Mies haluaa tapailla mutta ei mitään vakavaa

Voiko joku määritellä vakavan? Voiko seurustella vakavasti tai olla vakavassa parisuhteessa, jos ei halua koskaan avoliittoon, avioliittoon eikä lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on kokemusta kahdesta pitkästä parisuhteesta? +/- 10v.  Molemmilla kerroilla oli heti tunne, että tämän miehen kanssa on hyvä olla. 

Nyt jälleen sinkku parin vuoden ajan. Jokunen tapaaminen johtamatta mihinkään. En ala suhteeseen vain siksi, että kuuluu olla suhde. Jos vetovoima välillä ontuu heti alussa, on ihan kiusaa jäädä odottelemaan. Paljon mieluummin olen yksin .

Totta. Mutta vetovoima voi olla hyvinkin vahva, vaikka ei ole parin viikon tuntemisen jälkeen mitään takeita, onko henkilö sellainen, jonka kanssa haluaisi mitään vakavampaa suhdetta. Vetovoima on vetovoimaa ja se ei riitä, jos toisessa ei ole parisuhteelta edellyttämiään ominaisuuksia. Vetovoimaa voi tuntea hyvin moniin ihmisiin, mutta vain harvan kanssa haluaa parisuhteen. 

Ehkä tässä nyt vetovoimalla kuitenkin yritettiin kuvata tilannetta, jossa kaikki asiat toisen kanssa vaan natsaa. Näin ymmärsin. Ja se on eri asia kuin tuo mainitsemasi.

Juuri näin tarkoitin. Ja kyseessä nimenomaan ei ollut alussa seksuaalinen vetovoima, vaan jotain paljon suurempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut muutamille miehille vähän samalla lailla kuin ap:n tapaama mies ap:lle. Tilanteissa, joissa olen tykästynyt mieheen, viihtynyt hänen seurassaan, tykännyt miehen persoonasta, kokenut että meillä riittää hyvin juttua yhdessä ja on hauskaa jne, MUTTA en ole kuitenkaan kokenut, että tässä on elämäni mies eli en ole ihastunut täysillä. Syyt sille ovat olleet eri joka kerta, mutta jotain olennaista on puuttunut kuitenkin. Kerran koin, että mies yrittää turhan omapäisesti toteuttaa itse suunnittelemaansa tulevaisuuden kaavaa, ja minun tulevaisuuden toiveilla ei ole siinä sijaa. Kerran taas en kokenut meidän välillä olevan riittävän kovaa seksuaalista himoa. Kerran taas koin että työ ja harrastukset tuntuvat tärkeämmiltä juuri nyt kuin kyseinen mies. Totuus on kuitenkin joka kerta pohjimmiltaan ollut se, että en ihastunut riittävän paljon vaikka ihastuin vähän. Olen kuitenkin "roikottanut" noita miehiä jonkunlaisessa kevytsuhteessa (en ole halunnut tapailla muita) koska olen toivonut, että tunteeni jotenkin syvenisi tai himo lisääntyisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin tiennyt, että niin ei varmaan tule käymään ja olen ollut "silmät auki" kaikille vastaantuleville miehille samalla, eräällä lailla haku jäänyt päälle vaikka en olekaan käynyt muiden kanssa treffeillä tms.

Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa minulle tuli OLO, että tämän kanssa haluan olla ja tämän kanssa haluan jäädä. Hänessä oli useita "vikoja", hän oli jopa paperilla "huonompi" kuin ne joita tapailin aiemmin eli mitään täydellisyyttä en etsinyt enkä halunnut. Mutta hänen kanssaan minulla oli vahva tunne siitä, että olen vihdoin tullut kotiin. Kuuntelin tuota tunnettani ja heittäydyin täysillä tutustumiseen hänen kanssaan, enää ei tehnyt mieli vilkuilla sivuille. Ja minulla oli kiireinen työ, se ei haitannut. Eli sanoisin, että ap:n tapaamalla miehellä ei ole tullut sellaista oloa, että ap on se oikea, vaikka mies varmasti pitää ap:sta todella paljon.

Joo juuri näin! Kun tapasin mieheni, se oli (kliseisesti) selvää ensimmäisestä illasta alkaen, vaikkei silloin tietenkään mitään rakkautta tunnustettu. Ihmettelen suuresti näitä, jotka tapailevat kuukausitolkulla ja haluavat tutustua ja analysoida ja pohtia kaiken aiiiivan juurta jaksain ennen kuin osaavat päättää, alkavatko seurustelemaan kyseisen ihmisen kanssa. Ei kuulosta kovin romanttiselta eikä miltään suurelta rakkaudelta, ja ymmärrän sen vatvomisen juuri niin, ettei olla varmoja yhteensopivuudesta. 

Sinkkuna eri miehiä tapaillessani tiesin kyllä jo about ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, ettei tästä mitään ihmeellistä tule. Silti jos oli mukavaa eikä miehessä sinänsä mitään vikaa, sitä saattoi jatkaa tapailua jonkin aikaa esim. läheisyyden ja seksin vuoksi. Karusti sanottuna "parempaa odotellessa", mutta eihän sitä siinä vaiheessa tiedä, osuuko sellainen onni ikinä kohdalle. Deittailukulttuuri nykyään on mielestäni jokseenkin kamalaa ja tällaista esiintyy suht paljon. Vaikea sanoa, onko ap:n tapauksessa kyse tästä vai oikeasti työesteistä.

Ja teidän kaltaisenne kirjoittavat tänne palstalle aloituksia joihin ei voi vastata muuta kuin "miksi helvetissä teit lapsia tai muutit yhteen kyseisen miehen kanssa". Ei se ole mitään ylianalysointia jos haluaa tutustua ihmiseen, on naiivia olettaa että tuollaisessa seuranhakutilanteessa ihminen olisi 100% rehellinen eikä vähintäänkin kaunistele asioita. Jos nyt tästä lähdetään niin mutuilisin kyllä että parisuhteet joissa esimerkiksi seurustellaan ennen naimisiinmenoa ja lapsia vaikka 5-10 vuotta kestävät pitempään kuin ne joissa mennään intuitiolla ja hankitaan koko yhteinen elämä 6kk-2 vuoden seurustelun jälkeen. Ihmekö kun nykyisin näitä "minun, sinun ja meidän lapset" -perheitä on niin tolkuttomasti.

