Onko täällä muita herkästi töistä ahdistuvia/uupuvia? Tuntuu, että en selviä työelämästä :o! Mikä auttaisi jaksamaan?

Vierailija kirjoitti:

Varo Ap ja muut kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla ap sitten vapaa-aikaa, jolla saat purettua työstä aiheutuvaa uupumista?

Jaksamisessa auttaa tietysti hyvä ruokavalio ja liikunta.

Itse aloittaisin nyt siitä että laittaisin ruokavaliota paremmaksi, aloittaisin säännöllisen liikunnan raittiissa ilmassa ja sinun kannattaisi ehkä myös tutustua mindfullnessiin (googlaile) ja tehdä niitä harjoituksia, jotta tutustut paremmin itseesi ja tunnistat uupumisen ennen kuin se menee niin pahaksi että joudut ottamaan sairaslomaa. Keino, jolla myös nollaisit päivän rasituksen olisi hyvä löytää? Joku harrastus vaikka missä hiljennyt ja rauhoitut ja unohdat stressin. Jooga?

Mä uskon että psykologista on sinulle apua!

Jahas, täällä sitä ehdotellaan ap:lle hindulaisuutta (jooga) ja buddhalaisuutta (mindfullness)!

Noista "hiljentymisistä" ei saa kun riivaajia sieluunsa ja henkeensä!

Eli joku demoni hyökkää kimppuun heti jos venyttelet, pysähdyt hengittämään tai olet hetken ajattelematta yhtään mitään.

Olen oikeasti aika sanaton teidän hullujen sekopäisien höpötyksien kanssa.

Valitettavasti se on totta, että jos harjoitat joogaa tai mindfullnessia, harjoitat uskontoja nimeltä hindulaisuus ja buddhalaisuus, sillä nämä kuuluvat aivan oleellisesti näihin uskontoihin ja silloin myös nämä riivaajat siirtyvät tyhjään henkeesi ja pääsevät tekemään tuhojaan.

Nuo mainitut ruumiin harjoitukset kuuluvat noihin itämaisiin uskontoihin ihan yhtä kiinteästi, kuin että jos kristillisyydestä tietämättömänä käyt kristittyjen aikuiskasteella tai otat ehtoollisen Herran Jeesuksen ruumiina ja verenä ja jos et ole tuolloin oikeasti Jeesuksen seuraaja, eivät nuo kristilliset teot voi pelastaa sinua.

Sillä teot eivät pelasta vaan syntiensä hylkääminen, parannuksen teko ja Usko Jeesukseen Kristukseen Pelastajana pelastaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varo Ap ja muut kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla ap sitten vapaa-aikaa, jolla saat purettua työstä aiheutuvaa uupumista?

Jaksamisessa auttaa tietysti hyvä ruokavalio ja liikunta.

Itse aloittaisin nyt siitä että laittaisin ruokavaliota paremmaksi, aloittaisin säännöllisen liikunnan raittiissa ilmassa ja sinun kannattaisi ehkä myös tutustua mindfullnessiin (googlaile) ja tehdä niitä harjoituksia, jotta tutustut paremmin itseesi ja tunnistat uupumisen ennen kuin se menee niin pahaksi että joudut ottamaan sairaslomaa. Keino, jolla myös nollaisit päivän rasituksen olisi hyvä löytää? Joku harrastus vaikka missä hiljennyt ja rauhoitut ja unohdat stressin. Jooga?

Mä uskon että psykologista on sinulle apua!

Jahas, täällä sitä ehdotellaan ap:lle hindulaisuutta (jooga) ja buddhalaisuutta (mindfullness)!

Noista "hiljentymisistä" ei saa kun riivaajia sieluunsa ja henkeensä!

Eli joku demoni hyökkää kimppuun heti jos venyttelet, pysähdyt hengittämään tai olet hetken ajattelematta yhtään mitään.

