapua itse, dementia? Eikö miehesi ole huolissaan äidistään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatelkaapas niitä esivanhempianne, joissa maalaistalon miniä joutui lähes koko ikänsä anopin vallassa elämään. Ja sitten hän vielä hoiti sen anopin hautaan asti. Ja silloin ei ollut mitään matkailuja tai kodin ulkopuolista työtä, että olisi päässyt edes hetkeksi lepäämään anopista.
Ehkä näistä miniöistä sitten omalle miniälle tuli myös kaikkitietävä neuvoja ja auttaja.
Luulen, että jonkinlaista kaunaa monella naisella on historiasta omaa anoppiaan kohtaan ja se siirretään sitten eteenpäin. Uskopaa pois, hyvistä aikeista huolimatta tekään ette osaa miniänne mieleen tulevaisuudessa toimia.
Kysykääpä siltä hankalalta anopilta, millainen suhde hänellä on ollut omaan anoppiinsa.
Olen esivanhempi (?), asuin anopin kanssa saman katon alla 15 vuotta. Hän oli mukava ja miellyttävä ihminen, mutta todennäköisesti vain siksi, että minä kohtelin häntät kunnioittavasti ja ymmärsin arvostaa elämäntyötään. Melkein väitän, että hankalalla anopilla on hankala miniä, koska jokainen tekee elämästään juuri niin hankalan kuin haluaa. Jos jatkuvasti osoittaa halveksivansa miehensä äitiä, niin todennäköisyys hyvään ihmissuhteeseen on olematon.
Mulla on hankala anoppi. Kerrohan, miten minä olen ollut hankala miniä, kun en ole ikinä saanut anoppiin mitään yhteyttä. 8 vuotta ja olen täyttä ilmaa yhä, kuten alusta saakka. Anoppi järjestelee meidän lasten huoneita uusiksi, vaihtaa verhoja jne. Ikinä en ole sanonut vastaan, koska me ei keskustella anopin ignooratessa mut täysin. Vaihdan vain järjestyksen ja verhot takaisin entisiin tultuani kotiin. Ei käy kylässäkään kun minä olen kotona ja heillä käydessä ei puhu mulle sanaakaan. Hän vain alusta asti päätti ettei pidä minusta. Ei tullut häihinkään. Nyt en ole vuoteen käynyt, kun niin selkeästi en ole toivottu.
Onko sun miehelle ok, että äitinsä käy sisustamassa lasten huoneita omin päin?
Tuossa kulkee kyllä raja. Samoin kuin kaappeihin kurkistelu ja yleisen siisteyden arviointi. Tähän kattaukseen kuuluu myös minun normaalipainoisen painon ja ulkonäön kommentointi kaikkien kuullen ruokapöydässä. Itse on luonnollisesti ylipainoinen. Mahtaa vaan ottaa päähän, että voin syödä sen verran kun mieli tekee. Mamma kun on ikuisella dieetillä siinä täysin epäonnistuen. Vaatetus repostellaan aina läpi. Kaikki ale-tarjouksetkin ovat olleet kuitenkin liian kalliita. "Mitä tuokin maksoi?"
Poika on tietysti maailman paras ja ihanin, eikä oikeastaan kenenkään naisen paitsi äitinsä arvoinen. Silti pitäisi lisääntyä ja hankkia lapsenlapsia. Mukavan ambivalenttia toimintaa. Olen jättämässä miehen, koska en kestä sen munattomuutta ja anopin jatkuvaa sekaantumista elämään. Paras anoppi on kuollut anoppi välillä oikeasti.
