Onko täällä muita herkästi töistä ahdistuvia/uupuvia? Tuntuu, että en selviä työelämästä :o! Mikä auttaisi jaksamaan?

Vierailija kirjoitti:

Esimies kirjoitti:

Minusta taas tuntuu, että monet uupuvat, koska odotukset ovat alun perinkin liian korkealla. Nykytyontekijöille ei vaan riitä 'tavallinen' meno vaan pitää olla urakehitystä, mindfulnessia, tasapaino yksityiselämän kanssa, joustavuutta jne.

Näen usein ihmisiä joille mikään ei vaan riitä. Pitää olla enemmän ja enemmän. Oma elämä on hakusessa ja siksi ei mihinkää työhönkään olla tyytyväisiä koskaan. Ja joo, olen toiminut esimiehenä viisitoista vuotta ja yhä vaikeampaa on saada alaisista sitä tulosta, kun ollaan sairaslomalla ja vanhempainlomalla ja uupumuslomalla ja osa-aikaisena masennuksen vuoksi.

Huolestuttaa, kuka ne duunit loppujen lopuksi tekee.

Itselleni työ toki tuo sisältöä päiviini, muttei ole ainoa elämän sisältö. Monilla ihmisillä vastoinkäymisten sietokykykin on heikentynyt ja pienikin konflikti vie sairaslomalle.

Ei riitä "tavallinen meno" vaan pitää olla "tasapaino yksityiselämän kanssa... Mikä tavallinen meno se on että pahimmillaan 9 tuntia tuijotetaan ruutua ja tehdään töitä joiden teko tosissaan ei lisää yhteiskunnassa hyvinvointia mitenkään? Sellaista nykypäivän semiturhaa korporaatiotyöskentelyä ja meuhkaamista. Iso osa töistä on sellaisia että niiden perässä voitaisiin stressata vähän vähemmänkin ja asiat sujuisivat kyllä. Ihminen on vuosisatoja tehnyt töitä ja vaivannut päätään jotta arjen puurtaminen ja selviytyminen olisi helpompaa. Ja mikä on tulos? Moni uupuu joidenkin hemmetin powerpointtien ääreen! Vähemmästäkin miettii, onko tätä ainokaista elämää järkeä viettää näin.

Mutta, olen silti sitä mieltä että jokaisen olisi mahdollisuuksien rajoissa hyvä itse kerätä elämiseensä tarvittavat varat. (Jos puoliso tai joku muu yksityishlö vapaaehtoisesti kustantaa niin hyvähän se, mutta ei loputtomiin verovaroilla elelyä.) Ja jos töihin on lupautunut, töitä pitää tehdä työnantajan antamissa rajoissa, ja ongelmatilanteissa puhua esimiesten kanssa. Mutta ei kannata jäädä tuleen makaamaan, lusmuilla töissä ja nuokkua vuodesta töiseen, vaan pitää eri tavoin etsiä keinoja parantaa omaa työelämää tai vaikka vapaa-aikaa.

Niin, en tiedä millaiseen työhön viittaat mutta tosiasiahan on että ei kannata jäädä tosiaankaan sinne tuleen makaamaan, vaan vaikka vaihtaa ammattia.Itse olen vaihtanut ammattia pari kertaa ja se on ollut hyvä ratkaisu. Sitä en vaan itse ymmärrä että valitetaan vuodesta toiseen ja syytetään kaikkia muita siitä, että omassa elämässä ei tapahdu mitään, ei olla tyytyväisiä jne....sitten pitää varmaan miettiä että mikä tekee tyytyväiseksi ja pyrkiä sitä kohti, mutta todella monilla ihmisillä tuntuu tämäkin olevan hukassa, haluataan kaikkea mutta itse ei olla valmiita panostamaan juuri mitään. Ja jos haluaa tyon josta ei makseta niin isoa palkkaa, sitten pitää olla valmis tinkimään elintasosta ja luopumaan asioista. Mutta sitä en ymmärrä, että mangutaan että ei olla tyytyväisiä, ja sitten vanutaan siellä tyopaikalla vuodesta toiseen. Sellaisia ihmisiä ei edes ole kiva johtaa, tiedän kokemuksesta. Motivoi siinä sitten kun toista ei kiinnosta oikeasti mikään paitsi Netflixin katseleminen....

