Epätoivoisin asia jonka olet tehnyt ihastuksesi takia

Vierailija kirjoitti:

Olin rakastunut serkkuni kauniiseen tyttäreen ja keksin että voisin hakea hänet viikonlopuksi kotiin opiskelupaikkakunnalta kun serkkuni oli töissä myöhään eikä voinut itse lähteä. Matkan aikana tyttö alkoi oma-aloitteisesti kertoa uudesta poikaystävästään ja onneksi tulin järkiini enkä yrittänyt mitään hölmöä. Kadun kovasti ajatuksiani ja tunteitani häntä kohtaan. Kuitenkin hän on minua 20 vuotta nuorempi ja lähisukua. 

Helvetti kuinka sairas fantasia. Tottahan tuo ei ole.

Lukion tokalla ihastus seurusteli toisen kanssa ja halusin tehdä hänet mustasukkaiseksi. Keksin tarinan pojasta toisessa kaupungissa ja, että seurustelen 'hänen' kanssaan. Ihastus kiinnostui asiasta ja kerroin mitä yksityiskohtaisempia asioita viesteissäni, miltä 'hän' näyttää, mitä harrastaa ja niin edelleen... sanomatta nimeä. Ihastus ihmetteli miksei hän ollut koskaan tavannut tätä 'poikaa', vaikka olimme paljon tekemisissä koulujuttujen ulkopuolella kerhoissa ja harrastuksissa. Jatkoin valhetta, että 'hän' oli aika ujo..

Lopulta kun ihastus ehdotti tuplatreffejä, että oltaisiin neljästään ja käytäisiin teatterissa, jonne hän oli jo hommannut kuulemma liputkin, minun oli pakko tunnustaa valheeni ja rakkauteni ihastukseeni, sekä pyytää anteeksi. Hän oli aluksi vihainen, mutta leppyi aika pian. Paria meistä ei ole koskaan tullut vaikka ihastus ja hänen tyttöystävänsä erosivat, mutta olemme edelleen ystäviä. Mun ongelma on vain että rakastan häntä yhä liikaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin rakastunut serkkuni kauniiseen tyttäreen ja keksin että voisin hakea hänet viikonlopuksi kotiin opiskelupaikkakunnalta kun serkkuni oli töissä myöhään eikä voinut itse lähteä. Matkan aikana tyttö alkoi oma-aloitteisesti kertoa uudesta poikaystävästään ja onneksi tulin järkiini enkä yrittänyt mitään hölmöä. Kadun kovasti ajatuksiani ja tunteitani häntä kohtaan. Kuitenkin hän on minua 20 vuotta nuorempi ja lähisukua. 

Helvetti kuinka sairas fantasia. Tottahan tuo ei ole.

Kyllä se valitettavasti on. Ja minua hävettää niin helvetisti. Tilanteesta ja noista tunteista on jo jokunen vuosi.

Olin aikanaan tosi ihastunut yhteen mieheen, jonka kanssa tapailin muutamia kertoja. En tiedä miksi kehitin mieheen lähes pakkomielteenomaisen ihastumisen, sillä jälkeenpäin ajateltuna mies on kaikkea muuta kuin "saalis". Lähes nelikymppinen kaljuuntuva ukko jonka mielestä oli ihan ok deittailla 18-vuotiaita tyttöjä. Olin yli-ikäinen hänelle, 30-vuotias ja ennenkaikkea miestä kaihersi se että olin korkeakoulutettu ja aika korkeassa asemassa, hän oli ihan tavallinen duunari. Lisäksi hän oli ihan älytön sovinisti ja todella paska sängyssä. Mutta jostain käsittämättömästä syystä aloin stalkata häntä. Asuimme melko lähekkäin, joten aloin lenkkeillä parhaimmilllaan pari kertaa päivässä miehen kotitalon ohi, toivoen että näkisin vilauksen. Tein feikkiprofiilin faceen ja pyysin häntä kaverikseni, omalla profiililla ei kehdannut koska ylpeys. Sieltä sitten stalkkailin jotain 6 vuoden takaisia naisystäviä, ja niin edelleen niiden profiileja. Stalkkasin miehen äidin profiilia ja mietin miten ihanalta ihmiseltä hänen äitinsä vaikuttaa. 

Tästä on aikaa monta vuotta ja EDELLEEN ajaudun ajoittain stalkkailemaan tätä miestä. Minulla ei ole enää vuosiin ollut minkäänlaisia fiiliksiä miestä kohtaan, mutta jostain vanhasta tottumuksesta stalkkailen häntä ja äitiään edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Kävelin kirjastoon katsomaan karttakirjasta minkälaisessa paikassa tietämäni osoite sijaitsee. Tapahtui tietenkin vuosikymmeniä sitten.

