Dilemma: tättärää, haluankin lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Uskon että tulet loppuelämäsi pohtimaan sitä lasta, jota ei koskaan tullut miehesi takia. Pahimmillaan katkeroidut, parhaimmillaan se painaa sun mieltä satunnaisina iltoina viinilasin äärellä.

Elämä on lopulta niin tajuttoman lyhyt. Sinäkin olet jo puolet kuluttanut, siis parhaimmassa tapauksessa. Siitä lyhyestä ajasta tulisi ottaa kaikki irti. Tehdä se mitä oikeasti haluaa, se mikä tekee sinut onnelliseksi.

Saa lapsi. Mies säilyy sun rinnalla, jos sua aidosti rakastaa. Jos ei, niin pärjäät varmasti itsekin.

Muistatko aloittaja lukeneesi tänä keväänä (2017), kuinka kansanedustaja Antti Lindtmannin (33-vuotta) vaimo Kaija (54-vuotta) odottaa lasta?

En tiedä miten ko. julkkispari on lapsensa alulle pannut, mutta seuraavan asian tiedän:

Suomessa naisen on mahdollista hankkia lapsi yli 50-vuotiaana, mikäli on täysin terve, ja muutoin soveltuva sekä valmis taloudellisiin panostuksiin.  Tällöin  munasolupankkiin (nimettömänä tai nimellisesti) lahjoitettu munasolu hedelmöitetään pariskunnan miehen spermalla, ja hedelmöittynyt munasolu siirretään vaimon kohtuun kasvamaan.

Toimenpide maksaa 5000 eurosta ylöspäin. (Omia kokemuksia ko. menetelmän toimivuudesta ei ole, joten minulta ei kannata enempää kysellä.)

Pointtini sinulle hyvä ap. on, että jollet ole aivan varma ratkaisuistasi, siirrä niiden tekoa, kunnes olet varma. (Jos et tiedä, kumpi on tärkeämpi oman lapsen saaminen vai liitto lapsia haluamattoman miehen kanssa, sinun kannattaa vielä odottaa, kunnes ratkaisu selkiytyy.)

Vierailija kirjoitti:

Istuta se mies kunnolla alas. Ei ole häneltäkään oikein tuo, ettei suostu puhumaan aiheesta kunnolla, ja vielä suuttumaan.

Se itse puheeksi ottaminen tässä onkin se vaikeus. En halua painostaa enkä suututtaa häntä, joten en tiedä mistä aloittaisin. On vaikeaa miettiä sitä ensimmäistä lausetta, koska tiedän hänen kantansa jo. En voi siis kysyä, että mitä mieltä hän on asiasta. "Minulla on vauvakuume" kuulostaa typerältä omiinkin korviini. Ja kuumehan on aina ohimenevää. Entäs jos paukauttaisin suoraan, että olen muuttanut mieleni ja haluankin lapsia tai ainakin yhden? Veikkaan, että järkytys olisi aikamoinen. Ehkä kiertoteitse? "Pomo kysyi, että milloin jään äitiyslomalle ja siitä minä sitten rupesin pohtimaan, että tässä rupeaa olemaan jo viimeiset ajat..." Oikeasti ei kysynyt, vaan vitsaili, kun lähdin yksi päivä kesken päivän töistä pahoinvoinnin takia.

zygote kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

zygote kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miestäni kuitenkin rakastan ja aloin myös jossain vaiheessa kiinnostua aiempaa enemmän kristinuskosta.

Miten miehesi tuohon asiaan suhtautui? Oliko se hänelle ilmiselväää, että lapsia tulee? Siinähän ei ole mitään ongelmaa, jos itse muuttaa mielensä ja toiselle se on koko ajan ollut ilmiselvää, että niitä tulee. Meillä vaan tilanne on niin, että minä olen (ainakin tilapäisesti) muuttanut mieleni ja miehelle on ilmiselvää, että niitä ei tule.

Mies ei uskonnosta innostunut, mutta sanoo alkaneensa suunnitella kosintaa samaan aikaan kun minä aloin edes joskus käydä kirkossa. Pitkä avoliitto takana.

Kumpikaan meistä ei lapsia aktiivisesti suunnitellut (meillä oli hedelmättömyyden riski), mutta mies oli asian suhteen se myönteisempi osapuoli. Taisi toivoakin ehkäisyn lopettamista ja onnen kokeilemista.

