Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ärsyttävää, miten moni kolmikymppinenkin mies elää vain pitkitettyä nuoruutta
28.08.2017 |
Lapsia ei haluta, naimisiin voi mennä "sitten joskus", vapaa-aika täyttää baarireissusta, harrastuksista ja reissaamisesta. Jotenkin hävinnyt kokonaan ero nuoruuden ja vastuullisen aikuisuuden väliltä. Ei ihme, ettei näin keskenkasvuisten mieslasten voimalla saada syntyvyyttä käännettyä. Tilanne on erityisen paha isoissa kaupungeissa.
Miten miehet saataisiin ymmärtämään vakiintuneen elämän arvo?
Kommentit (297)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten merkitys vanhuuden turvana on hävinnyt. Yhteiskunta tarjoaa samat palvelut luukulta. Lisäksi ennen sosiaalisesti hyväksyttävä normi; pitkä työsuhde, kivitalo, auto, vaimo ja lapset on kaupungistumisen myötä menettänyt merkityksensä. Tämä vaikuttaa erityisesti miesten päätöksiin tulevaisuutensa suunnittelussa. Ihanteet ovat muuttuneet. Enää ei säästetä kotia varten. Säästämisaste on laskenut ja kuluttaminen kasvanut. Elämästä on tullut nautinto- ja elämyskeskeistä.
Eikä niillä omilla lapsilla ole muutenkaan mitään velvollisuutta huolehtia vanhemmistaan tai edes käydä palvelutalossa moikkaamassa. Lapsilla on täysi oikeus muuttaa vaikka toiselle puolelle maailmaa ja elää siellä loppuelämänsä käymättä koskaan Suomessa.
Mielestäni on idioottimaista lähtökohtaisesti olettaa että lapset huolehtisi vanhemmistaan kun nämä vanhenee.
Käytännössä tasapainoisissa perheissä kuitenkin huolehditaan toinen toisistaan.
Siihen kykenevät ennen kaikkea itsenäiset ihmiset koska osaavat samalla vetää rajat siihen mitä jaksavat ja pystyvät.
Perheissä varmaan juu, mutta en minä ainakaan koe kuuluvani enää lapsuuden perheeseeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
M4k kirjoitti:
Yritän vastata tähän tässä keskustelussa monesti esiin nousseeseen kysymykseen: "Millä perusteilla mies muka haluaisi perustaa perheen josta on pelkkää rahanmenoa ja rasitetta?" Lyhyesti: rakastan vaimoani ja lapsiani, ja olisin hyvin onneton, jos olisin nelikymppinen vanhapoika. Varmasti matkustelisin enemmän, ja aikaa ja rahaa harrastuksille olisi enemmän kuin nyt. Itselleni varmaan olisi kuitenkin käynyt huonosti, kun ei olisi perhe-elämän mukanaan tuomaa pakkoa elää säännöllistä elämää. Jo lähes parikymmentä vuotta sitten yksinäisyyden kokemus sinkkuna oli tosi rankkaa, vaikka ympärillä oli koko ajan ihmisiä, ystäviäkin. Nyt ne lähes kaikki ystävät sitä paitsi ovat parisuhteissa. Lisäksi lapset ovat tuoneet elämääni valtavasti onnea: vauvan kanssa hymyillään ja pelleillään, parivuotiaan kanssa ihmetellään slaavikyykyssä leppäkerttua, isompien kanssa keskustellaan maailman menosta jne. Teinejä minulla ei vielä ole, mutta eiköhän siitäkin elämänvaiheesta aikanaan hyviä puolia löydy. Eilen ihastelin 13-vuotiaani taitavuutta säbäkentällä. Voisin jatkaa tätä listaa koko illan, mutta: perhe-elämän velvollisuudet kutsuvat, eikä se tunnu pallolta jalassa, vaan maailman luonnollisimmalta asialta: pitää huolta jälkeläisistään.
t: M40
Vain henkisesti veltto yksilö tarvitsee "ulkoisia" pakotteita vaikkapa sitten perheen muodossa elääkseen säännöllisen ryhdikästä elämää. Onneksi kaltaisiasi aaseja löytyy enemmänkin...
Koska maailmastasi tuli noin kylmä ja kyyninen? Mitä tapahtui? Toiset arvostaa pehmeitä arvoja toiset kovia ja kylmiä. Persoonasta se kai kumpuaa, kommentistasi päätellen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä lisäarvoa isyys tuo miehen elämään vuonna 2017, kun mahdollisuuksia oman elämän rakentamiseen on enemmän kuin yhdelläkään aikaisemmalla sukupolvella?