Olen oikeasti aika sanaton teidän hullujen sekopäisien höpötyksien kanssa.

Valitettavasti se on totta, että jos harjoitat joogaa tai mindfullnessia, harjoitat uskontoja nimeltä hindulaisuus ja buddhalaisuus, sillä nämä kuuluvat aivan oleellisesti näihin uskontoihin ja silloin myös nämä riivaajat siirtyvät tyhjään henkeesi ja pääsevät tekemään tuhojaan.

Nuo mainitut ruumiin harjoitukset kuuluvat noihin itämaisiin uskontoihin ihan yhtä kiinteästi, kuin että jos kristillisyydestä tietämättömänä käyt kristittyjen aikuiskasteella tai otat ehtoollisen Herran Jeesuksen ruumiina ja verenä ja jos et ole tuolloin oikeasti Jeesuksen seuraaja, eivät nuo kristilliset teot voi pelastaa sinua.

Sillä teot eivät pelasta vaan syntiensä hylkääminen, parannuksen teko ja Usko Jeesukseen Kristukseen Pelastajana pelastaa.

Tämä on totuus - uskokaa tämä, niin elämänne pelastuu jo tässä ajassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varo Ap ja muut kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla ap sitten vapaa-aikaa, jolla saat purettua työstä aiheutuvaa uupumista?

Jaksamisessa auttaa tietysti hyvä ruokavalio ja liikunta.

Itse aloittaisin nyt siitä että laittaisin ruokavaliota paremmaksi, aloittaisin säännöllisen liikunnan raittiissa ilmassa ja sinun kannattaisi ehkä myös tutustua mindfullnessiin (googlaile) ja tehdä niitä harjoituksia, jotta tutustut paremmin itseesi ja tunnistat uupumisen ennen kuin se menee niin pahaksi että joudut ottamaan sairaslomaa. Keino, jolla myös nollaisit päivän rasituksen olisi hyvä löytää? Joku harrastus vaikka missä hiljennyt ja rauhoitut ja unohdat stressin. Jooga?

Mä uskon että psykologista on sinulle apua!

Jahas, täällä sitä ehdotellaan ap:lle hindulaisuutta (jooga) ja buddhalaisuutta (mindfullness)!

Noista "hiljentymisistä" ei saa kun riivaajia sieluunsa ja henkeensä!

Eli joku demoni hyökkää kimppuun heti jos venyttelet, pysähdyt hengittämään tai olet hetken ajattelematta yhtään mitään.

Olen oikeasti aika sanaton teidän hullujen sekopäisien höpötyksien kanssa.

Valitettavasti se on totta, että jos harjoitat joogaa tai mindfullnessia, harjoitat uskontoja nimeltä hindulaisuus ja buddhalaisuus, sillä nämä kuuluvat aivan oleellisesti näihin uskontoihin ja silloin myös nämä riivaajat siirtyvät tyhjään henkeesi ja pääsevät tekemään tuhojaan.

Nuo mainitut ruumiin harjoitukset kuuluvat noihin itämaisiin uskontoihin ihan yhtä kiinteästi, kuin että jos kristillisyydestä tietämättömänä käyt kristittyjen aikuiskasteella tai otat ehtoollisen Herran Jeesuksen ruumiina ja verenä ja jos et ole tuolloin oikeasti Jeesuksen seuraaja, eivät nuo kristilliset teot voi pelastaa sinua.

Sillä teot eivät pelasta vaan syntiensä hylkääminen, parannuksen teko ja Usko Jeesukseen Kristukseen Pelastajana pelastaa.

Niin totta tämä!

