Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko täällä muita herkästi töistä ahdistuvia/uupuvia? Tuntuu, että en selviä työelämästä :o! Mikä auttaisi jaksamaan?
09.08.2017 |
Olen ollut myöskin työtön välillä ja olin tosi ahdistunut aina kun töitä ei meinannut löytyä. Lopulta aina sain jotain töitä.
Kaikissa on ollut sama kuvio, jonka tunnistan: aluksi työ on ollut ihanaa ja mukavaa. Kiva saada rahaa! Säännöllinen arkirytmi! Olen jaksanut työssä hetken.. Muutaman kuukauden päästä alkaneet ensioireet uupumuksesta: vatsa sekaisin, päätä särkee, viikonloppuisin ja iltaisin ei ehdi palautumaan.. Töitä ajattelen kotonakin.
Monessa paikassa työyhteisökin on kussut tai siltä on tuntunut, sairauslomia kertynyt fyysisten oireiden vuoksi. Lopulta olen aina vaihtanut työpaikkaa kun olen ajatellut, että vika on työpaikassa kun en jaksa työtä.
Nyt 6kk sitten löysin oikeasti ihan jeespalkkaisen ja tosi rennon duunin, työntekijöitä kymmeniä jakamassa tätä työtaakkaa.. Työ on itsenäistä.. Minä aloin kuitenkin huomata näitä tuttuja oireita, olen väsynyt koko ajan. Sain keväällä jatkuvasti flunssaa, vatsatautia yms ja jouduin olemaan pois töistä muutamia kertoja kun oksentelin jne. Huomasin, että stressi on varmaan laskenut vastustuskykyä, vaiko oliko kaikki sittnekin stressioireita? Jatkoin työssä kuitenkin ihan normaalisti, mutta ahdistus sisälläni kasvoi. Huomasin, että valitan kaikesta. Eristäydyn työyhteisöstä. Väsyin työpäivän jälkeen niin, että en jaksanut enää tehdä mitään.
En jaksa uskoa, että tässäkin duunissa olisi "vikaa" vaan vika on korvien välissä. Varasin ajan psykologille kun uuvuin niin, että menin itkien lääkäriin tänään aamulla ja hän kirjoitti hetkeksi sairaslomaa kun olen niin ahdistunut.
Mistähän tää vois johtua? Olen luoteeltani äärimmäisen herkkä ja kuormitun nopeasti mm.sosiaalisista kontakteista. Onneksi ei ole asiakaspalvelutyö kuitenkaan. Millä helpottaa työssä jaksamista? Olen luoteeltani kuitekin aika korkean työmoraalin omaava enkä yhtään sellainen "pummi". Olen vaan todella niin väsynyt, että en vaan jaksa enää. Siis miten mulla voi olla uupumusta kun oon duuniakin vaihdellut? Tehny erilaisia toimistotöitä. Hävettää ja nolottaa!
Taas on olo, että pitäiskö vaihtaa duunia tai ettiä jotain muuta. Kuitenkin nykyinen työ on palkkaukseltaan ja sisällöltään aika iisiä, vähän ykstoikkosta joo mut ns. helppoo rahaa. Ei kuormita aivoja liikaa.. Koitin miettiä, että missä/minkälaisessa asiat ois paremmin ja missä viihtyisin paremmin, mutta en juuri nyt keksi mitään. Eli duunin vaihtaminen ei ole vaihtoehto nyt.
Onko muilla tällasia ongelmia? Toivottavasti psykologi osaa auttaa. En tiedä olenko niin paatunut sitten arkeeni, että siksi duuni ahdistaa. Lapsiakaan ei ole, että ei se arki niin rankkaa ole. Mieheni ja vanhempani ovat kuvailleet että oon varmaan jotenkin erityisherkkä ja siksi kuormitun. No, olin tai en niin jotain tälle on tehtävä. Veriarvot yms on muuten tutkittu, että vika on tosiaan korvien välissä tän uupumuksen kanssa.
