Dilemma: tättärää, haluankin lapsen.

"Vahinkoa" ei missään nimessä, jos ikinä olet yhtään miestäsi rakastanut tai kunnioittanut! Kuvottavia ehdotuksia! Onneksi ap vaikuttaa järkevältä. Älä anna vauvahuurujen ja vahinkoa puoltavien puheiden sekoittaa päätä, tiedät itsekin miten väärin se olisi.

Puhu miehelle. Jos kanta on ei, ja lapsihaave voimistuu, eroa. Lapsen voi tehdä yksinkin, tiedän useamman naisen näin tehneen ja he ainakin pärjäävät hyvin :)

Pidän peukkuja, että miehesi innostuu kaikesta huolimatta ja tarina saa onnellisimman lopun!

zygote kirjoitti:

Kommentoijat 4 ja 5,

Olette kumpikin varmasti oikeassa. Olen kysynyt monta kertaa mieheltä, miksi hän ei halua lapsia, mutta hän ei vaan suostu puhumaan asiasta. Se on vaan, että ei halua, piste. Olen yrittänyt vaivihkaa kysellä anopilta, että onko heillä joku geneettinen vika, joka olisi miehen pelotellut lapsettomaksi, mutta ei silläkään osastolla pitäisi olla mitään syytä. Ehkä hän vaan näkee tuon saman vapausaspektin, joka minullakin on ollut ihan viime aikohin saakka.

Mutta tuo, että "jos mies rakastaa..." Kuka ihmeessä rakastaa ketään enää sen jälkeen, kun noin isossa asiassa on petetty lupaus? Kai minä olen luvannut olla tekemättä lapsia, koska olen itse niin sanonut jo vuosikausia.

Ei ole mitään lupauksia kun puhutaan syntymästä tai kuolemasta. OIkeasti tärkeissä asioissa ei vain ole "mutku sä lupasit....."

Toisen vuoksi voi tehdä asioita, jos se on toiselle äärimmäisen tärkeää ja jopa edellytys hänen hyvinvoinnilleen. JOS tämä asia ei ole todella pahassa ristiriidassa omien halujen ja tarpeiden kanssa, eikä vaaranna omaa hyvinvointia.

Jos mies on aivan täysin, ehdottomasti, kaikki asiat huomioon ottaen, lasten hankintaa vastaan niin ainoa keino on erota.

Aikuinen on kuitenkin kykenevä tekemään tietoisen päätöksen että esimerkiksi lapsen, vaikka ei sitä kovasti haluaisikaan, mutta tietää sen seuraukset ja on valmis varmistamaan lapsen hyvinvoinnin. Tämän voi tehdä saadakseen pitää vaimonsa, koska se on vaimolle äärimmäisen tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Päätös lapsen yrittämisestä on niin suuri asia, että sitä ei voi antaa kenenkään muun käsiin, kuin omiinsa. Se on yksi elämän suurimmista päätöksistä, ja jokaisen tulisi saada sen suhteen toteuttaa itseään, halusi lapsen tai ei. Eli etenemisjärjestys on tämä:

1. Punnitset itseksesi, haluatko todella lapsen. Avoimuus on hyvä asia, ja voit kertoa miehellesi tunteistasi jo tämän harkintaprosessin aikana. Ei siis syyllistävään sävyyn, vaan jotta miehesi pysyisi kärryillä, eikä hän joutuisi yllättymään suuresti.

2. Jos haluat lapsen, kerro päätöksestäsi miehelle. Hyväksy se, että hän ei halua olla mukana, jos asia näin on. Ehkä hän on herännyt ajattelemaan asiaa perusteellisesti jo silloin, kun olet hänelle kertonut, että harkitset itse kantaasi uudelleen. Ehkä hänkin on tullut samaan päätökseen kuin sinä, mutta on aika todennäköistä, että ei. Teidän on parasta siinä tapauksessa erota. On surullista, jos ei voi jatkaa matkaa yhdessä rakastamansa puolison kanssa, mutta lapsiasiassa kummankaan teistä ei pitäisi tyytyä kompromissiin, se on aivan hirvittävän raskas taakka loppuelämäksi.

