Lue keskustelun säännöt.
Mies haluaa tapailla mutta ei mitään vakavaa
toivotonta
24.08.2017 |
Tapasin kaksi kuukautta sitten tosi hyvän tyypin. Ekasta hetkestä asti hänen kanssaan oli tunne kuin oltais tunnettu jo pitkään, pystyi olla ihan oma hölmö itsensä ja juttua ja naurua riitti. Olen tapaillut useita miehiä eroni jälkeen ja tää mies on ensimmäinen joka oikeesti kolahti kaikin puolin.
Kysyin sitten kerran (kun oltiin tunnettu n. 2 viikkoa) ihan ohimennen että mikäs tässä meidän jutussa nyt on homman nimi. Tiivistettynä hänen vastaus oli, ettei hän pysty juuri nyt lupaamaan mitään vakavampaa, koska hänellä tulee olemaan todella kiireinen syksy töissä, eikä halua luvata mulle mitään mihin ei välttämättä pysty. Sanoi kuitenkin myös ettei ole mitään tarvetta tapailla muita.
Mua tää tilanne vaan jotenkin kaihertaa, koska itse etsin ehkä kuitenkin jotain lähtökohtaisesti vakavampaa. Ja mulle aika on aina priorisointikysymys; jos oikeesti haluat viettää aikaa toisen kanssa, sä kyllä raivaat sille töiltäs aikaa.
Ja oon alkanut miettiä että onko suurin intressi tälle miehelle kuitenkin seksi (joka on ihan super hyvää) vaikka hän sanookin että haluaa viettää mun kanssa aikaa ihan muutenkin, ja on tehtykin paljon ihan normi "pariskunnan" juttuja.
Ja mikä mun mieltä vielä enemmän sekottaa on se, että tää mies on aina se yhteyttä ottava osapuoli; kyselee kuulumisia kesken päivän, ehdottaa kaikenlaista tekemistä ja haluaa suunnitella päiviä eteenpäin niin että ehditään näkemään.
Te, jotka ootte ollu samanlaisessa tilanteessa, miten juttu eteni? Pitäiskö vaan jättää mies uppoutumaan töihinsä vai jatkaa tätä mahdollisesti ei mihinkään johtavaa kevyttä tapailua? Pelkään että satutan itteeni kun kiinnyn tähän tyyppiin liikaa.
Kommentit (253)
Kysy mitä tapailu käytännössä miehen mielestä tarkoittaa. Saako tapailla muita/harrastaa seksiä muiden kanssa.? Vastauksen saatuasi tee päätöksesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on kokemusta kahdesta pitkästä parisuhteesta? +/- 10v. Molemmilla kerroilla oli heti tunne, että tämän miehen kanssa on hyvä olla.
Nyt jälleen sinkku parin vuoden ajan. Jokunen tapaaminen johtamatta mihinkään. En ala suhteeseen vain siksi, että kuuluu olla suhde. Jos vetovoima välillä ontuu heti alussa, on ihan kiusaa jäädä odottelemaan. Paljon mieluummin olen yksin .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaapa tutulta. Voit olla varma, että tyypillä on koko ajan tinder-tili vetämässä ja facebook ja ehkä instagram täynnä kivoja keskusteluita menossa muidenkin kanssa. Ja se sekunti kun sä et ehdi, sillä on treffit jonkjn toisen kanssa. Sulle se meno paljastuu vasta, kun joku toinen nainen lisää someen kuvan, johon se tägää tän miehen sydänhymiöiden saattelemana.
Hohhoijaa. Juu kyllä näitä mulkkuja on paljon, mutta on myös oikeasti niitäkin, joilla on töitä ja muita kiireitä, ettei mitkään parisuhteet ehdi kiinnostaa. Minäkin olen tällainen ja nainen. Ahdistuisin, jos äijä 2 viikon jälkeen on kyselemässä jotain "meidän tilannetta"!? Hei oikeesti... Kiirehtiminen ei kannata eikä toisen painostaminen. Jos et ap kestä sitä, ettet saa hänestä juuri nyt heti välittömästi sulle aviomiestä, niin anna olla.
Kaksi viikkoa on tapailuasioissa aivan eri asia kuin kaksi kuukautta. Kyllä kahdessa kuukaudessa minusta on tiedettävä että tapaillaanko edelleen muita ja mikä on homman nimi. Ja tässä se on että mies ei halua sitoutua. Ap ilmeisesti toivoo parisuhdetta, mies ei.
Tähänhän ap oli jo saanut mieheltä vastauksen eli ei, ei tapailla muita.
Vierailija kirjoitti:
Olen puhunut muutamille miehille vähän samalla lailla kuin ap:n tapaama mies ap:lle. Tilanteissa, joissa olen tykästynyt mieheen, viihtynyt hänen seurassaan, tykännyt miehen persoonasta, kokenut että meillä riittää hyvin juttua yhdessä ja on hauskaa jne, MUTTA en ole kuitenkaan kokenut, että tässä on elämäni mies eli en ole ihastunut täysillä. Syyt sille ovat olleet eri joka kerta, mutta jotain olennaista on puuttunut kuitenkin. Kerran koin, että mies yrittää turhan omapäisesti toteuttaa itse suunnittelemaansa tulevaisuuden kaavaa, ja minun tulevaisuuden toiveilla ei ole siinä sijaa. Kerran taas en kokenut meidän välillä olevan riittävän kovaa seksuaalista himoa. Kerran taas koin että työ ja harrastukset tuntuvat tärkeämmiltä juuri nyt kuin kyseinen mies. Totuus on kuitenkin joka kerta pohjimmiltaan ollut se, että en ihastunut riittävän paljon vaikka ihastuin vähän. Olen kuitenkin "roikottanut" noita miehiä jonkunlaisessa kevytsuhteessa (en ole halunnut tapailla muita) koska olen toivonut, että tunteeni jotenkin syvenisi tai himo lisääntyisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin tiennyt, että niin ei varmaan tule käymään ja olen ollut "silmät auki" kaikille vastaantuleville miehille samalla, eräällä lailla haku jäänyt päälle vaikka en olekaan käynyt muiden kanssa treffeillä tms.
Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa minulle tuli OLO, että tämän kanssa haluan olla ja tämän kanssa haluan jäädä. Hänessä oli useita "vikoja", hän oli jopa paperilla "huonompi" kuin ne joita tapailin aiemmin eli mitään täydellisyyttä en etsinyt enkä halunnut. Mutta hänen kanssaan minulla oli vahva tunne siitä, että olen vihdoin tullut kotiin. Kuuntelin tuota tunnettani ja heittäydyin täysillä tutustumiseen hänen kanssaan, enää ei tehnyt mieli vilkuilla sivuille. Ja minulla oli kiireinen työ, se ei haitannut. Eli sanoisin, että ap:n tapaamalla miehellä ei ole tullut sellaista oloa, että ap on se oikea, vaikka mies varmasti pitää ap:sta todella paljon.
Joo juuri näin! Kun tapasin mieheni, se oli (kliseisesti) selvää ensimmäisestä illasta alkaen, vaikkei silloin tietenkään mitään rakkautta tunnustettu. Ihmettelen suuresti näitä, jotka tapailevat kuukausitolkulla ja haluavat tutustua ja analysoida ja pohtia kaiken aiiiivan juurta jaksain ennen kuin osaavat päättää, alkavatko seurustelemaan kyseisen ihmisen kanssa. Ei kuulosta kovin romanttiselta eikä miltään suurelta rakkaudelta, ja ymmärrän sen vatvomisen juuri niin, ettei olla varmoja yhteensopivuudesta.
Sinkkuna eri miehiä tapaillessani tiesin kyllä jo about ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, ettei tästä mitään ihmeellistä tule. Silti jos oli mukavaa eikä miehessä sinänsä mitään vikaa, sitä saattoi jatkaa tapailua jonkin aikaa esim. läheisyyden ja seksin vuoksi. Karusti sanottuna "parempaa odotellessa", mutta eihän sitä siinä vaiheessa tiedä, osuuko sellainen onni ikinä kohdalle. Deittailukulttuuri nykyään on mielestäni jokseenkin kamalaa ja tällaista esiintyy suht paljon. Vaikea sanoa, onko ap:n tapauksessa kyse tästä vai oikeasti työesteistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse roikotin samoilla syillä yhtä miestä sen 3 kk. En ollut oikeasti kiinnostunut, vaikka mies oli lääpällään. Seksi oli loistavaa, siihen kelpasi. Sitten kyllästyin lopullisesti, ei riittänyt se seksikään enää, että olisin jaksanut tapailla...
...ja tämä jaksoi sitten vielä laitella viestejä perään useamman kuukauden. Huoh!
Jos olisin sinä ap, niin katsoisin ottaako yhteyttä ja kuinka usein. Jos vaan harvakseltaan kuuluu ja tapaamiset sisältää aina seksiä, niin en vaivautuisi.
Sinäkö siis myös vetosit työkiireisiin, mutta toisaalta itse ehdotit tapaamisia ja tekemisiä aktiivisesti? Et millään tavalla antanut ymmärtää, että voisi antaa jo olla? Ap:n mieshän on ihan itse ollut aloitteellinen.
Enemmän minua tässä epäilyttää AP:n motiivit, jos hän ei juurikaan ota yhteyttä vaan jättää sen miehelle. Ja jos jo kahden viikon jälkeen haluaa pysyvää sitoutumista, niin ihmettelisin kyllä mikä koira siihen on haudattuna. Onko ap läheisriippuvainen, asunnon tarpeessa vai mikä on?
On kokemus miehestä, joka oli jäänyt vaille asuntoa. Kiire sitoutua. Kaikkea valehteli muutenkin ja oli hankala päästä eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on kokemusta kahdesta pitkästä parisuhteesta? +/- 10v. Molemmilla kerroilla oli heti tunne, että tämän miehen kanssa on hyvä olla.
Nyt jälleen sinkku parin vuoden ajan. Jokunen tapaaminen johtamatta mihinkään. En ala suhteeseen vain siksi, että kuuluu olla suhde. Jos vetovoima välillä ontuu heti alussa, on ihan kiusaa jäädä odottelemaan. Paljon mieluummin olen yksin .
Totta. Mutta vetovoima voi olla hyvinkin vahva, vaikka ei ole parin viikon tuntemisen jälkeen mitään takeita, onko henkilö sellainen, jonka kanssa haluaisi mitään vakavampaa suhdetta. Vetovoima on vetovoimaa ja se ei riitä, jos toisessa ei ole parisuhteelta edellyttämiään ominaisuuksia. Vetovoimaa voi tuntea hyvin moniin ihmisiin, mutta vain harvan kanssa haluaa parisuhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse roikotin samoilla syillä yhtä miestä sen 3 kk. En ollut oikeasti kiinnostunut, vaikka mies oli lääpällään. Seksi oli loistavaa, siihen kelpasi. Sitten kyllästyin lopullisesti, ei riittänyt se seksikään enää, että olisin jaksanut tapailla...