Vierailija kirjoitti:

Minusta vain tuntuu että lapsuudenkodissa eletyt 18 vuoden kidutusvuodet oli liikaa. Lapsen näkökulmasta on kidutusta tulla seksuaalisesti ahdistelluksi isän taholta, sekä pelätä isän jokapäiväisiä raivareita, tappouhkauksia, känniraivoamista ja paikkojen rikkomista sekä kuunnella äidin moitteita siitä jos mitenkään reagoi yllmainittuun muuten kuin pitämällä äidin hyvällä tuulella. Sitten jos koulussa on jokapäiväistä kiusaamista eikä juuri kavereita, ei mitään harrastuksia jne niin tämä vain ajaa näköjään ihmisen loppuun. Parikymppisestä asti olen ollut eriasteisesti toimintakyvytön ja mt diagnooseja on joka lähtöön, nykyään olen vain lopen uupunut aamusta iltaan ihan sama mitä teen. Eläkeläiselle on normaalia että väsyttää, minsta tuntuu että parikymmentä ensimmäistä vuottani vastaa jonkun toisen kuuttakymmentä vuotta ja siksi väsyttää.

Huh mikä tarina, myötätuntoni on puolellasi. Itselläni samaa sikäli että olen ollut ahdistunut, stressaantunut, masentunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Parikymppisenä sitten lopullinen pään leviäminen. Mieti jos meidän aivot on 20v. kehittyneet väärään suuntaan, miten niitä enää voi korjata. Nykyään ajatellaan että aivot ovat muotoutuvat mutta mikä on se tekniikka jolla niistä saadaan terveet...? Lääkkeillähän hoidetaan vain oiretta ei syytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luontaistuotteita ei ole välttämättä tutkittu kunnolla, lääkkeitä on. Voihan se olla, että tuurilla kehossa on jokin puutos vaikka B12-vitamiinista ja tällöin luontaistuotteeksi luokitelluilla mömmöilläkin voi olla merkitystä. Mutta esimerkiksi masennuksen kohdalla aika hyvin tiedetään mistä aivoissa on puute, ja asiaan pyritään vaikuttamaan. Ei varmaan suomessa myytävistä luontaistuotteista paljon haittaakaan liene, mutta uskon ennemmin tutkittuun tietoon. 

Itse asiassa masennuksen kohdalla EI tiedetä mitään puutosta mistä olisi kyse. Vanhaan aikaanhan potilaslehtisissä joita sai lääkärien vastaanotoilta levitettiin ns. serotoniiniteoriaa, että masentuneen aivoissa on liian vähän serotoniinia ja siksi serotoniinin takaisinoton estäjä olisi täsmälääke yksinkertaiseen kemialliseen puutostilaan. 

Valitettavasti tuo oli vain teoria, joka on osoitettu vääräksi sittemmin. Serotoniinin määrä ei korreloi masentuneisuuden kanssa. On ihmisiä joilla serotoniinia on paljon, ja on masentuneita, ja ihmisiä joilla vaikuttaisi olevan serotoniinin puutos mutta jotka eivät ole pätkääkään masentuneita. 

Osalla potilaista silti serotoniiniin vaikuttavat lääkkeet auttavat. Mutta paljon on niitäkin joilla niistä ei ole mitään apua, ja sitten täytyy kokeilla eri tyyppisiä lääkkeitä. Melkoista kokeilua ja hakuammuntaa se on, koska ei voida mitenkään mitata että mikä epätasapainotila juuri tämän ihmisen aivokemiassa on.