Kommentit (319)
201/319
|
10.08.2017 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Esimies kirjoitti:
Minusta taas tuntuu, että monet uupuvat, koska odotukset ovat alun perinkin liian korkealla. Nykytyontekijöille ei vaan riitä 'tavallinen' meno vaan pitää olla urakehitystä, mindfulnessia, tasapaino yksityiselämän kanssa, joustavuutta jne.
Näen usein ihmisiä joille mikään ei vaan riitä. Pitää olla enemmän ja enemmän. Oma elämä on hakusessa ja siksi ei mihinkää työhönkään olla tyytyväisiä koskaan. Ja joo, olen toiminut esimiehenä viisitoista vuotta ja yhä vaikeampaa on saada alaisista sitä tulosta, kun ollaan sairaslomalla ja vanhempainlomalla ja uupumuslomalla ja osa-aikaisena masennuksen vuoksi.
Huolestuttaa, kuka ne duunit loppujen lopuksi tekee.
Itselleni työ toki tuo sisältöä päiviini, muttei ole ainoa elämän sisältö. Monilla ihmisillä vastoinkäymisten sietokykykin on heikentynyt ja pienikin konflikti vie sairaslomalle.
Esimiehenä tehtäväsi on järjestää tai ainakin pyrkiä järjestämään työolot sellaisiksi, ettei uupumisia tapahtuisi. Jos olet aina suhtautunut uupumiseen uupunutta syyllistäen, et ehkä ole tullut kehittäneeksi työympäristöä ja sen toimintatapoja ja ei ole ihme että kierre vain jatkuu. Fiksumpi ehkä ottaisi opiksi.
Onhan niitä kaikenlaisia lusmuja toki olemassa, mutta on kyllä totta vie liian vaativia työpaikkojakin. Tuo "pitää olla enemmän ja enemmän" ja "ei mihinkään työhönkään olla tyytyväisiä koskaan" koskee myös monia työnantajia tulosvaatimuksineen. Häpeäkseni myönnän, että itsekin joskus nuorena ja naiivina ajattelin nykyajan koventuneesta työelämästä valittavien olevan vain liian laiskoja ja mukavuudenhaluisia, mutta elämä on opettanut kantapään kautta. Olen sen jo monessa työpaikassa, nykyisessä ehkä kaikkein kärjistetyimmin, huomannut että ei riitä että on työssään hyvä, vaan pitäisi suorittaa sata lasissa ja mieluummin ylikin, työn laadun kärsimättä tietenkin. Yhä pienemmän porukan pitäisi suorittaa yhä enemmän työtehtäviä yhä vain hektisemmäksi muuttuvissa olosuhteissa.
Jos luet tämän keskustelun viestejä, monesta kirjoittajasta välittyy kuva herkästä, kiltistä ja tunnollisesta ihmisestä, joilla työmoraali kyllä on kunnossa. He eivät vain pysty palautumaan hektisestä työympäristöstä yhtä nopeasti kuin "normaalit" ihmiset. Itse jaksan ainoastaan siksi että olen lapseton sinkku ja pystyn hyvin lepäämään iltaisin ja viikonloppuisin. Mutta tässä saattaa käydä niin, etten perhettä koskaan tule perustaneeksikaan jos vaatimus työ- ja yksityiselämän tasapainosta on liikaa vaadittu, kuten itsekin kirjoitit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen myös näitä jotka en halua mitään lääkitystä. Minä pidän kiinni oikeudestani olla sellainen kuin olen, vaikkei se sovikaan nyky-työelämän kanssa kovin hyvin yhteen. Mieluummin sitten jään korvauksille, jos en enää ollenkaan pysty mihinkään töihin, kun alan kemiallisesti manipuloida itseäni koneiston sopivammaksi osaksi.
Kesälomalla muuten luin, että 25-35-vuotiaista jo 25% käyttää lääkkeitä selvitäkseen työelämästä. ADHD-lääkkeitä keskittymiskyvyn parantamiseen, rauhoittavia stressin tasaamiseen, masennuslääkkeitä, jopa laittomia aineita jos ei lääkäriltä saa sopivia. Minusta tämä ei ole ollenkaan terve kehitys, ja sitä pitäisi vastustaa. Ehkäpä TYÖELÄMÄÄ pitäisi muuttaa ihmisille sopivammaksi, eikä ihmisiä työelämään sopivammaksi?