Tähän ei ole kukaan osannut vastata.
- ajatuksen siitä, ettei vanhanakaan ole ihan yksin ja unohdettu, vaikka omat vanhemmat ja puolisokin olisivat jo kuolleet (monesti lapset ei pidä mitään yhteyttä)
Koko ajan täällä hoetaan miten lapset ei pidä yhteyttä. Oikeastiko täällä kaikki on katkaisseet välit vanhempiinsa? Tosielämässä omasta tuttavapiiristä tiedän tasan yhden, joka ei pidä mitään yhteyttä äitiinsä ja siellä on taustalla erittäin onneton lapsuus ja äidin mielenterveysongelmia. Kyllä normaali ihminen pitää jotain yhteyttä vanhempiinsa. Toiset enemmän ja toiset vähemmän, mutta kyllä totaalihylkäys on harvinaista. Vaikka muuttaisi maailman toiselle puolelle, niin nykyään on skypet ym. Enkä nyt todellakaan tarkoita, että lapsia tehdään "vanhuuden turvaksi", mutta tämä yhteydenpidon lopettamisen jatkuva korostaminen tällä palstalla ihmetyttää.
No itse pidän yhteyttä n. 60-vuotiaisiin vanhenpiini ehkä kerran kuussa, eikä tuo tahti tule tuosta ainakaan nousemaan, kun muutan vielä 200 km kauemmas. En tiedä sinusta, mutta itse en käyttäisi parikymmentä vuotta elämästäni ja satoja tuhansia euroja rahaa vain saadakseni puhelun joka viides viikko.
Olen itse lähes 60v ja minulla on kaksi lasta kumppaneineen. Olen matkustellut paljon ja harrastanut ja toki käynyt töissä. Ulkomaillakin on asuttu. En tunne jääneeni mistään paitsi lasten takia.
Minulla on kumppani edelleen ja muuta sosiaalista elämää lasteni lisäksi eli en usko olevani rasite. Nähdään aika usein.
Mutta turvaa tuo hyvin paljon se ajatus että tarvittaessa he auttavat minua enkä jää yksin vaikka jäisin leskeksi tms
Ei pelkästään heidän seuransa vaan juuri tuo turva jonka he tuovat olemassaolollaan.
Ja ehdottomasti aion pärjätä omillani niin kauan kuin suinkin voin ja hankkia apua yhteiskunnalta jos tarvitsen ja sitä on saatavissa.
Ymmärrän kyllä että heillä on oma elämä.
Me vanhemmat olemme olleet ja olemme edelleen olemassa heidän tukenaan pahan päivän varalta kuin myös toisin päin.Ymmärrät, että heillä on oma elämä, mutta silti odotat, että he auttavat sinua, kun tarvitset heidän apuaan? Miten olet suunnitellut ajoittavasi oman avuntarpeesi lastesi elämään sopiviin ajankohtiin? Siis ettet tarvitse viikon sisällä heidän apuaan esimerkiksi silloin, kun he asuvat toisella puolella maapalloa?
Meillä on sen verran hyvä yhteys että luotan siihen että auttavat jos tarvetta on. Toivottavasti ei tule , en siis suunnittele elämääni sen varaan.
Mutta lähinnä pointtini oli se että vaikka ei koko aikaa nähtäisikään niin he ovat olemassa ja jo se tietoisuus siitä tuo turvaa. Toinen lapseni todella työskentelee ulkomailla kumppaninsa kanssa ja oli jo omasta aloitteestaan tulossa pois kun sairastuin. Torppasin toki alkuunsa, pärjään kyllä nyt ja voi tulla käymään jos tilanne menee vakavaksi.Mulla on erittäin hyvät, läheiset, lämpimät ja luottamukselliset välit lapsiini. Toinen asuu 10 000 km päässä ja toinen 800 km päässä minusta. Olen sanonut heille jo kauan sitten, että minun vanhuudenturvani on pankkitilini sekä realisoitava varallisuuteni. Eivät he. Heillä on oikeus elää omaa elämäänsä juuri niinkuin itse haluavat, siellä missä itse haluavat ja kenen kanssa itse haluavat. Heidän ei tarvitse koskaan irtisanoutua työpaikastaan tai lähteä puolisonsa ja lastensa luota vain siksi, että minä tarvitsen apua.
