Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ärsyttävää, miten moni kolmikymppinenkin mies elää vain pitkitettyä nuoruutta
28.08.2017 |
Lapsia ei haluta, naimisiin voi mennä "sitten joskus", vapaa-aika täyttää baarireissusta, harrastuksista ja reissaamisesta. Jotenkin hävinnyt kokonaan ero nuoruuden ja vastuullisen aikuisuuden väliltä. Ei ihme, ettei näin keskenkasvuisten mieslasten voimalla saada syntyvyyttä käännettyä. Tilanne on erityisen paha isoissa kaupungeissa.
Miten miehet saataisiin ymmärtämään vakiintuneen elämän arvo?
Kommentit (297)
Kyllä se on päin vastoin, nykynaiset ei halua perhettä. Sitten itketään, kun ollaan jo liian vanhoja lisääntymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sopiva aika lapsen hankkimiselle on 40–45 vuotta.
Kyllä, juuri näin! Itse 37-vuotiaana en todellakaan ole vielä valmis äidiksi.
Heh, kolmen vuoden päästä sitten olet valmis? Biologia on vähän erimieltä kanssasi, juna taisi mennä jo sulta ohi.
Sarkasmi taitaa myös mennä monilta ohi.
Tyrsk :D Pientä katkeruutta ilmassa.
Olen 30v nainen ja reissailen ja teen mitä huvittaa, ihan itseäni varten. En haaveile lapsista enkä edes parisuhteesta. Nautin elämästäni.
Yksi pojistani tuli isäksi 22v ja toisen kerran 24v. On ollut saman naisen kanssa 7v.Töissä, oma talo.
Yksi on 24v, valmistui keväällä ja sai hyvän duunin. Sinkku ja tyytyväinen.
Yksi 20v aloitti opinnot, sinkku.
Olen tyytyväinen, kun jokainen elää omanlaistaan elämää.
Omien lasten merkitys vanhuuden turvana on hävinnyt. Yhteiskunta tarjoaa samat palvelut luukulta. Lisäksi ennen sosiaalisesti hyväksyttävä normi; pitkä työsuhde, kivitalo, auto, vaimo ja lapset on kaupungistumisen myötä menettänyt merkityksensä. Tämä vaikuttaa erityisesti miesten päätöksiin tulevaisuutensa suunnittelussa. Ihanteet ovat muuttuneet. Enää ei säästetä kotia varten. Säästämisaste on laskenut ja kuluttaminen kasvanut. Elämästä on tullut nautinto- ja elämyskeskeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten merkitys vanhuuden turvana on hävinnyt. Yhteiskunta tarjoaa samat palvelut luukulta. Lisäksi ennen sosiaalisesti hyväksyttävä normi; pitkä työsuhde, kivitalo, auto, vaimo ja lapset on kaupungistumisen myötä menettänyt merkityksensä. Tämä vaikuttaa erityisesti miesten päätöksiin tulevaisuutensa suunnittelussa. Ihanteet ovat muuttuneet. Enää ei säästetä kotia varten. Säästämisaste on laskenut ja kuluttaminen kasvanut. Elämästä on tullut nautinto- ja elämyskeskeistä.
Eikä niillä omilla lapsilla ole muutenkaan mitään velvollisuutta huolehtia vanhemmistaan tai edes käydä palvelutalossa moikkaamassa. Lapsilla on täysi oikeus muuttaa vaikka toiselle puolelle maailmaa ja elää siellä loppuelämänsä käymättä koskaan Suomessa.
Mielestäni on idioottimaista lähtökohtaisesti olettaa että lapset huolehtisi vanhemmistaan kun nämä vanhenee.