Eli mieluummin loisit kotona työttämänä korvauksilla ja sitten arvostelet henkilöitä, jotka syövät lääkkeitä elättääkseen itsensä työtä tekemällä. Itsellä todettiin vähän aikaa sitten ADHD, aikuisällä siis. En ole itse vielä työelämässä, vaan lääkityksen kanssa olen saanut omaa elämänhallintaani ja opiskelujani hallintaan. Ilman lääkitystä olen mekeinpä toimintakyvytön. Siinä mielessä, että asiat jäävät kesken ja säntäilen ympäriinsä. Jos vain lojuisin kotona vailla tavoitteita niin en kyllä tarvitsisi mitään lääkkeitä, mielialassanikaan ei ole mitään vikaa. Tarkoituksena kuitenkin saattaa opinnot loppuun, päästä töihin ja kenties jossakin kohtaa alkaa yrittäjäksi. Eli tosiaan tarkoituksena on muokata sitä omaa työelämää itselleni sopivaksi. Mutta oma valintasi on elää lääketöntä elämää ja arvostella muita, jotka haluavat pärjätä elämässä ja elättää itse itsensä, ja vain huudella kuinka työelämän pitäisi muuttua työntekijöiden kaltaiseksi. Itse en kehtaisi.
Itse olen myös huolissani mm. eläkekertymästä. Enkä haluaisi ns.luovuttaa, olis kamalaa olla miehen elätettävänä! Vikaa on myös työelämässä, mutta niin on myös minussa. Tai en tiedä olenko varsinaisesti viallinen tai sairas, mutta jotenkaan en vaan kestä työelämää ja sitä työssäkäyvän arkea. Joten kyllä mun on löydettävä joku ratkaisu, että pysyn kelkassa mukana. Oli se sitten lääkkeet, osa-aikatyö, mitä vaan. En aio tyytyä ajattelemaan, että mun ei tarviis kehittää itseäni tai edes yrittää kehittää itseäni jaksamaan. Työelämä on toki raskasta ja paikoin kohtuutonta, mutta edelleenkin kuvio tuntuu toistuvan paikasta toiseen. On toki mahdollista, että olen valikoitunut aina paskoihin duuneihin huonoilla työoloilla. Jotenkaan en kuitenkaan usko, että vika ois vaan työpaikoissa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4. kirjoittaja (+energiahoidossa käynyt) on myös yllättynyt!
Odotan edelleen että joku kertoisi 'parannuskeinon' meille kaikille :)
Vaikka kaikki vastaukset ovat muka meidän sisällämme,itsessämme.Niin hyvin moni kirjoittaa tuntemuksista!
Voiko olla sitten niin että me, jotka 'ei kelvata' työelämään niin meillä olisi joku muu tehtävä täällä maapallolla.
Ei liity rahaan.
Jokin henkinen juttu? Verkas.'teräs'ihmiset tahkoaa rahaa ja me tahkotaan henkisiäjuttuja? Tms mitä se ikinä onkaan.
Vihaan rahaa.
Jos perustettaisiin oma kylä?
Omavaratalous ym :D
Jollain tavalla paluu entisaikaan.
Hoidetaan pihakanoja ja kävellään metsässä.Harmi kun se Jutan juttu lopahti :/ olisin halunnu käydä siellä Kurussa.
75/77 jatkaa: oispa kiva jutella sun kanssa :D Vaikutat tosi samanhenkiseltä ihmiseltä. Voitaisiin kehitellä ideaa eteenpäin/jutella ihan muuten vaan henkeviä.
Ohhoh! Kiitos sanoistasi!
Ääriharvoin löydän kaltaisiani/samoin ajattelevia, varmaan siksi etten kehtaa olla aito oma itseni. 30vuoden ajan mun jutuille on silmiä pyöritelty ja olen aina ollut 'outo' mutta mielestäni normaali :D
Oletko ollut kokopäivätöissä? Olisiko osapäivätyöstä apua? Uuden alan opiskelu?