Meillä muuttui elämä raskaaksi kun esikoinen syntyi. Anoppi ei ymmärtänyt että hänestä tuli mummo - hän kun ajatteli ottaa äitiydestä revanssin. Muistan edelleen (tämä jo 6v sitten), kun tuli katsomaan viikon vanhaa vauvaamme. Ei onnitteluja, ei silmiin katsomista ei mitään, olin ilmaa! Hän tuli samantien "nappaamaan" vauvaa sylistäni ja höpötti vauvalle "voi kun minulla on ollut niin ikävä sinua" (oli siis ensimmäinen kerta kun tapasi vauvan). Mies tuli toppuuttelemaan ja komensi äitinsä käsienpesulle. Varttitunnin istuttuaan hän alkoi puhumaan että meidän pitäisi lähteä kävelylle, kun kyllä hänenkin pitää saada hoitaa vauvaa yksin. Ei menty, ja sille kävelylle ei lähdetty ikinä anopin käydessä, koska tuossa on vain pieni ja suhteellisen mitätön osa anopin käytöstä. Anoppi on ollut äärimmäisen kateellinen siitä minulle, kun olen ollut lasteni äiti. Hän yritti välillä jopa kutsua lapsille minua etunimellä ja itseään omatekoisella lempinimellä, joka muistuttaa enemmän äitiä kuin mummoa. Loppui lyhyeen, kun mies suuttui kunnolla asiasta. Muutenkin jokainen vierailu on anopille kilpailua ja sekavaa kuvittelua siitä että kyseessä on anopin lapsi: kumpi on parempi syli, kumpi tekee paremmat pullat, älä mene äidin luo kun mummo on nyt täällä, minun pikku-X (X on siis miehen sisaruksen nimi!) jne. Tämä käytös kohdistuu erityisesti esikoiseen, ja toista lastamme hän ei huomioi mitenkään. En nyt viitsi pahimpia tempauksia edes kertoa, mutta on esim useampaan kertaan yrittänyt juonitella esikoista selän takana mukaansa, niin että "hauskasti" karkaisivat kertomatta mummolaan kahdestaan kertomatta äidille ja isälle.
Ei olla paljon anopin apua kaivattu, ei edes siihen siivoamiseen..
Tuo esikoisen suosiminen joillakin isovanhemmilla on muuten valitettava ilmiö sekin. Vaikka vanhemmat sanovat, että emme halua lapsiamme kohdeltavan eriarvoisesti. "Mutta se on se vanhin lapsi."
Aika heikoissa kantimissa on ollut anopin itsetunto, kun miniän ja poikansa lapsi pitää yrittää omia. Onneksi miehesi sentään oli puolellasi. Aina ei ole näin. Lapset noin ylipäättään saattavat joskus muuttaa sukulaisuussuhteita suuntaan, mitä ei ikinä olisi ennalta osannut kuvitella. Ihmisistä paljastuu ihan uusia piirteitä.
Oma onneksi entinen anoppi oli oikeasti sellainen, joka kylässä käydessä pyyhkäisi taulunkarmeja sormella, onko pölyä. Ei sattumoisin kiinnostanut pahemmin kutsua kylään tuollaista ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ottaisitte sen anopin avun apuna ettekä minään kettuiluna. Olisi tässä maassa vähemmän avioeroja. Naisia ja äitejä ne anopitkin ovat.
Anoppi on täysin kyvytön ja taidoton hoitamaan oman huushollinsa, mutta täällä olisi kovasti siivoamassa ja "auttamassa" lasten kanssa. Lasten turvallisuus on hälle ihan turhanpäiväinen asia, posliiniesineet on ihan hyviä leluja 1-vuotiaille. Tiskit saa hänen jäljiltään pestä uudelleen jne. Tämän kaiken lisäksi se jatkuva ilkeily, mitätöinti ja "ystävällinen opastus. Lisäksi oman itsensä kehuminen plus anopin tuttavista juoruilu. Ei kiitos. Tuollaista apua en kaipaa! Auttaa enemmän pysymällä mahdollisimman kaukana...
Miksi on kyvytön ja taidoton? Onko niin vanha, että tarvitsee kotiapua itse, dementia? Eikö miehesi ole huolissaan äidistään?
Ei ole dementtinen. Ei ole ikinä ollut kiinnostunut kodin hoitamisesta. Ei suju siivous, kokkaus jne. En tiedä eikö osaa vai eikö huvita. On myös esim koristetavaraa sen verran, että pölyjen pyyhkiminen veisi useamman tunnin.
Miksi kukaan terve aikuinen normaalijärjellä varustettu ihminen haluaisi meidän kulttuurissa vieraan ihmisen sekaantumaan oman ydinperheen asioiden hoitoon, mikäli kokee sen painolastina ja vahingollisena? Lapsella on vain yksi virallinen äiti ja isä. Mummo ei kuulu niihin. Onneksi on mukaviakin anoppeja. Vähän harvinaisempaa vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon että tämä on provo. Mutta kun tietää noita anoppeja olevan. Täällä ei tupata kylään!!! Saati sitten järjestellä huoneita tai kaappeja uusiksi avuliaana aatuna. Näpit irti, kahvit ja pois. Todella, todella harvalla on oikeasti mukava anoppi ja rajat selvät.