Yritän vastata tähän tässä keskustelussa monesti esiin nousseeseen kysymykseen: "Millä perusteilla mies muka haluaisi perustaa perheen josta on pelkkää rahanmenoa ja rasitetta?" Lyhyesti: rakastan vaimoani ja lapsiani, ja olisin hyvin onneton, jos olisin nelikymppinen vanhapoika. Varmasti matkustelisin enemmän, ja aikaa ja rahaa harrastuksille olisi enemmän kuin nyt. Itselleni varmaan olisi kuitenkin käynyt huonosti, kun ei olisi perhe-elämän mukanaan tuomaa pakkoa elää säännöllistä elämää. Jo lähes parikymmentä vuotta sitten yksinäisyyden kokemus sinkkuna oli tosi rankkaa, vaikka ympärillä oli koko ajan ihmisiä, ystäviäkin. Nyt ne lähes kaikki ystävät sitä paitsi ovat parisuhteissa. Lisäksi lapset ovat tuoneet elämääni valtavasti onnea: vauvan kanssa hymyillään ja pelleillään, parivuotiaan kanssa ihmetellään slaavikyykyssä leppäkerttua, isompien kanssa keskustellaan maailman menosta jne. Teinejä minulla ei vielä ole, mutta eiköhän siitäkin elämänvaiheesta aikanaan hyviä puolia löydy. Eilen ihastelin 13-vuotiaani taitavuutta säbäkentällä. Voisin jatkaa tätä listaa koko illan, mutta: perhe-elämän velvollisuudet kutsuvat, eikä se tunnu pallolta jalassa, vaan maailman luonnollisimmalta asialta: pitää huolta jälkeläisistään.
t: M40
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä kerron samanlaisen tarinan kuin kaikki muutkin.
Paketti on ollut kasassa jo pitkään. Olen 28 vuotta ja urheilullinen. Töissä käyty about 10 vuotta ja oma kämppä yms...
Mihin tarvitsen naista kun kukaan ei kelpuuta kuitenkaan? En todentotta mihinkään.
Osaan minä silittää kalsarini ja maksuni maksaa.
Tunnen kuule paljon laadukkaita miehiä jotka on ihan samassa tilanteessa kuin minä.
Ja vika ei ole meissä.
Monet reilusti yli kahdeksankymppiset elävät pitkitettyä vanhuutta. Jotkut eivät kuole kuin vasta satavuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä tuo on kuule erittäin yleistä myös naisten keskuudessa. Meidänkin opiskelijabileissä on vaikka millä mitalla 30v+ naisia opiskelijabileissä.
M4k kirjoitti:
Yritän vastata tähän tässä keskustelussa monesti esiin nousseeseen kysymykseen: "Millä perusteilla mies muka haluaisi perustaa perheen josta on pelkkää rahanmenoa ja rasitetta?" Lyhyesti: rakastan vaimoani ja lapsiani, ja olisin hyvin onneton, jos olisin nelikymppinen vanhapoika. Varmasti matkustelisin enemmän, ja aikaa ja rahaa harrastuksille olisi enemmän kuin nyt. Itselleni varmaan olisi kuitenkin käynyt huonosti, kun ei olisi perhe-elämän mukanaan tuomaa pakkoa elää säännöllistä elämää. Jo lähes parikymmentä vuotta sitten yksinäisyyden kokemus sinkkuna oli tosi rankkaa, vaikka ympärillä oli koko ajan ihmisiä, ystäviäkin. Nyt ne lähes kaikki ystävät sitä paitsi ovat parisuhteissa. Lisäksi lapset ovat tuoneet elämääni valtavasti onnea: vauvan kanssa hymyillään ja pelleillään, parivuotiaan kanssa ihmetellään slaavikyykyssä leppäkerttua, isompien kanssa keskustellaan maailman menosta jne. Teinejä minulla ei vielä ole, mutta eiköhän siitäkin elämänvaiheesta aikanaan hyviä puolia löydy. Eilen ihastelin 13-vuotiaani taitavuutta säbäkentällä. Voisin jatkaa tätä listaa koko illan, mutta: perhe-elämän velvollisuudet kutsuvat, eikä se tunnu pallolta jalassa, vaan maailman luonnollisimmalta asialta: pitää huolta jälkeläisistään.