Omilla vanhemmillani oli myös tuo luottamus siihen, että minä olen se, joka heitä autan. Joten jouduin aikoinaan luopumaan elämäni suuresta rakkaudesta ja kieltäytymään unelmieni työtehtävästä. Koska mun piti suunnitella elämäni siten, että vanhempani voivat luottaa apuuni. En halunnut samaa taakkaa omille lapsilleni.
Vierailija kirjoitti:
On kyllä epäreilua, ettei miesten tarvitse vahtia biologista kelloa samalla lailla kuin naisten. Asiallehan ei voi mitään, mutta miesten pitäisi edes muistaa tuo asia pariutuessaan.
No jos nainen haluaa tehdä lapsia viimeistään kolmikymppisenä ja mies aikaisintaan nelikymppisenä niin eikö naisen kannattaisi n. 27-vuotiaana alkaa katselemaan n. 37-vuotiaita miehiä? Niin ei menisi se koko aika vaan odottelussa?
Ihan yleistä naistenkin keskuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 27-vuotias mies. Opiskelen lääketieteellisessä, terveelliset elämäntavat, ystävällinen luonne, ihan normaali ulkonäkö..kenellekään naiselle ei ole kelvannut. Nykyään nautin sinkkuna olemisessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten merkitys vanhuuden turvana on hävinnyt. Yhteiskunta tarjoaa samat palvelut luukulta. Lisäksi ennen sosiaalisesti hyväksyttävä normi; pitkä työsuhde, kivitalo, auto, vaimo ja lapset on kaupungistumisen myötä menettänyt merkityksensä. Tämä vaikuttaa erityisesti miesten päätöksiin tulevaisuutensa suunnittelussa. Ihanteet ovat muuttuneet. Enää ei säästetä kotia varten. Säästämisaste on laskenut ja kuluttaminen kasvanut. Elämästä on tullut nautinto- ja elämyskeskeistä.
Eikä niillä omilla lapsilla ole muutenkaan mitään velvollisuutta huolehtia vanhemmistaan tai edes käydä palvelutalossa moikkaamassa. Lapsilla on täysi oikeus muuttaa vaikka toiselle puolelle maailmaa ja elää siellä loppuelämänsä käymättä koskaan Suomessa.
Mielestäni on idioottimaista lähtökohtaisesti olettaa että lapset huolehtisi vanhemmistaan kun nämä vanhenee.
Käytännössä tasapainoisissa perheissä kuitenkin huolehditaan toinen toisistaan.
Siihen kykenevät ennen kaikkea itsenäiset ihmiset koska osaavat samalla vetää rajat siihen mitä jaksavat ja pystyvät.Perheissä varmaan juu, mutta en minä ainakaan koe kuuluvani enää lapsuuden perheeseeni.
Ikävää ettet koe. Meillä suvussa laajemminkin on tapana huolehtia isovanhemmista ja pitää heitä perheeseen kuuluvana.
Mitään massiivista apua eivät ole tarvinneet toistaiseksi ainakaan mutta vastavuoroista auttamista kuitenkin harrastetaan.
Se ei todellakaan tarkoita ripustautumista.
Ihmetyttää että ystäviä ollaan valmiita auttamaan mutta vanhempiaan ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onha noita ikuisen nuoruuden eläjiä tullut miehen kaveripiirissä katseltua. Nyt kun alkaa 50 vuotta lähestyä, ovat muuttuneet todella rasittaviksi. Hiukankin saavat viinaa, niin alkaa se jatkuva ruikutus siitä miten tyhjää elämä on. Ei ole vaimoa, ei lapsia, kukaan ei odota siellä keskustakaksiossa illalla kotiin. Jatkuva ruinaaminen baariin joka viikonloppu, eikä millään ymmärretä, että perheellisellä (siis omalla miehelläni) on viikonlopuissa muutakin kuin kalja ja krapula. Ja ovat siis ihan korkeasti koulutettuja ihmisiä, joilla ei vain nuorempana kuulemma ollut kiinnostusta hankkia palloa jalkaan.
Olen itse nelivitonen sinkkumies, ja myönnän että olen joskus saattanut kaverien vaimoille puhua tähän tapaan. Teen sen siksi, että nämä ruuhkavuosiaan elävät perheenäidit vaikuttavat usein olevan todella katkeria ja epävarmoja valinnoistaan. Lisäksi en oikein keksi muuta puhuttavaa heidän kanssaan, sillä elämänpiirimme ovat niin erilaisia. Olen itse aivan tyytyväinen elämääni, mutta jos voin pienellä filmaamisella pönkittää näiden naisten itsevarmuutta, miksi en tekisi sitä?