Pahoittelen, että sinulla on noin ikäviä kokemuksia tai perustat kaiken tietämäsi vauvapalstan kirjoituksiin. Voin kertoa, että edelleen 6 vuoden jälkeen emme ole kiirehtineet emmekä hankkineet tarkoittamaasi "koko yhteistä elämää" vaan edelleen nautimme vain toistemme seurasta. Kokemukseni mukaan myöskään se, että "tuntee" ja "tietää" intuitiolla toisen olevan se oikea, ei poista järjellistä ajattelukykyä.

Voisiko olettaa, että tuo, mistä kirjoitat, ei kerro ylipäätään sellaisten ihmisten hyvästä intuitiosta tms. vaan yksinkertaisesti huonoista elämänhallintataidoista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut muutamille miehille vähän samalla lailla kuin ap:n tapaama mies ap:lle. Tilanteissa, joissa olen tykästynyt mieheen, viihtynyt hänen seurassaan, tykännyt miehen persoonasta, kokenut että meillä riittää hyvin juttua yhdessä ja on hauskaa jne, MUTTA en ole kuitenkaan kokenut, että tässä on elämäni mies eli en ole ihastunut täysillä. Syyt sille ovat olleet eri joka kerta, mutta jotain olennaista on puuttunut kuitenkin. Kerran koin, että mies yrittää turhan omapäisesti toteuttaa itse suunnittelemaansa tulevaisuuden kaavaa, ja minun tulevaisuuden toiveilla ei ole siinä sijaa. Kerran taas en kokenut meidän välillä olevan riittävän kovaa seksuaalista himoa. Kerran taas koin että työ ja harrastukset tuntuvat tärkeämmiltä juuri nyt kuin kyseinen mies. Totuus on kuitenkin joka kerta pohjimmiltaan ollut se, että en ihastunut riittävän paljon vaikka ihastuin vähän. Olen kuitenkin "roikottanut" noita miehiä jonkunlaisessa kevytsuhteessa (en ole halunnut tapailla muita) koska olen toivonut, että tunteeni jotenkin syvenisi tai himo lisääntyisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin tiennyt, että niin ei varmaan tule käymään ja olen ollut "silmät auki" kaikille vastaantuleville miehille samalla, eräällä lailla haku jäänyt päälle vaikka en olekaan käynyt muiden kanssa treffeillä tms.

Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa minulle tuli OLO, että tämän kanssa haluan olla ja tämän kanssa haluan jäädä. Hänessä oli useita "vikoja", hän oli jopa paperilla "huonompi" kuin ne joita tapailin aiemmin eli mitään täydellisyyttä en etsinyt enkä halunnut. Mutta hänen kanssaan minulla oli vahva tunne siitä, että olen vihdoin tullut kotiin. Kuuntelin tuota tunnettani ja heittäydyin täysillä tutustumiseen hänen kanssaan, enää ei tehnyt mieli vilkuilla sivuille. Ja minulla oli kiireinen työ, se ei haitannut. Eli sanoisin, että ap:n tapaamalla miehellä ei ole tullut sellaista oloa, että ap on se oikea, vaikka mies varmasti pitää ap:sta todella paljon.

Joo juuri näin! Kun tapasin mieheni, se oli (kliseisesti) selvää ensimmäisestä illasta alkaen, vaikkei silloin tietenkään mitään rakkautta tunnustettu. Ihmettelen suuresti näitä, jotka tapailevat kuukausitolkulla ja haluavat tutustua ja analysoida ja pohtia kaiken aiiiivan juurta jaksain ennen kuin osaavat päättää, alkavatko seurustelemaan kyseisen ihmisen kanssa. Ei kuulosta kovin romanttiselta eikä miltään suurelta rakkaudelta, ja ymmärrän sen vatvomisen juuri niin, ettei olla varmoja yhteensopivuudesta. 

Sinkkuna eri miehiä tapaillessani tiesin kyllä jo about ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, ettei tästä mitään ihmeellistä tule. Silti jos oli mukavaa eikä miehessä sinänsä mitään vikaa, sitä saattoi jatkaa tapailua jonkin aikaa esim. läheisyyden ja seksin vuoksi. Karusti sanottuna "parempaa odotellessa", mutta eihän sitä siinä vaiheessa tiedä, osuuko sellainen onni ikinä kohdalle. Deittailukulttuuri nykyään on mielestäni jokseenkin kamalaa ja tällaista esiintyy suht paljon. Vaikea sanoa, onko ap:n tapauksessa kyse tästä vai oikeasti työesteistä.

Olen se jolle vastasit. Se mies, jonka kanssa sitten vakiinnuin (ja jonka kanssa olen edelleen) oli sellainen, että hänen kanssaan oli selvää ensimmäisistä treffeistä alkaen, että tässä on nyt se juttu, ja se oli molemmille selvää. Ei siitä ääneen puhuttu, eikä kumpikaan varmasti rakastunut heti ekoilla treffeillä, mutta jotenkin ilmiselvästi vain molemmilla kolahti heti niin paljon, että kumpikin tiesi. Tiesi itsestään ja siitä toisesta, että tämä on nyt se. Ja tähän haluaa jäädä. Eikä kumpikaan joutunut epävarmana arvuuttelemaan, että onkohan tuo toinen nyt oikeasti riittävän kiinnostunut minusta. Ja hänen kanssaan ei koskaan sovittu, että ei tapailla muita tai että seurustellaan, kumpikaan ei ottanut sellaista koskaan puheeksi, eikä ole vieläkään ottanut, vaikka ollaan asuttukin jo pitkään yhdessä :) . Eikä edes edetty mitenkään hirveän nopeasti, mutta edettiin kuitenkin. Molemmat vaan tiesi ja luotti että tästä se nyt lähtee ja jotenkin intuitiivisesti oli varma, että toinen ei enää halua tapailla muita. 

Tämä nimenomaan! Näin se meni mun edellisen suhteen alussa - ei hätiköity mutta ei tosiaan missään vaiheessa tarvinnut arvuutella että onko se toinen kiinnostunut vai ei, eikä sopia että "nyt me seurustellaan". Sen vaan tiesi. Ja lähes 10 vuotta sitä kesti ja edelleen hän on tärkeä ihminen mun elämässä.

Ja kun tämän uuden tyypin kanssa eniten mietityttää se että tässä ei tiedä tuleeko koko juttu olemaan pelkkää arvuuttelua.