t: M40
Vain henkisesti veltto yksilö tarvitsee "ulkoisia" pakotteita vaikkapa sitten perheen muodossa elääkseen säännöllisen ryhdikästä elämää. Onneksi kaltaisiasi aaseja löytyy enemmänkin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ottaa vaan semmosen yksilön joka on kasvanut aikuiseksi. Ja sit nyrkkiä pöytään kotona että se on tulos tai ulos. :P
Ei naisen kannata tuhlata vuosikausia liitossa jossa mies ei mitään saa aikaiseksi, jos nainen itse esim. lapsia haluaa. Se aika voi olla naiselle tosi rajallinen, vaikka naapurin Sirpa olisi sikinyt vielä 43-vuotiaana, niin itsellä se hedelmällisyys voi alkaa laskea jo kolmekymppisenä kuin lehmän häntä. Tulee aina suru puseroon kun joku nainen kertoo eläneensä miehen kanssa liitossa 10-15 vuotta odottaen että mies on "valmis"... ja sit tuleekin ero siinä 35-vuotiaana.
M4k kirjoitti:
Yritän vastata tähän tässä keskustelussa monesti esiin nousseeseen kysymykseen: "Millä perusteilla mies muka haluaisi perustaa perheen josta on pelkkää rahanmenoa ja rasitetta?" Lyhyesti: rakastan vaimoani ja lapsiani, ja olisin hyvin onneton, jos olisin nelikymppinen vanhapoika. Varmasti matkustelisin enemmän, ja aikaa ja rahaa harrastuksille olisi enemmän kuin nyt. Itselleni varmaan olisi kuitenkin käynyt huonosti, kun ei olisi perhe-elämän mukanaan tuomaa pakkoa elää säännöllistä elämää. Jo lähes parikymmentä vuotta sitten yksinäisyyden kokemus sinkkuna oli tosi rankkaa, vaikka ympärillä oli koko ajan ihmisiä, ystäviäkin. Nyt ne lähes kaikki ystävät sitä paitsi ovat parisuhteissa.
Toki jos lasten kanssa tykkää puuhailla ja kasvattaminen ynnä muu sellainen kiinnostaa, omien lasten hankkiminen antaa siihen mahdollisuuden, mutta yksinäisen sinkkuuden ja vastuiden täyttämän lapsiperhe-elämän välissä on edelleenkin se kahden lapsettoman aikuisen parisuhde. Nuo kaikki siteeramassani pätkässä mainitut jutut onnistuvat itse asiassa paremmin lapsettomassa taloudessa, ja matkustelu- ja harrastusmahdollisuuksia on sinkkuuteen verrattuna enemmän eikä vähemmän.
Silti aina vain ne vaihtoehdot ovat sinkkuus ja lapsiperhe...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoli-yh -isänä voin kahdehtia, että olisinpa aikanaan valinnut samoin. Erot lasten kanssa aiheuttaa hyväpalkkaisellekin taloudellisen ahdingon, vaikka kuinka lapset ovat sinulla 50/50. Koska lapsen etu ja eksän huono palkka niin saat maksaa vitusti ja silti yhteiskunnan tuetkin menee lähivanhemmalle. Pettäjän palkka on sosiaalitanttaverkoston avulla nykyään helvetin hyvä.
Okei, on mulla lapset ja ne tuo omaa onneaan, mutta oikeasti arki näiden kanssa on kiireistä oravanpyörää ja olen välillä kolmen harrastuksen, kaverisynttäreille kuskauksien ja iltayöllisen tiskauksen jälkeen niin väsynyt, että jonain zombina aina raahautuu autoon lähteäkseen töihin, että voi lahjoittaa rahaa muille. Joku nainen aina sanoo, kuinka arvostaa mun isänä toimimista, mutta yöllä kun katselee tiliotteita ja miettii mitä näkkäriä ostaisi, niin ei se vi*tu paljoa lämmitä.