Asia ei edennyt, koska tapasin pian toisen tytön josta tuli puolisoni. Jos jotain asia jäi kiinnostamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin rakastunut serkkuni kauniiseen tyttäreen ja keksin että voisin hakea hänet viikonlopuksi kotiin opiskelupaikkakunnalta kun serkkuni oli töissä myöhään eikä voinut itse lähteä. Matkan aikana tyttö alkoi oma-aloitteisesti kertoa uudesta poikaystävästään ja onneksi tulin järkiini enkä yrittänyt mitään hölmöä. Kadun kovasti ajatuksiani ja tunteitani häntä kohtaan. Kuitenkin hän on minua 20 vuotta nuorempi ja lähisukua. 

Helvetti kuinka sairas fantasia. Tottahan tuo ei ole.

Kyllä se valitettavasti on. Ja minua hävettää niin helvetisti. Tilanteesta ja noista tunteista on jo jokunen vuosi.

Ja syystäkin.

Vähän toisellakymmenellä olin rakastunut erääseen Katariinaan. Hän oli kait mun ensirakkaus, jos sitä sanaa nyt sen ikäisenä voi käyttää. Etsin puhelinluettelosta hänen perheensä kotinumeroa kun kännyköitä ei ollut eikä nettiäkään. Soitin ja Katan isä vastasi. Änkytin vaan jotenkin että - P. N. tässä hei, voinko puhua tyttärenne kanssa, siihen aikaan kun piti olla niin virallista. Ja sitten kun tyttö vastasi en saanut sanaa suustani vaan löin hänelle luurin korvaan. :D Sama homma toistui toisellakin kerralla. Koulussa Kata yllätti minut ja kysyi, että miksi soitin ja miksi en puhunut mitään. Isänsä oli vissiin kertonut, että se olin minä joka siellä olin linjan toisessa päässä. En edelleenkään osannut sanoa mitään vaan suunnilleen juoksin karkuun. Jossain vaiheessa sitten pyytelin anteeksikin, ja moitin huonoa linjaa, mutta kun yläaste alkoi tyttö oli muttanut pois ja homma kuivui kasaan ennenkuin edes alkoikaan. M41

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulin, että yläaste- ja lukioaikainen ihastukseni olisi naapurikunnan ammattioppilaitoksessa opettajana. Menin koulun nettisivuille ja etsin hänen nimeään ja kuvaansa, tuloksetta. Sitten kävin läpi lähiseudun ja lopulta valtakunnan ainakin melkein kaikki amikset, ja sama juttu ei tulosta. Etsintään kului monta tuntia. Yritin googlata häntä ja etsin myös Facebookista ja Linkedin:sta hänen profiiliaan, ei sopivia osumia. Sitten muistin, että sinä päivänä on hänen syntymäpäivänsä. Minulla oli vanha numero jossain lapulla, jonka olin oppilaskunnan ajoilta säästänyt, ja lähetin hänelle yksinkertaisen onnitteluviestin, "onnea kaunotar". Sain yllättäen vastausviestin "kiitos <3". Olin pakahtua onnessani ja päiväni oli pelastettu. Olemme sittemmin viestitelleet enemmänkin ja tavanneetkin pari kertaa tässä joulun tienoilla... 

Friikkiä.

Naisen saama kauniiksi kehuminen tuntemattomalta on varmasti hämmentävää. Tuollainen stalkkaaminen ei lupaa hyvää.

En ole tuon kertomuksen kirjoittaja, mutta tuskin mies naiselle aivan tuntematon oli, jos oppilaskunnassa olivat yhdessä toimineet.

Ihastukseni oli poikaporukassa, jotka puhuivat jossain koulun käytävällä peppuseksistä. Vaikka ihastukseni oli keskustelussa hiljaa, aloin harjoitella peräaukkoani peppuseksiä varten erinäisin esinein. En tosin koskaan edes uskaltanut lähestyä kyseistä poikaa. Peppuseksiä olen harrastanut myöhemmin muutaman kerran, kunnes tajusin, etten pidä siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin rakastunut serkkuni kauniiseen tyttäreen ja keksin että voisin hakea hänet viikonlopuksi kotiin opiskelupaikkakunnalta kun serkkuni oli töissä myöhään eikä voinut itse lähteä. Matkan aikana tyttö alkoi oma-aloitteisesti kertoa uudesta poikaystävästään ja onneksi tulin järkiini enkä yrittänyt mitään hölmöä. Kadun kovasti ajatuksiani ja tunteitani häntä kohtaan. Kuitenkin hän on minua 20 vuotta nuorempi ja lähisukua. 

