Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ärsyttävää, miten moni kolmikymppinenkin mies elää vain pitkitettyä nuoruutta
28.08.2017 |
Lapsia ei haluta, naimisiin voi mennä "sitten joskus", vapaa-aika täyttää baarireissusta, harrastuksista ja reissaamisesta. Jotenkin hävinnyt kokonaan ero nuoruuden ja vastuullisen aikuisuuden väliltä. Ei ihme, ettei näin keskenkasvuisten mieslasten voimalla saada syntyvyyttä käännettyä. Tilanne on erityisen paha isoissa kaupungeissa.
Miten miehet saataisiin ymmärtämään vakiintuneen elämän arvo?
Kommentit (297)
181/297
|
29.08.2017 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
On kyllä epäreilua, ettei miesten tarvitse vahtia biologista kelloa samalla lailla kuin naisten. Asiallehan ei voi mitään, mutta miesten pitäisi edes muistaa tuo asia pariutuessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä lisäarvoa isyys tuo miehen elämään vuonna 2017, kun mahdollisuuksia oman elämän rakentamiseen on enemmän kuin yhdelläkään aikaisemmalla sukupolvella?
Tähän ei ole kukaan osannut vastata.
- ajatuksen siitä, ettei vanhanakaan ole ihan yksin ja unohdettu, vaikka omat vanhemmat ja puolisokin olisivat jo kuolleet (monesti lapset ei pidä mitään yhteyttä)
Koko ajan täällä hoetaan miten lapset ei pidä yhteyttä. Oikeastiko täällä kaikki on katkaisseet välit vanhempiinsa? Tosielämässä omasta tuttavapiiristä tiedän tasan yhden, joka ei pidä mitään yhteyttä äitiinsä ja siellä on taustalla erittäin onneton lapsuus ja äidin mielenterveysongelmia. Kyllä normaali ihminen pitää jotain yhteyttä vanhempiinsa. Toiset enemmän ja toiset vähemmän, mutta kyllä totaalihylkäys on harvinaista. Vaikka muuttaisi maailman toiselle puolelle, niin nykyään on skypet ym. Enkä nyt todellakaan tarkoita, että lapsia tehdään "vanhuuden turvaksi", mutta tämä yhteydenpidon lopettamisen jatkuva korostaminen tällä palstalla ihmetyttää.
No itse pidän yhteyttä n. 60-vuotiaisiin vanhenpiini ehkä kerran kuussa, eikä tuo tahti tule tuosta ainakaan nousemaan, kun muutan vielä 200 km kauemmas. En tiedä sinusta, mutta itse en käyttäisi parikymmentä vuotta elämästäni ja satoja tuhansia euroja rahaa vain saadakseni puhelun joka viides viikko.
Olen itse lähes 60v ja minulla on kaksi lasta kumppaneineen. Olen matkustellut paljon ja harrastanut ja toki käynyt töissä. Ulkomaillakin on asuttu. En tunne jääneeni mistään paitsi lasten takia.
Minulla on kumppani edelleen ja muuta sosiaalista elämää lasteni lisäksi eli en usko olevani rasite. Nähdään aika usein.
Mutta turvaa tuo hyvin paljon se ajatus että tarvittaessa he auttavat minua enkä jää yksin vaikka jäisin leskeksi tms
Ei pelkästään heidän seuransa vaan juuri tuo turva jonka he tuovat olemassaolollaan.
Ja ehdottomasti aion pärjätä omillani niin kauan kuin suinkin voin ja hankkia apua yhteiskunnalta jos tarvitsen ja sitä on saatavissa.
Ymmärrän kyllä että heillä on oma elämä.
Me vanhemmat olemme olleet ja olemme edelleen olemassa heidän tukenaan pahan päivän varalta kuin myös toisin päin.Ymmärrät, että heillä on oma elämä, mutta silti odotat, että he auttavat sinua, kun tarvitset heidän apuaan? Miten olet suunnitellut ajoittavasi oman avuntarpeesi lastesi elämään sopiviin ajankohtiin? Siis ettet tarvitse viikon sisällä heidän apuaan esimerkiksi silloin, kun he asuvat toisella puolella maapalloa?
No niin no.
Siinä kolmekymppisenä kun alkaa sitä perhettä rakentamaan niin sitä voi sitten nelikymppisenä erota ja aloittaa sen leikin uudelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä lisäarvoa isyys tuo miehen elämään vuonna 2017, kun mahdollisuuksia oman elämän rakentamiseen on enemmän kuin yhdelläkään aikaisemmalla sukupolvella?