Nuoret miehet. Eläkää, kouluttautukaa, hankkikaa vakaa varallisuus, nauttikaa JA olkaa sitoutumatta liian nuorena! Voin täältä neljänkympin kohdalta huikkia, että naismaailmassa löytyy todella paljon 25-30v sitoutumista etsiviä naisia, joille te olette ihan tasavertainen kumppaniehdokas ikäerostakin huolimatta, jos vaan olette pitäneet itsestänne huolta. Yhteiskunnallisesti tämä ei ole kestävää, mutta nyky-Suomi on viime vuosina rakennettu tällaiseksi.
M4k kirjoitti:
Yritän vastata tähän tässä keskustelussa monesti esiin nousseeseen kysymykseen: "Millä perusteilla mies muka haluaisi perustaa perheen josta on pelkkää rahanmenoa ja rasitetta?" Lyhyesti: rakastan vaimoani ja lapsiani, ja olisin hyvin onneton, jos olisin nelikymppinen vanhapoika. Varmasti matkustelisin enemmän, ja aikaa ja rahaa harrastuksille olisi enemmän kuin nyt. Itselleni varmaan olisi kuitenkin käynyt huonosti, kun ei olisi perhe-elämän mukanaan tuomaa pakkoa elää säännöllistä elämää. Jo lähes parikymmentä vuotta sitten yksinäisyyden kokemus sinkkuna oli tosi rankkaa, vaikka ympärillä oli koko ajan ihmisiä, ystäviäkin. Nyt ne lähes kaikki ystävät sitä paitsi ovat parisuhteissa. Lisäksi lapset ovat tuoneet elämääni valtavasti onnea: vauvan kanssa hymyillään ja pelleillään, parivuotiaan kanssa ihmetellään slaavikyykyssä leppäkerttua, isompien kanssa keskustellaan maailman menosta jne. Teinejä minulla ei vielä ole, mutta eiköhän siitäkin elämänvaiheesta aikanaan hyviä puolia löydy. Eilen ihastelin 13-vuotiaani taitavuutta säbäkentällä. Voisin jatkaa tätä listaa koko illan, mutta: perhe-elämän velvollisuudet kutsuvat, eikä se tunnu pallolta jalassa, vaan maailman luonnollisimmalta asialta: pitää huolta jälkeläisistään.
t: M40
Niin me ihmiset ollaan erilaisia, toinen tykkää perhe-elämän vilskeestä ja toinen nauttii siitä yksin olemisesta tuntematta silti oloaan yksinäiseksi. Itse kyllä mielelläni käyn välillä siskoni lapsia hoitamassa ja siellä voin käydä niin paljon kuin huvittaa, mutta nautin siitä, että lopulta kuitenkin pääsen takaisin omaan rauhaisaan arkeeni. Ja muuten, itselläni työ ja koirat tuo kyllä säännöllisyyttä elämään. Aikaa ja rahaa minulla tuskin harrastuksille on enempää kuin sinullakaan, se arki vain rakentuu eri tavalla (ja toki on helpompaa lähteä esim. vaellukselle tai minnemilloinkin kunhan otan koirat mukaan).
Se on tietysti ikävää, jos joku HALUAISI toisenlaisen elämän kuin missä joutuu elämään, oli ihminen sitten lastensa vanhempi joka viihtyisi paremmin yksin tai yksin elävä joka haluaisi perheen :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onha noita ikuisen nuoruuden eläjiä tullut miehen kaveripiirissä katseltua. Nyt kun alkaa 50 vuotta lähestyä, ovat muuttuneet todella rasittaviksi. Hiukankin saavat viinaa, niin alkaa se jatkuva ruikutus siitä miten tyhjää elämä on. Ei ole vaimoa, ei lapsia, kukaan ei odota siellä keskustakaksiossa illalla kotiin. Jatkuva ruinaaminen baariin joka viikonloppu, eikä millään ymmärretä, että perheellisellä (siis omalla miehelläni) on viikonlopuissa muutakin kuin kalja ja krapula. Ja ovat siis ihan korkeasti koulutettuja ihmisiä, joilla ei vain nuorempana kuulemma ollut kiinnostusta hankkia palloa jalkaan.