Ohhoh, onpas meitä paljon. Olen kuvitellut olevani ainoa, kun en muita ole kohdannut. Olen yli 30-vuotias ja pisin täysaikainen työsuhteeni on kestänyt alle puoli vuotta. Koulutuksia löytyy useammalta alalta, mutta jännitän virheitä niin kovasti... Aivot jäätyy ihan täysin. En myöskään pysty esim. ajamaan autoa. Pitkä historia mm. vaikean depression ja anoreksian kanssa ja juuret arvatenkin siellä lapsuudessa.

Nyt kuitenkin jo useamman vuoden on mennyt paremmin. Löysin rakastavan puolison ja aloin taipua sille tosiasialle, ettei minun tarvitse olla samanlainen kuin kaikki muut. Luovuin kaikki tai ei mitään -ajattelusta ja työskentelen nykyään keikkatyössä osa-aikaisesti. Pitkät lomat myös jolloin ei mitään tuloja, mutta elätän itseni ja on tämä sen arvoista.

Vieläkin tulee kausia kun soimaan itseäni laiskuudesta ja kahmin liikaa töitä, mutta aina se kostautuu uupumisena ja tilttaamisena. Kiitos tästä ketjusta! Tunnen olevani vähemmän rampa yksisarvinen.

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä pärjäätte osa-aikaisen palkalla? Jos on asuntolainaa yms. Palkka kun reilu 2000€/kk niin eipä paljoo varaa ois olla osa-aikaisena :(

Ap

No kun on niin pienet menot.

T.Osa-aika Kerrossiivooja

Ihmiset ovat keksineet vaikka mitä vimpaimia ja vempaimia ja mutta silti me tehdään enemmän töitä kuin eläimet elääksemme. Jokin ei natsaa.

Esimies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimies kirjoitti:

Minusta taas tuntuu, että monet uupuvat, koska odotukset ovat alun perinkin liian korkealla. Nykytyontekijöille ei vaan riitä 'tavallinen' meno vaan pitää olla urakehitystä, mindfulnessia, tasapaino yksityiselämän kanssa, joustavuutta jne.

Näen usein ihmisiä joille mikään ei vaan riitä. Pitää olla enemmän ja enemmän. Oma elämä on hakusessa ja siksi ei mihinkää työhönkään olla tyytyväisiä koskaan. Ja joo, olen toiminut esimiehenä viisitoista vuotta ja yhä vaikeampaa on saada alaisista sitä tulosta, kun ollaan sairaslomalla ja vanhempainlomalla ja uupumuslomalla ja osa-aikaisena masennuksen vuoksi.

Huolestuttaa, kuka ne duunit loppujen lopuksi tekee.

Itselleni työ toki tuo sisältöä päiviini, muttei ole ainoa elämän sisältö. Monilla ihmisillä vastoinkäymisten sietokykykin on heikentynyt ja pienikin konflikti vie sairaslomalle.

Ei riitä "tavallinen meno" vaan pitää olla "tasapaino yksityiselämän kanssa... Mikä tavallinen meno se on että pahimmillaan 9 tuntia tuijotetaan ruutua ja tehdään töitä joiden teko tosissaan ei lisää yhteiskunnassa hyvinvointia mitenkään? Sellaista nykypäivän semiturhaa korporaatiotyöskentelyä ja meuhkaamista. Iso osa töistä on sellaisia että niiden perässä voitaisiin stressata vähän vähemmänkin ja asiat sujuisivat kyllä. Ihminen on vuosisatoja tehnyt töitä ja vaivannut päätään jotta arjen puurtaminen ja selviytyminen olisi helpompaa. Ja mikä on tulos? Moni uupuu joidenkin hemmetin powerpointtien ääreen! Vähemmästäkin miettii, onko tätä ainokaista elämää järkeä viettää näin.

Mutta, olen silti sitä mieltä että jokaisen olisi mahdollisuuksien rajoissa hyvä itse kerätä elämiseensä tarvittavat varat. (Jos puoliso tai joku muu yksityishlö vapaaehtoisesti kustantaa niin hyvähän se, mutta ei loputtomiin verovaroilla elelyä.) Ja jos töihin on lupautunut, töitä pitää tehdä työnantajan antamissa rajoissa, ja ongelmatilanteissa puhua esimiesten kanssa. Mutta ei kannata jäädä tuleen makaamaan, lusmuilla töissä ja nuokkua vuodesta töiseen, vaan pitää eri tavoin etsiä keinoja parantaa omaa työelämää tai vaikka vapaa-aikaa.