Tähän ei ole kukaan osannut vastata.
- läheisen ja vastavuoroisen rakkauden toiseen ihmiseen
- loppuelämän juttukaverin ja parhaassa tapauksessa ystävän, jonka kanssa välillä käydä reissussa tms. ja jonka kanssa tuetaan toinen toistaan
- ajatuksen siitä, ettei vanhanakaan ole ihan yksin ja unohdettu, vaikka omat vanhemmat ja puolisokin olisivat jo kuolleetTietysti on tapauksia, joissa suhde lapseen on syystä tai toisesta huono, mutta jos osapuolet ovat molemmat tasapainoisia ihmisiä, toteutuu tuo listani varsin usein. Toki, jos näkee, ettei näillä lapsen mukanaan tuomilla hyvillä asioilla ole arvoa tai että niiden arvo ei riitä korvaamaan vastuuta, ei kannatakaan hankkia lapsia. Ei kaikkien tarvitse haluta samoja asioita.
Sanoisin myös, että varsinkin, jos on vain yksi lapsi ja puoliso mukana kuvioissa, ei lapsi estä vanhempansa oman elämän rakentamista oikein mitenkään. Tietysti silloin estää, jos haluaa _jatkuvasti_ olla vain yksin, mutta tällöin ei usein sitten edes parisuhde sovi suunnitelmiin.
Täydennän hieman listaasi
- läheisen ja vastavuoroisen rakkauden toiseen ihmiseen (joka voi loppua ihan koska vaan ja sitten seuraakin raskas pesänselvitys, huoltajuuskiistat jne.)
- loppuelämän juttukaverin ja parhaassa tapauksessa ystävän, jonka kanssa välillä käydä reissussa tms. ja jonka kanssa tuetaan toinen toistaan (riitelykaverin, reissuissa voi joo käydä, mutta vain siellä minkä nainen ilmoittaa)
- ajatuksen siitä, ettei vanhanakaan ole ihan yksin ja unohdettu, vaikka omat vanhemmat ja puolisokin olisivat jo kuolleet (monesti lapset ei pidä mitään yhteyttä)Nuo alkavat olla utopiaa, heti ensimmäisen lapsen synnyttyä.
Puolet naisista eroaa miehestään.
Kas siinä juttuseuraa haastemiehen välityksellä jne, jne.
Ilmeisesti joidenkin naisten mielestä rakkautta ja toisesta välittämistä ei voi olla kahden aikuisen välillä ilman niitä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Ei mee nallekarkit tasan ei.
Onko kuitenkin niin ,että olipa oma elämäntilanne mikä hyvänsä niin aina jonkun toisen elämä on parempaa.
Ei minusta ainakaan. Pidin kahden lapsettoman ja kaupunkilaisen aikuisen välistä parisuhdetta parhaimpana elämäntapana ennen kuin olin tuossa asemassa, kun olin siinä, ja vielä nyt, kun olen taas sinkku. Yleiset tutkimusmittarit ovat myös kanssani samaa mieltä: DINK-pareilla menee yhteiskunnassa parhaiten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä sitä taas tekee nainen,hän okin erikoitunut käyttämään erilaisia alas ammuttavia argumentteja, miksi lapsi juuri nyt sovi kuvioon. Typerin on tähän mennessä olut se, että ei voisi kuunella musiikkia autossa (kunnolla) jos olisi lapsi. Säästöjä ei ole ei tosin velkaakaan,mutta vanhemiltaan hakee rahaa. Ei halua sitoutua taloon vaan haluaa asua vuokralla ikuisesti ja hän on jo 34. Tässä suhteessa ei sisi tule lasta eikä omakotitaloa.
Vierailija kirjoitti:
On kyllä epäreilua, ettei miesten tarvitse vahtia biologista kelloa samalla lailla kuin naisten. Asiallehan ei voi mitään, mutta miesten pitäisi edes muistaa tuo asia pariutuessaan.
tai naisten tietää ollessaan pariutumatta nuorempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä lisäarvoa isyys tuo miehen elämään vuonna 2017, kun mahdollisuuksia oman elämän rakentamiseen on enemmän kuin yhdelläkään aikaisemmalla sukupolvella?
Tähän ei ole kukaan osannut vastata.