Vierailija kirjoitti:
Mua pelottaa, että tuossa on mun tulevaisuus. En ole vielä edes kandi, mutta oon jo burnoutin partaalla kun on työ ja kahdessa vuodessa oon opiskellut yhteensä 150op. Kandipaperit ois tarkoitus saada ulos jouluksi ja tiivistää maisterikin 1,5 vuoteen.
Miksi? Tuollaiseen tahtiin ei ole mitään järjellistä syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ahdistaa nykyajan afterworkit! Siis miten jotkut jaksaa aina töiden jälkeen lähteä työkavereiden kanssa oluelle? Teen yrittäjänä hommia yhteen firmaan ja siellä eivät millään meinanneet hyväksyä, että en vaan perusta tuollaisesta. Mulla on myös paha sos. tilanteiden pelko ja siltikin asiakkaani jankkasi mulle että "I don't understand why you just can't take come with us and take some drinks, it easier to talk with people when you are a bit drunk"
Ei ainakaan vielä ole maksanut minulle tuo kieltäytyminen, saas nähdä tulevaisuudessa.
Ap, kerroit että vaihdat usein työpaikkaa, ilmeisesti kuitenkin saman alan työpaikkoja...? Voisiko olla, että koko ala ei sovi sinulle? Toimistotyö ei ole kaikkia varten. Jo tuo että katsot töissä kokoajan kelloa ja odotat viikonloppua, kertoo siitä ettet nauti siitä mitä teet. Jos käyt töissä vaan siksi että "jossain pitää käydä" et toteuta kutsumustasi etkä välttämättä vain ole vielä ns. löytänyt paikkaasi maailmassa.
Minä tunnen muutamia kaltaisiasi herkkiä ihmisiä, olen itse myös yksi heistä. Tarinani oli hyvin samankaltainen, eli aluksi pakotin itseni vuosien ajan muottiin johon en vain mahtunut. Masennuin vakavasti, koska en kyennyt elämään sellaista "tavallista ja kunnollista" arkea jota "täytyy" elää. Masennuksen aikana/myötä opin kuitenkin itsestäni että en ole huonolla tavalla erityisherkkä, vaan olen herkkä ja luova taiteellisella tavalla. Vaihdoin elämäni suuntaa, ja tajusin että minähän olen enemmän taiteilija! Lopetin "väärän" koulun ja nyt haen opiskelemaan alaa joka taitaa oikeasti olla se minun tarkoitukseni. En vain aluksi uskonut, että minusta oikeasti olisi siihen enkä masennukseltani saanut aikaisemmin tätä aikaiseksi. Nyt näen kuitenkin selvemmin että kertomasi kaltaiset oireet olivat vain merkkejä siitä että en sopinut siihen elämäntyyliin johon yritin itseäni pakottaa. Käänsin kaiken ympäri ja nyt ei masenna enää. Varsinkin jos olet nuori, ehdit opiskella ja opetella lähes minkä tahansa uuden taidon.
Toiset helposti kuormittuvat tuntemani ihmiset ovat löytäneet ratkaisun myös esim. yrittäjyydestä tai täysin itsenäisestä työstä. On ammatteja, joissa et lähde ollenkaan tavalliselle työpaikalle vaan esim. kirjoitat kotona, tai et tapaa työkavereita vaan tutkit jotakin yksinäsi laboratoriossa, mitä vaan. Yritys ei myöskään tarkoita aina mitään valtavaa stressiä tai muutenkaan mitään isoa. Tunnen ihmisen, joka perusti siivousfirman eli käy yksin siivoamassa tavallisten ihmisten koteja kun asiakkaat ovat töissä. Kuulostaako nämä vähemmän kuormittavalta?
Joitakin voi myös auttaa se, ettei päinvastoin ole säännöllisiä rutiineja ja samanlaisia päiviä. Toiset stressaantuvat muutoksista ja siitä jos on liikaa uutta, toisia taas puuduttaa yksitoikkoisuus ja ennalta-arvattavuus. Jos olisin sinä, keskittyisin itseesi tutustumiseen eli siihen mihin juuri sinun persoonasi soveltuu parhaiten! Et ole viallinen, olet vain erilainen kuin se ihmistyyppi johon yrität itseäsi pakottaa. Voisit mennä esim. ammatinvalintapsykologille, tehdä erilaisia testejä ja ottaa selvää kaikenlaisista erilaisista vaihtoehdoista. Katsoa elämääsi ja mahdollisuuksia todella laatikon ulkopuolelta, niin kaukaa kun vain tarvitsee!