Vierailija kirjoitti:

Voiko joku määritellä vakavan? Voiko seurustella vakavasti tai olla vakavassa parisuhteessa, jos ei halua koskaan avoliittoon, avioliittoon eikä lapsia?

Ap sanoo kysyneensä mieheltä, että millaista suhdetta tämä on etsimässä. Samalla tavalla kuin miehet kysyvät tinderissä, ja odottavat vastausta että seurustelua tai pelkkää seksiä. Ap olisi varmaan halunnut miehen kertovan, että hän toivoo lähitulevaisuudessa elämäänsä esim. avoliiton tai perheen perustamisen. Siis yleisellä tasolla sellaista tulevaisuutta ottamatta kantaa kuka nainen siinä henkilönä olisi. Mutta mies sanoikin, että hänen tulevaisuudessaan hänelle tärkeintä on työ. Ap ei siis ilmeisesti nyt edes tiedä, että haaveileeko mies joskus menevänsä vaikkapa naimisiin.

Vierailija kirjoitti:

Voiko joku määritellä vakavan? Voiko seurustella vakavasti tai olla vakavassa parisuhteessa, jos ei halua koskaan avoliittoon, avioliittoon eikä lapsia?

Tottakai voi. Minä ja miesystäväni emme ikämme puolesta edes voisi enää saada lapsia eikä kummallakaan ole tarve mennä naimisiin. Edes avoliitto ei ehkä toimi meidän kohdallamme, koska tarvitsemme molemmat paljon omaa aikaa ja meillä on aika erilaiset käsitykset kotitalouden hoidosta. Silti olemme sitoutuneet toisiimme ja molemmat haluavat tämän olevan loppuelämän suhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut muutamille miehille vähän samalla lailla kuin ap:n tapaama mies ap:lle. Tilanteissa, joissa olen tykästynyt mieheen, viihtynyt hänen seurassaan, tykännyt miehen persoonasta, kokenut että meillä riittää hyvin juttua yhdessä ja on hauskaa jne, MUTTA en ole kuitenkaan kokenut, että tässä on elämäni mies eli en ole ihastunut täysillä. Syyt sille ovat olleet eri joka kerta, mutta jotain olennaista on puuttunut kuitenkin. Kerran koin, että mies yrittää turhan omapäisesti toteuttaa itse suunnittelemaansa tulevaisuuden kaavaa, ja minun tulevaisuuden toiveilla ei ole siinä sijaa. Kerran taas en kokenut meidän välillä olevan riittävän kovaa seksuaalista himoa. Kerran taas koin että työ ja harrastukset tuntuvat tärkeämmiltä juuri nyt kuin kyseinen mies. Totuus on kuitenkin joka kerta pohjimmiltaan ollut se, että en ihastunut riittävän paljon vaikka ihastuin vähän. Olen kuitenkin "roikottanut" noita miehiä jonkunlaisessa kevytsuhteessa (en ole halunnut tapailla muita) koska olen toivonut, että tunteeni jotenkin syvenisi tai himo lisääntyisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin tiennyt, että niin ei varmaan tule käymään ja olen ollut "silmät auki" kaikille vastaantuleville miehille samalla, eräällä lailla haku jäänyt päälle vaikka en olekaan käynyt muiden kanssa treffeillä tms.

Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa minulle tuli OLO, että tämän kanssa haluan olla ja tämän kanssa haluan jäädä. Hänessä oli useita "vikoja", hän oli jopa paperilla "huonompi" kuin ne joita tapailin aiemmin eli mitään täydellisyyttä en etsinyt enkä halunnut. Mutta hänen kanssaan minulla oli vahva tunne siitä, että olen vihdoin tullut kotiin. Kuuntelin tuota tunnettani ja heittäydyin täysillä tutustumiseen hänen kanssaan, enää ei tehnyt mieli vilkuilla sivuille. Ja minulla oli kiireinen työ, se ei haitannut. Eli sanoisin, että ap:n tapaamalla miehellä ei ole tullut sellaista oloa, että ap on se oikea, vaikka mies varmasti pitää ap:sta todella paljon.

Joo juuri näin! Kun tapasin mieheni, se oli (kliseisesti) selvää ensimmäisestä illasta alkaen, vaikkei silloin tietenkään mitään rakkautta tunnustettu. Ihmettelen suuresti näitä, jotka tapailevat kuukausitolkulla ja haluavat tutustua ja analysoida ja pohtia kaiken aiiiivan juurta jaksain ennen kuin osaavat päättää, alkavatko seurustelemaan kyseisen ihmisen kanssa. Ei kuulosta kovin romanttiselta eikä miltään suurelta rakkaudelta, ja ymmärrän sen vatvomisen juuri niin, ettei olla varmoja yhteensopivuudesta. 

Sinkkuna eri miehiä tapaillessani tiesin kyllä jo about ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, ettei tästä mitään ihmeellistä tule. Silti jos oli mukavaa eikä miehessä sinänsä mitään vikaa, sitä saattoi jatkaa tapailua jonkin aikaa esim. läheisyyden ja seksin vuoksi. Karusti sanottuna "parempaa odotellessa", mutta eihän sitä siinä vaiheessa tiedä, osuuko sellainen onni ikinä kohdalle. Deittailukulttuuri nykyään on mielestäni jokseenkin kamalaa ja tällaista esiintyy suht paljon. Vaikea sanoa, onko ap:n tapauksessa kyse tästä vai oikeasti työesteistä.

Olen se jolle vastasit. Se mies, jonka kanssa sitten vakiinnuin (ja jonka kanssa olen edelleen) oli sellainen, että hänen kanssaan oli selvää ensimmäisistä treffeistä alkaen, että tässä on nyt se juttu, ja se oli molemmille selvää. Ei siitä ääneen puhuttu, eikä kumpikaan varmasti rakastunut heti ekoilla treffeillä, mutta jotenkin ilmiselvästi vain molemmilla kolahti heti niin paljon, että kumpikin tiesi. Tiesi itsestään ja siitä toisesta, että tämä on nyt se. Ja tähän haluaa jäädä. Eikä kumpikaan joutunut epävarmana arvuuttelemaan, että onkohan tuo toinen nyt oikeasti riittävän kiinnostunut minusta. Ja hänen kanssaan ei koskaan sovittu, että ei tapailla muita tai että seurustellaan, kumpikaan ei ottanut sellaista koskaan puheeksi, eikä ole vieläkään ottanut, vaikka ollaan asuttukin jo pitkään yhdessä :) . Eikä edes edetty mitenkään hirveän nopeasti, mutta edettiin kuitenkin. Molemmat vaan tiesi ja luotti että tästä se nyt lähtee ja jotenkin intuitiivisesti oli varma, että toinen ei enää halua tapailla muita. 