...ja tämä jaksoi sitten vielä laitella viestejä perään useamman kuukauden. Huoh!
Jos olisin sinä ap, niin katsoisin ottaako yhteyttä ja kuinka usein. Jos vaan harvakseltaan kuuluu ja tapaamiset sisältää aina seksiä, niin en vaivautuisi.
Sinäkö siis myös vetosit työkiireisiin, mutta toisaalta itse ehdotit tapaamisia ja tekemisiä aktiivisesti? Et millään tavalla antanut ymmärtää, että voisi antaa jo olla? Ap:n mieshän on ihan itse ollut aloitteellinen.
Enemmän minua tässä epäilyttää AP:n motiivit, jos hän ei juurikaan ota yhteyttä vaan jättää sen miehelle. Ja jos jo kahden viikon jälkeen haluaa pysyvää sitoutumista, niin ihmettelisin kyllä mikä koira siihen on haudattuna. Onko ap läheisriippuvainen, asunnon tarpeessa vai mikä on?
No ei kai ap mitään sitoutumista kahden viikon tuttavuuden jälkeen halua. Vaan mieheltä jonkun vinkin siitä, että mies on kiinnostunut OIKEASTI syventämään suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse roikotin samoilla syillä yhtä miestä sen 3 kk. En ollut oikeasti kiinnostunut, vaikka mies oli lääpällään. Seksi oli loistavaa, siihen kelpasi. Sitten kyllästyin lopullisesti, ei riittänyt se seksikään enää, että olisin jaksanut tapailla...
...ja tämä jaksoi sitten vielä laitella viestejä perään useamman kuukauden. Huoh!
Jos olisin sinä ap, niin katsoisin ottaako yhteyttä ja kuinka usein. Jos vaan harvakseltaan kuuluu ja tapaamiset sisältää aina seksiä, niin en vaivautuisi.
Sinäkö siis myös vetosit työkiireisiin, mutta toisaalta itse ehdotit tapaamisia ja tekemisiä aktiivisesti? Et millään tavalla antanut ymmärtää, että voisi antaa jo olla? Ap:n mieshän on ihan itse ollut aloitteellinen.
Enemmän minua tässä epäilyttää AP:n motiivit, jos hän ei juurikaan ota yhteyttä vaan jättää sen miehelle. Ja jos jo kahden viikon jälkeen haluaa pysyvää sitoutumista, niin ihmettelisin kyllä mikä koira siihen on haudattuna. Onko ap läheisriippuvainen, asunnon tarpeessa vai mikä on?
No ei kai ap mitään sitoutumista kahden viikon tuttavuuden jälkeen halua. Vaan mieheltä jonkun vinkin siitä, että mies on kiinnostunut OIKEASTI syventämään suhdetta.
Jos mies on sanonut ettei tapailla muita, niin eikö se ole riittävä vinkki? Mitä muuta ap kaipaa tuossa varhaisessa vaiheessa? Rakkauden tunnustus? Olet elämäni nainen? Haluan vanheta yhdessä? Haluan kanssasi lapsia? Sormus?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen puhunut muutamille miehille vähän samalla lailla kuin ap:n tapaama mies ap:lle. Tilanteissa, joissa olen tykästynyt mieheen, viihtynyt hänen seurassaan, tykännyt miehen persoonasta, kokenut että meillä riittää hyvin juttua yhdessä ja on hauskaa jne, MUTTA en ole kuitenkaan kokenut, että tässä on elämäni mies eli en ole ihastunut täysillä. Syyt sille ovat olleet eri joka kerta, mutta jotain olennaista on puuttunut kuitenkin. Kerran koin, että mies yrittää turhan omapäisesti toteuttaa itse suunnittelemaansa tulevaisuuden kaavaa, ja minun tulevaisuuden toiveilla ei ole siinä sijaa. Kerran taas en kokenut meidän välillä olevan riittävän kovaa seksuaalista himoa. Kerran taas koin että työ ja harrastukset tuntuvat tärkeämmiltä juuri nyt kuin kyseinen mies. Totuus on kuitenkin joka kerta pohjimmiltaan ollut se, että en ihastunut riittävän paljon vaikka ihastuin vähän. Olen kuitenkin "roikottanut" noita miehiä jonkunlaisessa kevytsuhteessa (en ole halunnut tapailla muita) koska olen toivonut, että tunteeni jotenkin syvenisi tai himo lisääntyisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin tiennyt, että niin ei varmaan tule käymään ja olen ollut "silmät auki" kaikille vastaantuleville miehille samalla, eräällä lailla haku jäänyt päälle vaikka en olekaan käynyt muiden kanssa treffeillä tms.
Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa minulle tuli OLO, että tämän kanssa haluan olla ja tämän kanssa haluan jäädä. Hänessä oli useita "vikoja", hän oli jopa paperilla "huonompi" kuin ne joita tapailin aiemmin eli mitään täydellisyyttä en etsinyt enkä halunnut. Mutta hänen kanssaan minulla oli vahva tunne siitä, että olen vihdoin tullut kotiin. Kuuntelin tuota tunnettani ja heittäydyin täysillä tutustumiseen hänen kanssaan, enää ei tehnyt mieli vilkuilla sivuille. Ja minulla oli kiireinen työ, se ei haitannut. Eli sanoisin, että ap:n tapaamalla miehellä ei ole tullut sellaista oloa, että ap on se oikea, vaikka mies varmasti pitää ap:sta todella paljon.
Joo juuri näin! Kun tapasin mieheni, se oli (kliseisesti) selvää ensimmäisestä illasta alkaen, vaikkei silloin tietenkään mitään rakkautta tunnustettu. Ihmettelen suuresti näitä, jotka tapailevat kuukausitolkulla ja haluavat tutustua ja analysoida ja pohtia kaiken aiiiivan juurta jaksain ennen kuin osaavat päättää, alkavatko seurustelemaan kyseisen ihmisen kanssa. Ei kuulosta kovin romanttiselta eikä miltään suurelta rakkaudelta, ja ymmärrän sen vatvomisen juuri niin, ettei olla varmoja yhteensopivuudesta.
Sinkkuna eri miehiä tapaillessani tiesin kyllä jo about ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, ettei tästä mitään ihmeellistä tule. Silti jos oli mukavaa eikä miehessä sinänsä mitään vikaa, sitä saattoi jatkaa tapailua jonkin aikaa esim. läheisyyden ja seksin vuoksi. Karusti sanottuna "parempaa odotellessa", mutta eihän sitä siinä vaiheessa tiedä, osuuko sellainen onni ikinä kohdalle. Deittailukulttuuri nykyään on mielestäni jokseenkin kamalaa ja tällaista esiintyy suht paljon. Vaikea sanoa, onko ap:n tapauksessa kyse tästä vai oikeasti työesteistä.
Olen se jolle vastasit. Se mies, jonka kanssa sitten vakiinnuin (ja jonka kanssa olen edelleen) oli sellainen, että hänen kanssaan oli selvää ensimmäisistä treffeistä alkaen, että tässä on nyt se juttu, ja se oli molemmille selvää. Ei siitä ääneen puhuttu, eikä kumpikaan varmasti rakastunut heti ekoilla treffeillä, mutta jotenkin ilmiselvästi vain molemmilla kolahti heti niin paljon, että kumpikin tiesi. Tiesi itsestään ja siitä toisesta, että tämä on nyt se. Ja tähän haluaa jäädä. Eikä kumpikaan joutunut epävarmana arvuuttelemaan, että onkohan tuo toinen nyt oikeasti riittävän kiinnostunut minusta. Ja hänen kanssaan ei koskaan sovittu, että ei tapailla muita tai että seurustellaan, kumpikaan ei ottanut sellaista koskaan puheeksi, eikä ole vieläkään ottanut, vaikka ollaan asuttukin jo pitkään yhdessä :) . Eikä edes edetty mitenkään hirveän nopeasti, mutta edettiin kuitenkin. Molemmat vaan tiesi ja luotti että tästä se nyt lähtee ja jotenkin intuitiivisesti oli varma, että toinen ei enää halua tapailla muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse roikotin samoilla syillä yhtä miestä sen 3 kk. En ollut oikeasti kiinnostunut, vaikka mies oli lääpällään. Seksi oli loistavaa, siihen kelpasi. Sitten kyllästyin lopullisesti, ei riittänyt se seksikään enää, että olisin jaksanut tapailla...
...ja tämä jaksoi sitten vielä laitella viestejä perään useamman kuukauden. Huoh!
Jos olisin sinä ap, niin katsoisin ottaako yhteyttä ja kuinka usein. Jos vaan harvakseltaan kuuluu ja tapaamiset sisältää aina seksiä, niin en vaivautuisi.
Sinäkö siis myös vetosit työkiireisiin, mutta toisaalta itse ehdotit tapaamisia ja tekemisiä aktiivisesti? Et millään tavalla antanut ymmärtää, että voisi antaa jo olla? Ap:n mieshän on ihan itse ollut aloitteellinen.
Enemmän minua tässä epäilyttää AP:n motiivit, jos hän ei juurikaan ota yhteyttä vaan jättää sen miehelle. Ja jos jo kahden viikon jälkeen haluaa pysyvää sitoutumista, niin ihmettelisin kyllä mikä koira siihen on haudattuna. Onko ap läheisriippuvainen, asunnon tarpeessa vai mikä on?
No ei kai ap mitään sitoutumista kahden viikon tuttavuuden jälkeen halua. Vaan mieheltä jonkun vinkin siitä, että mies on kiinnostunut OIKEASTI syventämään suhdetta.
Ja niitä "vinkkejähän" mies on koko ajan antanut eli on aktiivinen, järjestää tapaamisia, haluaa tehdä asioita joita parisuhteessa normaalisti tehdään. Eikä halua tapailla muita.
Ihan oikeasti: älkää hyvät siskot kysykö noita "mikä tää meidän juttu on" -kysymyksiä. Itsekin juoksisin karkuun jos parin kuukauden kuluttua pitäisi tietää. Puhukaa siitä, miltä itsestänne tuntuu. "Viihdyn kanssasi hyvin", "seurassasi on kiva olla", "olen alkanut jo odottaa jokailtaisia puhelujamme" jne (ok, oli vähän kökköjä esimerkkejä, mutta ehkä pointtini tuli selväksi.). Toinen joko alkaa vastata samoin tai sitten ei. Oma mieheni sanoi muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, ettei hän koe luontevaksi puhua tunteistaan ja sen on kyllä huomannut. Mutta niin on huomannut senkin, että hän menisi vaikka solmulle takiani eli hän osoittaa rakastamisensa teoillaan.