- ajatuksen siitä, ettei vanhanakaan ole ihan yksin ja unohdettu, vaikka omat vanhemmat ja puolisokin olisivat jo kuolleet (monesti lapset ei pidä mitään yhteyttä)
Koko ajan täällä hoetaan miten lapset ei pidä yhteyttä. Oikeastiko täällä kaikki on katkaisseet välit vanhempiinsa? Tosielämässä omasta tuttavapiiristä tiedän tasan yhden, joka ei pidä mitään yhteyttä äitiinsä ja siellä on taustalla erittäin onneton lapsuus ja äidin mielenterveysongelmia. Kyllä normaali ihminen pitää jotain yhteyttä vanhempiinsa. Toiset enemmän ja toiset vähemmän, mutta kyllä totaalihylkäys on harvinaista. Vaikka muuttaisi maailman toiselle puolelle, niin nykyään on skypet ym. Enkä nyt todellakaan tarkoita, että lapsia tehdään "vanhuuden turvaksi", mutta tämä yhteydenpidon lopettamisen jatkuva korostaminen tällä palstalla ihmetyttää.
No itse pidän yhteyttä n. 60-vuotiaisiin vanhenpiini ehkä kerran kuussa, eikä tuo tahti tule tuosta ainakaan nousemaan, kun muutan vielä 200 km kauemmas. En tiedä sinusta, mutta itse en käyttäisi parikymmentä vuotta elämästäni ja satoja tuhansia euroja rahaa vain saadakseni puhelun joka viides viikko.
Olen itse lähes 60v ja minulla on kaksi lasta kumppaneineen. Olen matkustellut paljon ja harrastanut ja toki käynyt töissä. Ulkomaillakin on asuttu. En tunne jääneeni mistään paitsi lasten takia.
Minulla on kumppani edelleen ja muuta sosiaalista elämää lasteni lisäksi eli en usko olevani rasite. Nähdään aika usein.
Mutta turvaa tuo hyvin paljon se ajatus että tarvittaessa he auttavat minua enkä jää yksin vaikka jäisin leskeksi tms
Ei pelkästään heidän seuransa vaan juuri tuo turva jonka he tuovat olemassaolollaan.
Ja ehdottomasti aion pärjätä omillani niin kauan kuin suinkin voin ja hankkia apua yhteiskunnalta jos tarvitsen ja sitä on saatavissa.
Ymmärrän kyllä että heillä on oma elämä.
Me vanhemmat olemme olleet ja olemme edelleen olemassa heidän tukenaan pahan päivän varalta kuin myös toisin päin.Ymmärrät, että heillä on oma elämä, mutta silti odotat, että he auttavat sinua, kun tarvitset heidän apuaan? Miten olet suunnitellut ajoittavasi oman avuntarpeesi lastesi elämään sopiviin ajankohtiin? Siis ettet tarvitse viikon sisällä heidän apuaan esimerkiksi silloin, kun he asuvat toisella puolella maapalloa?
Meillä on sen verran hyvä yhteys että luotan siihen että auttavat jos tarvetta on. Toivottavasti ei tule , en siis suunnittele elämääni sen varaan.
Mutta lähinnä pointtini oli se että vaikka ei koko aikaa nähtäisikään niin he ovat olemassa ja jo se tietoisuus siitä tuo turvaa. Toinen lapseni todella työskentelee ulkomailla kumppaninsa kanssa ja oli jo omasta aloitteestaan tulossa pois kun sairastuin. Torppasin toki alkuunsa, pärjään kyllä nyt ja voi tulla käymään jos tilanne menee vakavaksi.
Vierailija kirjoitti:
On kyllä epäreilua, ettei miesten tarvitse vahtia biologista kelloa samalla lailla kuin naisten. Asiallehan ei voi mitään, mutta miesten pitäisi edes muistaa tuo asia pariutuessaan.
Juuri vähän aikaa sitten Hesarin kuukausiliitteessä oli artikkeli, jonka mukaan tilastollisesti todella harva mies saa ensimmäistä lastaan vasta nelikymppisenä. Vanhemmalla iällä lisääntyvät miehet ovat yleensä niitä, joilla on lapsia jo ennestään. Eli vaikka miehillä on periaatteessa aikaa tehdä lapsia vaikka kuinka kauan, niin ei se kuitenkaan käytännössä useinkaan toteudu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta kuten tiedetään, niin melkoisen yleistä on, että seksielämä loppuu kun lapset on tehty ja omakotitalo rakennettu.
No niinhän se on loppunut, mutta kun mies ei kerran halua niin en viitsi painostaakaan. En ole niin seksinkipeä, että hylkäisin rakkaan mieheni ja lapsen isän pelkästään seksinpuutteen vuoksi.