Tämä nimenomaan! Näin se meni mun edellisen suhteen alussa - ei hätiköity mutta ei tosiaan missään vaiheessa tarvinnut arvuutella että onko se toinen kiinnostunut vai ei, eikä sopia että "nyt me seurustellaan". Sen vaan tiesi. Ja lähes 10 vuotta sitä kesti ja edelleen hän on tärkeä ihminen mun elämässä.

Ja kun tämän uuden tyypin kanssa eniten mietityttää se että tässä ei tiedä tuleeko koko juttu olemaan pelkkää arvuuttelua.

Ota ap huomioon, että kyse voi olla myös miehen luonteesta/persoonallisuudesta. Ei niinkään siitä, että haluaako elää elämänsä kanssasi. Joillakin ihmisillä on sellainen luonne, että muut joutuvat arvuuttelemaan heidän kanssaan, oli sitten kyse siitä että rakastaako tuo minua tai siitä, että haluaako hän lähteä kanssani huomenna illalliselle. Tai siitä, että haluaako hän että hankimme sohvan vai telkkarin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut muutamille miehille vähän samalla lailla kuin ap:n tapaama mies ap:lle. Tilanteissa, joissa olen tykästynyt mieheen, viihtynyt hänen seurassaan, tykännyt miehen persoonasta, kokenut että meillä riittää hyvin juttua yhdessä ja on hauskaa jne, MUTTA en ole kuitenkaan kokenut, että tässä on elämäni mies eli en ole ihastunut täysillä. Syyt sille ovat olleet eri joka kerta, mutta jotain olennaista on puuttunut kuitenkin. Kerran koin, että mies yrittää turhan omapäisesti toteuttaa itse suunnittelemaansa tulevaisuuden kaavaa, ja minun tulevaisuuden toiveilla ei ole siinä sijaa. Kerran taas en kokenut meidän välillä olevan riittävän kovaa seksuaalista himoa. Kerran taas koin että työ ja harrastukset tuntuvat tärkeämmiltä juuri nyt kuin kyseinen mies. Totuus on kuitenkin joka kerta pohjimmiltaan ollut se, että en ihastunut riittävän paljon vaikka ihastuin vähän. Olen kuitenkin "roikottanut" noita miehiä jonkunlaisessa kevytsuhteessa (en ole halunnut tapailla muita) koska olen toivonut, että tunteeni jotenkin syvenisi tai himo lisääntyisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin tiennyt, että niin ei varmaan tule käymään ja olen ollut "silmät auki" kaikille vastaantuleville miehille samalla, eräällä lailla haku jäänyt päälle vaikka en olekaan käynyt muiden kanssa treffeillä tms.

Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa minulle tuli OLO, että tämän kanssa haluan olla ja tämän kanssa haluan jäädä. Hänessä oli useita "vikoja", hän oli jopa paperilla "huonompi" kuin ne joita tapailin aiemmin eli mitään täydellisyyttä en etsinyt enkä halunnut. Mutta hänen kanssaan minulla oli vahva tunne siitä, että olen vihdoin tullut kotiin. Kuuntelin tuota tunnettani ja heittäydyin täysillä tutustumiseen hänen kanssaan, enää ei tehnyt mieli vilkuilla sivuille. Ja minulla oli kiireinen työ, se ei haitannut. Eli sanoisin, että ap:n tapaamalla miehellä ei ole tullut sellaista oloa, että ap on se oikea, vaikka mies varmasti pitää ap:sta todella paljon.

Joo juuri näin! Kun tapasin mieheni, se oli (kliseisesti) selvää ensimmäisestä illasta alkaen, vaikkei silloin tietenkään mitään rakkautta tunnustettu. Ihmettelen suuresti näitä, jotka tapailevat kuukausitolkulla ja haluavat tutustua ja analysoida ja pohtia kaiken aiiiivan juurta jaksain ennen kuin osaavat päättää, alkavatko seurustelemaan kyseisen ihmisen kanssa. Ei kuulosta kovin romanttiselta eikä miltään suurelta rakkaudelta, ja ymmärrän sen vatvomisen juuri niin, ettei olla varmoja yhteensopivuudesta. 

Sinkkuna eri miehiä tapaillessani tiesin kyllä jo about ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, ettei tästä mitään ihmeellistä tule. Silti jos oli mukavaa eikä miehessä sinänsä mitään vikaa, sitä saattoi jatkaa tapailua jonkin aikaa esim. läheisyyden ja seksin vuoksi. Karusti sanottuna "parempaa odotellessa", mutta eihän sitä siinä vaiheessa tiedä, osuuko sellainen onni ikinä kohdalle. Deittailukulttuuri nykyään on mielestäni jokseenkin kamalaa ja tällaista esiintyy suht paljon. Vaikea sanoa, onko ap:n tapauksessa kyse tästä vai oikeasti työesteistä.

Ja teidän kaltaisenne kirjoittavat tänne palstalle aloituksia joihin ei voi vastata muuta kuin "miksi helvetissä teit lapsia tai muutit yhteen kyseisen miehen kanssa". Ei se ole mitään ylianalysointia jos haluaa tutustua ihmiseen, on naiivia olettaa että tuollaisessa seuranhakutilanteessa ihminen olisi 100% rehellinen eikä vähintäänkin kaunistele asioita. Jos nyt tästä lähdetään niin mutuilisin kyllä että parisuhteet joissa esimerkiksi seurustellaan ennen naimisiinmenoa ja lapsia vaikka 5-10 vuotta kestävät pitempään kuin ne joissa mennään intuitiolla ja hankitaan koko yhteinen elämä 6kk-2 vuoden seurustelun jälkeen. Ihmekö kun nykyisin näitä "minun, sinun ja meidän lapset" -perheitä on niin tolkuttomasti.

Pahoittelen, että sinulla on noin ikäviä kokemuksia tai perustat kaiken tietämäsi vauvapalstan kirjoituksiin. Voin kertoa, että edelleen 6 vuoden jälkeen emme ole kiirehtineet emmekä hankkineet tarkoittamaasi "koko yhteistä elämää" vaan edelleen nautimme vain toistemme seurasta. Kokemukseni mukaan myöskään se, että "tuntee" ja "tietää" intuitiolla toisen olevan se oikea, ei poista järjellistä ajattelukykyä.