Ok, no eihän serotoniini ole ainoa välittäjäaine mihinkä pyritään vaikuttamaan. Mutta olet kyllä oikeassa, että kaikkia eivät ssri:t auta ja joillekin ei auta mitkään lääkkeet. Hakuammuntaa se onkin, mutta sille on kuitenkin olemassa perustelut mihin pyritään vaikuttamaan. Eri asia sitten auttaako. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vain tuntuu että lapsuudenkodissa eletyt 18 vuoden kidutusvuodet oli liikaa. Lapsen näkökulmasta on kidutusta tulla seksuaalisesti ahdistelluksi isän taholta, sekä pelätä isän jokapäiväisiä raivareita, tappouhkauksia, känniraivoamista ja paikkojen rikkomista sekä kuunnella äidin moitteita siitä jos mitenkään reagoi yllmainittuun muuten kuin pitämällä äidin hyvällä tuulella. Sitten jos koulussa on jokapäiväistä kiusaamista eikä juuri kavereita, ei mitään harrastuksia jne niin tämä vain ajaa näköjään ihmisen loppuun. Parikymppisestä asti olen ollut eriasteisesti toimintakyvytön ja mt diagnooseja on joka lähtöön, nykyään olen vain lopen uupunut aamusta iltaan ihan sama mitä teen. Eläkeläiselle on normaalia että väsyttää, minsta tuntuu että parikymmentä ensimmäistä vuottani vastaa jonkun toisen kuuttakymmentä vuotta ja siksi väsyttää.

Huh mikä tarina, myötätuntoni on puolellasi. Itselläni samaa sikäli että olen ollut ahdistunut, stressaantunut, masentunut koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Parikymppisenä sitten lopullinen pään leviäminen. Mieti jos meidän aivot on 20v. kehittyneet väärään suuntaan, miten niitä enää voi korjata. Nykyään ajatellaan että aivot ovat muotoutuvat mutta mikä on se tekniikka jolla niistä saadaan terveet...? Lääkkeillähän hoidetaan vain oiretta ei syytä.

Niinpä, vähän samanlainen tarina täällä. Kun aivot kehittyvät lapsena ympäristön vaikutuksesta väärään suuntaan, niin eihän se ihan yksinkertaista ole "parantua". Traumaterapiat kuitenkin voivat auttaa vaikeassakin tapauksessa, mutta pitkä tie se on.

Vierailija kirjoitti:

Ap onko sulla ollut traumaattinen lapsuus? Kiinnostaa vaan kun mulla samaa oireilua ja oon joutunut lapsena kokemaan rankkoja asioita. Siksi mieleni on edelleen hälytystilassa, mantelitumake yliaktiivinen. Sanotaan että kun lapsuudessa on puuttunut rauhoittava, turvallinen vanhemmuus, tarvitsee aikuisena rauhoittavia. Pätee minuun.

En ole AP, mutta tää kuulostaa loogiselta. Tänne kirjoitetut jutut kuulostaa niin tutuilta, että piti ihan miettiä olenko unissani itse aloittanut tämän ketjun. Mulla oli melko traumaattinen lapsuus, jonka suljin kokonaan mielestä noin kymmeneksi vuodeksi (tänä aikana olin monta vuotta tosi pohjalla, masentunut, paniikkihäiriöitä) ja nyt viimeisten vuosien aikana nuo kokemukset on tullut taas esiin syystä ja toisesta. Olen miettinyt, auttaisiko tähän joku terapia? Olen nykyään kuitenkin melko kunnossa ja pelkään että noiden haavojen auki repiminen pahentaisi vaan oloa, toisaalta tuntuu, etten pääse noista eroon kun en ole ikinä niitä kunnolla käsitellyt.

Vierailija kirjoitti:

Ap sä olet liian tunnollinen. Sen takia sä väsyt. Sulla ei myöskään ole tarpeeksi vastuuta tai vapautta tehdä työtä niinkuin haluaisit, siis teet työsi vastuullisesti ja tunnollisesti, mutta turhaudut, kun tiedät että pystyisit parempaankin tai vaativampaankin työhön. Koska itse olet tunnollinen, sinua ärsyttää se että esim jotkut työkaverit pistää mutkat suoriks, tai tekee vaan just sen minimin mitä vaaditaan. Koet tilanteen epäreiluna, että saat saman verran palkkaa, kun puoliteholla työskentelevä, vaikkakin muuten mukava, työkaveri, vaikka itse annat 110% joka päivä. Tämä ärsyttää sinua ja sen takia löydät valittamisen aihetta ihan ns pikkujutuistakin.