Hyvä neuvo, kiitos tästä. Olen tosiaan tuossa ensimmäisessä vaiheessa menossa, punnitsemassa asioita kahdelta kantilta. Tässä asiassa ei voi tehdä kompromissia. Haluan miehelleni vain kaikkea hyvää ja rakkautta elämään ja jos se meidän väliltä kuolee minun itsekkään lisääntymishaluni vuoksi, olen sen varmasti ansainnut.

Järki sanoo, että tämä on tilapäinen mielenhäiriö. Sydän huutaa taas ihan eri asiaa.

Miten minusta järkevästä, käytännönläheisestä, fiksusta ihmisestä tuli puolikkaan vuoden aikana tällainen?

Vierailija kirjoitti:

Miksi miehesi ei halua lapsia? Voisikohan löytyä ratkaisua jossa tämä vaikuttaisi hänen elämäänsä vähemmän kuin sinun. Esim. Hoitaisit päävastuun lapsesta.

Tuolle tielle ei kannata lähteä, että yrittää ylipuhua miehen sillä, että "ei se lapsi niin paljoa sinun elämääsi muuttaisi". Totta kai jo se muuttaa elämää, jos puolison elämäntapa muuttuu täysin, eikä hän enää jaa samaa elämäntapaa kuin itse. Lohtuhan sekin on, jos saa olla pitämättä vanhempainlomia töistä, lähteä iltaisin aina harrastuksiin kun huvittaa, matkailla kavereiden kanssa, lähteä poikien saunailtaan aina jos huvittaa jne... Mutta se kotiarki yhdessä puolison kanssa muuttuu aivan täysin. Sanoisin, että elämäntapojen eriytyminen peräti etäännyttää puolisot toisistaan. Ja aika harva normaali mies pystyy käytännössä olemaan osallistumatta, jos sohvalla makaa kuukausitolkulla ympäri vuorokauden imettävä marttyyri, joka on aivan sekaisin unenpuutteen takia, eikä ehdi tehdä lainkaan kotitöitä. Puoliso, joka voi silminnähden huonosti, mutta joka hokee vain, että minähän lupasin ottaa vastuun lapsesta. Pelkästään se lapsen läsnäolo kotona muuttaa hirveästi arkea ja elämää, vaikka ei itse koskisi tikullakaan lapseen tai vaihtaisi yhtäkään vaippaa.

Se sinun vauvakuumeilusi menee kyllä ohi. Kuten itsekin ymmärsit, olosuhteet ovat sellaiset, että et voi lasta saada (mies ei sitä halua ). Lapseen liittyy paljon muutakin kuin se onko töitä, iso asunto tai tukiverkkoja. Toki se on plussaa, jos nuo asiat ovat kunnossa

Vierailija kirjoitti:

"Vahinkoa" ei missään nimessä, jos ikinä olet yhtään miestäsi rakastanut tai kunnioittanut!

Ei tietenkään. Kuten sanoin, se olisi miestä kohtaan väärin, mutta se kävi kuitenkin mielessäni. Järki on siinä sentään puolellani, etten tuollaiseen ryhdy. Puhuminen olisi tosiaan paikallaan, mutta en oikein tiedä mistä sen aloittaa, kun aihetta koskevat keskustelut ovat aina olleet yksimielisiä ja mieheni kanta on todella jyrkkä. En suoraan sanoen uskalla ottaa asiaa puheeksi. Pelkään, että hän suuttuu ja lähtee lampsimaan saman tien. Uskoisin, että hän näkee asian siten, että minä olen pettänyt lupauksen. Enkä halua riitaa hänen kanssaan.

Hei AP. Tämä voi kuulostaa vitsiltä, mutta olen ainakin 60% tosissani.

Ehdotan että alat lukea netistä karmeimpia kokemuksia synnytyksistä, sen kehossasi aiheuttamista muutoksista, potentiaalisista neurologisista ongelmista ja kehitysvammoista, havaintoja parisuhteesta blogi..