Niin, en tiedä millaiseen työhön viittaat mutta tosiasiahan on että ei kannata jäädä tosiaankaan sinne tuleen makaamaan, vaan vaikka vaihtaa ammattia.Itse olen vaihtanut ammattia pari kertaa ja se on ollut hyvä ratkaisu. Sitä en vaan itse ymmärrä että valitetaan vuodesta toiseen ja syytetään kaikkia muita siitä, että omassa elämässä ei tapahdu mitään, ei olla tyytyväisiä jne....sitten pitää varmaan miettiä että mikä tekee tyytyväiseksi ja pyrkiä sitä kohti, mutta todella monilla ihmisillä tuntuu tämäkin olevan hukassa, haluataan kaikkea mutta itse ei olla valmiita panostamaan juuri mitään. Ja jos haluaa tyon josta ei makseta niin isoa palkkaa, sitten pitää olla valmis tinkimään elintasosta ja luopumaan asioista. Mutta sitä en ymmärrä, että mangutaan että ei olla tyytyväisiä, ja sitten vanutaan siellä tyopaikalla vuodesta toiseen. Sellaisia ihmisiä ei edes ole kiva johtaa, tiedän kokemuksesta. Motivoi siinä sitten kun toista ei kiinnosta oikeasti mikään paitsi Netflixin katseleminen....

Mä ainakin valitan koska en voi tehdä mitään jotta tilanteeni oleellisesti paranisi. Olen siis työkyvytön enkä tiedä paraneeko tilanne koskaan. Ei minua enää jaksa kiinnostaakaan muu kuin Netflixin katseleminen mutta työssäkäynnillä saisi enemmän rahaa, epäilemättä kuitenkaan kovin hyvää työtä en pysty tai tule saamaan joten ei voi muuta tehdä kuin valittaa.

Esimies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimies kirjoitti:

Minusta taas tuntuu, että monet uupuvat, koska odotukset ovat alun perinkin liian korkealla. Nykytyontekijöille ei vaan riitä 'tavallinen' meno vaan pitää olla urakehitystä, mindfulnessia, tasapaino yksityiselämän kanssa, joustavuutta jne.

Näen usein ihmisiä joille mikään ei vaan riitä. Pitää olla enemmän ja enemmän. Oma elämä on hakusessa ja siksi ei mihinkää työhönkään olla tyytyväisiä koskaan. Ja joo, olen toiminut esimiehenä viisitoista vuotta ja yhä vaikeampaa on saada alaisista sitä tulosta, kun ollaan sairaslomalla ja vanhempainlomalla ja uupumuslomalla ja osa-aikaisena masennuksen vuoksi.

Huolestuttaa, kuka ne duunit loppujen lopuksi tekee.

Itselleni työ toki tuo sisältöä päiviini, muttei ole ainoa elämän sisältö. Monilla ihmisillä vastoinkäymisten sietokykykin on heikentynyt ja pienikin konflikti vie sairaslomalle.

Ei riitä "tavallinen meno" vaan pitää olla "tasapaino yksityiselämän kanssa... Mikä tavallinen meno se on että pahimmillaan 9 tuntia tuijotetaan ruutua ja tehdään töitä joiden teko tosissaan ei lisää yhteiskunnassa hyvinvointia mitenkään? Sellaista nykypäivän semiturhaa korporaatiotyöskentelyä ja meuhkaamista. Iso osa töistä on sellaisia että niiden perässä voitaisiin stressata vähän vähemmänkin ja asiat sujuisivat kyllä. Ihminen on vuosisatoja tehnyt töitä ja vaivannut päätään jotta arjen puurtaminen ja selviytyminen olisi helpompaa. Ja mikä on tulos? Moni uupuu joidenkin hemmetin powerpointtien ääreen! Vähemmästäkin miettii, onko tätä ainokaista elämää järkeä viettää näin.