Kuulostat ihanalta, fiksulta ja tunnolliselta ihmiseltä. Tee itsellesi palvelus äläkä jää väsyttämään itseäsi tai ala syömään lääkkeitä turhaan, vikaan joka ei ole mikään vika vaan ominaisuus josta on monessa työssä hyötyä. Kaikkea hyvää sinulle<3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kouluttauduin "yleishömppämaisteriksi". Olen kokeillut kaikkea: kaupallista alaa, kuntasektoria, hoitotyötä, koulussakin olin töissä.. Yrittäjyys hirvittäisi kun en ole luova millään tapaa niin ei ole mitään ideaakaan.
Ap
Minkä ikäinen olet? Onko sinulla harrastusta jota rakastat? Voisiko siitä tehdä työn?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälläkin yksi samanlainen! Työskentelin ennen lasta (nyt 2v.) opettajana yläkoulussa. Illalla oli vaikea saada unta kun mietti tulevaa työpäivää ja aamulla koko työmatkan oksetti ja jännitti - vaikka töissä oli loppujen lopuksi ihan kivaa ja koin olevani tarpeeksi hyvä ja pidetty opettaja.
Vasta nyt kotona ollessani olen tajunnut, etten oikeasti ole ihan laiska vässykkä, vaan nimenomaan työ on ollut turhan kuormittavaa (huom.) minulle. Nyt jaksan herätä kuudelta, laittaa hyvät ruuat ja hoitaa kotityöt huolella, puuhastella ja harrastaa lapsen kanssa, tehdä osa-aikatöitä, lukea ammattikirjallisuutta, harrastaa, ja sitten... Sekstailla. Eipä meinaan paljon peitto heilunut kun olin töistä rättiväsynyt. Elämänlaatu on parantunut ihan huimasti. Voi kun kehtaisi jäädä kotiäidiksi. Tsemppiä sulle ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen myös näitä jotka en halua mitään lääkitystä. Minä pidän kiinni oikeudestani olla sellainen kuin olen, vaikkei se sovikaan nyky-työelämän kanssa kovin hyvin yhteen. Mieluummin sitten jään korvauksille, jos en enää ollenkaan pysty mihinkään töihin, kun alan kemiallisesti manipuloida itseäni koneiston sopivammaksi osaksi.
Kesälomalla muuten luin, että 25-35-vuotiaista jo 25% käyttää lääkkeitä selvitäkseen työelämästä. ADHD-lääkkeitä keskittymiskyvyn parantamiseen, rauhoittavia stressin tasaamiseen, masennuslääkkeitä, jopa laittomia aineita jos ei lääkäriltä saa sopivia. Minusta tämä ei ole ollenkaan terve kehitys, ja sitä pitäisi vastustaa. Ehkäpä TYÖELÄMÄÄ pitäisi muuttaa ihmisille sopivammaksi, eikä ihmisiä työelämään sopivammaksi?
En ymmärrä sun tai monen muun kommentoijan logiikkaa. Itseltä vaaditaan hirveästi ja sitten vika onkin nykyajan työelämässä? Olen myös tosi tunnollinen ja murehdin paljon töitä varsinkin uuden työn alussa. Olen opettelut suhtautumaan asioihin sillä vakavuudella kuin ne vaativat. Jos joku asiaa menee pieleen niin se hoidetaan jotenkin, koska omassa työssäni kenenkään henki ei todellakaan ole siitä kiinni. Kun työaika loppuu niin en ajattele töitä. Joskus pakotan itseni lähtemään aikaisemmin, vaikka se tuntuu nololta. Jos kotona työasiat tulevat mieleen ajan ne pois. Tämä on siis pitänyt OPETELLA.