Vaikka olisi kuinka ihastunut, niin parin kuukauden kuluessa ei voi tietää, kuinka pitkälle juttu kantaa. Nauti, ap, yhdessäolostanne, äläkä koko ajan mieti vain sitä johtaako se loppuelämän suhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on kokemusta kahdesta pitkästä parisuhteesta? +/- 10v. Molemmilla kerroilla oli heti tunne, että tämän miehen kanssa on hyvä olla.
Nyt jälleen sinkku parin vuoden ajan. Jokunen tapaaminen johtamatta mihinkään. En ala suhteeseen vain siksi, että kuuluu olla suhde. Jos vetovoima välillä ontuu heti alussa, on ihan kiusaa jäädä odottelemaan. Paljon mieluummin olen yksin .
Totta. Mutta vetovoima voi olla hyvinkin vahva, vaikka ei ole parin viikon tuntemisen jälkeen mitään takeita, onko henkilö sellainen, jonka kanssa haluaisi mitään vakavampaa suhdetta. Vetovoima on vetovoimaa ja se ei riitä, jos toisessa ei ole parisuhteelta edellyttämiään ominaisuuksia. Vetovoimaa voi tuntea hyvin moniin ihmisiin, mutta vain harvan kanssa haluaa parisuhteen.
Ehkä tässä nyt vetovoimalla kuitenkin yritettiin kuvata tilannetta, jossa kaikki asiat toisen kanssa vaan natsaa. Näin ymmärsin. Ja se on eri asia kuin tuo mainitsemasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jo vähän vanhempi nainen, joten parisuhdekokemusta ja treffi- ja tapailukokemusta on ehtinyt kertymään ehkä enemmän kuin laki sallisi. Mutta yhden asian olen oppinut: jos miehestä tulee sinulle jotenkin "häilyvä" olo, niin hän ei ehkä oli riittävän kiinnostunut (oli siihen syynä sitoutumiskammo, työkiireet, muut naiset tai mikä vain). Tai sellainen olo, että miehen intresseistä ja toiveista sinua kohtaan on vaikea "saada otetta". Jos taas miehestä tulee sinulle "varma" olo, niin mies on oikeasti kiinnostunut. Kannustaisin luottamaan aika vahvasti tähän omaan oloon, usein se osuu oikeaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen puhunut muutamille miehille vähän samalla lailla kuin ap:n tapaama mies ap:lle. Tilanteissa, joissa olen tykästynyt mieheen, viihtynyt hänen seurassaan, tykännyt miehen persoonasta, kokenut että meillä riittää hyvin juttua yhdessä ja on hauskaa jne, MUTTA en ole kuitenkaan kokenut, että tässä on elämäni mies eli en ole ihastunut täysillä. Syyt sille ovat olleet eri joka kerta, mutta jotain olennaista on puuttunut kuitenkin. Kerran koin, että mies yrittää turhan omapäisesti toteuttaa itse suunnittelemaansa tulevaisuuden kaavaa, ja minun tulevaisuuden toiveilla ei ole siinä sijaa. Kerran taas en kokenut meidän välillä olevan riittävän kovaa seksuaalista himoa. Kerran taas koin että työ ja harrastukset tuntuvat tärkeämmiltä juuri nyt kuin kyseinen mies. Totuus on kuitenkin joka kerta pohjimmiltaan ollut se, että en ihastunut riittävän paljon vaikka ihastuin vähän. Olen kuitenkin "roikottanut" noita miehiä jonkunlaisessa kevytsuhteessa (en ole halunnut tapailla muita) koska olen toivonut, että tunteeni jotenkin syvenisi tai himo lisääntyisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin tiennyt, että niin ei varmaan tule käymään ja olen ollut "silmät auki" kaikille vastaantuleville miehille samalla, eräällä lailla haku jäänyt päälle vaikka en olekaan käynyt muiden kanssa treffeillä tms.
Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa minulle tuli OLO, että tämän kanssa haluan olla ja tämän kanssa haluan jäädä. Hänessä oli useita "vikoja", hän oli jopa paperilla "huonompi" kuin ne joita tapailin aiemmin eli mitään täydellisyyttä en etsinyt enkä halunnut. Mutta hänen kanssaan minulla oli vahva tunne siitä, että olen vihdoin tullut kotiin. Kuuntelin tuota tunnettani ja heittäydyin täysillä tutustumiseen hänen kanssaan, enää ei tehnyt mieli vilkuilla sivuille. Ja minulla oli kiireinen työ, se ei haitannut. Eli sanoisin, että ap:n tapaamalla miehellä ei ole tullut sellaista oloa, että ap on se oikea, vaikka mies varmasti pitää ap:sta todella paljon.