Mutta, olen silti sitä mieltä että jokaisen olisi mahdollisuuksien rajoissa hyvä itse kerätä elämiseensä tarvittavat varat. (Jos puoliso tai joku muu yksityishlö vapaaehtoisesti kustantaa niin hyvähän se, mutta ei loputtomiin verovaroilla elelyä.) Ja jos töihin on lupautunut, töitä pitää tehdä työnantajan antamissa rajoissa, ja ongelmatilanteissa puhua esimiesten kanssa. Mutta ei kannata jäädä tuleen makaamaan, lusmuilla töissä ja nuokkua vuodesta töiseen, vaan pitää eri tavoin etsiä keinoja parantaa omaa työelämää tai vaikka vapaa-aikaa.

Niin, en tiedä millaiseen työhön viittaat mutta tosiasiahan on että ei kannata jäädä tosiaankaan sinne tuleen makaamaan, vaan vaikka vaihtaa ammattia.Itse olen vaihtanut ammattia pari kertaa ja se on ollut hyvä ratkaisu. Sitä en vaan itse ymmärrä että valitetaan vuodesta toiseen ja syytetään kaikkia muita siitä, että omassa elämässä ei tapahdu mitään, ei olla tyytyväisiä jne....sitten pitää varmaan miettiä että mikä tekee tyytyväiseksi ja pyrkiä sitä kohti, mutta todella monilla ihmisillä tuntuu tämäkin olevan hukassa, haluataan kaikkea mutta itse ei olla valmiita panostamaan juuri mitään. Ja jos haluaa tyon josta ei makseta niin isoa palkkaa, sitten pitää olla valmis tinkimään elintasosta ja luopumaan asioista. Mutta sitä en ymmärrä, että mangutaan että ei olla tyytyväisiä, ja sitten vanutaan siellä tyopaikalla vuodesta toiseen. Sellaisia ihmisiä ei edes ole kiva johtaa, tiedän kokemuksesta. Motivoi siinä sitten kun toista ei kiinnosta oikeasti mikään paitsi Netflixin katseleminen....

Pohjimmiltaan ollaan samaa mieltä siis! Tosin uuden työn löytäminen ei ole nykyään helppoa, mutta Netflix-vanuttaminen ei kyllä auta asiaa.

No mitä se työn vaihtaminen auttaa jos ei keksi sinänsä vikaa tai ei ole suunnitelmaa, että mitä sitä sitten alkais tekemään. Nyt on sinänsä hyvä kun on iso firma eli ei tarvitse kestää sen ajatuksen kanssa, että joku toinen (yksittäinen hlö/pienryhmä) paiskii munkin duunit jos on pois. Saikkua kertyy väkisellä joskus, esim. pääkivun takia kyllä on vuosittain tullut muutamia kertoja jne kun ei vaan pysty olemaan töissä :(. Pienessä firmassa olisi varmaan vielä vaikeampaa.

Ap

Voi ei. Tää tuli jotenkin niin ku tilauksesta. Siis ihan samoja ajatuksia ja fiiliksiä itsellä työelämästä. Jotenkin kokee olevansa liian erilainen ja väsyy helposti. Nimenomaan se sosiaalisuus väsyttää ja muut ihmiset ja se että ei koe olevansa itse sellainen, joka heittää juttua tikusta ja vitsailee ja aina sosiaalisella päällä. Heti jos on enemmän kuin kolme ihmistä nii vetää ihan tuppisuuksi. Sitte on vain vaivaantunu ja miettii mitäköhä nuo muut aattelee minusta. Menee jotenkin lukkoon ja ei pysty oleen rennosti. Koko ajan on vähän epäileväinen ja miettii liikaa. Sit väsyttääki ja työpäivän jälkeen vaan makaa himassa. Vaikee keskittyy töissäki välil ku miettii vaa ummet ja lammet ja arvostelee itseään ja miettii mite helppoo ois olla ns.tavallinen. Joku kirjotti täällä et jotenki ei osaa olla puoliteholla vaa on joka tilanteessa nii intensiivisesti ja rekisteröi kaikki vilkaisut ja äänensävyt. Sit oikee nauttii ku tietyt työkaverit lähtee aiemmin kotiin ja tietää et saa olla rauhassa. Mut joo yllätti kyl että meitä on näin paljo. Luulin et kaikki on sellasii sosiaalisia perhosia ja työelämä iha pala kakkua. :D

Varmaan moni tällainen ihminen ryhtyy taiteilijaksi tms jolloin työt on projektiluontoisia ja voi usein valita ihmisetkin kenen kanssa töitä tekee, harmi vain ettei itsellä ole mitään erityisempiä lahjoja mihinkään..