Voisiko olettaa, että tuo, mistä kirjoitat, ei kerro ylipäätään sellaisten ihmisten hyvästä intuitiosta tms. vaan yksinkertaisesti huonoista elämänhallintataidoista?

Perustatko yleisesti muitakin olettamuksia n-määrään 1 eli itseesi? Jos jo kahden viikon jälkeen pitää olla tiedossa haluaako viettää ko. Henkilön kanssa loppuelämän niin kyllä kovasti pidän todennäköisyytenä sitä että tulevaisuudessa on ongelmia liian nopean sitoutumisen vuoksi. Todennäköisesti näitä ajan myötä paljastuvia negatiivisia puolia myös selitellään itselleen parhain päin koska alkuhuuman tunne eikä halua tunnustaa olleensa väärässä. Täällä palstalla sekä muualla (olen erikoistumassa psykiatriaan) näkee paljon pariskuntia jotka ovat niin merkittävällä tavalla erilaisia että elämä on yhtä taistelua toisen perään. Esimerkiksi mieslapsista valittavat perheenäidit jotka eivät halua tunnustaa että itseasiassa se mies oli ihan yhtä saamaton ja siivoton jo seurustellessa.

Jos tunnot ja intuitio olisivat niin oikeassa kuin tahdot antaa ymmärtää niin Suomen kaltaisessa maassa jossa jokainen saa mennä naimisiin kenen kanssa tahansa ei ero-% olisi 50. Vai oletko sitä mieltä että yli puolet kansasta kärsii elämänhallintaongelmista?

Katsele ap nyt puoli vuotta ainakin ja jos suhde jatkuu ja voi hyvin siinä vaiheessa, voit ottaa asian puheeksi uudestaan. Siinä vaiheessa mies on jo sitoutunut sinuun tiiviimmin, jos on aikeissakaan koskaan niin tehdä. Jos ääni kellossa on edelleen sama, lopeta silloin suhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut muutamille miehille vähän samalla lailla kuin ap:n tapaama mies ap:lle. Tilanteissa, joissa olen tykästynyt mieheen, viihtynyt hänen seurassaan, tykännyt miehen persoonasta, kokenut että meillä riittää hyvin juttua yhdessä ja on hauskaa jne, MUTTA en ole kuitenkaan kokenut, että tässä on elämäni mies eli en ole ihastunut täysillä. Syyt sille ovat olleet eri joka kerta, mutta jotain olennaista on puuttunut kuitenkin. Kerran koin, että mies yrittää turhan omapäisesti toteuttaa itse suunnittelemaansa tulevaisuuden kaavaa, ja minun tulevaisuuden toiveilla ei ole siinä sijaa. Kerran taas en kokenut meidän välillä olevan riittävän kovaa seksuaalista himoa. Kerran taas koin että työ ja harrastukset tuntuvat tärkeämmiltä juuri nyt kuin kyseinen mies. Totuus on kuitenkin joka kerta pohjimmiltaan ollut se, että en ihastunut riittävän paljon vaikka ihastuin vähän. Olen kuitenkin "roikottanut" noita miehiä jonkunlaisessa kevytsuhteessa (en ole halunnut tapailla muita) koska olen toivonut, että tunteeni jotenkin syvenisi tai himo lisääntyisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin tiennyt, että niin ei varmaan tule käymään ja olen ollut "silmät auki" kaikille vastaantuleville miehille samalla, eräällä lailla haku jäänyt päälle vaikka en olekaan käynyt muiden kanssa treffeillä tms.

Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa minulle tuli OLO, että tämän kanssa haluan olla ja tämän kanssa haluan jäädä. Hänessä oli useita "vikoja", hän oli jopa paperilla "huonompi" kuin ne joita tapailin aiemmin eli mitään täydellisyyttä en etsinyt enkä halunnut. Mutta hänen kanssaan minulla oli vahva tunne siitä, että olen vihdoin tullut kotiin. Kuuntelin tuota tunnettani ja heittäydyin täysillä tutustumiseen hänen kanssaan, enää ei tehnyt mieli vilkuilla sivuille. Ja minulla oli kiireinen työ, se ei haitannut. Eli sanoisin, että ap:n tapaamalla miehellä ei ole tullut sellaista oloa, että ap on se oikea, vaikka mies varmasti pitää ap:sta todella paljon.

Joo juuri näin! Kun tapasin mieheni, se oli (kliseisesti) selvää ensimmäisestä illasta alkaen, vaikkei silloin tietenkään mitään rakkautta tunnustettu. Ihmettelen suuresti näitä, jotka tapailevat kuukausitolkulla ja haluavat tutustua ja analysoida ja pohtia kaiken aiiiivan juurta jaksain ennen kuin osaavat päättää, alkavatko seurustelemaan kyseisen ihmisen kanssa. Ei kuulosta kovin romanttiselta eikä miltään suurelta rakkaudelta, ja ymmärrän sen vatvomisen juuri niin, ettei olla varmoja yhteensopivuudesta. 

Sinkkuna eri miehiä tapaillessani tiesin kyllä jo about ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, ettei tästä mitään ihmeellistä tule. Silti jos oli mukavaa eikä miehessä sinänsä mitään vikaa, sitä saattoi jatkaa tapailua jonkin aikaa esim. läheisyyden ja seksin vuoksi. Karusti sanottuna "parempaa odotellessa", mutta eihän sitä siinä vaiheessa tiedä, osuuko sellainen onni ikinä kohdalle. Deittailukulttuuri nykyään on mielestäni jokseenkin kamalaa ja tällaista esiintyy suht paljon. Vaikea sanoa, onko ap:n tapauksessa kyse tästä vai oikeasti työesteistä.

Ja teidän kaltaisenne kirjoittavat tänne palstalle aloituksia joihin ei voi vastata muuta kuin "miksi helvetissä teit lapsia tai muutit yhteen kyseisen miehen kanssa". Ei se ole mitään ylianalysointia jos haluaa tutustua ihmiseen, on naiivia olettaa että tuollaisessa seuranhakutilanteessa ihminen olisi 100% rehellinen eikä vähintäänkin kaunistele asioita. Jos nyt tästä lähdetään niin mutuilisin kyllä että parisuhteet joissa esimerkiksi seurustellaan ennen naimisiinmenoa ja lapsia vaikka 5-10 vuotta kestävät pitempään kuin ne joissa mennään intuitiolla ja hankitaan koko yhteinen elämä 6kk-2 vuoden seurustelun jälkeen. Ihmekö kun nykyisin näitä "minun, sinun ja meidän lapset" -perheitä on niin tolkuttomasti.