Mistä oletat että minä vaadin itseltäni nimenomaan liikaa? Kyllä ne vaatimukset tulee asiakkailta ja pomoilta, kun projektit on vedetty ääritiukoille. Siis ihan niin tiukat aikataulu-deadlinet, että saa tehdä hullun lailla ja paljon ylitöitä päälle että ehtii. Mitä jos ei tee? No, ne semmoiset on laitettu yt:issä ulos...
Mun töistäni muuten myös ON ihmisten henki kiinni, mutta en minä sitä niinkään stressaa silti. Toki myös laadunvalvontaprosessit on harkitut ja tiukat kun työn luonne on mikä on. Stressaan nimenomaan sitä hulluihin aikataulurajoihin ehtimistä ja seurauksia jos en ehdi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pian 30. Tosiaan yliopiston käynyt ja en keksi alaa mitä opiskella. Jos pitäisi valita uusiksi niin ottaisin tämän varmaankin. Opiskelu nappasi, mutta työelämä sit vissiin ei.
Sinä, joka kerroit olleesi opettaja.. Koulussa olin avustajana joskus ja jo se oli kuormittavaa. Liikaa lapsia, liikaa melua, liikaa ihmisiä ylipäänsä.
Nykyisessä työssä sentään pääsee vessaan kun haluaa yms. Tunnen itteni ihan luuseriksi :(
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen myös näitä jotka en halua mitään lääkitystä. Minä pidän kiinni oikeudestani olla sellainen kuin olen, vaikkei se sovikaan nyky-työelämän kanssa kovin hyvin yhteen. Mieluummin sitten jään korvauksille, jos en enää ollenkaan pysty mihinkään töihin, kun alan kemiallisesti manipuloida itseäni koneiston sopivammaksi osaksi.
Kesälomalla muuten luin, että 25-35-vuotiaista jo 25% käyttää lääkkeitä selvitäkseen työelämästä. ADHD-lääkkeitä keskittymiskyvyn parantamiseen, rauhoittavia stressin tasaamiseen, masennuslääkkeitä, jopa laittomia aineita jos ei lääkäriltä saa sopivia. Minusta tämä ei ole ollenkaan terve kehitys, ja sitä pitäisi vastustaa. Ehkäpä TYÖELÄMÄÄ pitäisi muuttaa ihmisille sopivammaksi, eikä ihmisiä työelämään sopivammaksi?
En ymmärrä sun tai monen muun kommentoijan logiikkaa. Itseltä vaaditaan hirveästi ja sitten vika onkin nykyajan työelämässä? Olen myös tosi tunnollinen ja murehdin paljon töitä varsinkin uuden työn alussa. Olen opettelut suhtautumaan asioihin sillä vakavuudella kuin ne vaativat. Jos joku asiaa menee pieleen niin se hoidetaan jotenkin, koska omassa työssäni kenenkään henki ei todellakaan ole siitä kiinni. Kun työaika loppuu niin en ajattele töitä. Joskus pakotan itseni lähtemään aikaisemmin, vaikka se tuntuu nololta. Jos kotona työasiat tulevat mieleen ajan ne pois. Tämä on siis pitänyt OPETELLA.
Mistä oletat että minä vaadin itseltäni nimenomaan liikaa? Kyllä ne vaatimukset tulee asiakkailta ja pomoilta, kun projektit on vedetty ääritiukoille. Siis ihan niin tiukat aikataulu-deadlinet, että saa tehdä hullun lailla ja paljon ylitöitä päälle että ehtii. Mitä jos ei tee? No, ne semmoiset on laitettu yt:issä ulos...
Mun töistäni muuten myös ON ihmisten henki kiinni, mutta en minä sitä niinkään stressaa silti. Toki myös laadunvalvontaprosessit on harkitut ja tiukat kun työn luonne on mikä on. Stressaan nimenomaan sitä hulluihin aikataulurajoihin ehtimistä ja seurauksia jos en ehdi.