Minä olen ratkaissut asian tekemällä osittaista työaikaa. Työputken jälkeen pitkä vapaa, jolloin voi tehdä omia juttuja, työpäivän jälkeinen aika kun menee makaamiseen kun en palaudu.

Onneksi olen lapseton, en jaksa puhua mitään työpäivän jälkeen. Pahimpaan ajatusten kiertoon esim värityskirja tai tiivistunnelmainen leffa, urheilu varmaan auttaisi muttei innosta. Koska lenkilläkin joutuu ajattelemaan...

Vierailija kirjoitti:

Voi ei. Tää tuli jotenkin niin ku tilauksesta. Siis ihan samoja ajatuksia ja fiiliksiä itsellä työelämästä. Jotenkin kokee olevansa liian erilainen ja väsyy helposti. Nimenomaan se sosiaalisuus väsyttää ja muut ihmiset ja se että ei koe olevansa itse sellainen, joka heittää juttua tikusta ja vitsailee ja aina sosiaalisella päällä. Heti jos on enemmän kuin kolme ihmistä nii vetää ihan tuppisuuksi. Sitte on vain vaivaantunu ja miettii mitäköhä nuo muut aattelee minusta. Menee jotenkin lukkoon ja ei pysty oleen rennosti. Koko ajan on vähän epäileväinen ja miettii liikaa. Sit väsyttääki ja työpäivän jälkeen vaan makaa himassa. Vaikee keskittyy töissäki välil ku miettii vaa ummet ja lammet ja arvostelee itseään ja miettii mite helppoo ois olla ns.tavallinen. Joku kirjotti täällä et jotenki ei osaa olla puoliteholla vaa on joka tilanteessa nii intensiivisesti ja rekisteröi kaikki vilkaisut ja äänensävyt. Sit oikee nauttii ku tietyt työkaverit lähtee aiemmin kotiin ja tietää et saa olla rauhassa. Mut joo yllätti kyl että meitä on näin paljo. Luulin et kaikki on sellasii sosiaalisia perhosia ja työelämä iha pala kakkua. :D

En tiedä minkä tyyppisessä työssä olet, mutta minulle kaikkein kuluttavimpia ovat olleet paikat, joissa on paljon aikaa työntekijöiden keskinäiselle juoruamiselle ja kahvihuoneessa istumiselle. Nykyisessä on suotavaa viettää asiakkaiden (eli potilaiden) kanssa mahdollisimman paljon aikaa ja siitä minä nautin. Pidän yleensä kahvitaukoni eri aikaan kuin muut työntekijät, heidän kanssaan toki juttelen kansliassa työasiat ja muutenkin ollaan ystävällisissä small talk-väleissä, mutta en ole liittynyt juorukerhoihin tai kertonut yksityiselämästäni juurikaan. Pidän kyllä työkavereistani! Noina yksinäisinä kahvitteluhetkinä saan vähän hengähtää ja potilastyössä saan olla työroolissa, mikä tuntuu säästävän sosiaalista energiaani.

Niin tuttuja ajatuksia teillä kaikilla. Ihmettelen, miten sitä jaksaa eläkeikään. Tällä viikolla olen lenkkeillyt ja meditoinut, mikä on auttanut jännittyneeseen kroppaan ja kiertäviin ajatuksiin. Aikaa on kulunut pohtiessa, mitä alaa sitten seuraavaksi... Päiväkotityössä tuntuu, että saa olla jatkuvasti arvosteltavana. Lasten kanssa uupuu ihan tarpeeksi hyvin, mutta sitten pitäisi kohdata vielä työkavereiden arvostelu sekä "rentoutumishetket" kahvihuoneessa. Olen ihan fiksu. Loogisen päättelykyvyn puolesta pärjäisin hyvin muissakin hommissa, mutta tässä on saanut kantapään kautta oppia, että sosiaaliset taidot eivät ole vahvuuteni. Kummallista kyllä, saan hyvän kontaktin pienimpiin lapsiin...

Vierailija kirjoitti:

Varmaan moni tällainen ihminen ryhtyy taiteilijaksi tms jolloin työt on projektiluontoisia ja voi usein valita ihmisetkin kenen kanssa töitä tekee, harmi vain ettei itsellä ole mitään erityisempiä lahjoja mihinkään..

Mä olen tehnyt nämä valinnat eli työskentelen taiteilijana, mutta se on oikeasti tosi paljon rankempaa, mitä ihmiset tajuaa.