Pahoittelen, että sinulla on noin ikäviä kokemuksia tai perustat kaiken tietämäsi vauvapalstan kirjoituksiin. Voin kertoa, että edelleen 6 vuoden jälkeen emme ole kiirehtineet emmekä hankkineet tarkoittamaasi "koko yhteistä elämää" vaan edelleen nautimme vain toistemme seurasta. Kokemukseni mukaan myöskään se, että "tuntee" ja "tietää" intuitiolla toisen olevan se oikea, ei poista järjellistä ajattelukykyä.

Voisiko olettaa, että tuo, mistä kirjoitat, ei kerro ylipäätään sellaisten ihmisten hyvästä intuitiosta tms. vaan yksinkertaisesti huonoista elämänhallintataidoista?

Perustatko yleisesti muitakin olettamuksia n-määrään 1 eli itseesi? Jos jo kahden viikon jälkeen pitää olla tiedossa haluaako viettää ko. Henkilön kanssa loppuelämän niin kyllä kovasti pidän todennäköisyytenä sitä että tulevaisuudessa on ongelmia liian nopean sitoutumisen vuoksi. Todennäköisesti näitä ajan myötä paljastuvia negatiivisia puolia myös selitellään itselleen parhain päin koska alkuhuuman tunne eikä halua tunnustaa olleensa väärässä. Täällä palstalla sekä muualla (olen erikoistumassa psykiatriaan) näkee paljon pariskuntia jotka ovat niin merkittävällä tavalla erilaisia että elämä on yhtä taistelua toisen perään. Esimerkiksi mieslapsista valittavat perheenäidit jotka eivät halua tunnustaa että itseasiassa se mies oli ihan yhtä saamaton ja siivoton jo seurustellessa.

Jos tunnot ja intuitio olisivat niin oikeassa kuin tahdot antaa ymmärtää niin Suomen kaltaisessa maassa jossa jokainen saa mennä naimisiin kenen kanssa tahansa ei ero-% olisi 50. Vai oletko sitä mieltä että yli puolet kansasta kärsii elämänhallintaongelmista?

Minähän vastasin itselleni annettuun hivenen typerään ja kärjistettyyn kommenttiin. Olenko esittänyt kovastikin olettamuksia? Mielestäni kerroin oman kokemuksen. Esitinkö, että sen loppuelämän kumppanin pitää tiedossa 2 viikon jälkeen? En tietenkään, itse kyllä tiesin. Sitä lähinnä mietin/kummastelin, miten jotkut voivat arpoa asiaa kovinkin pitkään. Ilmeisesti tämä nyt jostain syystä v*tuttaa sellaisia, jotka eivät vastaavaa varmuutta ole kokeneet. Kovasti pahoittelen.

En usko, että olet erikoistumassa psykiatriaan, mutta eiköhän kuka tahansa tunnusta hätiköidysti tehdyn sitoutumisen riskit. En tiedä, kannattaako tähän keskusteluun tuoda nämä alkuhuumassa tehdyt virhevalinnat. Jotkut nyt menevät elämässä minkä tahansa oikun tai ajatuksen perässä. Olen itsekin valinnut väärin aiemmin, ja näen niin, että ennemmin kuin alkuhuumasta, se on johtunut paljon monisyisemmistä asioista esim. nuoruudessa. Mutta siis ehdottomasti jos ei ole kokemusta, ei tunne itseään kovin hyvin ja pelkkä tunne/intuitio vie (ilman sitä järkeä), niin sitten kannattaa kaikki potentiaaliset kumppanit syynätä aivan pirun tarkkaan. Onneksi joskus on hiukan helpompi prosessi (eikä vieläkään tarvitse vääntää mistään yllättävistä negatiivisista asioista).

Perus mies.

Todennäköisesti mies "tapailee" monia muitakin samaan aikaan. Nähty ja koettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut muutamille miehille vähän samalla lailla kuin ap:n tapaama mies ap:lle. Tilanteissa, joissa olen tykästynyt mieheen, viihtynyt hänen seurassaan, tykännyt miehen persoonasta, kokenut että meillä riittää hyvin juttua yhdessä ja on hauskaa jne, MUTTA en ole kuitenkaan kokenut, että tässä on elämäni mies eli en ole ihastunut täysillä. Syyt sille ovat olleet eri joka kerta, mutta jotain olennaista on puuttunut kuitenkin. Kerran koin, että mies yrittää turhan omapäisesti toteuttaa itse suunnittelemaansa tulevaisuuden kaavaa, ja minun tulevaisuuden toiveilla ei ole siinä sijaa. Kerran taas en kokenut meidän välillä olevan riittävän kovaa seksuaalista himoa. Kerran taas koin että työ ja harrastukset tuntuvat tärkeämmiltä juuri nyt kuin kyseinen mies. Totuus on kuitenkin joka kerta pohjimmiltaan ollut se, että en ihastunut riittävän paljon vaikka ihastuin vähän. Olen kuitenkin "roikottanut" noita miehiä jonkunlaisessa kevytsuhteessa (en ole halunnut tapailla muita) koska olen toivonut, että tunteeni jotenkin syvenisi tai himo lisääntyisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin tiennyt, että niin ei varmaan tule käymään ja olen ollut "silmät auki" kaikille vastaantuleville miehille samalla, eräällä lailla haku jäänyt päälle vaikka en olekaan käynyt muiden kanssa treffeillä tms.

Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa minulle tuli OLO, että tämän kanssa haluan olla ja tämän kanssa haluan jäädä. Hänessä oli useita "vikoja", hän oli jopa paperilla "huonompi" kuin ne joita tapailin aiemmin eli mitään täydellisyyttä en etsinyt enkä halunnut. Mutta hänen kanssaan minulla oli vahva tunne siitä, että olen vihdoin tullut kotiin. Kuuntelin tuota tunnettani ja heittäydyin täysillä tutustumiseen hänen kanssaan, enää ei tehnyt mieli vilkuilla sivuille. Ja minulla oli kiireinen työ, se ei haitannut. Eli sanoisin, että ap:n tapaamalla miehellä ei ole tullut sellaista oloa, että ap on se oikea, vaikka mies varmasti pitää ap:sta todella paljon.