Puhuitteko asiasta koskaan niin päin, että hän puhui haluamisesta ja sinä taas olit kielteisellä kannalla? Vai ehditkö jo muuttaa kantaasi, ennen kuin asiat etenivät sille asteelle? Minua kiinnostaa se, miten asiasta keskusteltiin, mitä sanottiin ja jos argumentoit kielteistä kantaasi, missä hengessä keskustelu käytiin. Olet todella onnekas, että sait tilaisuuden muuttaa mieltäsi.

Tiedän olevani hyvin onnekas, ja minua kaduttaa pahasti miten ennen suhtauduin lapsiin. Samoin harmittaa, kun minun on niin vaikea olla nyt avuksi vaikka todella haluaisin.

Ennen uskontoa me keskusteltiin asiasta hyvin vähän. Sellaisen muistan, että ystäväni kehui kuinka hyvin silloinen avokkini tuli juttuun lasten kanssa, ja minä en siinä tilanteessa osannut miestä kannustaa. Mutisin jotain vaivaantuneesti.

Ja sitten kun katolilaisuus alkoi minua kutsua, yritin käännyttää miestä. Kosinnan yhteydessä selostin uskon avioliittokäsityksen ja vaadin että sen mukaan pitää sitten mennä. Käännyttäminen siis epäonnistui, mutta nuo muut jutut mies hyväksyi. Itselläni enemmän oli sopeutumisvaikeuksia.

Me ei kumpikaan puhuttu lasten haluamisesta. Olosuhteetkaan eivät olleet ihanteelliset. Meille vain tarjoutui tällainen tilaisuus antaa kohtalon ratkaista.

Ap, kuvittele tilanne toisinpäin jos nyt pakkomielteeltäsi kykenet (sitä se vauvakuume on, keksitty pakkomielle): sinä et naisena halua lapsia ja näin olette yhdessä aikoinaan päättäneet ja aloittaneet yhteisen elämän. Yhtäkkiä miehellesi tulee keski-iän kriisi (kuten sinulle nyt, sitäkin se vauvakuume on) ja hän alkaa jankata vauvoista. Hän anelee, itkee, huutaa ja vaatii sinua selittämään MIKSET halua lasta!?

Ymmärrätkö?

Tilanne on niin, että jos sinä haluat lapsen, kerrot sen miehelle ja kysyt mitä tehdään. Ratkaisu voi olla esim. että teet lapsen toisen miehen siittiöillä. Ja voi olla, että muutatte erillenne. Ehkä suhde voi jatkua niin. Siihen mies varmasti ottaa kantaa.

Malla_tunturi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon että tulet loppuelämäsi pohtimaan sitä lasta, jota ei koskaan tullut miehesi takia. Pahimmillaan katkeroidut, parhaimmillaan se painaa sun mieltä satunnaisina iltoina viinilasin äärellä.

Elämä on lopulta niin tajuttoman lyhyt. Sinäkin olet jo puolet kuluttanut, siis parhaimmassa tapauksessa. Siitä lyhyestä ajasta tulisi ottaa kaikki irti. Tehdä se mitä oikeasti haluaa, se mikä tekee sinut onnelliseksi.

Saa lapsi. Mies säilyy sun rinnalla, jos sua aidosti rakastaa. Jos ei, niin pärjäät varmasti itsekin.

Muistatko aloittaja lukeneesi tänä keväänä (2017), kuinka kansanedustaja Antti Lindtmannin (33-vuotta) vaimo Kaija (54-vuotta) odottaa lasta?

En tiedä miten ko. julkkispari on lapsensa alulle pannut, mutta seuraavan asian tiedän:

Suomessa naisen on mahdollista hankkia lapsi yli 50-vuotiaana, mikäli on täysin terve, ja muutoin soveltuva sekä valmis taloudellisiin panostuksiin.  Tällöin  munasolupankkiin (nimettömänä tai nimellisesti) lahjoitettu munasolu hedelmöitetään pariskunnan miehen spermalla, ja hedelmöittynyt munasolu siirretään vaimon kohtuun kasvamaan.

Toimenpide maksaa 5000 eurosta ylöspäin. (Omia kokemuksia ko. menetelmän toimivuudesta ei ole, joten minulta ei kannata enempää kysellä.)

Pointtini sinulle hyvä ap. on, että jollet ole aivan varma ratkaisuistasi, siirrä niiden tekoa, kunnes olet varma. (Jos et tiedä, kumpi on tärkeämpi oman lapsen saaminen vai liitto lapsia haluamattoman miehen kanssa, sinun kannattaa vielä odottaa, kunnes ratkaisu selkiytyy.)

