Dilemma: tättärää, haluankin lapsen.

Ihan aluksi sanoisin, että sinulla on aikaa kuulostella tunteitasi. Heeelmällisyyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin vain ikä, eikä ole ole mitenkään selvää, etyä biologiselta kannalta juuri nyt olisi hirmuinen kiire. Toki voi olla tai voi olla jo myöhäistäkin, mutta sitä et voi tietää eikä asian kanssa tarvitse siksi hätiköidä. Vaikka miettimisaikaa ei ole vuosia, on sitä kuitenkin kuukausia, voit ihan hyvin pohtia asiaa rauhassa.

Kerro puolisollesi, että tämä on sinulle iso asia. Jotain sellaista, jota ei voi vain puhumatta sivuuttaa. Että tahdot puhua tunteistasi ja ajatuksistasi lapsiin liittyen ja toivot hänen voivan rauhassa kuunnella ja asiasta jutella. Kerro tuo vaikka tänään ja ehdota viikonlopulle tai muuhun lähellä olevaan rauhalliseen hetkeen aikaa ja paikkaa jutelulle. Sellaista teille sopivaa ja häiriötöntä, oli se sitten lauantai sana, sunnuntai brunssi tai pitkä kävelylenkki.

Eli varoitat ja pyydät aikaa.

Ja sitten kerrot sen mitä olet kertonut täälläkin. Rakastat puolisoasi etkä tahdo pakottaa häntä mihinkään. Huomaat toivovasi lasta ja pelkääväsi omien ajatusten muutosta. Kerrot mitä toivot, mitä pelkäät. Että sinulla on kriisi ja sen edessä käännyt puolisosi puoleen koska olette kumppaneita. Ja sen miksi asiasta täytyy puhua. Ja sitten olet hiljaa. Vaikka viikonkin hiljaa jos miehesi sen ajan miettimiseen tarvitsee.

Toivon sinulle kaikkea hyvää.

ymmärrän kyllä ap:ta.. ajattele jos haluaisit lapsia joita et sitten saisikaan ja eläkkeelläkin vielä katselisit pihalla leikkiviä lapsia kateellisena ja katkerana tiuskisit heille.. se on kuitenkin aika pitkä aika 35-vuotiaasta sinne vanhainkotiin, lapset ja lapsenlapset tuovat iloa ja sisältöä elämään

zygote kirjoitti:

Niin, siis useampi kommentoija taitaa kommentoida keskusteluun lukematta sitä. llkeilystä saavat näköjään jotkut jotain tyydytystä.

Korostan, etten ole aikeissa hankkiutua salaa raskaaksi, vaikka sitä on ehdotettukin ja asia on käynyt kesän mittaan mielessäni ja on mennyt saman tien poiskin. Olen järjellinen ihminen ja mieheni on minulle äärettömän rakas, joten se ei tule olemaan lähestymistapa tässä. Tuskaa käyn siitä, että tämä tunne on painostava ja olen tosiaan - kuten muutama kommentoija onkin sanonut - joko tai - valinnan edessä. Toisaalta tilanteen ahdistuvuus väheni heti, kun niin moni suhtautui ymmärtäväisesti ja tarjosi omaa kantaansa. Kiitos siitä!

Olen jo asiallisten neuvojenne ja kommenttienne perusteella vakaasti sitä mieltä, että ainakin otan asian puheeksi.  Minun on siis selvitettävä miten mieheni suhtautuu tähän mielenmuutokseen ja nyt kaipaisinkin vinkkejä siitä, miten aiheen voisi ottaa puheeksi ilman, että sen voisi ottaa painostuksena.

Hänen kantansa on siis ollut aiemmin todella jyrkkä, mutta haluan ainakin kertoa, että asia on kääntynyt nyt osaltani päinvastaiseksi ja selvittää, miten hän asiaan suhtautuu. Teen sitten ratkaisuni.

En usko että mies suuttuu jos vilpittömästi kerrot miten tunteet ja ajatukset lapsesta on muuttunut. Et ole lupausta pettänyt, et vain voinut edes aavistaa että tuollainen olotila voi tulla. Kerro että olet itsekin yllättynyt tunteen voimakkuudesta. Se mitä tunnet ei velvoita miestä mihinkään, sama toisinpäin.

zygote kirjoitti:

Tiedän, että keskustelu kuuluisi vauvakuume-palstalle, mutta en halua rekisteröityä.