Joo juuri näin! Kun tapasin mieheni, se oli (kliseisesti) selvää ensimmäisestä illasta alkaen, vaikkei silloin tietenkään mitään rakkautta tunnustettu. Ihmettelen suuresti näitä, jotka tapailevat kuukausitolkulla ja haluavat tutustua ja analysoida ja pohtia kaiken aiiiivan juurta jaksain ennen kuin osaavat päättää, alkavatko seurustelemaan kyseisen ihmisen kanssa. Ei kuulosta kovin romanttiselta eikä miltään suurelta rakkaudelta, ja ymmärrän sen vatvomisen juuri niin, ettei olla varmoja yhteensopivuudesta.
Sinkkuna eri miehiä tapaillessani tiesin kyllä jo about ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, ettei tästä mitään ihmeellistä tule. Silti jos oli mukavaa eikä miehessä sinänsä mitään vikaa, sitä saattoi jatkaa tapailua jonkin aikaa esim. läheisyyden ja seksin vuoksi. Karusti sanottuna "parempaa odotellessa", mutta eihän sitä siinä vaiheessa tiedä, osuuko sellainen onni ikinä kohdalle. Deittailukulttuuri nykyään on mielestäni jokseenkin kamalaa ja tällaista esiintyy suht paljon. Vaikea sanoa, onko ap:n tapauksessa kyse tästä vai oikeasti työesteistä.
Ja teidän kaltaisenne kirjoittavat tänne palstalle aloituksia joihin ei voi vastata muuta kuin "miksi helvetissä teit lapsia tai muutit yhteen kyseisen miehen kanssa". Ei se ole mitään ylianalysointia jos haluaa tutustua ihmiseen, on naiivia olettaa että tuollaisessa seuranhakutilanteessa ihminen olisi 100% rehellinen eikä vähintäänkin kaunistele asioita. Jos nyt tästä lähdetään niin mutuilisin kyllä että parisuhteet joissa esimerkiksi seurustellaan ennen naimisiinmenoa ja lapsia vaikka 5-10 vuotta kestävät pitempään kuin ne joissa mennään intuitiolla ja hankitaan koko yhteinen elämä 6kk-2 vuoden seurustelun jälkeen. Ihmekö kun nykyisin näitä "minun, sinun ja meidän lapset" -perheitä on niin tolkuttomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on käynyt tismalleen samalla lailla kun ap ekassa viestissään kertoi. Vaikea se on lähteä noin lyhyen ajan jälkeen, "jos se muuttaakin mielensä", "ehkä tästä sittenkin vielä jotain tulee" yms. Mutta pakko lähteä. Omien kokemusteni perusteella mies ei tule muuttamaan mieltään.
Eihän epävarmuuden muuttuminen varmuudeksi ole mitään mielensä muuttamista.
Ap täällä taas!
Kaikki kommentit on aikalailla just niitä kahta mielipidettä, joita ite pyörittele; miks stressaan näin aikasin kun pitäs vaan nauttia, tai sitten pitäs pistää stoppi tälle jos oonkin miehelle vaan väliaikasta ajanvietettä sitä parempaa odotellessa.
Mutta sen voin sanoa, että mä en kyllä oo takertujatyyppi. Oon myös itse tosi kiireinen töissäni (tällä hetkellä kiireisempi kuin tämä mies) ja arvostan sitä, että ihminen haluaa menestyä ja sillä on tavoitteita työelämässä. Mutta kiireistäni huolimatta voin sanoa, että jos oikeanlaisen tyypin tapaan ja häneen tutustun kunnolla, pystyisin yhdistämään työn ja parisuhteen jos niin haluan. Ja vaikka rakastankin työtäni, se ei oo koskaan ollut eikä tule olemaan mulle numero 1 mun elämässä; eli ehkä ollaan vaan erilaisia tässä.
Ja tiedän että kahden viikon jälkeen tuollaisen kysely tuntuu hullulta, mutta en siis esittänyt asiaa tyylillä "nyt määritellään meidän suhde!!" vaan ennemminkin että mitä hän etsii elämässä just nyt ja tulevaisuudessa. Vähän niinkuin miehet kysyy tinderissä avauksena että "mitä sä haet tinderistä?", eli seksiä vai suhdetta :D
Syy, miksi nyt haluan jotain, josta voisin edes jollain tasolla ajatella että siinä ois mahdollisuudet johonkin pidempikestoseen, on se, että parin vuoden sinkkuilun ja useiden lyhyiden, kevyiden suhteiden (jotka on siis ollu mulle todella fine) jälkeen on mulle nyt tullut olo että haluisin vaan vihdoin jotain pysyvää. Ja vaikka nautinkin sinkkuelämästä ihan täysillä aikansa, tiedän että oon enempi parisuhdeihminen (viimesin parisuhde kesti siis lähemmäs 10 vuotta).