Tämä toisen ihmisen munasolun käyttäminen sitten... Ajatus oli tosiaan minulle uusi, enkä ole seurannut kyseisten henkilöiden tarinaa. Näin äkkiseltään se on vieras ajatus ja sen asian kanssa täytyy nukkua useampi yö, että siitä saa kiinnikään. Tuossa hetki sitten kirjoittelinkin jo vastauksen ehdotukseen pakastaa omia munasolujani. Yritän selkiyttää ajatuksiani ja siksi tulinkin tänne kysymään ihmisiltä heidän ajatuksiaan omiani ruokkiakseni. Kiitos kommentistasi.

Ap pn muuttanut mielensä, miksei mieskin olisi voinut tehdä niin? Ainoa keinovarmistaa on kysyä suoraan.

Vierailija kirjoitti:

Pöyristyttävää kuinka monelle tuollainen "vahingon" järjestäminen on ihan ok!

Kuvioon kuuluu eka se vahinkolapsen hommaaminen miehen tahdon vastaisesti ja sitten parin vuoden päästä miehen syyllistäminen huonoksi isäksi joka ei halua osallistua lapsen hoitamiseen. 

Ensin puhut miehen kanssa.Jos ei lämpene ajatukseen, mieti kumpi on sinulle tärkeämpi :mies vai lapsi...Lapsen voi hankkia itsenäisestikin.Parempi sekin kuin huijata mies isäksi.

Hanki se lapsi. Kaduttaa kuitenkin jälkeenpäin. Vauvakuume on järjettömän ihana ja vahva tunne. Haluaisin itsekin kokea vielä sen tunteen, mutta sitä vaan ei tule.. Minulla on kaksi lasta. Sinulle voi ikuisiksi ajoiksi jäädä tyhjä syli- olo. Katkeruus ja haikeus. Ei mielensä muuttaminen niin tavatonta ole..

Vierailija kirjoitti:

Istuta se mies kunnolla alas. Ei ole häneltäkään oikein tuo, ettei suostu puhumaan aiheesta kunnolla, ja vielä suuttumaan.

Jos ei yksinkertaisesti halua lapsia, niin mitä aiheessa on puhumista? Jos sitä haluttomuuttaan alkaa yrittää perustella, vastapuoli vaan koettaa kumota ne keksityt perusteet - mutta kun sillä ei ole väliä, jos EI HALUA. Silloin ne pakolla lypsetyt perustelut on yhdentekeviä, eikä niistä jankkaaminen muuta perimmäistä syytä mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Ap, kuvittele tilanne toisinpäin jos nyt pakkomielteeltäsi kykenet (sitä se vauvakuume on, keksitty pakkomielle): sinä et naisena halua lapsia ja näin olette yhdessä aikoinaan päättäneet ja aloittaneet yhteisen elämän. Yhtäkkiä miehellesi tulee keski-iän kriisi (kuten sinulle nyt, sitäkin se vauvakuume on) ja hän alkaa jankata vauvoista. Hän anelee, itkee, huutaa ja vaatii sinua selittämään MIKSET halua lasta!?

Ymmärrätkö?

Tilanne on niin, että jos sinä haluat lapsen, kerrot sen miehelle ja kysyt mitä tehdään. Ratkaisu voi olla esim. että teet lapsen toisen miehen siittiöillä. Ja voi olla, että muutatte erillenne. Ehkä suhde voi jatkua niin. Siihen mies varmasti ottaa kantaa.

Minä en anele, itke tai mitään muutakaan kriiseissäni, anteeksi nyt vaan. Miestäni yritän säästää mahdollisimman pitkälle ja tulin tänne hakemaan näkökantoja, en tuollaista passiivis-aggressivista kyykytystä. Olin ennen tätä avioliittoa pitkässä avoliitossa, jossa en halunnut lapsia ja mies halusi. Mies otti asian puheeksi ja keskustelimme siitä. Tietysti kuuntelin silloista avomiestäni ja ymmärsin hänen toiveensa. Minä selitin, miksen halua lasta. Syyni olivat silloin taloudelliset, vapaudenmenetyspelkoiset, kropan pilaamispelkoiset jne. Hän oli miettinyt asiaa, koska tiesi minun olevan kielteisellä kannalla ja lupasi, että seisoo tukena ja ottaa itse vaikka virkavapaata, että voi olla vauvavuonna avuksi enemmän. Olin kuitenkin vielä opiskelija, joten myönnyin sillä ehdolla, että rupeaisimme yrittämään vasta sen jälkeen, kun opiskeluni olisivat gradua vaille valmiit ja voisin raskausaikana graduani tehdä. Minun oli tärkeää ainakin valmistua, että rahahuolia ei ainakaan tarvitsisi kärsiä. Erosimme kuitenkin ihan muista syistä jonkin aikaa myöhemmin. Että tiedän kyllä millaista toisen paikalla on olla! En ole nykyiselle miehelle itkenyt, anonut tai vaatinut, kiristänyt enkä mitään muutakaan sen puoleen. Enkä aiokaan itkeä, anoa tai kiristää. Enkä myöskään aio hankkiutua salaa raskaaksi. Kommenteistasi ei siis ollut mitään hyötyä, mutta toivottavasti sait ilkeilystäsi tyydytystä.