En lukenut kaikkia sivuja, mutta olen huomannut samanlaisia ajatuksia itselläni varsinkin sen kanssa, etteivät työt maistu samassa paikassa ainakaan puolta vuotta pitempään - ensin on kivaa kun on saanut töitä ja kaikki on uutta. Itse olen päässyt tästä kuitenkin osittain pois niin, että olen aloittanut työn ulkopuolella sellaisia mielekkäitä harrastuksia, jotka pyörivät päässä töissäkin ja päivät menevät nopeasti tätä harrastusta "rahoittaessa". Kun on tavoitteita, päivät menevät nopeammin. Lisäksi työssä jaksamiseen auttaa se, että jatkuvasti opettelen jotain uusia asioita ja tehtäviä ja vuorot vaihtuvat mahdollisimman paljon (joka päivä vähän eri homma seitsemästä vaihtoehdosta). Sellainen jatkuva opiskelu on pitänyt minut virkeänä - sopivassa suhteessa tietenkin, sillä stressaan uusia asioita - mutta silti se auttaa jaksamaan lopulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän itsestäni varmasti etten pystyisi käymään töissä kun mulle tulisi heti noita oireita. Olin yhdessä helpossa tehtävässä harjoittelussa monta kuukautta ja joka päivä jännitti mennä töihin, koska mulla on sosiaalinen ahdistus. Sitten olin kaikki illat tosi väsynyt ja nukuinnpaljon, ei siinä juuri jäänyt mitään vapaa-aikaa tehdä oikein mitään.

Sitten jos siinä on lapsi vielä niin päälle tarhaan viemiset ja hakemiset.. Ja sitten miten siinä päivän päätteeksi pystyy muka täysillä olemaan läsnä lapsen kanssa?! En kyllä ymmärrä miten jotkut pystyy.

Älä vaan soimaa itseäsi siitä ettet jaksa. Itse tein niin kunnes tajusin että ihmiset ovat psyykkiseltä rakenteeltaan ja jaksamiseltaan erilaisia. Itse olen herkästi ahdistuva ja uupuva. Taustalla traumaattinen lapsuus joka on jo lähtökohtaisesti muovannut aivoja tietynlaisiksi.

En ole tuo kirjoittaja, mutta täytyy sanoa että itseään on vaikea olla soimaamatta. Jokapuolelta tulee viestiä siitä kuinka on "loinen" ja vastuussa valtion rahaongelmista jos on työttömänä. Vaikka oikeasti rehellisesti yrittää parhaansa ja vähän yli. Itselläkin on traumaattinen lapsuus takana. Ja sen taustalla henkistä väkivaltaa käyttävä isä. Nyt se sama isä painostaa taustalla että miksi en jo saa kunnon töitä hankittua. :/

Siis mitä? Kuka sanoo että mielenterveysongelmainen on loinen? Siitähän tässä on kyse, mielenterveyden ongelmasta. Valitettavasti tässä vaihtoehdot on lopettaa työn tekeminen, tehdä vähemmän töitä tai sitten opetella kestämään rankka työ tai vaihtoehtoisesti puoliteholla tekeminen. Mielenterveysongelmat on vähän sellaisia että ne ei mene mihinkään ilman kovaa työtä. Ja kova työ itsensä eteen tuntuu aina tosi pahalta kunnes vihdoin tuntuu paremmalta. Kokemusta on. Ahdistus on vielä siitä pirullinen että mitä enemmän sitä odottaa ja pelkää sitä varmemmin se tulee.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen myös näitä jotka en halua mitään lääkitystä. Minä pidän kiinni oikeudestani olla sellainen kuin olen, vaikkei se sovikaan nyky-työelämän kanssa kovin hyvin yhteen. Mieluummin sitten jään korvauksille, jos en enää ollenkaan pysty mihinkään töihin, kun alan kemiallisesti manipuloida itseäni koneiston sopivammaksi osaksi. 

Kesälomalla muuten luin, että 25-35-vuotiaista jo 25% käyttää lääkkeitä selvitäkseen työelämästä. ADHD-lääkkeitä keskittymiskyvyn parantamiseen, rauhoittavia stressin tasaamiseen, masennuslääkkeitä, jopa laittomia aineita jos ei lääkäriltä saa sopivia. Minusta tämä ei ole ollenkaan terve kehitys, ja sitä pitäisi vastustaa. Ehkäpä TYÖELÄMÄÄ pitäisi muuttaa ihmisille sopivammaksi, eikä ihmisiä työelämään sopivammaksi?