En tiedä edes mitä vastausta tässä haen, joskus sitä vaan tekee asioista liian monimutkasia! :D mutta kiva kuulla teidän mielipiteitä vaikka tiedän että osalle kuullostankin ihan mielipuoli-takertujalta :D Ehkä mä kuitenkin katson tätä juttua fiiliksen mukaan ja pidän silmät auki muille mahdollisuuksille niinkuin ehkä tää mieskin tekee :) ja yritän olla ihastumatta liikaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen puhunut muutamille miehille vähän samalla lailla kuin ap:n tapaama mies ap:lle. Tilanteissa, joissa olen tykästynyt mieheen, viihtynyt hänen seurassaan, tykännyt miehen persoonasta, kokenut että meillä riittää hyvin juttua yhdessä ja on hauskaa jne, MUTTA en ole kuitenkaan kokenut, että tässä on elämäni mies eli en ole ihastunut täysillä. Syyt sille ovat olleet eri joka kerta, mutta jotain olennaista on puuttunut kuitenkin. Kerran koin, että mies yrittää turhan omapäisesti toteuttaa itse suunnittelemaansa tulevaisuuden kaavaa, ja minun tulevaisuuden toiveilla ei ole siinä sijaa. Kerran taas en kokenut meidän välillä olevan riittävän kovaa seksuaalista himoa. Kerran taas koin että työ ja harrastukset tuntuvat tärkeämmiltä juuri nyt kuin kyseinen mies. Totuus on kuitenkin joka kerta pohjimmiltaan ollut se, että en ihastunut riittävän paljon vaikka ihastuin vähän. Olen kuitenkin "roikottanut" noita miehiä jonkunlaisessa kevytsuhteessa (en ole halunnut tapailla muita) koska olen toivonut, että tunteeni jotenkin syvenisi tai himo lisääntyisi. Pohjimmiltaan olen kuitenkin tiennyt, että niin ei varmaan tule käymään ja olen ollut "silmät auki" kaikille vastaantuleville miehille samalla, eräällä lailla haku jäänyt päälle vaikka en olekaan käynyt muiden kanssa treffeillä tms.
Sitten kohtasin miehen, jonka kanssa minulle tuli OLO, että tämän kanssa haluan olla ja tämän kanssa haluan jäädä. Hänessä oli useita "vikoja", hän oli jopa paperilla "huonompi" kuin ne joita tapailin aiemmin eli mitään täydellisyyttä en etsinyt enkä halunnut. Mutta hänen kanssaan minulla oli vahva tunne siitä, että olen vihdoin tullut kotiin. Kuuntelin tuota tunnettani ja heittäydyin täysillä tutustumiseen hänen kanssaan, enää ei tehnyt mieli vilkuilla sivuille. Ja minulla oli kiireinen työ, se ei haitannut. Eli sanoisin, että ap:n tapaamalla miehellä ei ole tullut sellaista oloa, että ap on se oikea, vaikka mies varmasti pitää ap:sta todella paljon.
Joo juuri näin! Kun tapasin mieheni, se oli (kliseisesti) selvää ensimmäisestä illasta alkaen, vaikkei silloin tietenkään mitään rakkautta tunnustettu. Ihmettelen suuresti näitä, jotka tapailevat kuukausitolkulla ja haluavat tutustua ja analysoida ja pohtia kaiken aiiiivan juurta jaksain ennen kuin osaavat päättää, alkavatko seurustelemaan kyseisen ihmisen kanssa. Ei kuulosta kovin romanttiselta eikä miltään suurelta rakkaudelta, ja ymmärrän sen vatvomisen juuri niin, ettei olla varmoja yhteensopivuudesta.
Sinkkuna eri miehiä tapaillessani tiesin kyllä jo about ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, ettei tästä mitään ihmeellistä tule. Silti jos oli mukavaa eikä miehessä sinänsä mitään vikaa, sitä saattoi jatkaa tapailua jonkin aikaa esim. läheisyyden ja seksin vuoksi. Karusti sanottuna "parempaa odotellessa", mutta eihän sitä siinä vaiheessa tiedä, osuuko sellainen onni ikinä kohdalle. Deittailukulttuuri nykyään on mielestäni jokseenkin kamalaa ja tällaista esiintyy suht paljon. Vaikea sanoa, onko ap:n tapauksessa kyse tästä vai oikeasti työesteistä.
Olen se jolle vastasit. Se mies, jonka kanssa sitten vakiinnuin (ja jonka kanssa olen edelleen) oli sellainen, että hänen kanssaan oli selvää ensimmäisistä treffeistä alkaen, että tässä on nyt se juttu, ja se oli molemmille selvää. Ei siitä ääneen puhuttu, eikä kumpikaan varmasti rakastunut heti ekoilla treffeillä, mutta jotenkin ilmiselvästi vain molemmilla kolahti heti niin paljon, että kumpikin tiesi. Tiesi itsestään ja siitä toisesta, että tämä on nyt se. Ja tähän haluaa jäädä. Eikä kumpikaan joutunut epävarmana arvuuttelemaan, että onkohan tuo toinen nyt oikeasti riittävän kiinnostunut minusta. Ja hänen kanssaan ei koskaan sovittu, että ei tapailla muita tai että seurustellaan, kumpikaan ei ottanut sellaista koskaan puheeksi, eikä ole vieläkään ottanut, vaikka ollaan asuttukin jo pitkään yhdessä :) . Eikä edes edetty mitenkään hirveän nopeasti, mutta edettiin kuitenkin. Molemmat vaan tiesi ja luotti että tästä se nyt lähtee ja jotenkin intuitiivisesti oli varma, että toinen ei enää halua tapailla muita.
Siis komppaan edelleen aivan täysin :) Kaikesta ei todella tarvitse ääneen sopia, kun molemmat vain "tietävät". Siis mehän olemme jo naimisissakin, mutta emme ole ikinä sopineet seurustelevamme, se oli ihan itsestään selvää. Emme myöskään muuttaneet nopeasti yhteen tai muutenkaan edenneet sinänsä vauhdilla, kaikki on edennyt hirveän luontevasti ilman juurikin tuota mainitsemaasi arvuuttelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on kokemusta kahdesta pitkästä parisuhteesta? +/- 10v. Molemmilla kerroilla oli heti tunne, että tämän miehen kanssa on hyvä olla.