Osuiko lähelle?

Tämä kuulostaa myös ihan minulta. Olen hyvä työntekijä, vastuuntuntoinen, ahkera, en osaa lusmuilla edes silloin, kun ei oikeasti olisi mitään tekemistä. Ihmettelen usein muita, jotka vaikka selailee nettiä töissä joskus montakin tuntia, mulla tulee sellaisesta ihan uskomaton syyllisyyden tunne. Uskon, että tämä lisää uupumista, kun jatkuvasti tuntuu, että pitää olla valmiustilassa, vaikka töissä olisikin sellainen hetki, ettei olisi oikeasti mitään tekemistä. Alan järjestellä paikkoja, siivota, tms "täytetekemistä" tällaisina hetkinä. Pahinta oli ne tilanteet, kun ei ihan oikeasti pystynyt tekemään mitään töihin liittyvää jostain syystä töissä ollessa. 

Tuntuu siis, että laitan aina elämästäni 100% työhön, oli se sitten vaikka "vaan" joku siivoustyö. Näin ollen töistä tullessa en jaksa muuta kuin maata sohvalla ja viikonloppuisinkaan ei jaksa tehdä paljoa, ettei olisi maanantaina väsynyt. Olen miettinyt, että tarvitsisin jonkun mielekkään vastuullisen työn, koska sitoudun töihin niin vahvasti. Joskus olinkin sellaisessa vastuullisessa työssä, ja jaksoin pitkään väsymättä, kunnes työpaikan sisällä tuli muutoksia. Toisaalta taas en uskalla mitään kovin vastuullista työtä etsiä, koska vaikka tiedän olevani hyvä, pelkään kuitenkin etten pärjää. Ristiriitaista. No eipä tällä työhistorialla varmaan kovin vastuullisia töitä saisikaan.

Hei ap! Tämä on kyllä jotenkin kovin helpottava ketju lukea.

Tuosta viimeisestä kommentistasi, chillailu ja hyvän ruuan tekeminen eivät todellakaan helpota. Itsekin olen aiemmin työpäivien jälkeen käynyt väkisin pala kurkussa lenkillä ja ties missä pilateksessa, kokannut, mutta ei niillä asioilla ole mitään tekemistä niin perustavanlaatuisen pahan olon kanssa. Päinvastoin, sitä tulee vielä ahdistuneemmaksi kun mikään tuollainen ei auta. Alkaa miettiä, että tähän ei auta mitään ikinä.

Olen siis ollut itse vähän vastaavassa tilanteessa pitkään, mutta olen pääsemässä eteenpäin. Työasiat vieläkin riipivät välillä ja mietin mihin suuntaan pitäisi kääntyä. Olen kouluttautunut kovalle alalle ja on ollut tiukka paikka myöntää, että ne tyypilliset työt ei ole mua varten, vaikka ehkä veren maku suussa pärjäisinkin kollegoita paremmin. Arvostus niitä töitä, työpaikkoja ja tehtäviä kohtaan lähenteli nollaa. Kotona en jaksanut tehdä mitään, ikinä. En ymmärtänyt mistään mitään, kadehdin muiden energiaa, normaaliutta ja sopeutumista, mutta ajatus siitä että jatkaisin tuolla radalla (45h/vkossa noita töitä tietokoneen näytön edessä riutuen, työmatkat ja kotona siivous) kävi vain mahdottomaksi. Nyt olen ollut muuttamassa suuntaa ja olen iloinen että lähdin.

Jollakin tavalla sinun voisi olla hyvä päästä kunnolla pysähtymään tämän asian äärelle. Kun ahdistaa ja masentaa ja tuntuu toivottomalta, mihin ne tunteet oikein liittyvät? Mikä on se tunne ja kohde siellä taustalla? Tuohon ei olekaan aina ihan helppo vastata, kun epämääräinen ahdistus vaan jyllää kehossa, ja koko mieli on kääntynyt itseään vastaan.