En ymmärrä sun tai monen muun kommentoijan logiikkaa. Itseltä vaaditaan hirveästi ja sitten vika onkin nykyajan työelämässä? Olen myös tosi tunnollinen ja murehdin paljon töitä varsinkin uuden työn alussa. Olen opettelut suhtautumaan asioihin sillä vakavuudella kuin ne vaativat. Jos joku asiaa menee pieleen niin se hoidetaan jotenkin, koska omassa työssäni kenenkään henki ei todellakaan ole siitä kiinni. Kun työaika loppuu niin en ajattele töitä. Joskus pakotan itseni lähtemään aikaisemmin, vaikka se tuntuu nololta. Jos kotona työasiat tulevat mieleen ajan ne pois. Tämä on siis pitänyt OPETELLA.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaanko me täällä työtä tekemässä vai pitäisikö työn olla vain väline siihen että me pystytään elämään ja siten toteuttamaan sitä oikeaa tarkoitusta (mikä se sitten ikinä onkaan)?

Itselläni on hengellinen vakaumus, tai pikemminkin aina ollut halu hengelliseen etsintään. Olen aina vaistonnut että on olemassa jokin salattu jumaluus, jokin toinen tietoisuudentaso, jokin valaistuminen, jota etsin. En ole vielä sitä mitenkään täydellisesti löytänyt, mutta se on se mikä on oman elämänin tarkoitus. Työ on vain siksi, että saa pidettyä tätä maallista kehoa hengissä, että saa ruokaa ja asunnon ja muuta.

- 130

Samalla tavalla minäkin etsin ja kovien vaikeuksien jälkeen löysin. Voi sanoa että olen egon tasolla menettänyt kaiken ja henkisellä tasolla saanut kaiken. Mikä ihana paradoksi varsinkin tässä ajassa :-)

Niinhän se menee. Vasta kun voi myöntää että on täysi surkimus on vapaa olemaan kaikkea muuta. Mutta ihmiset esittävät menestyjää vastoin omia arvojaan ja se johtaa henkisiin ongelmiin. Kuka sanoo että nykyajan työelämässä pitää pärjätä? Jos tekee vähän vasemmalla kädellä ja saa potkut, mitä menetit?

Jos vaan sanoo että ahdistaa niin tai näin, ei niin eikä näin ole ongelma, vaan ne omat ajatukset.

Vierailija kirjoitti:

Mua pelottaa, että tuossa on mun tulevaisuus. En ole vielä edes kandi, mutta oon jo burnoutin partaalla kun on työ ja kahdessa vuodessa oon opiskellut yhteensä 150op. Kandipaperit ois tarkoitus saada ulos jouluksi ja tiivistää maisterikin 1,5 vuoteen.

No voi HYVÄNEN AIKA! Itsehän teet liikaa. Ota vähän vapaata äläkä ylisuorita ja sitten murehdi etukäteen miten et ehkä tulevaisuudessa jaksa. Mikä ihmisiä vaivaa?

No miten teidän työnantajat ovat oikein suhtautuneet osa-aikatyöhön? Meillä esim.25-30h/vko tekee ainoastaan osittaisella hoitovapaalla olevat tai sitten jos ovat jotenkin sairaita, että ovat osa-aikaisella sairauslomalla vai mikä se raha onkaan kun ei ole täysin työkyvytön, mutta ei täysin työkykyinenkään.

Joo no jonkun ahdistusdiagnoosin minä sain nyt maanantaina kun kerroin lääkärille, että en vaan jaksa enää ja kerroin näistä fyysisistä oireista. Eli kai mä olen sillä lailla sairas jos miettii kun tällein "paloin loppuun". Veikkaanpa että ei työnantaja kovinkaan positiivisesti suhtautuisi jos kertoisin saikkuni jälkeen, että minäpä haluaisin tehdä nyt osa-aikatyötä kun en jaksa olla kokonaista päivää töissä. Joka tapauksessa joku neuvottelu tulossa esimiehen kanssa, meillä se tehdään aina jos saa mt-diagnoosin ja on siksi pois :(. En tiiä on kyllä oma elämäki nii sekaisin, että ehkä se terapia on hyvä juttu jos sellaista saisin. Kerroinkin aloitusviestissä, että psykologille on aika. 