Helvetti kuinka sairas fantasia. Tottahan tuo ei ole.

Kyllä se valitettavasti on. Ja minua hävettää niin helvetisti. Tilanteesta ja noista tunteista on jo jokunen vuosi.

Tunteitaan ei tarvitse hävetä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Watsapissa mykistin joka ikisen muun keskustelun kuin ihastukseni keskustelun. Tämä siksi että aina jos minulle tuli viesti ja juostessani puhelimeni ääreen petyin jos se oli keltä tahansa muulta kuin tältä mieheltä. Muiden viesteistä tuli vain ilmoitus banneriin, ihastukseni laittaessa viestiä puhelimeni värisi (ja sydän tietysti hypähti ilahduksesta... :D). Kaverit toki sitten vähän ihmettelivät, miksi minulla kesti aina niin kauan vastata.

Ai että, minäkin tein samaa!

Miten loistava idea! :D Se pettymys, kun viesti plingahtaa ja toivot koko sydämestäsi sen olevan ihastukseltasi, eikä se sitten olekaan, on ihan jäätävä.

Tämä ketju on kyllä parasta terapiaa pitkästä aikaa! Ollaan me naiset aika säälittäviä. ;)

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä leikkasin pitkät, paksut hiukseni siilitukaksi, kun olin kuullut ihastukseni puhuvan siitä, miten hän ihailee Natalie Portmania. Hänellä oli tuolloin siili, ja googlettelin muutenkin hänen kuviaan ja pyrin matkimaan hänen meikkaamistaan ja pukeutumistaan, minkä nyt opiskelijabudjetillani pystyin. Pettymys oli valtava, kun kuulin, että pojalla oli jo tyttöystävä toisella puolella Suomea. Lisäksi tykkäsin itse vanhoista hiuksistani, ja itkeskelin, kun en saanut enää kasvatettua niitä niin tuuheiksi kuin ne ennen poisleikkaamista olivat. Tuntui niin tärkeältä asialta tuolloin :)

Mäkin olen muuttanut ulkonäköäni, vaatteita, meikannut goottityylillä, ottanut lävistyksiä, tatskankin otin, että olisin näyttänyt hyvältä yhden miehen silmissä. Turhaan. Nyt ajattelen, että jos en kelpaa omana itsenäni, olkoon sitten kelpaamatta ja hiukset hulmuaa pitkinä vaikka tädit sanoisivat kuinka, että mun ikäisen naisen pitäisi jo leikata ne... en tottele :) N34

Olen edelleen kiinni luottamustehtävässä jota vihaan, vain siksi että voin tavata toiminnantarkastajana toimivan ihastukseni kerran vuodessa kokouksessa, jossa hän keskustelee lähinnä mieheni kanssa. Hankimme mieheni kanssa loma-osakkeen eräästä pohjoisen lomakohteesta sillä sain tietää ihastukseni lomailevan perheensä kanssa samassa kohteessa. Emme ole koskaan näiden kuuden vuoden aikana törmänneet siellä.

Liityin ensimmäistä kertaa 00-vuosikymmenen lopussa, olisiko ollut 2007, en ole varma, Facebookin käyttäjäksi. Suurin syy liittyä juuri silloin, oli se, kun olin kuullut ihastukseni liittyneen siihen hiljattain. Minulla ei ollut mitään käsitystä koko palvelusta. Tiesin vain, että siellä voisi lähettää viestejä ilmaiseksi. :D 

Kirjoitan "romaania" johon kanavoin epätoivoisen ihastukseni. Tätä ihastusta (rakkautta?) on kestänyt jo 8 vuotta, eikä aviomiehelläni ole mitään hajua petollisista tunteistani tai kirjasta. Ihastuksellenikaan en ole koskaan tunnustanut tunteitani, mutta hän kyllä tietää, ja ehkä kokee itsekin samoin. Mikään ei ole välillämme realisoitunut, enkä ole koskaan tehnyt mitään joka voisi loukata aviomiestäni. Olen vain tuntenut, tuntenut täysin käsittämätöntä vetovoimaa tähän toiseen mieheen jonka kanssa emme ikinä sopisi yhteen. En jollain tapaa edes pidä hänestä, hänen fyysisestä olemuksestaan tai hänen jäykästä ja tylystä luonteestaan, mutta ihastukseni ei silti laannu.