Olen itse nelivitonen sinkkumies, ja myönnän että olen joskus saattanut kaverien vaimoille puhua tähän tapaan. Teen sen siksi, että nämä ruuhkavuosiaan elävät perheenäidit vaikuttavat usein olevan todella katkeria ja epävarmoja valinnoistaan. Lisäksi en oikein keksi muuta puhuttavaa heidän kanssaan, sillä elämänpiirimme ovat niin erilaisia. Olen itse aivan tyytyväinen elämääni, mutta jos voin pienellä filmaamisella pönkittää näiden naisten itsevarmuutta, miksi en tekisi sitä?
Luulisin että monesti näillä lapsiperheiden vanhemmilla on kyse tästä:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin oma elämäni alkoi tuntua aika merkityksettömältä jo pitkälti ennen kolmeakymppiä kun oli maailma kierretty, hauskaa pidetty ja hyvä mieskin oli löytynyt aikaa sitten.
Eli puuttuu sitä henkistä pääomaa, joten merkitystä elämälleen on etsittävä vaikka sitten lapsista. Lienee sanomattakin selvää, etten näiden äiti-ihmisten kanssa voi puhua asioista, jotka minua todella kiinnostavat, esim. uusista kotimaisista romaaneista, taidemusiikin virtauksista tai kosmologiasta. Itse olin myös kiertänyt maailman alle kolmikymppisenä, ja edelleen mielelläni reissaan, sillä aina löytyy uutta ihmeteltävää tutuissakin kohteissa. Itselleni on jäänyt vaikutelma, että perhekeskeisimmät naiset ovat yleensä niitä vähemmän älykkäitä. Voin olla väärässäkin, otantani on aika pieni.
Todellakin olet täysin väärässä. Tuttavapiiriin kuuluu mm DI äiti joka on tohtorikoulutettava, lääkäri joka on erikoistumassa , juristiäiti. Muitakin löytyy kun alkaa miettiä. Voipa olla ettet pystykään heidän kanssaan keskustella monista aiheista joista he pystyvät. Turha asettaa itseään jollekin jalustalle sillä perusteella että olet lapseton.
Toki äiti jolla on pieni vauva , saattaa puhua lapsestaan kun on alkuun niin kiinni lapsessa.
Se on kuitenkin vain lyhyt aika ja taas alkaa kiinnostaa muutkin asiat, työ ja harrastukset.
Vierailija kirjoitti:
Perhe-elämä on kamalan keskiluokkaista.
No tämähän oli se erityisen hyvä syy olla perustamatta perhettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä lisäarvoa isyys tuo miehen elämään vuonna 2017, kun mahdollisuuksia oman elämän rakentamiseen on enemmän kuin yhdelläkään aikaisemmalla sukupolvella?
Tähän ei ole kukaan osannut vastata.
- läheisen ja vastavuoroisen rakkauden toiseen ihmiseen
- loppuelämän juttukaverin ja parhaassa tapauksessa ystävän, jonka kanssa välillä käydä reissussa tms. ja jonka kanssa tuetaan toinen toistaan
- ajatuksen siitä, ettei vanhanakaan ole ihan yksin ja unohdettu, vaikka omat vanhemmat ja puolisokin olisivat jo kuolleetTietysti on tapauksia, joissa suhde lapseen on syystä tai toisesta huono, mutta jos osapuolet ovat molemmat tasapainoisia ihmisiä, toteutuu tuo listani varsin usein. Toki, jos näkee, ettei näillä lapsen mukanaan tuomilla hyvillä asioilla ole arvoa tai että niiden arvo ei riitä korvaamaan vastuuta, ei kannatakaan hankkia lapsia. Ei kaikkien tarvitse haluta samoja asioita.