Eli tässä sitä nyt ollaan: Olen koko aikuisikäni ollut siinä mielentilassa, että en halua lapsia. Ne vievät aikaa, rahaa, vapauden- ja koko elämän vähintään kuusi vuotta syntymänsä jälkeen. Nyt, yhtäkkiä olen alkanut miettiä, että mitä sitten, vaikka aika menee? Käytänhän sitä nytkin turhuuksiin, esimerkiksi vauva.fi -forumilla päivystämiseen. Vauvankin kanssa voi lentää vaikka toiselle puolelle maailmaa. Mitä rahasta, enhän sitä täältä kuitenkaan mukaani saa, kun heitän veivin.

Minulla on kiva ja hyväpalkkainen työpaikka pienessä firmassa ja työantaja kannustaa lapsentekoon. Lupaa, että työpaikka on äitiyslomankin jälkeen. Ei siis tarvitse pelätä työn puolesta. Varaa olisi molempien tulojen puolesta.

Mutta:

- Ikää minulla on jo 35 eikä tässä iässä ole kyse tekemisestä, vaan saamisesta.

- Aviomies on lapsivastainen (ei vihaa, ei vaan halua omia).

- Meillä on asunto puoliksi maksamatta ja on vain kaksio. Pitäisi asunto vaihtaa.

- Tukiverkot puuttuvat. Oma äitini ei ole kuvioissa mukana, isäni on kuollut. Minulla ei ole sisaruksia. Miehen äiti on heikkokuntoinen ja muu suku asuu Norjassa.

No, ilman tukiverkkoja pärjäävät muutkin, asunnonvaihto ei pitäisi olla näillä tuloilla ongelma ja ikäni puolesta voin vielä ehkä lisääntyä (sisko teki viimeisen lapsensa 39-vuotiaana ja äiti 41-vuotiaana).

Suurin huolenaiheeni on mieheni. En halua menettää häntä. Tuon parempaa miestä ei tällä planeetalla ole!

Häntä ei voi pakottaa lisääntymään ja tiedän hänen ehdottoman kantansa. Voin kyllä elää ilman lasta, mutta mitä jos tulen katkeraksi ja alan syyttää häntä siitä, että jäin lapsettomaksi? En halua hänelle sitä kohtaloa, koska olen koko suhteen alusta asti ollut tietoinen hänen kannastaan ja olen myös itse suurimman osan ajan sitä myötäillyt.

En halua hankkiutua salaa raskaaksi, sillä se on julmaa miestä kohtaan. Toisaalta taas en halua jättää miestä vain jonkun lapsihaaveen vuoksi ja sitten en tulisikaan raskaaksi (ikä, katsokaas).

Vaihtoehdot ovat siis vähissä.

Onko ketään, joka on ollut samassa tilanteessa? Minkä ratkaisun teitte? Miten kävi?

Olen asiasta todella onneton, joten arvostaisin kovasti kehittäviä ratkaisuehdotuksia enkä solvaamista. Kiitos!

Miltä sinusta tuntuisi, jos valitset miehen ja teille tuleekin syystä tai toisesta ero. Mies löytää uuden ja yhtäkkiä saakin lapsen. Tuntuiko hyvältä sanoa omalle unelmalleen lopullisesti hyvästit?

Sano miehelle, että joko teette lapsen yhdessä, tai teet sen yksin ja ryhdy hommiin. Suru erosta unohtuu äkkiä kun on pieni ihme tulossa maailmaan. Asunto- ja raha-asiat lutviutuvat painollaan, varsinkin kun on ymmärtäväinen työnantaja.

zygote kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, kuvittele tilanne toisinpäin jos nyt pakkomielteeltäsi kykenet (sitä se vauvakuume on, keksitty pakkomielle): sinä et naisena halua lapsia ja näin olette yhdessä aikoinaan päättäneet ja aloittaneet yhteisen elämän. Yhtäkkiä miehellesi tulee keski-iän kriisi (kuten sinulle nyt, sitäkin se vauvakuume on) ja hän alkaa jankata vauvoista. Hän anelee, itkee, huutaa ja vaatii sinua selittämään MIKSET halua lasta!?