Luulisin että monesti näillä lapsiperheiden vanhemmilla on kyse tästä:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin oma elämäni alkoi tuntua aika merkityksettömältä jo pitkälti ennen kolmeakymppiä kun oli maailma kierretty, hauskaa pidetty ja hyvä mieskin oli löytynyt aikaa sitten.
Eli puuttuu sitä henkistä pääomaa, joten merkitystä elämälleen on etsittävä vaikka sitten lapsista. Lienee sanomattakin selvää, etten näiden äiti-ihmisten kanssa voi puhua asioista, jotka minua todella kiinnostavat, esim. uusista kotimaisista romaaneista, taidemusiikin virtauksista tai kosmologiasta. Itse olin myös kiertänyt maailman alle kolmikymppisenä, ja edelleen mielelläni reissaan, sillä aina löytyy uutta ihmeteltävää tutuissakin kohteissa. Itselleni on jäänyt vaikutelma, että perhekeskeisimmät naiset ovat yleensä niitä vähemmän älykkäitä. Voin olla väärässäkin, otantani on aika pieni.
Nyt nauran täällä kippurassa :). Ai, sa filmaat elämäsi tyhjyyttä, jotta naisen itsetunto paranisi... En kyllä ymmärrä miksi ne mun miehen kaverit kokisivat tarvetta tehdä noin. Tässä on yli kymmenen vuotta yhdessä kuljettu ja lapsi (yksi) on ollut mukana vasta pari vuotta. Hyvin on ennen puheenaiheita löytynyt, mutta ilmeisesti se lapsen saaminen on yhtäkkiä tehnyt musta idiootin. (Ja myös nollannut ne taskussa olevat kahdet maisterin paperit ja luonnontieteistä kirjoitetun väikkärinkin). Toki vauvavuosi meni vähän huurussa, kun lapsi nukkui huonosti, mutta silloin en kyllä missään bileissä edes käynyt. Ettei tuo nyt vain olisi suojamekanismi, jolla yrität vakuuttaa, että olet tehnyt oikein, kun en et ole lapsia hankkinut (ja elämääsi tuollaista yksinkertaista naista ottanut :). Ps. Mun lähipiirissä kaikki äidit on tohtoreita. Vedänkö tästä nyt sen johtopäätöksen, että vain korkeastikoulutetut lisääntyy... En, koska osaan katsoa sen oman lähipiirini ulkopuolellekin.
Vierailija kirjoitti:
Ihan yleistä naistenkin keskuudessa.
Niin on! Omassa tuttavapiirissä on paljon lähes nelikymppisiä bilesinkkuja ja naisia ja miehiä suunnilleen saman verran. Monilla vielä opintoja kesken jne. Itsekin kyllä tein sekä lapset että alanvaihto-opinnot päälle kolmikymppisenä, mutta nyt nelikympppisenä tuntuu, että yllättävän monilla - niin sinkuilla kuin parisuhteellisillakin - elämä on vielä tässäkin vaiheessa kietoitunut baaririentojen ympärille. Sinänsä se on kyllä jokaisen oma asia miten aikansa viettää, ja nykypäivänä jokaisen on mahdollista tehdä monenlaisia valintoja tai jättää tekemättä valintoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
M4k kirjoitti:
Yritän vastata tähän tässä keskustelussa monesti esiin nousseeseen kysymykseen: "Millä perusteilla mies muka haluaisi perustaa perheen josta on pelkkää rahanmenoa ja rasitetta?" Lyhyesti: rakastan vaimoani ja lapsiani, ja olisin hyvin onneton, jos olisin nelikymppinen vanhapoika. Varmasti matkustelisin enemmän, ja aikaa ja rahaa harrastuksille olisi enemmän kuin nyt. Itselleni varmaan olisi kuitenkin käynyt huonosti, kun ei olisi perhe-elämän mukanaan tuomaa pakkoa elää säännöllistä elämää. Jo lähes parikymmentä vuotta sitten yksinäisyyden kokemus sinkkuna oli tosi rankkaa, vaikka ympärillä oli koko ajan ihmisiä, ystäviäkin. Nyt ne lähes kaikki ystävät sitä paitsi ovat parisuhteissa. Lisäksi lapset ovat tuoneet elämääni valtavasti onnea: vauvan kanssa hymyillään ja pelleillään, parivuotiaan kanssa ihmetellään slaavikyykyssä leppäkerttua, isompien kanssa keskustellaan maailman menosta jne. Teinejä minulla ei vielä ole, mutta eiköhän siitäkin elämänvaiheesta aikanaan hyviä puolia löydy. Eilen ihastelin 13-vuotiaani taitavuutta säbäkentällä. Voisin jatkaa tätä listaa koko illan, mutta: perhe-elämän velvollisuudet kutsuvat, eikä se tunnu pallolta jalassa, vaan maailman luonnollisimmalta asialta: pitää huolta jälkeläisistään.