Ihan samaa meinasin kommentoida, siis että on paljon ammatteja, joissa todellakin on ihmisten henki kyseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pari asiaa tuli mieleeni:
- Voitte itse vaatia itseltänne paljon ja uupua, mutta vaatiiko kukaan muu – siis oikeasti? Entä jos laskette tehojanne puolet ja katsotte, miten kauan duunissa pysyy? Tehkää kaikki 80-prosenttisesti, täydellistä ei tarvita. Testatkaa, mitä tapahtuu, jos mokaa. Jos myöhästyy töistä. Jos lähtee liian aikaisin. Suosittelen ottamaan rennommin, ja se on ihan oma päätös.
- Miten noin niinku elämäntarkoituksen kanssa? Mikä ajaa eteenpäin, mikä olisi haave? Kun ihminen löytää kutsumuksensa työssä tai missä vaan, sen toteuttaminen ei vie energiaa vaan tuo sitä. Siksi esimerkiksi perhe ja monikin lapsi ei ole rankkaa vaan päinvastoin antaa hyvän syyn käydä töissä. Te näette siitä vain tarhaan kiirehtimisen, mutta me saamme elämäntarkoituksen, ymmärryksen rakentaa parempaa maailmaa tuleville sukupolville, syyn ansaita ja säästää rahaa ja odottaa lomia. Kannattaa siis tutkia omia tavoitteitaan ja etsiä SE JOKIN, minkä eteen osaamistaan käyttää.
- Uupumisesta ja kriisistä voi hyvin seurata jotain hyvää eli iso muutos, itsen etsiminen ja ehkä suunnanvaihto.
Wau mikä ketju. Ymmärrän täysin mistä puhutte. Oma tilanteeni on se että olen ollut vähän aikaa nyt työttömänä, ja vaikeuksia työnhaulle tuottaa mm. omaisen kuolema muutama kuukausi sitten. En viihdy erityisesti tässä tilanteessa (eli kotona), mutta pelkään jo valmiiksi sitä väsymystä minkä työ toisi tullessaan. Haluaisin joskus lapsia, mutta kuinka jaksan sellaista jos arki on niin uuvuttavaa yksinkin? Tuntuu juurikin siltä kuin minua ei olisi edes tarkoitettu tähän yhteiskuntaan. Ei jaksa sitä työelämän painetta, ja sen ääneen sanominen ihan hävettää.
Hö! Joku poisti mun aijaa-kuvan! Siinä oli hyvä pointti.
Niin kauan kuin tunnemme erillisyyden tunnetta kaikkeudesta, koemme painetta siitä miten meidän tulisi elää.
No, en muista enää sanatarkkaa.
Minulla on ihana työ yrittäjänä. Luen ihan järkyttyneenä kuinka ihmiset kärsivät elämäänsä, en arvannutkaan, että monella on näin, kun olen aina ollut yrittäjä.
Vierailija kirjoitti:
Pari asiaa tuli mieleeni:
- Voitte itse vaatia itseltänne paljon ja uupua, mutta vaatiiko kukaan muu – siis oikeasti? Entä jos laskette tehojanne puolet ja katsotte, miten kauan duunissa pysyy? Tehkää kaikki 80-prosenttisesti, täydellistä ei tarvita. Testatkaa, mitä tapahtuu, jos mokaa. Jos myöhästyy töistä. Jos lähtee liian aikaisin. Suosittelen ottamaan rennommin, ja se on ihan oma päätös.
- Miten noin niinku elämäntarkoituksen kanssa? Mikä ajaa eteenpäin, mikä olisi haave? Kun ihminen löytää kutsumuksensa työssä tai missä vaan, sen toteuttaminen ei vie energiaa vaan tuo sitä. Siksi esimerkiksi perhe ja monikin lapsi ei ole rankkaa vaan päinvastoin antaa hyvän syyn käydä töissä. Te näette siitä vain tarhaan kiirehtimisen, mutta me saamme elämäntarkoituksen, ymmärryksen rakentaa parempaa maailmaa tuleville sukupolville, syyn ansaita ja säästää rahaa ja odottaa lomia. Kannattaa siis tutkia omia tavoitteitaan ja etsiä SE JOKIN, minkä eteen osaamistaan käyttää.