Ymmärrätkö?

Tilanne on niin, että jos sinä haluat lapsen, kerrot sen miehelle ja kysyt mitä tehdään. Ratkaisu voi olla esim. että teet lapsen toisen miehen siittiöillä. Ja voi olla, että muutatte erillenne. Ehkä suhde voi jatkua niin. Siihen mies varmasti ottaa kantaa.

Minä en anele, itke tai mitään muutakaan kriiseissäni, anteeksi nyt vaan. Miestäni yritän säästää mahdollisimman pitkälle ja tulin tänne hakemaan näkökantoja, en tuollaista passiivis-aggressivista kyykytystä. Olin ennen tätä avioliittoa pitkässä avoliitossa, jossa en halunnut lapsia ja mies halusi. Mies otti asian puheeksi ja keskustelimme siitä. Tietysti kuuntelin silloista avomiestäni ja ymmärsin hänen toiveensa. Minä selitin, miksen halua lasta. Syyni olivat silloin taloudelliset, vapaudenmenetyspelkoiset, kropan pilaamispelkoiset jne. Hän oli miettinyt asiaa, koska tiesi minun olevan kielteisellä kannalla ja lupasi, että seisoo tukena ja ottaa itse vaikka virkavapaata, että voi olla vauvavuonna avuksi enemmän. Olin kuitenkin vielä opiskelija, joten myönnyin sillä ehdolla, että rupeaisimme yrittämään vasta sen jälkeen, kun opiskeluni olisivat gradua vaille valmiit ja voisin raskausaikana graduani tehdä. Minun oli tärkeää ainakin valmistua, että rahahuolia ei ainakaan tarvitsisi kärsiä. Erosimme kuitenkin ihan muista syistä jonkin aikaa myöhemmin. Että tiedän kyllä millaista toisen paikalla on olla! En ole nykyiselle miehelle itkenyt, anonut tai vaatinut, kiristänyt enkä mitään muutakaan sen puoleen. Enkä aiokaan itkeä, anoa tai kiristää. Enkä myöskään aio hankkiutua salaa raskaaksi. Kommenteistasi ei siis ollut mitään hyötyä, mutta toivottavasti sait ilkeilystäsi tyydytystä.

Ilkeilystä? Olet todella keski-iän kriisissä. En tarkoittanut viestiäni ilkeilyksi, vaan se oli vastaus aloitusviestistäsi lukemaani tilanteeseen. Kerrot, että "En ole nykyiselle miehelle itkenyt, anonut tai vaatinut, kiristänyt enkä mitään muutakaan sen puoleen". Mitä jos puhuisit? Ok, nyt ymmärrän, että halusit ensin keskustella vain täällä, mutta minun neuvoni on kyllä kääntyä miehen puoleen ja jutella hänen kanssaan.

zygote kirjoitti:

Mutta tuo, että "jos mies rakastaa..." Kuka ihmeessä rakastaa ketään enää sen jälkeen, kun noin isossa asiassa on petetty lupaus? Kai minä olen luvannut olla tekemättä lapsia, koska olen itse niin sanonut jo vuosikausia.

Ihminen saa muuttaa mieltään. Jos sinulla on noin tiukka suhtautuminen asiaan, että puhut suorastaan petetystä lupauksesta, vaikket tarkoituksella ja pahuuttasi ole mieltä muuttanut (vai oletko?), niin ehkä sinun ei pidä lapsia edes hankkia. Olisit varmaan ihan yliankara äiti ja aina paasaamassa ja saarnaamassa, jos lapselle sattuisi jokin pikkuvirhe.

Mieti nyt tosissasi mitä puhut, äläkä ole noin ankara itseäsi tai muitakaan kohtaan.

Siksi toisekseen, tämä sinun ihana miehesi voi joku päivä jättää sinut ja tehdä lapsen toisen naisen kanssa.