t: M40
Vain henkisesti veltto yksilö tarvitsee "ulkoisia" pakotteita vaikkapa sitten perheen muodossa elääkseen säännöllisen ryhdikästä elämää. Onneksi kaltaisiasi aaseja löytyy enemmänkin...
Tämä vastaus nauratti...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä epäreilua, ettei miesten tarvitse vahtia biologista kelloa samalla lailla kuin naisten. Asiallehan ei voi mitään, mutta miesten pitäisi edes muistaa tuo asia pariutuessaan.
No jos nainen haluaa tehdä lapsia viimeistään kolmikymppisenä ja mies aikaisintaan nelikymppisenä niin eikö naisen kannattaisi n. 27-vuotiaana alkaa katselemaan n. 37-vuotiaita miehiä? Niin ei menisi se koko aika vaan odottelussa?
Tässä on vaan se ongelma että suurin osa lapsia haluavista naisistakin odottaa muutakin mieheltään kuin sitä lasten tekoa.
Joillekin se 10 vuoden ikäero voi olla liikaa.
Pitää olla vetovoimaa yms.
Harva parisuhteeseen lähtee pelkästään mahdollisten lasten saamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsia ei haluta, naimisiin voi mennä "sitten joskus", vapaa-aika täyttää baarireissusta, harrastuksista ja reissaamisesta. Jotenkin hävinnyt kokonaan ero nuoruuden ja vastuullisen aikuisuuden väliltä. Ei ihme, ettei näin keskenkasvuisten mieslasten voimalla saada syntyvyyttä käännettyä. Tilanne on erityisen paha isoissa kaupungeissa.
Miten miehet saataisiin ymmärtämään vakiintuneen elämän arvo?
Tarkoitat, että miten saada miehesi elämään ja haluamaan sitä mitä sinäkin sillä sinunhan ei tarvitse muuttua?
Vierailija kirjoitti:
Mieheni oli kolmekymppisenä tuollainen "tehdään lapsia sitten joskus", kunnes vain ilmoitin, että en aio enää yli kolmekymppisenä vääntää yhtäkään lasta. Jopas alkoi lapsenteko maistua ja odotamme iloisina ensimmäistä lastamme. Joitain miehiä vain tarvitsee hieman ohjailla.
Ihana parisuhde, kun siihen sisältyy kiristämistä ei, kun siis anteeksi vain toisen ohjailua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta miksi, oi miksi pitää tulla VAUVA-palstalle haukkumaan naisia? Miksi pitää h'uoritella naisia ja huijata pitävänne vaikka haluatte pelkkää seksiä, käyttää hyväksi, ilkkua, julkisesti häpäistä?
Mutta miksi, oi miksi naisten pitää tulla VAUVA-palstalle haukkumaan miehiä? Miksi ette voi pitää VAUVA-palstalla keskustelun vain niissä lapsissa? Ai niin mutta VAUVA-palstalle teidän mielestänne kuuluu miesten haukkuminen mutta ei naisten arvostelu :-D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä epäreilua, ettei miesten tarvitse vahtia biologista kelloa samalla lailla kuin naisten. Asiallehan ei voi mitään, mutta miesten pitäisi edes muistaa tuo asia pariutuessaan.
No jos nainen haluaa tehdä lapsia viimeistään kolmikymppisenä ja mies aikaisintaan nelikymppisenä niin eikö naisen kannattaisi n. 27-vuotiaana alkaa katselemaan n. 37-vuotiaita miehiä? Niin ei menisi se koko aika vaan odottelussa?
Tässä on vaan se ongelma että suurin osa lapsia haluavista naisistakin odottaa muutakin mieheltään kuin sitä lasten tekoa.