- Uupumisesta ja kriisistä voi hyvin seurata jotain hyvää eli iso muutos, itsen etsiminen ja ehkä suunnanvaihto.
Silloin kun olin töissä, aamu alkoi raportilla jossa kaikkien oli oltava läsnä. Eräs oli usein myöhässä huimat 3-5 min, mutta luuletko että meistä muista oli kivaa kiirehtiä töihin odottelemaan tätä yhtä. Hänelle tuli asiasta varoitus.
Työn tekeminen 80 %:sti? Tajuatko ettei se vaan ole mahdollista monessakaan paikassa. Se on sellainen dominoefekti, että kun yhden asian jätät tekemättä, niin siitä seuraa muuta huonoa. Joka taas johtaa uusiin vaikeuksiin. Itse asiassa tekemättä jättäminen olisi aiheuttanut lisätyötä. Kaikki se selvittely miksi tätä ja tuota ei olla tehty. Se selvittely vie sitten aikaa niiltä varsinaisilta töiltä.
Potkut meiltä sai jos ei hommat hoituneet. Että ihan kiva ajatus downshiftata mutta ei toimi käytännössä.
Vierailija kirjoitti:
Niin ja ainakin mulla on ongelmana se, että ajattelen liikaa. Analysoin kaikkea. Tunnen, miten työyhteisö on jännittynyt. Kaikki ovat mukavia, ei suoraa vittuilua. Mutta ne katseet ja eleet.. Yritän olla välittämättä. Avokonttorissa laitan korvatulpat tai kuuntelen musiikkia. Yritän miettiä, että kaikki on ok ja mun on hyvä. Että ei se viereinen katso moittivasti jos istun vähän ryhti lytyssä. Tai että ei se viereinen ajattele siitä mitään, että menen viidennettä kerran tunnin sisään vessaan (ripuli). Vai ajatteleeko sittenkin? Ajatukset menee noidan kehää. Päätä alkaa taas särkeä. Tuleeko ottaa särkylääke vai meneekö tämä ohi itsekseen? Huono olo ja kuvottaakin.
Sitten sanotaan, että no hei sit ku meet kotiin ja vähän meditoi, ota chillisti ja tee terveellistä ruokaa. Olen yrittänyt ja yritän. Mutta kun olen niin saatanan uupunut päivän jälkeen, että en pääse edes kauppaan. Ahdistaa kun en jaksa mennä kauppaan. Ajatukset taas pyörii.. En jaksa edes meditoida tai tehdä läsnäoloharjoitusta. Makaan sohvalla itku kurkussa lukemassa jotain paskaa tältä palstalta. Samalla soimaan itseäni, että pitäisi nyt varmaan opetella rentoutumaan ja tehdä niitä läsnäoloharjoituksia, hyi minä miksi en saa aikaiseksi edes sitä?
Joku kysyi nukkumisesta. Nukun ihan ok, melatoniinia käytän välillä ja unilääkkeitä on tarvittaessa. Tosin uni jää vääjäämättä liian lyhyeksi (?), koska nukahdan 23 ja herätys 6..
Olen alle 30-vuotias. Lomaa on se perus kuukasi/vuosi ja sit on viikonloppuja toki. Mutta tätä rumbaa pitäs jaksaa vuosikymmeniä? Jooooh...
Ap
Voin kertoa sinulle salaisuuden, ap: ihmiset eivät ajattele sinua lähestulkoon ollenkaan, kukin keskittyy melkein yksinomaan omiin asioihinsa. Nuo ajatukset ovat pelkästään sinun päässäsi, ja aika itsekeskeisiä. Miksi helkkarissa ihmiset käyttäisivät hirveästi aikaa sinun ryhtisi tai vessakäyntiesi miettimiseen kun heillä on omatkin asiansa ja työt tehtävänä?
Teet ihan omia tulkintojasi ihmisten katseista, ihmiset nyt katselevat toisiaan sen kummemmin miettimättä, ei kai nyt työpaikalla silmät kiinni voi olla? Joku voi näyttää suorastaan tuijottavan, ja olla silti syvällä omissa mietteissään.
Juttele niille ihmisille, niin huomaat tämän.
Alue: Aihe vapaa