Istu alas ja laske paljonko siihen lapseen menisi rahaa seuraavan 20 vuoden aikana. Suorien kulujen lisäksi se isompi asunto, tulonmenetykset äitiysloman ajalta, vaikutus työuraan jne. Summa lienee siellä 100k - 200k välimaastossa. Sitten seuraavaksi mietit että voisiko tuolla rahasummalla saada jotain jota haluat mieluummin kuin lasta. Esim mahdollisuus jäädä eläkkeelle viisi vuotta aikaisemmin, loma-asunto espanjan rannkilta, tms...

No sitten sinun pitää valita aviomiehesi tai äitiys, surullinen fakta.

Niin, siis useampi kommentoija taitaa kommentoida keskusteluun lukematta sitä. llkeilystä saavat näköjään jotkut jotain tyydytystä.

Korostan, etten ole aikeissa hankkiutua salaa raskaaksi, vaikka sitä on ehdotettukin ja asia on käynyt kesän mittaan mielessäni ja on mennyt saman tien poiskin. Olen järjellinen ihminen ja mieheni on minulle äärettömän rakas, joten se ei tule olemaan lähestymistapa tässä. Tuskaa käyn siitä, että tämä tunne on painostava ja olen tosiaan - kuten muutama kommentoija onkin sanonut - joko tai - valinnan edessä. Toisaalta tilanteen ahdistuvuus väheni heti, kun niin moni suhtautui ymmärtäväisesti ja tarjosi omaa kantaansa. Kiitos siitä!

Olen jo asiallisten neuvojenne ja kommenttienne perusteella vakaasti sitä mieltä, että ainakin otan asian puheeksi.  Minun on siis selvitettävä miten mieheni suhtautuu tähän mielenmuutokseen ja nyt kaipaisinkin vinkkejä siitä, miten aiheen voisi ottaa puheeksi ilman, että sen voisi ottaa painostuksena.

Hänen kantansa on siis ollut aiemmin todella jyrkkä, mutta haluan ainakin kertoa, että asia on kääntynyt nyt osaltani päinvastaiseksi ja selvittää, miten hän asiaan suhtautuu. Teen sitten ratkaisuni.

zygote kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päätös lapsen yrittämisestä on niin suuri asia, että sitä ei voi antaa kenenkään muun käsiin, kuin omiinsa. Se on yksi elämän suurimmista päätöksistä, ja jokaisen tulisi saada sen suhteen toteuttaa itseään, halusi lapsen tai ei. Eli etenemisjärjestys on tämä:

1. Punnitset itseksesi, haluatko todella lapsen. Avoimuus on hyvä asia, ja voit kertoa miehellesi tunteistasi jo tämän harkintaprosessin aikana. Ei siis syyllistävään sävyyn, vaan jotta miehesi pysyisi kärryillä, eikä hän joutuisi yllättymään suuresti.

2. Jos haluat lapsen, kerro päätöksestäsi miehelle. Hyväksy se, että hän ei halua olla mukana, jos asia näin on. Ehkä hän on herännyt ajattelemaan asiaa perusteellisesti jo silloin, kun olet hänelle kertonut, että harkitset itse kantaasi uudelleen. Ehkä hänkin on tullut samaan päätökseen kuin sinä, mutta on aika todennäköistä, että ei. Teidän on parasta siinä tapauksessa erota. On surullista, jos ei voi jatkaa matkaa yhdessä rakastamansa puolison kanssa, mutta lapsiasiassa kummankaan teistä ei pitäisi tyytyä kompromissiin, se on aivan hirvittävän raskas taakka loppuelämäksi.