Joillekin se 10 vuoden ikäero voi olla liikaa.
Pitää olla vetovoimaa yms.
Harva parisuhteeseen lähtee pelkästään mahdollisten lasten saamiseksi.
No jos 10 vuotta ikäeroa on jonkun mielestä liikaa niin sitten voi jo syyttää itseään. Ymmärrän kyllä kun täälläkin sanotaan 20 vuotta olevan liikaa, siitä olen samaa mieltä. Mutta aika rajoittunut elämänkatsomus täytyy olla jos 30-kymppinen nainen ei halua 40-kymppisen miehen kanssa mennä naimisiin.
Joo, nää nykyiset kolmekymppiset on kasvatettu niin että heistä ei tule ikinä aikuisia, tai osa heistä, varmaan nämä ketä on eniten juuri "kasvatettu" ylhäältä päin. Heidät on kasvatettu lapsuutta varten, olemaan lapsia, käskytettäviä, passattavia, niin että heillä on oikeus kaikkeen mitä vanhempi vaan sallii, mutta ei vastuita tai velvollisuuksia. He eivät pääse harjoittelemaan minkäänlaista vastuullista päätöksen tekoa. Pitäähän sen lapsen saada nauttia lapsuudesta jne... no niin.. he nauttivatkin, vuosikymmeniä!! Teininä eivät edes piittaa enää siitä mitä vanhempi sallisi, mutta kyky asettua pitämään huolta velvollisuuksista tai vastuista ei missään vaiheessa enää ehdi kasvaa.
Harva nykyäänkään kasvattaa niin että lapsen kehittymisen myötä kasvavat oikeudet ja velvollisuudet samaa tahtia, ja lapsi ottaa myös hiljalleen isomman osan vastuusta. Toki vanhemmat aina viime kädessä vastaa kaikesta kunnes ikärajat menee rikki mutta varsin pieni terve lapsi osaa jo pitää huolta monesta asiasta kunhan vanhemmat eivät sotke sekoittamaan joka asiaan. Esim siitä että syö sopivasti, pukee riittävästi eikä liikaa, nukkuu riittävästi. Jos on opetellut sitä alusta asti. Tietysti lapsi ei osaa celsiusasteita tulkita, vaan säätilan arvio voi onnistua vasta ulkona. Ja nukkuminen on toisille hankalampaa kuin toisille, tietyllä luonteella nukkumiseen voi tarvita reilusti enemmän tukea. Mutta kukaan lapsi EI tarvitse: ruoan tuputusta tai kehuja siitä kuinka söi kaiken?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä epäreilua, ettei miesten tarvitse vahtia biologista kelloa samalla lailla kuin naisten. Asiallehan ei voi mitään, mutta miesten pitäisi edes muistaa tuo asia pariutuessaan.
No jos nainen haluaa tehdä lapsia viimeistään kolmikymppisenä ja mies aikaisintaan nelikymppisenä niin eikö naisen kannattaisi n. 27-vuotiaana alkaa katselemaan n. 37-vuotiaita miehiä? Niin ei menisi se koko aika vaan odottelussa?
Tässä on vaan se ongelma että suurin osa lapsia haluavista naisistakin odottaa muutakin mieheltään kuin sitä lasten tekoa.
Joillekin se 10 vuoden ikäero voi olla liikaa.
Pitää olla vetovoimaa yms.
Harva parisuhteeseen lähtee pelkästään mahdollisten lasten saamiseksi.No jos 10 vuotta ikäeroa on jonkun mielestä liikaa niin sitten voi jo syyttää itseään. Ymmärrän kyllä kun täälläkin sanotaan 20 vuotta olevan liikaa, siitä olen samaa mieltä. Mutta aika rajoittunut elämänkatsomus täytyy olla jos 30-kymppinen nainen ei halua 40-kymppisen miehen kanssa mennä naimisiin.
Henkilökohtaisesti ymmärrän kyllä jos joku 39-vuotias nainen ei halua kanssani yhteen, vaan haluaa mieluummin alkaa perustaa perhettä 29-vuotiaan miehen kanssa:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten merkitys vanhuuden turvana on hävinnyt. Yhteiskunta tarjoaa samat palvelut luukulta. Lisäksi ennen sosiaalisesti hyväksyttävä normi; pitkä työsuhde, kivitalo, auto, vaimo ja lapset on kaupungistumisen myötä menettänyt merkityksensä. Tämä vaikuttaa erityisesti miesten päätöksiin tulevaisuutensa suunnittelussa. Ihanteet ovat muuttuneet. Enää ei säästetä kotia varten. Säästämisaste on laskenut ja kuluttaminen kasvanut. Elämästä on tullut nautinto- ja elämyskeskeistä.