Mitähän sitä sielläkin sepittäisi. Että tykkään työstä ja en keksi oikein muutettavaa, ehkä etätyötä jos ylipäänsä mahdollista tehdä välillä, mutta en vaan jaksa olla kokonaista päivää? Kauhean noloa ja hankalaa!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monelle naiselle luontevin rooli elämässä olisi hoitaa kotia ja lapsia. Valitettavasti se ei nyky-yhteiskunnassa ole sallittua. Toisaalta kerrotaan, että työtä ei riitä kaikille koska robotit ja tietokoneet vievät työt ihmisiltä, ja toisaalta poliitikot rääkyvät vihaisina, että naiset on saatava töihin, edes hoitovapaita ei saisi pitää. Käsittämätöntä ahdistelua, koska monella järkkyy mielenterveyskin kun pakotetaan työelämään. Sukupuolet ovat erilaisia psyykkisesti ja fyysisesti, se on biologinen fakta. On henkistä väkivaltaa kieltää tämä erilaisuus.

Ymmärrettävästi tämä  on saanut alapeukkuja, osin ihan syystäkin, koska kaikki naiset ei todellakaan ole tuollaisia, ja olisi väärin rajoittaa kaikki naiset taas koteihin.

Mutta itse mietin jo koululapsena, että voi olisipa vielä sellainen vanha aika, jona tytöt sai olla ujoja ja kilttejä ja "heikkoja", eikä tämä nykyaika jossa pitäisi olla yhtä liikunnallinen ja porukkahenkinen ja rohkea kuin pojat. Myöhemmin mietin sitä, että minulle luultavasti olisi sopinut parhaiten perinteinen kotiäidin/rouvan rooli, koska työelämän vaatimukset ja paineet minun on hyvin vaikea kestää. Sen sijaan kotielämän yksinäisyyttä ääri-introverttinä kestäisin erinomaisesti. Valitettaasti minä en sitten koskaan edes löytänyt miestä joten en ole päässyt edes kokeilemaan vaan on ollut pakko raataa työelämässä vaikka se ahdistaa.

Mulla ei ole muita saikkuja kyllä ollut kuin 32-vuotiaana pitkä burnout-loma. Mullakin on jatkuvasti oireita joiden takia varmaan periaatteessa moni olisi saikulla mutta kun minun täytyisi sitten olla jatkuvasti, eikä se käy. Esim. löysä jännitysmaha, kuvotus jne on mulla joka arkipäivä.

Näissä kommenteissa särähtää korvaan tuo sukupuolella perustelu. Miehenä tämä tuntuu siltä, kuin omia tuntemuksiani vähäteltäisiin tai tehtäisiin luonnottomaksi, vaikka useimmat tämän ketjun tarinoista voisivat olla itseni kirjoittamia. Sinänsä hyviä pointteja näissäkin, mutta erityisherkkänä introverttinä voisin pahoittaa mieleni. :)

Itse olen työelämässä ja jaksan vain siksi, koska olen lapsia tehnyt ja asuntolainaan sortunut ex-vaimon kanssa. Jos joskus talostani eroon pääsen, voisin harkita osa-aikatöitäkin. Lasten kanssakin haluaisin olla enemmän ja nimenomaan jaksaa olla läsnä. Oma elämä onkin vuoroviikoin töitä, lapsia ja väsymystä/töitä, yksinäisyyttä ja väsymystä. Niin, vaikka tarvitsen paljon omaa tilaa ja rauhaa, on kumppanittomuudesta johtuva yksinäisyys välillä jotain aivan musertavaa. Lääkkeeksi siihen olen kokeillut nettideittejä ja siellä olen havainnut sellaisen asian, että kun lisään profiiliin maininnan introverttiydestä ja sosiaalisten tilanteiden kuormittavuudesta, loppuu yhteydenotot kuin seinään, vaikka pelkällä kuvalla ja lyhyellä rehellisellä kuvauksella herätänkin kiinnostusta. Eikös tällaisten ihmisten juuri olettaisi etsivän seuraa nimenomaan netistä? Tämähän olisi tietysti uuden topicin aihe, mutta uupuneena ja laiskana tyrkkään tämän huomion tähän. :)