En usko että koko loppuiäksi kotiin jääminen on oikea ratkaisu, mutta olisi hyvä lähteä etsimään sitä elämäntyyliä joka olisi sinulle hyvä. Mitä asioita maailmassa arvostat? Tämä on kuitenkin ainoa elämäsi, ja siitä täytyy pitää huolta. Voi olla että lääkkeet ovat hyvä ratkaisu myös, taittamaan sitä kaikkein kuormittavinta fyysistä reaktiota. Ja hyvä (!!) terapeutti olisi kyllä avuksi.

Luulin ensin että joku lusmuilja selostaa täällä miten työt ei huvita, mutta tämä oli itsellenikin jotenkin silmiäavaava ketju. Mulla on ollut vähän samaa, ei ihan noin voimakkaana, mutta tunnistan fiiliksen joka ap:n tekstistä nousee.

Tuli yhtäkkiä olo, että olenkohan mä ihan väärällä alalla kun just tää tietokoneen tuijottaminen ja pitkät työmatkat vtuttaa oli firma ja tiimi mikä tahansa :S

Tsemppiä ap! Sulla on kyky analysoida omaa tilannettasi ja tunnistat omat tunteesi ja vahvuutesi. Sekin on jo jotain. 

Jos työpaikka ja työilmapiiri ovat ikäviä, kuka tahansa uupuu ja stressaantuu, vaikka työ ei sinällään ankeaa olisikaan. Minä löysin pitkän etsinnän jälkeen täydellisen työpaikan, ihanat työkaverit, kaikki oli mahtavaa, mutta uuvuin lopulta niin, ettei jaksanut käydä suihkussa, siivota, hankkia itselleni ruokaa, itkin ja nukuin vapaa-aikani... Pitkän sairausloman jälkeen sain luvan siirtyä osa-aikaiseksi ja sen jälkeen työ-lepo -suhde on ollut oikea. Kaikki vain eivät ole duracell-pupuja, toiset uupuvat vähemmästä. :) Kysy, jos saisit vaikka väliaikaisesti siirtyä osa-aikaiseksi ja kokeilla, miltä tuntuu.

Miten ihmeessä pärjäätte osa-aikaisen palkalla? Jos on asuntolainaa yms. Palkka kun reilu 2000€/kk niin eipä paljoo varaa ois olla osa-aikaisena :(

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä pärjäätte osa-aikaisen palkalla? Jos on asuntolainaa yms. Palkka kun reilu 2000€/kk niin eipä paljoo varaa ois olla osa-aikaisena :(

Ap

Samassa palkkaluokassa ollaan ja itse ainakin tulen toimeen hyvin. Teen 75% työaikaa, eikä se rahan menetys lopulta ole kovin suuri, kun alkaa laskeskella. Ja voihan sitä tehdä isompaakin prosenttia. Veroprosentti laskee kuitenkin samalla. Tietysti jos on tähänkin asti pitänyt elää suu säkkiä myöten, niin voi tehdä tiukkaa. Itseänikin pelotti tuo rahallinen pärjääminen alkuun, mutta valitsin oman terveyteni ennen suurta palkkapussia.

Minusta taas tuntuu, että monet uupuvat, koska odotukset ovat alun perinkin liian korkealla. Nykytyontekijöille ei vaan riitä 'tavallinen' meno vaan pitää olla urakehitystä, mindfulnessia, tasapaino yksityiselämän kanssa, joustavuutta jne.

Näen usein ihmisiä joille mikään ei vaan riitä. Pitää olla enemmän ja enemmän. Oma elämä on hakusessa ja siksi ei mihinkää työhönkään olla tyytyväisiä koskaan. Ja joo, olen toiminut esimiehenä viisitoista vuotta ja yhä vaikeampaa on saada alaisista sitä tulosta, kun ollaan sairaslomalla ja vanhempainlomalla ja uupumuslomalla ja osa-aikaisena masennuksen vuoksi.