Ap:n kannattaisi juuri nyt pysähtyä ja pohtia mikä on se syy, miksi hän yhtäkkiä haluaakin lisääntyä? Mikä asia on muuttunut?

Ikä, vanhempien kuolema, sukulaisten vanheneminen, yleinen elämäntuska, oma kuolevaisuus - kaikki nämä ovat huonoja syitä tehdä lapsi.

zygote kirjoitti:

Niin, siis useampi kommentoija taitaa kommentoida keskusteluun lukematta sitä. llkeilystä saavat näköjään jotkut jotain tyydytystä.

Korostan, etten ole aikeissa hankkiutua salaa raskaaksi, vaikka sitä on ehdotettukin ja asia on käynyt kesän mittaan mielessäni ja on mennyt saman tien poiskin. Olen järjellinen ihminen ja mieheni on minulle äärettömän rakas, joten se ei tule olemaan lähestymistapa tässä. Tuskaa käyn siitä, että tämä tunne on painostava ja olen tosiaan - kuten muutama kommentoija onkin sanonut - joko tai - valinnan edessä. Toisaalta tilanteen ahdistuvuus väheni heti, kun niin moni suhtautui ymmärtäväisesti ja tarjosi omaa kantaansa. Kiitos siitä!

Olen jo asiallisten neuvojenne ja kommenttienne perusteella vakaasti sitä mieltä, että ainakin otan asian puheeksi.  Minun on siis selvitettävä miten mieheni suhtautuu tähän mielenmuutokseen ja nyt kaipaisinkin vinkkejä siitä, miten aiheen voisi ottaa puheeksi ilman, että sen voisi ottaa painostuksena.

Hänen kantansa on siis ollut aiemmin todella jyrkkä, mutta haluan ainakin kertoa, että asia on kääntynyt nyt osaltani päinvastaiseksi ja selvittää, miten hän asiaan suhtautuu. Teen sitten ratkaisuni.

Minusta teidän suhteenne on jotenkin pielessä. Lapsen kanssa tai ilman. Sinä et puhu miehesi kanssa, teillä ei ole selkeää yhteyttä. Et koe helpoksi jutustella tai heitellä ajatuksia hänelle tuosta vaan? Sinun pitää ensin analysoida tilanne, miettiä mitä ennen on puhuttu ja hakea foorumeilta/ystäviltä ehdotuksia miten ottaa asia puheeksi. Minulla nousee hiki otsalle pelkästä ajatuksesta, että olisin miehesi. Ja minä olen nainen.

Parisuhteessa minusta on parasta se, että voit puhua mistä vaan ja mitä vaan ja miten vaan. Joskus toinen ymmärtää, joskus ei. Se on elämää. Se ei ole elämää, että pitää tehdä projektisuunnitelma keskustelua varten.

Et tarvii sitä lasta mihinkään. Unohda.

Vierailija kirjoitti:

Istuta se mies kunnolla alas. Ei ole häneltäkään oikein tuo, ettei suostu puhumaan aiheesta kunnolla, ja vielä suuttumaan.

Ap juuri kertoi, ettei hän ole ottanut tätä mielenmuutostaan vielä puheeksi..

Vierailija kirjoitti:

zygote kirjoitti:

Mutta tuo, että "jos mies rakastaa..." Kuka ihmeessä rakastaa ketään enää sen jälkeen, kun noin isossa asiassa on petetty lupaus? Kai minä olen luvannut olla tekemättä lapsia, koska olen itse niin sanonut jo vuosikausia.

Ihminen saa muuttaa mieltään. Jos sinulla on noin tiukka suhtautuminen asiaan, että puhut suorastaan petetystä lupauksesta, vaikket tarkoituksella ja pahuuttasi ole mieltä muuttanut (vai oletko?), niin ehkä sinun ei pidä lapsia edes hankkia. Olisit varmaan ihan yliankara äiti ja aina paasaamassa ja saarnaamassa, jos lapselle sattuisi jokin pikkuvirhe.

Mieti nyt tosissasi mitä puhut, äläkä ole noin ankara itseäsi tai muitakaan kohtaan.