Ylipäätään ympäröi itsesi hetkeksi kaikella sillä mikä voi mahdollisesti tässä kuviossa mennä karmeimmalla mahdollisella tavalla pieleen. Eiköhän ne lapsenhankkimishalut siitä kaikkoa ainakin hetkeksi, ja saat mielenrauhan.

Sympatiani on täysin aloittajan puolella, ja toivon kaiken järjestyvän parhain päin! Neuvoja tosin on vaikea antaa. Ihanteellista tietysti olisi, jos saisit puhuttua miehesi ympäri vauvatalkoisiin.

Itse en koskaan potenut vauvakuumetta enkä halunnut lasta. Miestäni kuitenkin rakastan ja aloin myös jossain vaiheessa kiinnostua aiempaa enemmän kristinuskosta. Niinpä menin naimisiin ja jätin ehkäisyn pois, koska avioliittoon kuuluu mahdollisuus lasten saamiseen. Raskaaksi tultuani olin aika kauhuissani, mutta muutaman kuukauden kuluttua se alkoikin muuttua vauvakuumeeksi ja rakkaudeksi pientä kohtaan. Nyt sitten kauhistelen kaikkia riskejä mitkä vauvojen terveyttä voivat uhata ja olen kuin mikäkin kanaemo.

Vierailija kirjoitti:

Se sinun vauvakuumeilusi menee kyllä ohi. Kuten itsekin ymmärsit, olosuhteet ovat sellaiset, että et voi lasta saada (mies ei sitä halua ). Lapseen liittyy paljon muutakin kuin se onko töitä, iso asunto tai tukiverkkoja. Toki se on plussaa, jos nuo asiat ovat kunnossa

Toivottavasti menee ja mitä pikimmiten, sitä parempi! En halua olla tässä tilanteessa ja näissä ajatuksissa! Mutta mitä jos ei? Biologinen kello ei taida tikittää minun kohdallani, vaan viisarit ovat kello kahdessatoista ja käki laulaa täyttä kurkkua. Tätäkö se sitten on, biologisen kellon tikitystä. Jos se olisi jotain fyysistä, heittäisin sen seinään. Niin onnettomaksi ja ärtyisäksi tämä on minut tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Hei AP. Tämä voi kuulostaa vitsiltä, mutta olen ainakin 60% tosissani.

Ehdotan että alat lukea netistä karmeimpia kokemuksia synnytyksistä, sen kehossasi aiheuttamista muutoksista, potentiaalisista neurologisista ongelmista ja kehitysvammoista, havaintoja parisuhteesta blogi..

Ylipäätään ympäröi itsesi hetkeksi kaikella sillä mikä voi mahdollisesti tässä kuviossa mennä karmeimmalla mahdollisella tavalla pieleen. Eiköhän ne lapsenhankkimishalut siitä kaikkoa ainakin hetkeksi, ja saat mielenrauhan.

En ota vitsinä. Olen jo itsekin itselleni järkeillyt, että vaivalla treenattu kroppa menee pilalle (mutta mikä siinä oikeasti menisi pilalle, kun muutkin naiset ovat palautuneet entiselleen?). Voihan olla mahdollista, että minusta tulee hirvittävä hormonihirmu ja miesparka karkaa pelkästään siksi. Tai sitten ei, koska en kärsi muutenkaan PMS-oireista, jotka kuulemma suoraan korreloivat raskauden aikana koettuihin hyrskyihin jne. Ehkä alankin youtube-surffailla synnytysvideoita jo tänään. Kiitos neuvostasi.

Vierailija kirjoitti:

Miestäni kuitenkin rakastan ja aloin myös jossain vaiheessa kiinnostua aiempaa enemmän kristinuskosta.

Miten miehesi tuohon asiaan suhtautui? Oliko se hänelle ilmiselväää, että lapsia tulee? Siinähän ei ole mitään ongelmaa, jos itse muuttaa mielensä ja toiselle se on koko ajan ollut ilmiselvää, että niitä tulee. Meillä vaan tilanne on niin, että minä olen (ainakin tilapäisesti) muuttanut mieleni ja miehelle on ilmiselvää, että niitä ei tule.