Ja mihinkähän tutkimukseen tuo väittämäsi perustuu?
Minulle riittää laaja kaveripiiri ja heidän kertomuksensa kokemuksineen. Osan noista äideistä olen tavannut ja todennut, ettei ollut kyllä kovin virheellistä kerrontaa karusta arjesta. Sekä koti- että ulkomaalaisia. Melkoista pirttihirmua löytyy, jotka käyttävät sumeilematta henkistä väkivaltaa valtataistelussa. Osa käyttää myös taloudellista apua kiristysruuvina. Siksi pitää olla mahdollisimman riippumaton.
Selvä juttu sitten! Oma kokemukseni anoppina ja äitinä on, että tulen hyvin toimeen lasteni perheiden kanssa. Annamme apuamme tarvittaessa ja apua myös pyydetään usein. Olemme vielä hyväkuntoisia, joten olemme sitten kai luotettavia, kun hoitoomme on uskottu vauvakin. Oma (laaja ) mummopiirini todistaa samaa, tuttavamummit auttelevat lastensa perheissä monta kertaa kuukaudessa.
Onhan se miten aikuiset tulevat keskenään toimeen ja miten puhuvat toisista myös malli lapsille. Saan aina lasten tekemät omatekoiset kortit juhlapäivinä ja uskon, että kiva miniäni on kuitenkin siinä askartelun taustavoimana.
Tottakai perheillä pitää olla yksityisyys, enkä milloinkaan mene vierailulle kutsumattomana, enkä ole kenekään kaappeja penkonut. Kyllä saatan keittiön lattian pyytämättä lakaista, jos itseäni kiusaa sukkiin tarttuvat leivänmuruset. Mutta ei kukaan ole tuosta vielä nokkiinsa ottanut. Ehkä noissa huonoissa miniä-anoppisuhteissa kannattaisi kummankin katsoa peiliin, riitaan tarvitaan yleensä aina vähintään kaksi.
Mun vika on se, että en anna siedä esim. jatkuvaa mitätöintiä, haukkumista ja mustamaalaamista. Enkä sitä, että mun kotia käy anoppi sisustamassa mun poissa ollessa. Anoppihan pelkällä hyvällä...
Pystyykö noita rajoja ottamaan ihan keskusteltavaksi? Ja tietysti sen miehesi olisi tärkeä keskustella äitinsä kanssa ja asettaa ne rajat. Onhan se nimittäin sääli myös se, jos välit katkeavat kokonaan ja esim lapsilla ei ole mahdollisuutta tutustua isovanhempiinsa ollenkaan.
Useinhan se ikävä kyllä menee niin, että mies "kaappautuu" sinne vaimonsa sukuun ja oma suku jää kokonaan pois kuvioista. Se vaimo kun pitää tärkeämpänä hoitaan suhteita omiin vanhempiinsa ja omaan sukuunsa. Oma veljeni vieraantui kokonaan omasta lapsuuden perheestään juuri siksi, että kaiken ajan vei vaimon suku ja perhe. Veljeni lapset eivät koskaan tutustuneet meidän muiden sisarusten lapsiin, kun nämä vanhemmat eivät välittäneet vierailla meidän suvun luona ja heillekään päin ei koskaan kutsuttu.
Pitkään muistin veljeni lapsia synttäreinä ja jouluna, mutta koskaan en saanut mitään vastausta.
Meillä kun silkkihansikkain otettiin varovasti kissa pöydälle niin sanotusti, niin anoppi joko itki tai raivosi. Ei mennyt perille edes hyvällä, että tämä on nyt meidän perhe, ei sinun. Ihan kiva tavata välillä. Tai sitten ei tuolla meiningillä.
Minulle riittää laaja kaveripiiri ja heidän kertomuksensa kokemuksineen. Osan noista äideistä olen tavannut ja todennut, ettei ollut kyllä kovin virheellistä kerrontaa karusta arjesta. Sekä koti- että ulkomaalaisia. Melkoista pirttihirmua löytyy, jotka käyttävät sumeilematta henkistä väkivaltaa valtataistelussa. Osa käyttää myös taloudellista apua kiristysruuvina. Siksi pitää olla mahdollisimman riippumaton.