Siksi toisekseen, tämä sinun ihana miehesi voi joku päivä jättää sinut ja tehdä lapsen toisen naisen kanssa.

Yksi skenaario on myös, että mies lähtee kun kuulee vauvahaaveista ja ap ei jostain syystä tule raskaaksi - eli jää yksin ja ei löydä hyvää kumppania rinnalle. Toisaalta 35-vuotiaissa voi ollakin niitä kakkoskierroksella olevia, jotka haluavat lapsen nopeasti. 

Vauvakuumettahan ei varmasti voi miettiä järjellä, se vain on ja ihan ymmärrettävästä syystä, aika hullun hommaa on nimittäin ihmisen lisääntyminen. Et voi tietää, miten paljon kroppasi joutuu kestämään eikä se matkustelu vauvan kanssa nyt minusta kauhean mukavalta kuulosta. Lisäksi lisääntyneet ystäväni ovat sanoneet, että väsymyksen määrä oli odottamaton.

Konkreettinen neuvo kai olisi, että odotat ainakin loppuvuoteen ja jos vielä silloin vauvakuume on vahvistunut, niin antaisin sen viedä ja valmistautuisin yksinhuoltajuuteen. 

zygote kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Istu alas ja laske paljonko siihen lapseen menisi rahaa seuraavan 20 vuoden aikana. Suorien kulujen lisäksi se isompi asunto, tulonmenetykset äitiysloman ajalta, vaikutus työuraan jne. Summa lienee siellä 100k - 200k välimaastossa. Sitten seuraavaksi mietit että voisiko tuolla rahasummalla saada jotain jota haluat mieluummin kuin lasta. Esim mahdollisuus jäädä eläkkeelle viisi vuotta aikaisemmin, loma-asunto espanjan rannkilta, tms...

Tämä onkin ollut aiemmin yksi niistä lapsettomuutta puoltavista syistäni! Olin aiemmin sitä mieltä, että lapsettomana saan käyttää kaikki rahani hupeihin ja mihin tahansa itse rahaa nyt haluankin laittaa ja että lapsi veisi sen kaiken. Jotain on kuitenkin tapahtunut. Mihin minä sitä rahaa ja tavaraa tarvitsen?  Kun kuolen pois, en saa sitä mukaani. Ilman perillisiä siitä ei ole hyötyä kuin valtiolle - ja minut kalliilla kouluttaneelle valtiolle se ehkä olisikin hyvä palautus. Elämyksiä saa lastenkin kanssa. Moni lentää toiselle puolelle maailmaa vauvojenkin kanssa ja pärjää ihan hyvin! En ole koskaan ollut iltaelämässä pyörijä, joten sekään ei toimi vasta-argumenttina enää.

Ajatuksesi on täsmälleen sama kuin itselläni oli vielä viime vuoden puolella. En tajua mikä nyt on muuttunut. Ehkä tuli se yhden kommentoijan ehdottama keski-iän kriisi.

Minusta sinulla on ihan liian ruusuinen kuva. Kyllä, teoriassa vauvankin kanssa voi matkustaa - käytännössä silti matkustelu vähenee huomattavasti useimmilta, ja ne harvatkin matkat suuntautuvat lapsiystävällisiin paikkoihin. Teoriassa lapset eivät estä mitään, käytännössä tekevät monet asiat niin hankaliksi, että ne asiat jää tekemättä.

Ja eihän kukaan lapseton sitä rahaa valtiolle kerää, daa. Mutta onhan se ihan eriä asia ELÄÄ taloudellisesti turvatumpaa elämää, kuin köyhemmin. Esim harrastaa monipuolisemmin, asua paremmin, autoilla turvallisemmin, matkustaa enemmän ja kauemmas, ja jäädä eläkkeelle aiemmin, ja vaikka asua pidempään vanhuksena kotona kun on rahaa hankkia apua. Se noin 200000 mikä lapseen menee, mahdollistaa todella paljon paremman elämisenlaadun lapsettomalle hänen elinaikanaan. Oletko valmis esim luopumaan turvatusta vanhuudesta, ja ottamaan riskin että saat vaikka sairaan lapsen, jota hoidat loppuikäsi?