Ei se vauvakuume mene koskaan ainakaan lopullisesti ohi. Katkeroidut vain, jos nyt tukahdutat haaveesi.

Jos teille tulisi ero, niin voisikohan mies suostua sellaiseen, että hän antaa sinulle lapsen, mutta ei ole pakkoa sen kasvattamiseen? Toisaalta yksinhuoltajana ilman tukiverkkoja voi myös olla kohtuutonta. Vaikka onhan sinulla varaa ostaa siivous- ja lastenhoitopalveluita.

Päätös sinun on tehtävä, mutta miehelle tuskin heti alkajaisiksi kannattaa uhkavaatimusta esittää. Yrittäisin ensin pehmeästi suostutella häntä ennen erokortin käyttämistä.

Jos nyt kuitenkin päädyt lopulta siihen että pidät miehen pitämistä tärkeämpänä kuin lapsen saamista, niin käy nyt edes jäädyttämässä niitä munasoluja varmuuden vuoksi.

Parissa vuodessa voi tapahtua mitä vaan, mies voi löytää uuden ja lähteä parisuhteesta. Sitten sulla on edes vielä mahdollisuus saada se lapsi.

zygote kirjoitti:

Kommentoijat 4 ja 5,

Olette kumpikin varmasti oikeassa. Olen kysynyt monta kertaa mieheltä, miksi hän ei halua lapsia, mutta hän ei vaan suostu puhumaan asiasta. Se on vaan, että ei halua, piste. Olen yrittänyt vaivihkaa kysellä anopilta, että onko heillä joku geneettinen vika, joka olisi miehen pelotellut lapsettomaksi, mutta ei silläkään osastolla pitäisi olla mitään syytä. Ehkä hän vaan näkee tuon saman vapausaspektin, joka minullakin on ollut ihan viime aikohin saakka.

Mutta tuo, että "jos mies rakastaa..." Kuka ihmeessä rakastaa ketään enää sen jälkeen, kun noin isossa asiassa on petetty lupaus? Kai minä olen luvannut olla tekemättä lapsia, koska olen itse niin sanonut jo vuosikausia.

kun kerran toiveet ei kohtaa ja keskusteluvalmiutta ei miehellä ole, on kyse siitä, haluatko sinä elää miehesi arvomaailman ja toiveiden mukaista elämää (ilman lapsia) vai haluaako miehesi elää sinun toiveidesi mukaista elämää (lapsiperheenä).

Sun pitäisi nyt vaan se mies jollain konstilla saada edes yhden kerran puhumaan asiasta vakavasti. Ei ole tärkeää tietää, miksei hän halua lapsia. Jos ei halua, et välttämättä onnistu kääntämään hänen päätään.

Siinä tapauksessa sun täytyy valita, uhraatko oman toiveesi lapsesta suhteenne hyväksi vai luovutko suhteesta, jotta saat sen lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt kuitenkin päädyt lopulta siihen että pidät miehen pitämistä tärkeämpänä kuin lapsen saamista, niin käy nyt edes jäädyttämässä niitä munasoluja varmuuden vuoksi.

Parissa vuodessa voi tapahtua mitä vaan, mies voi löytää uuden ja lähteä parisuhteesta. Sitten sulla on edes vielä mahdollisuus saada se lapsi.

Kiitos kommentistasi. Munasolujen jäädytystä tutkin jo, mutta jäädytys ja IVF tulee maksamaan noin 10000 euroa. Alan vetää iänkin puolesta viimeisiä hetkiä, sillä "viljely" tehdään mielellään vain alle 35-vuotiaille ja minulla on kohta 36. syntymäpäivä. Melkein kaikki varani ovat kiinni joko asunnossa, osakkeissa ja rahastoissa jotka eivät ole niin helposti likvitoitavissa. Koska haluan säästää miestäni tämän asian suhteen mahdollisimman pitkälle (olisipa kiva kertoa, että jäädytän munasolujani ihan siltä varalta, että päätät lähteä lätkimään) ja joutuisimme kuitenkin käymään tuon kipeän keskustelun. Siispä tuo operaatio tulisi tehdä salaa ja joka tapauksessa ennen pitkää  joutuisin selittämään miehelleni, miksi myin osakkeitani tai tyhjensin säästötilin. Olemme kuitenkin naimisissa ja hän tietää mitä omistan.

zygote kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miestäni kuitenkin rakastan ja aloin myös jossain vaiheessa kiinnostua aiempaa enemmän kristinuskosta.