Olen joutunut/tottunut huolehtimaan yksin asiani jo pikkulapsesta lähtien, joten enpä usko että hirveästi sitä aikuisten lasten EHKÄ suomaa tukiverkkoa kaipaan vanhanakaan. Mieluummin otan sen suhteen riskin, kuin pilaisin aikuisuuteni tekemällä vastentahtoisesti lapsia.
Luulevatko nämä yksinäisellä vanhuudella pelottelijat, ettei lapsettomat ole osanneet punnita itse näitä plussia ja mahdollisia miinuksia? Tai ylipäätään, kuka edes haluaa että joku lisääntyisi vain saadakseen vanhana hoitoapua - tuskin sellainen ihminen kovin rakastava vanhempi lapsilleen olisi. Joskus tuntuu että lisääntyneet ovat niitä pahimpia lasten vihaajia, kun niin innokkaasti tyrkyttävat muille ei-toivottujen lasten tekemistä. Itse kun en koskaan suosittelisi esim koiran ottamista ihmiselle, joka ei koiraa haluaisi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen joutunut/tottunut huolehtimaan yksin asiani jo pikkulapsesta lähtien, joten enpä usko että hirveästi sitä aikuisten lasten EHKÄ suomaa tukiverkkoa kaipaan vanhanakaan. Mieluummin otan sen suhteen riskin, kuin pilaisin aikuisuuteni tekemällä vastentahtoisesti lapsia.
Luulevatko nämä yksinäisellä vanhuudella pelottelijat, ettei lapsettomat ole osanneet punnita itse näitä plussia ja mahdollisia miinuksia? Tai ylipäätään, kuka edes haluaa että joku lisääntyisi vain saadakseen vanhana hoitoapua - tuskin sellainen ihminen kovin rakastava vanhempi lapsilleen olisi. Joskus tuntuu että lisääntyneet ovat niitä pahimpia lasten vihaajia, kun niin innokkaasti tyrkyttävat muille ei-toivottujen lasten tekemistä. Itse kun en koskaan suosittelisi esim koiran ottamista ihmiselle, joka ei koiraa haluaisi...
Mä olen elänyt pitkitettyä nuoruutta ihan 50 v. asti. Aion siirtyä suoraan vanhuuteen - motto on tietysti 'mieluummin vanha kuin aikuinen'.
Mut mä olen nainen ja se tarkoittaa tietysti sitä, ettei mulla ole lapsia, kun en niitä ole halunnut. Suurin osa naisista halunnee lapsia, joten tuollainen pitkitetty nuoruus ei tule kyseeseen. Kyllä se on kylmä tosiasia.
Miehet venyttävät lapsentekoa 40-50 v. Sitten he alkavat vonkaamaan 20 v. naisia lapsentekoon. Saattaa se onnistuakin, jos on pitänyt itsensä kunnossa ja massia on tarpeeksi. Tekisin luultavasti niin itsekin, jos olisin mies ja lapsia haluaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onha noita ikuisen nuoruuden eläjiä tullut miehen kaveripiirissä katseltua. Nyt kun alkaa 50 vuotta lähestyä, ovat muuttuneet todella rasittaviksi. Hiukankin saavat viinaa, niin alkaa se jatkuva ruikutus siitä miten tyhjää elämä on. Ei ole vaimoa, ei lapsia, kukaan ei odota siellä keskustakaksiossa illalla kotiin. Jatkuva ruinaaminen baariin joka viikonloppu, eikä millään ymmärretä, että perheellisellä (siis omalla miehelläni) on viikonlopuissa muutakin kuin kalja ja krapula. Ja ovat siis ihan korkeasti koulutettuja ihmisiä, joilla ei vain nuorempana kuulemma ollut kiinnostusta hankkia palloa jalkaan.
Olen itse nelivitonen sinkkumies, ja myönnän että olen joskus saattanut kaverien vaimoille puhua tähän tapaan. Teen sen siksi, että nämä ruuhkavuosiaan elävät perheenäidit vaikuttavat usein olevan todella katkeria ja epävarmoja valinnoistaan. Lisäksi en oikein keksi muuta puhuttavaa heidän kanssaan, sillä elämänpiirimme ovat niin erilaisia. Olen itse aivan tyytyväinen elämääni, mutta jos voin pienellä filmaamisella pönkittää näiden naisten itsevarmuutta, miksi en tekisi sitä?
Luulisin että monesti näillä lapsiperheiden vanhemmilla on kyse tästä:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin oma elämäni alkoi tuntua aika merkityksettömältä jo pitkälti ennen kolmeakymppiä kun oli maailma kierretty, hauskaa pidetty ja hyvä mieskin oli löytynyt aikaa sitten.