Joo juuri näin! Kun tapasin mieheni, se oli (kliseisesti) selvää ensimmäisestä illasta alkaen, vaikkei silloin tietenkään mitään rakkautta tunnustettu. Ihmettelen suuresti näitä, jotka tapailevat kuukausitolkulla ja haluavat tutustua ja analysoida ja pohtia kaiken aiiiivan juurta jaksain ennen kuin osaavat päättää, alkavatko seurustelemaan kyseisen ihmisen kanssa. Ei kuulosta kovin romanttiselta eikä miltään suurelta rakkaudelta, ja ymmärrän sen vatvomisen juuri niin, ettei olla varmoja yhteensopivuudesta. 

Sinkkuna eri miehiä tapaillessani tiesin kyllä jo about ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, ettei tästä mitään ihmeellistä tule. Silti jos oli mukavaa eikä miehessä sinänsä mitään vikaa, sitä saattoi jatkaa tapailua jonkin aikaa esim. läheisyyden ja seksin vuoksi. Karusti sanottuna "parempaa odotellessa", mutta eihän sitä siinä vaiheessa tiedä, osuuko sellainen onni ikinä kohdalle. Deittailukulttuuri nykyään on mielestäni jokseenkin kamalaa ja tällaista esiintyy suht paljon. Vaikea sanoa, onko ap:n tapauksessa kyse tästä vai oikeasti työesteistä.

Ja teidän kaltaisenne kirjoittavat tänne palstalle aloituksia joihin ei voi vastata muuta kuin "miksi helvetissä teit lapsia tai muutit yhteen kyseisen miehen kanssa". Ei se ole mitään ylianalysointia jos haluaa tutustua ihmiseen, on naiivia olettaa että tuollaisessa seuranhakutilanteessa ihminen olisi 100% rehellinen eikä vähintäänkin kaunistele asioita. Jos nyt tästä lähdetään niin mutuilisin kyllä että parisuhteet joissa esimerkiksi seurustellaan ennen naimisiinmenoa ja lapsia vaikka 5-10 vuotta kestävät pitempään kuin ne joissa mennään intuitiolla ja hankitaan koko yhteinen elämä 6kk-2 vuoden seurustelun jälkeen. Ihmekö kun nykyisin näitä "minun, sinun ja meidän lapset" -perheitä on niin tolkuttomasti.

Pahoittelen, että sinulla on noin ikäviä kokemuksia tai perustat kaiken tietämäsi vauvapalstan kirjoituksiin. Voin kertoa, että edelleen 6 vuoden jälkeen emme ole kiirehtineet emmekä hankkineet tarkoittamaasi "koko yhteistä elämää" vaan edelleen nautimme vain toistemme seurasta. Kokemukseni mukaan myöskään se, että "tuntee" ja "tietää" intuitiolla toisen olevan se oikea, ei poista järjellistä ajattelukykyä.

Voisiko olettaa, että tuo, mistä kirjoitat, ei kerro ylipäätään sellaisten ihmisten hyvästä intuitiosta tms. vaan yksinkertaisesti huonoista elämänhallintataidoista?

Perustatko yleisesti muitakin olettamuksia n-määrään 1 eli itseesi? Jos jo kahden viikon jälkeen pitää olla tiedossa haluaako viettää ko. Henkilön kanssa loppuelämän niin kyllä kovasti pidän todennäköisyytenä sitä että tulevaisuudessa on ongelmia liian nopean sitoutumisen vuoksi. Todennäköisesti näitä ajan myötä paljastuvia negatiivisia puolia myös selitellään itselleen parhain päin koska alkuhuuman tunne eikä halua tunnustaa olleensa väärässä. Täällä palstalla sekä muualla (olen erikoistumassa psykiatriaan) näkee paljon pariskuntia jotka ovat niin merkittävällä tavalla erilaisia että elämä on yhtä taistelua toisen perään. Esimerkiksi mieslapsista valittavat perheenäidit jotka eivät halua tunnustaa että itseasiassa se mies oli ihan yhtä saamaton ja siivoton jo seurustellessa.

Jos tunnot ja intuitio olisivat niin oikeassa kuin tahdot antaa ymmärtää niin Suomen kaltaisessa maassa jossa jokainen saa mennä naimisiin kenen kanssa tahansa ei ero-% olisi 50. Vai oletko sitä mieltä että yli puolet kansasta kärsii elämänhallintaongelmista?

Minähän vastasin itselleni annettuun hivenen typerään ja kärjistettyyn kommenttiin. Olenko esittänyt kovastikin olettamuksia? Mielestäni kerroin oman kokemuksen. Esitinkö, että sen loppuelämän kumppanin pitää tiedossa 2 viikon jälkeen? En tietenkään, itse kyllä tiesin. Sitä lähinnä mietin/kummastelin, miten jotkut voivat arpoa asiaa kovinkin pitkään. Ilmeisesti tämä nyt jostain syystä v*tuttaa sellaisia, jotka eivät vastaavaa varmuutta ole kokeneet. Kovasti pahoittelen.

En usko, että olet erikoistumassa psykiatriaan, mutta eiköhän kuka tahansa tunnusta hätiköidysti tehdyn sitoutumisen riskit. En tiedä, kannattaako tähän keskusteluun tuoda nämä alkuhuumassa tehdyt virhevalinnat. Jotkut nyt menevät elämässä minkä tahansa oikun tai ajatuksen perässä. Olen itsekin valinnut väärin aiemmin, ja näen niin, että ennemmin kuin alkuhuumasta, se on johtunut paljon monisyisemmistä asioista esim. nuoruudessa. Mutta siis ehdottomasti jos ei ole kokemusta, ei tunne itseään kovin hyvin ja pelkkä tunne/intuitio vie (ilman sitä järkeä), niin sitten kannattaa kaikki potentiaaliset kumppanit syynätä aivan pirun tarkkaan. Onneksi joskus on hiukan helpompi prosessi (eikä vieläkään tarvitse vääntää mistään yllättävistä negatiivisista asioista).

Se uskotko sinä koulutustani on yhdentekevää. Ihan yhtä yhdentekevää on myös sinun parisuhteesi ellet sitten naiiviudessasi lähtisi neuvomaan muita tajuamatta että se että sinun ensi-intuitiosi on osunut oikeaan on melko marginaalista. Pääasia että pääsit nostamaan itsesi muita ylemmäs, viimeinen kappale sen todistaa. Sinusta siis jos ei heti tavatessa osaa sanoa onko kyseessä _se_oikea_ ei tunne itseään ja on kokematon. Kirsikkana kakun päällä omahyväinen "mahtaa vituttaa" heitto jos on sitä mieltä että neuvosi intuition noudattamisesta ja pelkästään siihen luottamisesta on osittain typerä.