Miten miehesi tuohon asiaan suhtautui? Oliko se hänelle ilmiselväää, että lapsia tulee? Siinähän ei ole mitään ongelmaa, jos itse muuttaa mielensä ja toiselle se on koko ajan ollut ilmiselvää, että niitä tulee. Meillä vaan tilanne on niin, että minä olen (ainakin tilapäisesti) muuttanut mieleni ja miehelle on ilmiselvää, että niitä ei tule.

Mies ei uskonnosta innostunut, mutta sanoo alkaneensa suunnitella kosintaa samaan aikaan kun minä aloin edes joskus käydä kirkossa. Pitkä avoliitto takana.

Kumpikaan meistä ei lapsia aktiivisesti suunnitellut (meillä oli hedelmättömyyden riski), mutta mies oli asian suhteen se myönteisempi osapuoli. Taisi toivoakin ehkäisyn lopettamista ja onnen kokeilemista.

Vierailija kirjoitti:

zygote kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miestäni kuitenkin rakastan ja aloin myös jossain vaiheessa kiinnostua aiempaa enemmän kristinuskosta.

Miten miehesi tuohon asiaan suhtautui? Oliko se hänelle ilmiselväää, että lapsia tulee? Siinähän ei ole mitään ongelmaa, jos itse muuttaa mielensä ja toiselle se on koko ajan ollut ilmiselvää, että niitä tulee. Meillä vaan tilanne on niin, että minä olen (ainakin tilapäisesti) muuttanut mieleni ja miehelle on ilmiselvää, että niitä ei tule.

Mies ei uskonnosta innostunut, mutta sanoo alkaneensa suunnitella kosintaa samaan aikaan kun minä aloin edes joskus käydä kirkossa. Pitkä avoliitto takana.

Kumpikaan meistä ei lapsia aktiivisesti suunnitellut (meillä oli hedelmättömyyden riski), mutta mies oli asian suhteen se myönteisempi osapuoli. Taisi toivoakin ehkäisyn lopettamista ja onnen kokeilemista.

Puhuitteko asiasta koskaan niin päin, että hän puhui haluamisesta ja sinä taas olit kielteisellä kannalla? Vai ehditkö jo muuttaa kantaasi, ennen kuin asiat etenivät sille asteelle? Minua kiinnostaa se, miten asiasta keskusteltiin, mitä sanottiin ja jos argumentoit kielteistä kantaasi, missä hengessä keskustelu käytiin. Olet todella onnekas, että sait tilaisuuden muuttaa mieltäsi.

Välähti tässä mieleeni, että mieheni isä lähti aikoinaan tanskaan jättäen mieheni ja mieheni äidin yksinään -  eikä ole koskaan oikein pitänyt yhteyttä jokavuotista joulukorttia ja synttärionnittelua lukuun ottamatta. Isänsä perusti siellä uuden perheen ja lopulta erosi tuosta uudesta perheestäkin, koska ei kestänyt kahta pientä lasta ja niiden tuomaa vastuuta, vaan kaipasi vapautta. Voisikohan tuossa olla jotain syytä? Että hän pelkää olevansa samanlainen kuin isänsä...

Istuta se mies kunnolla alas. Ei ole häneltäkään oikein tuo, ettei suostu puhumaan aiheesta kunnolla, ja vielä suuttumaan.

Joudut joko tai valinnan eteen. Jos mies ei halua lapsia, hän ei niitä silloin halua. Siihen harhaan ei kannata tuudittautua että mies rakastaa vielä "vahingon" jälkeen. Vakavan keskustelun paikka. Kusettaa ei kannata.