Eikä niillä omilla lapsilla ole muutenkaan mitään velvollisuutta huolehtia vanhemmistaan tai edes käydä palvelutalossa moikkaamassa. Lapsilla on täysi oikeus muuttaa vaikka toiselle puolelle maailmaa ja elää siellä loppuelämänsä käymättä koskaan Suomessa.
Mielestäni on idioottimaista lähtökohtaisesti olettaa että lapset huolehtisi vanhemmistaan kun nämä vanhenee.
Käytännössä tasapainoisissa perheissä kuitenkin huolehditaan toinen toisistaan.
Siihen kykenevät ennen kaikkea itsenäiset ihmiset koska osaavat samalla vetää rajat siihen mitä jaksavat ja pystyvät.Perheissä varmaan juu, mutta en minä ainakaan koe kuuluvani enää lapsuuden perheeseeni.
Ikävää ettet koe. Meillä suvussa laajemminkin on tapana huolehtia isovanhemmista ja pitää heitä perheeseen kuuluvana.
Mitään massiivista apua eivät ole tarvinneet toistaiseksi ainakaan mutta vastavuoroista auttamista kuitenkin harrastetaan.
Se ei todellakaan tarkoita ripustautumista.
Ihmetyttää että ystäviä ollaan valmiita auttamaan mutta vanhempiaan ei.
Ei se mitenkään ikävää ole vaan ihan normaalia minulle. En jää mistään paitsi siksi, että minulla on oma elämäni enkä ole erityisen sukurakas. Ihmisillä on erilaiset tottumukset ja mieltymykset, eikä kukaan voi lopulta hallita sitä, miten omat lapset aikuisina asiaan suhtautuvat. Siksikään lapsista ei ole vanhuuden turvaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä epäreilua, ettei miesten tarvitse vahtia biologista kelloa samalla lailla kuin naisten. Asiallehan ei voi mitään, mutta miesten pitäisi edes muistaa tuo asia pariutuessaan.
No jos nainen haluaa tehdä lapsia viimeistään kolmikymppisenä ja mies aikaisintaan nelikymppisenä niin eikö naisen kannattaisi n. 27-vuotiaana alkaa katselemaan n. 37-vuotiaita miehiä? Niin ei menisi se koko aika vaan odottelussa?
Tässä on vaan se ongelma että suurin osa lapsia haluavista naisistakin odottaa muutakin mieheltään kuin sitä lasten tekoa.
Joillekin se 10 vuoden ikäero voi olla liikaa.
Pitää olla vetovoimaa yms.
Harva parisuhteeseen lähtee pelkästään mahdollisten lasten saamiseksi.No jos 10 vuotta ikäeroa on jonkun mielestä liikaa niin sitten voi jo syyttää itseään. Ymmärrän kyllä kun täälläkin sanotaan 20 vuotta olevan liikaa, siitä olen samaa mieltä. Mutta aika rajoittunut elämänkatsomus täytyy olla jos 30-kymppinen nainen ei halua 40-kymppisen miehen kanssa mennä naimisiin.
Onko mieskin rajoittunut jollei halua 30-vuotiaana 40- v miehen kanssa naimisiin?
Vai päteekö tämä vain toiseen suuntaan?
Varsinkin kun niin moni mies ei sitä lasta halua.
Alue: Aihe vapaa
Ai lapsista se johtuu ettei mielenkiintoista keskustelua enää illanvietoissa synny. Aiemmin puhuttiin porukalla kaikista maailman asioista, kulttuurista, politiikasta, musiikista, elämästä ja kuolemasta. Nykyään keskustelua ei synny mistään. Väkisin joku vääntää juttua lapsensa tarhapäivästä ja kysyy samalla mitä meidän lapsille kuuluu. Näiden kohteliaisuuksien jälkeen kun yrittää keskustella jostain, ihan mistä vaan, kuuntelija vaihtaa keskustelun johonkin yhtä tympeään kuin lähikaupan myyjän hiustenväriin. Ehkä lapset tyhmentää tai muuttaa ajattelun yhtä lyhytjänteiseksi kuin lapsella.