Eli puuttuu sitä henkistä pääomaa, joten merkitystä elämälleen on etsittävä vaikka sitten lapsista. Lienee sanomattakin selvää, etten näiden äiti-ihmisten kanssa voi puhua asioista, jotka minua todella kiinnostavat, esim. uusista kotimaisista romaaneista, taidemusiikin virtauksista tai kosmologiasta. Itse olin myös kiertänyt maailman alle kolmikymppisenä, ja edelleen mielelläni reissaan, sillä aina löytyy uutta ihmeteltävää tutuissakin kohteissa. Itselleni on jäänyt vaikutelma, että perhekeskeisimmät naiset ovat yleensä niitä vähemmän älykkäitä. Voin olla väärässäkin, otantani on aika pieni.
Vai vielä tähän vaimo ja lapset sotkemaan, kun nyky-Suomi ei tarjoa pätkä ja osa-aikatöineen varmaa leipää itsellekään. -Nelikymppinen
Täällä ei kovin syvällistä keskustelua käytykään vaikka aihetta olisi vaikka kuinka :) Toisaalta, nettipalstalla tämän ei pitäisi olla koskaan yllätys. Harmi sinänsä.
Itse olen pitkitettyä nuoruutta elävä nainen. Omien traumojeni takia en ole vielä tähän mennessä pystynyt edes harkitsemaan lapsia (olen yli 30). Toisaalta uskon että saatan kypsyä ajatukseen pikkuhiljaa, saapa nähdä. Onhan se rellestäminen ja "vapaa elämä" tosi hauskaa tällä hetkellä, mutta hyviä asioita elämässä ovat myös pehmeämmät arvot kuten ystävät ja sukulaiset. Vielä tässä iässä saa seuraa baareihin, festareille ja teatteriin lähes milloin vain halutessaan, mutta 50+ iässä se vapaa-aika voi olla vähän köyhempää. Kaverit väsähtävät ja mukautuvat helppoon kotielämään. Ehkä siinä vaiheessa se oman kodin hiljaisuus alkaa jo välillä ahdistaa ja vituttaa? Ehkä se läheisyys, lämpö ja rakkaus josta on saattanut jäädä paitsi jääkin kalvamaan?
Ihmisellä on tapana katua niitä asioita mitä on jäänyt tekemättä. En yhtään epäile etteivät "perhe" ja "lapset" voisi olla tämmöisiä, vaikka näin 30v ei siltä tunnukaan :) Toki nämä ovat vain arveluita, jotka eivät ikinä tule koskemaan meitä kaikkia. Jotkut sopivat paremmin perheelämään kuin toiset. Kannattaa kuitenkin käydä ihan vakavasti omassa mielessään läpi miltä se oma vanhuus näyttäisi, ettei nuoruuden huumassa tule tehtyä huonoja valintoja :)
Ja disclaimerina vielä: perheelämä kuten ei mikään muukaan tule ikinä olemaan pelkkää naurua ja rakkautta. Sitä ei kannata romantisoida kuten ei mitään muutakaan osaaluetta elämässä: parisuhteissa on omat vaikeutensa, työelämässä samoin ja niin perheelämässäkin. Pintaliitoelämä voi vaikuttaa hienolta ja tavoitettavalta mutta voi kylmyydessään ja kovuudessaan näyttää välillä sitä toistakin puoltaan. Joten kun hyväksyy että elämässä on niitä hyviä ja huonoja hetkiä, miten vain valitseekin, pystyy ehkä suunnittelemaan tulevaisuuttaan vähän realistisemmin :)
Perhe-elämä on kamalan keskiluokkaista.
Menenpä tässä naimisiin, kun yksikään nainen ei huoli minua :D Teenpä lapsiakin :DDD Naiset valikoivat miehiä, joilla on varaa pelailla suhteilla, joten on helppo saada vääristynyt kuva kaikista miehistä, jos seurustelee vain hyvännäköisten miesten kanssa.
Olisin mielelläni vakiintunut jo useita vuosia sitten, mutta en ole naisille kelvannut. Muutamalle olen täysi ikäisyyteni aikana sanonut vakavalla tarkoituksella, että olisi kiva olla yhdessä. Vastaus ollut aina sama "kavereita voidaan olla, ei muuta".
Nyt ikää 29, ja olen oppinut nauttimaan sinkkuudestani. Joten miksi aikuistua, kun ei kukaan sitä minulta kaipaa? Jos tulevaisuudessa kohtaan naisen, joka minut haluaa ja hyväksyy, voin ruveta suhteeseen ja aikuistua ja hankkia lapsia.
Alue: Aihe vapaa