Hyvä neuvo, kiitos tästä. Olen tosiaan tuossa ensimmäisessä vaiheessa menossa, punnitsemassa asioita kahdelta kantilta. Tässä asiassa ei voi tehdä kompromissia. Haluan miehelleni vain kaikkea hyvää ja rakkautta elämään ja jos se meidän väliltä kuolee minun itsekkään lisääntymishaluni vuoksi, olen sen varmasti ansainnut.

Järki sanoo, että tämä on tilapäinen mielenhäiriö. Sydän huutaa taas ihan eri asiaa.

Miten minusta järkevästä, käytännönläheisestä, fiksusta ihmisestä tuli puolikkaan vuoden aikana tällainen?

Joo tiedän tunteen. En halunnut lapsia ja tätä mantraa hoin vuosia. Yhtäkkiä täysin tyhjästä tuli tunne että jotain tosi luonnollista puuttuu elämästä. Kysyin mieheltäkin kerran autossa että eikö ole outoa kun takapenkiltä ei kuulu mitään perusrähinää ja kitinää koska ollaan perillä ja/tai sisarus tönii tai tuijottaa. Olo oli ihan tyhjä, meni minne meni ja välillä oli olo että joku pieni kulkee mukana jonka perään pitäisi katsella. Onnellisesti kävi, mies on aina halunnut lapsia ja nyt takapenkiltä kuuluu se kaivattu perkeleellinen rähinä ja kaupassa käynnit on yhtä kyttäämistä missä lapset vaeltelee, eli olen ihan toivomassani elämäntilanteessa.

Mutta kolmekymppiseksi asti luulin että lapsiasia on jotenkin itse päätettävissä tai järkeiltävissä, luonto todellakin yllätti. Jos tuon yllätyksen aikana mies ei olisi lapsia halunnut olisimme joutuneet eroamaan, halu saada lapsi oli niin voimakas eikä tunne hävinnyt teki mitä teki.

Tilanteesi on ap kyllä kurja. Tiedän nuo molemmat olotilat kun ei halua lapsia ja yhtäkkiä se onkin mielessä jatkuvasti. Jos lapsettomuusolo muuttuu sietämättömäksi ero on ainoa ratkaisu.

Miehenä kannattaisi nostaa kytkintä välittömästi jos kuulee jostakin sivukorvalla mitä seläntakana vaimo yksin puuhastee.

Jos on sovittu ettei mukuloita tehdä niin asiatahan luonnollisesti uudelleen keskustellaan kuntoon eikä sooloilla selän takana.

Vierailija kirjoitti:

Istu alas ja laske paljonko siihen lapseen menisi rahaa seuraavan 20 vuoden aikana. Suorien kulujen lisäksi se isompi asunto, tulonmenetykset äitiysloman ajalta, vaikutus työuraan jne. Summa lienee siellä 100k - 200k välimaastossa. Sitten seuraavaksi mietit että voisiko tuolla rahasummalla saada jotain jota haluat mieluummin kuin lasta. Esim mahdollisuus jäädä eläkkeelle viisi vuotta aikaisemmin, loma-asunto espanjan rannkilta, tms...

Tämä onkin ollut aiemmin yksi niistä lapsettomuutta puoltavista syistäni! Olin aiemmin sitä mieltä, että lapsettomana saan käyttää kaikki rahani hupeihin ja mihin tahansa itse rahaa nyt haluankin laittaa ja että lapsi veisi sen kaiken. Jotain on kuitenkin tapahtunut. Mihin minä sitä rahaa ja tavaraa tarvitsen?  Kun kuolen pois, en saa sitä mukaani. Ilman perillisiä siitä ei ole hyötyä kuin valtiolle - ja minut kalliilla kouluttaneelle valtiolle se ehkä olisikin hyvä palautus. Elämyksiä saa lastenkin kanssa. Moni lentää toiselle puolelle maailmaa vauvojenkin kanssa ja pärjää ihan hyvin! En ole koskaan ollut iltaelämässä pyörijä, joten sekään ei toimi vasta-argumenttina enää.

Ajatuksesi on täsmälleen sama kuin itselläni oli vielä viime vuoden puolella. En tajua mikä nyt on muuttunut. Ehkä tuli se yhden kommentoijan ehdottama keski-iän kriisi.

Minulla on jo nyt vähän katkera olo, koska haluaisin lapsen, mutta se ei ole mahdollista. Mutta kai se elämä menee nopeasti ohi näinkin.