Huolestuttaa, kuka ne duunit loppujen lopuksi tekee.

Itselleni työ toki tuo sisältöä päiviini, muttei ole ainoa elämän sisältö. Monilla ihmisillä vastoinkäymisten sietokykykin on heikentynyt ja pienikin konflikti vie sairaslomalle.

Esimies kirjoitti:

Minusta taas tuntuu, että monet uupuvat, koska odotukset ovat alun perinkin liian korkealla. Nykytyontekijöille ei vaan riitä 'tavallinen' meno vaan pitää olla urakehitystä, mindfulnessia, tasapaino yksityiselämän kanssa, joustavuutta jne.

Näen usein ihmisiä joille mikään ei vaan riitä. Pitää olla enemmän ja enemmän. Oma elämä on hakusessa ja siksi ei mihinkää työhönkään olla tyytyväisiä koskaan. Ja joo, olen toiminut esimiehenä viisitoista vuotta ja yhä vaikeampaa on saada alaisista sitä tulosta, kun ollaan sairaslomalla ja vanhempainlomalla ja uupumuslomalla ja osa-aikaisena masennuksen vuoksi.

Huolestuttaa, kuka ne duunit loppujen lopuksi tekee.

Itselleni työ toki tuo sisältöä päiviini, muttei ole ainoa elämän sisältö. Monilla ihmisillä vastoinkäymisten sietokykykin on heikentynyt ja pienikin konflikti vie sairaslomalle.

Ei riitä "tavallinen meno" vaan pitää olla "tasapaino yksityiselämän kanssa... Mikä tavallinen meno se on että pahimmillaan 9 tuntia tuijotetaan ruutua ja tehdään töitä joiden teko tosissaan ei lisää yhteiskunnassa hyvinvointia mitenkään? Sellaista nykypäivän semiturhaa korporaatiotyöskentelyä ja meuhkaamista. Iso osa töistä on sellaisia että niiden perässä voitaisiin stressata vähän vähemmänkin ja asiat sujuisivat kyllä. Ihminen on vuosisatoja tehnyt töitä ja vaivannut päätään jotta arjen puurtaminen ja selviytyminen olisi helpompaa. Ja mikä on tulos? Moni uupuu joidenkin hemmetin powerpointtien ääreen! Vähemmästäkin miettii, onko tätä ainokaista elämää järkeä viettää näin.

Mutta, olen silti sitä mieltä että jokaisen olisi mahdollisuuksien rajoissa hyvä itse kerätä elämiseensä tarvittavat varat. (Jos puoliso tai joku muu yksityishlö vapaaehtoisesti kustantaa niin hyvähän se, mutta ei loputtomiin verovaroilla elelyä.) Ja jos töihin on lupautunut, töitä pitää tehdä työnantajan antamissa rajoissa, ja ongelmatilanteissa puhua esimiesten kanssa. Mutta ei kannata jäädä tuleen makaamaan, lusmuilla töissä ja nuokkua vuodesta töiseen, vaan pitää eri tavoin etsiä keinoja parantaa omaa työelämää tai vaikka vapaa-aikaa.

Mua pelottaa, että tuossa on mun tulevaisuus. En ole vielä edes kandi, mutta oon jo burnoutin partaalla kun on työ ja kahdessa vuodessa oon opiskellut yhteensä 150op. Kandipaperit ois tarkoitus saada ulos jouluksi ja tiivistää maisterikin 1,5 vuoteen.