Nyt jälleen sinkku parin vuoden ajan. Jokunen tapaaminen johtamatta mihinkään. En ala suhteeseen vain siksi, että kuuluu olla suhde. Jos vetovoima välillä ontuu heti alussa, on ihan kiusaa jäädä odottelemaan. Paljon mieluummin olen yksin .
Totta. Mutta vetovoima voi olla hyvinkin vahva, vaikka ei ole parin viikon tuntemisen jälkeen mitään takeita, onko henkilö sellainen, jonka kanssa haluaisi mitään vakavampaa suhdetta. Vetovoima on vetovoimaa ja se ei riitä, jos toisessa ei ole parisuhteelta edellyttämiään ominaisuuksia. Vetovoimaa voi tuntea hyvin moniin ihmisiin, mutta vain harvan kanssa haluaa parisuhteen.
Ehkä tässä nyt vetovoimalla kuitenkin yritettiin kuvata tilannetta, jossa kaikki asiat toisen kanssa vaan natsaa. Näin ymmärsin. Ja se on eri asia kuin tuo mainitsemasi.
Parissa viikossa eikä parissa kuukaudessakaan voi tietää, että kaikki asiat toisen kanssa vaan natsaa. Tuossa vaiheessa toista katsotaan vielä ruusunpunaisten lasien läpi, puolet nähdystä on omaa unelmointia ja toisen virheitä ei haluta nähdä lainkaan tai ajatellaan, että kyllä se muuttuu juuri sellaiseksi kuin haluan. Ei olla vielä riidelty kertaakaan kunnolla, ei olla nähty toista stressaantuneena, ei tiedetä vielä yhtään, millaisia luonteepiirteitä toisesta vielä ilmeneekään, kun kuherteluvaihe (jossa näytetään itsestään vain ne kaikista parhaimmat puolet) on ohi ja toisessa olevat pienet negatiiviset asiat alkavat ärsyttää.
Jatka hyvä nainen elämääsi eteen päin. Miksi pilata hyvin alkanutta suhdetta kyselemällä suhteen tilaa jo kahden viikon jälkeen. Antaa ajan kulua ja siitä mukavasta seurasta voi nauttia keskittymällä siihen hetkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on kokemusta kahdesta pitkästä parisuhteesta? +/- 10v. Molemmilla kerroilla oli heti tunne, että tämän miehen kanssa on hyvä olla.
Nyt jälleen sinkku parin vuoden ajan. Jokunen tapaaminen johtamatta mihinkään. En ala suhteeseen vain siksi, että kuuluu olla suhde. Jos vetovoima välillä ontuu heti alussa, on ihan kiusaa jäädä odottelemaan. Paljon mieluummin olen yksin .
Totta. Mutta vetovoima voi olla hyvinkin vahva, vaikka ei ole parin viikon tuntemisen jälkeen mitään takeita, onko henkilö sellainen, jonka kanssa haluaisi mitään vakavampaa suhdetta. Vetovoima on vetovoimaa ja se ei riitä, jos toisessa ei ole parisuhteelta edellyttämiään ominaisuuksia. Vetovoimaa voi tuntea hyvin moniin ihmisiin, mutta vain harvan kanssa haluaa parisuhteen.
Ehkä tässä nyt vetovoimalla kuitenkin yritettiin kuvata tilannetta, jossa kaikki asiat toisen kanssa vaan natsaa. Näin ymmärsin. Ja se on eri asia kuin tuo mainitsemasi.
Parissa viikossa eikä parissa kuukaudessakaan voi tietää, että kaikki asiat toisen kanssa vaan natsaa. Tuossa vaiheessa toista katsotaan vielä ruusunpunaisten lasien läpi, puolet nähdystä on omaa unelmointia ja toisen virheitä ei haluta nähdä lainkaan tai ajatellaan, että kyllä se muuttuu juuri sellaiseksi kuin haluan. Ei olla vielä riidelty kertaakaan kunnolla, ei olla nähty toista stressaantuneena, ei tiedetä vielä yhtään, millaisia luonteepiirteitä toisesta vielä ilmeneekään, kun kuherteluvaihe (jossa näytetään itsestään vain ne kaikista parhaimmat puolet) on ohi ja toisessa olevat pienet negatiiviset asiat alkavat ärsyttää.
On totta, että parissa viikossa ei voi tietää varmaksi, että kaikki natsaa. Ja jos tuntuu, että kaikki natsaa, niin kuukauden päästä voi osoittautua, että ei natsaakaan.
Mutta: jos parissa viikossa tuntuu, että EI natsaa, niin kyllä se niin yleensä sitten jatkossakin on. Parin viikon aikana pystyy sanomaan, että tämä ei nyt ole se elämäni suhde. Vaikka ei voisikaan sanoa varmaksi, että tämä on nyt se elämäni suhde. Ei ei muutu kylläksi, mutta kyllä saattaa muuttua eiksi.
Enemmän minua tässä epäilyttää AP:n motiivit, jos hän ei juurikaan ota yhteyttä vaan jättää sen miehelle. Ja jos jo kahden viikon jälkeen haluaa pysyvää sitoutumista, niin ihmettelisin kyllä mikä koira siihen on haudattuna. Onko ap läheisriippuvainen, asunnon tarpeessa vai mikä on?