Vierailija kirjoitti:

zygote kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päätös lapsen yrittämisestä on niin suuri asia, että sitä ei voi antaa kenenkään muun käsiin, kuin omiinsa. Se on yksi elämän suurimmista päätöksistä, ja jokaisen tulisi saada sen suhteen toteuttaa itseään, halusi lapsen tai ei. Eli etenemisjärjestys on tämä:

1. Punnitset itseksesi, haluatko todella lapsen. Avoimuus on hyvä asia, ja voit kertoa miehellesi tunteistasi jo tämän harkintaprosessin aikana. Ei siis syyllistävään sävyyn, vaan jotta miehesi pysyisi kärryillä, eikä hän joutuisi yllättymään suuresti.

2. Jos haluat lapsen, kerro päätöksestäsi miehelle. Hyväksy se, että hän ei halua olla mukana, jos asia näin on. Ehkä hän on herännyt ajattelemaan asiaa perusteellisesti jo silloin, kun olet hänelle kertonut, että harkitset itse kantaasi uudelleen. Ehkä hänkin on tullut samaan päätökseen kuin sinä, mutta on aika todennäköistä, että ei. Teidän on parasta siinä tapauksessa erota. On surullista, jos ei voi jatkaa matkaa yhdessä rakastamansa puolison kanssa, mutta lapsiasiassa kummankaan teistä ei pitäisi tyytyä kompromissiin, se on aivan hirvittävän raskas taakka loppuelämäksi.

Hyvä neuvo, kiitos tästä. Olen tosiaan tuossa ensimmäisessä vaiheessa menossa, punnitsemassa asioita kahdelta kantilta. Tässä asiassa ei voi tehdä kompromissia. Haluan miehelleni vain kaikkea hyvää ja rakkautta elämään ja jos se meidän väliltä kuolee minun itsekkään lisääntymishaluni vuoksi, olen sen varmasti ansainnut.

Järki sanoo, että tämä on tilapäinen mielenhäiriö. Sydän huutaa taas ihan eri asiaa.

Miten minusta järkevästä, käytännönläheisestä, fiksusta ihmisestä tuli puolikkaan vuoden aikana tällainen?

Joo tiedän tunteen. En halunnut lapsia ja tätä mantraa hoin vuosia. Yhtäkkiä täysin tyhjästä tuli tunne että jotain tosi luonnollista puuttuu elämästä. Kysyin mieheltäkin kerran autossa että eikö ole outoa kun takapenkiltä ei kuulu mitään perusrähinää ja kitinää koska ollaan perillä ja/tai sisarus tönii tai tuijottaa. Olo oli ihan tyhjä, meni minne meni ja välillä oli olo että joku pieni kulkee mukana jonka perään pitäisi katsella. Onnellisesti kävi, mies on aina halunnut lapsia ja nyt takapenkiltä kuuluu se kaivattu perkeleellinen rähinä ja kaupassa käynnit on yhtä kyttäämistä missä lapset vaeltelee, eli olen ihan toivomassani elämäntilanteessa.

Mutta kolmekymppiseksi asti luulin että lapsiasia on jotenkin itse päätettävissä tai järkeiltävissä, luonto todellakin yllätti. Jos tuon yllätyksen aikana mies ei olisi lapsia halunnut olisimme joutuneet eroamaan, halu saada lapsi oli niin voimakas eikä tunne hävinnyt teki mitä teki.

Tilanteesi on ap kyllä kurja. Tiedän nuo molemmat olotilat kun ei halua lapsia ja yhtäkkiä se onkin mielessä jatkuvasti. Jos lapsettomuusolo muuttuu sietämättömäksi ero on ainoa ratkaisu.

Kiitos vastauksestasi. Olet onnellisessa asemassa, että miehesi halusi lapsia ja hänelle oli ok, että mielesi muuttui. Olen iloinen, että asiasi järjestyi! Olen mielissäni, että et mieltäsi muuttaessasi sortunut hörhelöihin. En minäkään odota, että lasten kanssa elämä olisi ruusuista ja vauva olisi täydellinen kiltti pallero. Itse asiassa se realiteetti vauva- ja lapsiarjesta on se, joka järkipuolen vaa'assa tällä hetkellä painaa eniten yhdessä mieheni kielteisen kannan kanssa.

Raskaaksi hankkiutuminen kumppanilta tai edes yhden illan jutulta salaa on on todella törkeää. Ainakaan minä ja lasta kovastikin haikailevat ystäväni eivät ikinä sortuisi moiseen. Kyllä meihin naisiin voi suurimpaan osaan luottaa 😊

Vauvakuume varmaan vie osalta järjen...