Mua pelottaa, että tuossa on mun tulevaisuus. En ole vielä edes kandi, mutta oon jo burnoutin partaalla kun on työ ja kahdessa vuodessa oon opiskellut yhteensä 150op. Kandipaperit ois tarkoitus saada ulos jouluksi ja tiivistää maisterikin 1,5 vuoteen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi te kaikki syytätte itseänne? Vika on nykyajan työelämässä. Muistan kuinka ennen oli töissä jopa tylsiä hetkiä, kun oikein piti keksiä tekemistä tai siivottiin nurkkia. Enää ei ole. Ihmiset tekevät monen työntekijän työt, kun säästetään johtajille osinkoja. Työnantaja paskat välittää, jos tuhoatte terveytenne ylitunnollisuudella. Otetaan vain uusi orja. Oikein odotan että nykyajan kännykkänuoriso tulee ja näyttää työnantajille närhenmunat. Siksi niillä onkin jo hätä ja haalivat tänne halpatyövoimaa. Tosin tulevat pettymään näiden osaamiseen ja kielitaidottomuuteen aivan satavarmasti.

Laittamattomasti sanottu.

Ehkä siksi syytämme itseämme, kun on iskostettu psyykeeseen sellainen asenne/ajatusmalli, ettei saa itsensä ulkopuolelta etsiä vikaa, vaan pitää aina katsoa peiliin.

Eikös sitä fraasia tällä palstalla olekin viljelty tuhansia kertoja, katso peiliin, katso peiliin, oma vika, itsessäsi on syy kaikkeen.

https://www.studio55.fi/hyvinvointi/article/sini-sai-add-diagnoosin-aik…

Tämä kuulosti tutulta, etenkin tuo jumittaminen ja aikaansaamattomuus arjessa. Voisikohan minullakin olla ADD? Minulla on roikkunut gradu ties kuinka monetta vuotta, olen aloittanut asioita ja pian lopettanut. Laskuja jää joskus maksamatta ja jätän kaiken asioiden hoidon viime tinkaan (siivous, paketin palauttaminen, yhteydenottoon vastaaminen jne). Töissä olen kuutenkin ollut aina tip top, ahkera, tunnollinen ylisuorittaja. Kotona taas olen laiska ja saamaton. Useat ihmiset vie energiaani, parisuhteet tuntuu liian vaivalloisilta ja vangitsevilta. Saan iloa ja voimaa luonnosta, eläimistä, musiikista, elokuvista ja yksinolosta.

Vierailija kirjoitti:

Mua hävettää jo kirjoittaa tämä.. Aion kyllä mennä töihin heti kun tämä sairasloma päättyy ja akuutti olo on pois. Työoloja olen käynyt päässä läpi, enkä sinänsä keksi niistä vikaa. Tai no, muutamat työkaverit ovat kunnon energiasyöppöjä niin ehkä voisin hengailla niiden kanssa vähemmän.. Tosin nyt olen jo ollut paljon omissa oloissa.

Onkohan tää masennusta? Voiko masennus oireilla näin? En saa mielihyvää juuri mistään. Keho tuntuu ylivirittyneeltä: olo on levoton mutta väsynyt, vatsa löysällä, pää kipeä ja en saa oikein rentouduttua mitenkään. En ymmärrä miksi mietin töitä kotona, koska en voi edes tehdä niitä kotona. Silti näen usein unia töistä ja mietin jotain tehtyä työhommaa.. 

Ap 

"Tai no, muutamat työkaverit ovat kunnon energiasyöppöjä"

Mikäs niiden teho sitten on; 5kwh vaiko peräti enemmän? 

Raatamaan joutuu, sillä ei ole varaa palkata uusia duunareita. Siksi työ on kauheaa. Ehkä meidän pitäisi luopua osasta palkkaa, jotta saataisiin apukäsiä. Näin se menee varsinkin pienemmissä firmoissa, joissa henkilöstökulujen osuus on suuri koko yrityksen menoista. Vain paperitehtailla jne. on enää varaa vaikka nukkua työajalla valvomossa, koska työvoimaa on riittävästi, sillä niillä palkkamenot ovat pieni osuus kokonaismenoista, vain noin reilu 10%.