Välillä mietin että mitä jos kuolen yllättäen ja lapseni lukevat tietokoneeltani romaanini, pitävätköhän he minua pakkomielteisenä hulluna vai välittyykö tekstistä suurempi filosofinen pohdinta siitä, ettei tunteita voi kukaan valita tai omistaa ja ihmisluontoon kuuluu ikuinen haikailu toisaalle. (Todennäköisesti romaanin taso on jotain Paolo Coehlon ja Regina-novellien välimaastosta, eli surkea.)

Käyttäjä6880 kirjoitti:

Ajoin 250 km, käväisin katsomassa onko miehellä toinen nainen yökylässä, ei ollut vaan kuorsasi täysillä yksin peiton alla, sitten ajoin taas 250 km omaan kotiin. Ja keskellä talvea pimeässä ja lumisateessa tämä, keskellä yötä.

Kiitos päivän nauruista! :DDDDDDDDD

Painotan vielä etten ole tästä millään tapaa ylpeä, päin vastoin. Viilsin teininä ranteet kun muulla ei huomiota saanut. No, silloin sitä huomiota tuli. En kylläkään mitenkään kuolettavasti viiltänyt koska tarkoitus ei todellaan ollut kuolla. Ensimmäinen ja vimeinen kerta.

Noin kaksviitosena kurttusin ja taittelin kerran tahallani paperia ja taisin laittaa vielä väärää kokoakin väärään lokeroon sen aikaisen työpaikan isossa kopiokoneessa, että kone menisi jumiin ja voisin vastaavana kutsua yhden syötävän komean miehen firman it-tuesta korjaamaan sitä. Myös päätteessäni oli tavallista enemmän "ongelmia" juuri tuona aikana, kun mies työskenteli samassa työpaikassa kanssani. Kummatkin olimme sinkkuja ja ihastus oli molemminpuolista, mutta jotenkin niin ujoja sitten lopulta, ettei juttu edennyt. Harmittaa ja huvittaa muistella. Olen tunnustanut hänelle tuon kopiokone-sattumuksen jälkeenpäin, ja siinä yhteydessä hän myönsi, että tunteita oli hänelläkin.

Kirjoitin älyvapaan kirjeen, jossa tunnustin rakkauteni kaikkien tyttöjen ihailemalle pojalle. Tämä jotain 16 vuotiaana. Siitä seurasi mitä eriskummallisempia tapahtumia, mutta ei mitään  kivaa tai mitä olisin toivonut. Pienemmät pojat tunnustivat koulussa ylitsevuotavasti rakkauttaan minulle ja vanhempanikin saivat osansa julkisesta häpäisystä. En tiedä miten se tarina levisi. Taisin laittaa seuraamuksista piittaamatta myös muutaman tekstiviestin ihastukselleni, joihin ei ikinä tullut vastausta. Saatoin olla ihastunut kyllä muutamaan muuhunkin samaan aikaan. Ihastus taisi sitten olla homo kuitenkin. Kun muutin opiskelemaan muualle tunteet haihtui lopullisesti.

Kehitin älyttömän obsession miehen tyttöystävään. Oltiin miehen kanssa kavereita, hyviäkin joskus. Vietettiin paljon aikaa isommalla porukalla. Mies on sellainen komea "renttu" ja leikillään flirttailee kyllä mutta ei ikinä ole pettänyt tyttöystäväänsä ja tiedän, että tuo tyttö on miehelle varmasti maailman tärkeintä. Jotenkin ihastuksissa sitä vaan tulee annettua valtavat mittasuhteet esimerkiksi jollekkin keskustelussa annetulle silmäniskulle tai sille, että mies antoi minun istua syliinsä (kun suunnilleen vaan runttasin siihen eikä hennonnut heittää mua mäkeen).  Olin aivan varma, että mies rakastaa minua salaa. Tätä kesti oikeasti monta vuotta. Kerran sitten tein yhteisessä illanvietossa selväksi että minulla on tunteita ja mies torjui minut viileästi. Sen jälkeen lopetti käymästä yhteisissä illanvietoissa ja muutenkin tuntuu, että bloggasi minut elämästään. Tuntui ja tuntuu edelleen pahalta. Olen itsekin nykyään parisuhteessa mutta tuntuu edelleen että tuo mies olisi se oikea, kaikki hänessä vaan kolahtaa. Ihan oksettaa ajatus siitä mitä hän minusta nykyään ajattelee. Tai no, tuskin edes ajattelee :(