Toiset elää tunteella ja toiset enemmän järjellä. Toiset ihastuu helpommin ja toisilla ihastuminen vie enemmän aikaa. Itse olen jälkimmäinen. Olen kyllä vahvasti ihastunut miehiin, mutta pyrin aina pitämään silti järjen mukana tapailussa. Toista ei millään voi tuntea parin viikon, eikä vielä parin kuukaudenkaan aikana. Toki ensimmäisillä tapaamisella voi kemiat toimia todella hyvin, mutta ainahan ihmisestä pidemmällä aikavälillä paljastuu uusia puolia. 

Aloittajan kannattaa miettiä miten kysymyksensä esitti. Jos kysyit jo mieheltä sitoutumisesta, hän saattoi tulkita asian niin, että sinä haluaisit jo seurustella. Jos taas kysyit enemmän mitä etsii tyylillä, niin tuohon mies jo vastasi. Työt vievät paljon aikaa, joten ei ole varma seurustelukuvioista. Kahden viikon tutustumisen jälkeen ei voi vielä luvata sen suurempia, jos mies on enemmän sellaista tyyppiä, että ajattelee järjellä. Ei siis ole ainakaan kovin hullaantunut, mutta miksi tämän pitäisi välttämättä olla huono asia? Kaksi viikkoa ei ole vielä pitkä aika. Ehkä aiemmat suhteet ovat menneet pieleen ja haluaa nyt katsella ihan rauhassa? Sinun kannattaa nyt miettiä otatko sen riskin, että jatkat tapailua. Sydän saattaa särkyä, mutta saatat myös menettää hyvän miehen. Ei tästä elämästä koskaan voi tietää. Se sydän saattaa särkyä silti, vaikka alkaisitte virallisesti seurustelemaan, jos ero koittaakin myöhemmin jostain syystä. 

Tämä aloitus on muuten loistava esimerkki kaikille niille miehille, jotka palstalla kyselevät, miksi naiselle on niin tärkeää tietää jo ensitreffeillä miehen koulutus, ammatti ja työpaikka. Se on naisille tärkeää juuri siksi, että nainen pystyy arvioimaan, viekö miehen työ mahdollisesti liikaa miehen aikaa ja pystyykö mies joustamaan työstään naisen vuoksi. Viimeistään kahden viikon päästä naisen tulee jo tietää, kumpi on miehelle tärkeämpää: tämä nainen vai miehen työ. 

[/quote]

Se uskotko sinä koulutustani on yhdentekevää. Ihan yhtä yhdentekevää on myös sinun parisuhteesi ellet sitten naiiviudessasi lähtisi neuvomaan muita tajuamatta että se että sinun ensi-intuitiosi on osunut oikeaan on melko marginaalista. Pääasia että pääsit nostamaan itsesi muita ylemmäs, viimeinen kappale sen todistaa. Sinusta siis jos ei heti tavatessa osaa sanoa onko kyseessä _se_oikea_ ei tunne itseään ja on kokematon. Kirsikkana kakun päällä omahyväinen "mahtaa vituttaa" heitto jos on sitä mieltä että neuvosi intuition noudattamisesta ja pelkästään siihen luottamisesta on osittain typerä.[/quote]

Kuka olet ja miksi ilmestyit tähän ketjuun riehumaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se uskotko sinä koulutustani on yhdentekevää. Ihan yhtä yhdentekevää on myös sinun parisuhteesi ellet sitten naiiviudessasi lähtisi neuvomaan muita tajuamatta että se että sinun ensi-intuitiosi on osunut oikeaan on melko marginaalista. Pääasia että pääsit nostamaan itsesi muita ylemmäs, viimeinen kappale sen todistaa. Sinusta siis jos ei heti tavatessa osaa sanoa onko kyseessä _se_oikea_ ei tunne itseään ja on kokematon. Kirsikkana kakun päällä omahyväinen "mahtaa vituttaa" heitto jos on sitä mieltä että neuvosi intuition noudattamisesta ja pelkästään siihen luottamisesta on osittain typerä.

Kuka olet ja miksi ilmestyit tähän ketjuun riehumaan?

Joku joka osa käyttää lainausta.

Ihan yhtälailla minulla on kai oikeus täällä kirjoittaa kuin sinullakin? Minusta vaan on huvittavaa kuinka täällä kehotetaan ihmistä jättämään mies koska kyllä miehen olisi heti 2 viikon jälkeen pitänyt osata sanoa olevansa yltiöpäisen rakastunut ja jos ei luota heti intuitioon ei tunne itseään eikä ole kokemusta.

Aloittajan mies vaikuttaa kunnolliselta ja hyvältä mieheltä. Mistä erottaa kunnollisen miehen ja pelimiehen? Kunnollinen mies on rehellinen ja sanoo, miten asiat ovat. Kunnollinen mies ei lupaa naiselle mitään, mitä ei voi varmuudella toteuttaa. Pelimies taas vastaa naiselle aina kuten nainen haluaa miehen vastaavan. Ei ole mitään väliä, onko se totta vai ei. Pelimies lupaa naiselle ummet ja lammet ilman aikomustakaan pitää lupauksiaan. Ja juuri tästä syystä pelimiehillä on enemmän naisia kuin kunnollisilla miehillä eikä pelimiesten omaatuntoa kolkuta tipan tippaa jälkeensä jääneet särkyneet sydämet. Kunnollinen mies taas ei halua pahoittaa kenenkään mieltä valheilla ja katteettomilla lupauksilla.

Kerrankin mies, joka pystyy sanomaan suoraan! Itselläni on tullut valitettavasti vastaan näitä, jotka palvovat, kehuvat, lässyttävät, kuinka täydellinen nainen olen ja jotka kuitenkin muutaman kuukauden tiiviin tapailun jälkeen katoavat sanomatta sanaakaan :D kyllä osaan jo kiertää nämä munattomat miehet kaukaa.

En usko että ap:n mies on pelimies, hän on varmaan tavallinen kunnollinen rehellinen mies. Mutta saattaa olla, että hän ei ole riittävän kiinnostunut ap:sta silti.