Vierailija kirjoitti:

ymmärrän kyllä ap:ta.. ajattele jos haluaisit lapsia joita et sitten saisikaan ja eläkkeelläkin vielä katselisit pihalla leikkiviä lapsia kateellisena ja katkerana tiuskisit heille.. se on kuitenkin aika pitkä aika 35-vuotiaasta sinne vanhainkotiin, lapset ja lapsenlapset tuovat iloa ja sisältöä elämään

Älä puhu paskaa. Toisille lapset tuovat vain vaivaa ja surua elämään. Sisältöä on kyllä tullut... T: narkkarin vanhemmat tunteva. Jos se vielä lisääntyy, niin saleen saa isovanhemmat hoitaa lapsen, todennäköisesti vammaisen.

En tiedä ap mitä sinun pitäisi tehdä - se on sinun itse päätettävä aikanaan. Mielestäni voisit kuitenkin lähestyä miestäsi esimerkiksi kirjeellä, jossa selität tuntosi ja ajatuksesi. Kirjoitat loistavasti, joten uskon että miehesi saisi ajatuksen päästä kiinni. Voit esimerkiksi antaa miehelle kirjeen luettavaksi ja sitten mennä vaikka tunniksi lenkille ja palata sen jälkeen keskustelemaan asiasta, jolloin miehenkin ensireaktio on jo laantunut. Toivottavasti löydätte teille sopivan ratkaisun, kaikkea hyvää!

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kannattaisi juuri nyt pysähtyä ja pohtia mikä on se syy, miksi hän yhtäkkiä haluaakin lisääntyä? Mikä asia on muuttunut?

Ikä, vanhempien kuolema, sukulaisten vanheneminen, yleinen elämäntuska, oma kuolevaisuus - kaikki nämä ovat huonoja syitä tehdä lapsi.

Ei mikään ylläolevista. En ole kokenut viime aikoina mitään valaistusta elämästä ja kuolemasta, eikä kukaan ole kuollut. Kaikki on hyvin: On työpaikka, hyvä parisuhde, katto pään alla, mukavaa tekemistä vapaa-aikana, hyvä toimeentulo, taloudellista turvaa. Peilistä heijastuvaan kuvaan olen tyytyväinen, ikä ei näy missään... En ymmärrä mistä tämä tuli. Tosiaan ystävät ja tuttavat eivät ole lisääntymässä, eli sieltä ei tule mallia. Mutta se tunne on vahva ja se vaan on.

Vierailija kirjoitti:

Ihan aluksi sanoisin, että sinulla on aikaa kuulostella tunteitasi. Heeelmällisyyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin vain ikä, eikä ole ole mitenkään selvää, etyä biologiselta kannalta juuri nyt olisi hirmuinen kiire. Toki voi olla tai voi olla jo myöhäistäkin, mutta sitä et voi tietää eikä asian kanssa tarvitse siksi hätiköidä. Vaikka miettimisaikaa ei ole vuosia, on sitä kuitenkin kuukausia, voit ihan hyvin pohtia asiaa rauhassa.

Kerro puolisollesi, että tämä on sinulle iso asia. Jotain sellaista, jota ei voi vain puhumatta sivuuttaa. Että tahdot puhua tunteistasi ja ajatuksistasi lapsiin liittyen ja toivot hänen voivan rauhassa kuunnella ja asiasta jutella. Kerro tuo vaikka tänään ja ehdota viikonlopulle tai muuhun lähellä olevaan rauhalliseen hetkeen aikaa ja paikkaa jutelulle. Sellaista teille sopivaa ja häiriötöntä, oli se sitten lauantai sana, sunnuntai brunssi tai pitkä kävelylenkki.

Eli varoitat ja pyydät aikaa.

Ja sitten kerrot sen mitä olet kertonut täälläkin. Rakastat puolisoasi etkä tahdo pakottaa häntä mihinkään. Huomaat toivovasi lasta ja pelkääväsi omien ajatusten muutosta. Kerrot mitä toivot, mitä pelkäät. Että sinulla on kriisi ja sen edessä käännyt puolisosi puoleen koska olette kumppaneita. Ja sen miksi asiasta täytyy puhua. Ja sitten olet hiljaa. Vaikka viikonkin hiljaa jos miehesi sen ajan miettimiseen tarvitsee.

Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Kiitos tästä. Juuri näin aion toimia.

Vierailija kirjoitti:

En usko että mies suuttuu jos vilpittömästi kerrot miten tunteet ja ajatukset lapsesta on muuttunut. Et ole lupausta pettänyt, et vain voinut edes aavistaa että tuollainen olotila voi tulla. Kerro että olet itsekin yllättynyt tunteen voimakkuudesta. Se mitä tunnet ei velvoita miestä mihinkään, sama toisinpäin.

Tuskin hän suuttuukaan. Hän on kuitenkin loistava mies, huomaavainen ja kiltti ja muutenkin suuttuu tai ärsyyntyy todella harvoin, joten voi olla, että etukäteen murehtimiselle ei olisi mitään aihetta ja tämä vaan liittyy tähän hämmennykseeni. Kunhan vain osaisin aloittaa puheen niin, että se ei painosta häntä mitenkään! Aikaisemmat keskustelumme lapsista ovat vaan hänen osaltaan olleet aika pitkälle: "Lapsia ei tule. Piste."

Vierailija kirjoitti:

Minusta teidän suhteenne on jotenkin pielessä. Lapsen kanssa tai ilman. Sinä et puhu miehesi kanssa, teillä ei ole selkeää yhteyttä. Et koe helpoksi jutustella tai heitellä ajatuksia hänelle tuosta vaan? Sinun pitää ensin analysoida tilanne, miettiä mitä ennen on puhuttu ja hakea foorumeilta/ystäviltä ehdotuksia miten ottaa asia puheeksi. Minulla nousee hiki otsalle pelkästä ajatuksesta, että olisin miehesi. Ja minä olen nainen.

Parisuhteessa minusta on parasta se, että voit puhua mistä vaan ja mitä vaan ja miten vaan. Joskus toinen ymmärtää, joskus ei. Se on elämää. Se ei ole elämää, että pitää tehdä projektisuunnitelma keskustelua varten.

En tietääkseni ole sanonut, että emme puhuisi mistään koskaan. Sen keksit itse. Meillä kyllä puhutaan kaikesta. Tämä lapsiasia vaan on sellainen, että hän on aiemmin kuitannut sen yksinkertaisesti: "Lapsia ei tule. Piste." Hänen kohdallaan se siis tarkoittaa, ettei asiaa käsitellä sen enempää. Jos meillä menisi huonosti, en kai mitään lapsia edes harkitsisi hänen kanssaan? Ilmeisesti kirjoituksistani ei käy ilmi, että olen järkevä ihminen ja haluan vain mieheni parasta. Ongelma on tämä ihmeellinen mielenmuutokseni lapsiasiassa - ja siitä tulee ehkä parisuhteemme ongelma. Jos mielestäsi parisuhteessamme on ongelma, koska yritän mahdollisimman vähän vaivata miestäni tällä asialla, tai ainakin esittää asian hänelle niin, ettei hän tunne oloaan huonoksi, on sinulla todella outo käsitys ongelmallisesta parisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä ap mitä sinun pitäisi tehdä - se on sinun itse päätettävä aikanaan. Mielestäni voisit kuitenkin lähestyä miestäsi esimerkiksi kirjeellä, jossa selität tuntosi ja ajatuksesi. Kirjoitat loistavasti, joten uskon että miehesi saisi ajatuksen päästä kiinni. Voit esimerkiksi antaa miehelle kirjeen luettavaksi ja sitten mennä vaikka tunniksi lenkille ja palata sen jälkeen keskustelemaan asiasta, jolloin miehenkin ensireaktio on jo laantunut. Toivottavasti löydätte teille sopivan ratkaisun, kaikkea hyvää!

Kirje on loistava idea, kiitos siitä. Ehkä tämä on kuitenkin hyvä käsitellä naamakkain heti alusta lähtien, sillä jos sanon jotain, jonka hän käsittää väärin, voin saman tien oikaista asian tai selittää tarkoitukseni. Mutta jos jänistän, saatan seuratakin neuvoasi.