Sanoisin myös, että varsinkin, jos on vain yksi lapsi ja puoliso mukana kuvioissa, ei lapsi estä vanhempansa oman elämän rakentamista oikein mitenkään. Tietysti silloin estää, jos haluaa _jatkuvasti_ olla vain yksin, mutta tällöin ei usein sitten edes parisuhde sovi suunnitelmiin.
Täydennän hieman listaasi
- läheisen ja vastavuoroisen rakkauden toiseen ihmiseen (joka voi loppua ihan koska vaan ja sitten seuraakin raskas pesänselvitys, huoltajuuskiistat jne.)
- loppuelämän juttukaverin ja parhaassa tapauksessa ystävän, jonka kanssa välillä käydä reissussa tms. ja jonka kanssa tuetaan toinen toistaan (riitelykaverin, reissuissa voi joo käydä, mutta vain siellä minkä nainen ilmoittaa)
- ajatuksen siitä, ettei vanhanakaan ole ihan yksin ja unohdettu, vaikka omat vanhemmat ja puolisokin olisivat jo kuolleet (monesti lapset ei pidä mitään yhteyttä)
Niin sehän se elämän riemu onkin, ennalta-arvaamattomuus. Tänään voi olla kaikkea, huomenna ei enää mitään. Ehkäpä vastuullisuus on sitä että pystyy seisomaan valintojensa takana, nähdä vaivaa valintojensa eteen tai myöntää voimattomuutensa ongelmien edessä. Elämässä saa muuttaa mieltään, kiinnostua uusista asioista. Jokaisella on vapaus valita mikä tekee jokaisen elämästä riskipeliä, mutta se kuuluu elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omien lasten merkitys vanhuuden turvana on hävinnyt. Yhteiskunta tarjoaa samat palvelut luukulta. Lisäksi ennen sosiaalisesti hyväksyttävä normi; pitkä työsuhde, kivitalo, auto, vaimo ja lapset on kaupungistumisen myötä menettänyt merkityksensä. Tämä vaikuttaa erityisesti miesten päätöksiin tulevaisuutensa suunnittelussa. Ihanteet ovat muuttuneet. Enää ei säästetä kotia varten. Säästämisaste on laskenut ja kuluttaminen kasvanut. Elämästä on tullut nautinto- ja elämyskeskeistä.
Eikä niillä omilla lapsilla ole muutenkaan mitään velvollisuutta huolehtia vanhemmistaan tai edes käydä palvelutalossa moikkaamassa. Lapsilla on täysi oikeus muuttaa vaikka toiselle puolelle maailmaa ja elää siellä loppuelämänsä käymättä koskaan Suomessa.
Mielestäni on idioottimaista lähtökohtaisesti olettaa että lapset huolehtisi vanhemmistaan kun nämä vanhenee.
Käytännössä tasapainoisissa perheissä kuitenkin huolehditaan toinen toisistaan.
Siihen kykenevät ennen kaikkea itsenäiset ihmiset koska osaavat samalla vetää rajat siihen mitä jaksavat ja pystyvät.
Alue: Aihe vapaa
Samat havainnot. Kyllä iinä perhe-elämässä jotakin tyhmistävää ja näköaloja kaventavaa vaikutusta on. Oikein pahaa tekee, miten älyllisesti uteliaat, maailmaa seuraavat, kulttuuria tuntevat ja keskustelutaitoiset naiset ovat muuttuneet muutamassa vuodessa todella tylsämielisiksi ja sen oman elämänpiirinsä ulkopuolisia asioita tuntemattomiksi äitizombeiksi. Ja tämä jatkuu, vaikka yliopistokavereideni vanhimmat lapset ovat jo kouluiässä!
Miehillä ja lapsettomilla naisilla en ole tällaista huomannut.