Takertuvien vanhempien taakka

Vierailija kirjoitti:

Kivikissäiti kirjoitti:

Kylläpä täällä nyt itseään itsenäisiksi kehuvat ihmiset, jotka syyllistyvät siitä, kun joku toinen toimii käytännössä vain itseään, ei heitä, vastaan :D Siis mitä te siinä menetätte, kun ette hypi vanhempienne pillin mukaan, vaikka nämä niin koittavatkin vaatia? Lisäksi miksi ihmeessä syyllistytte siitä, että kun kielsitte, niin joku silti rasittaa itseään tai kukkaroaan? :D vöi vöi pikkuiset, koittakaa nyt kestää rankkaa elämäänne :DD

Hehe, joku on katkera kun omat vanhemmat eivät antaneet mitään ;) . Aihe kuitenkin oikeastaan liittyy manipulointiin ja psykologiseen hyväksikäyttöön vaikka puhuttaisiinkin asuntojen ja tavaroiden ostamisesta. Ja ainakin omalla kohdalla tätä ilmeni toisessa muodossa jo lapsuudessa että annettiin tavaroita ja sillä syyllistettiin, mutta jätettiin kuitenkin kasvatuksen puolelta vajaaksi eikä vastattu henkisiin tarpeisiin. Sitä ei tajunnut kuin vasta vanhemmiten kun päältäpäin asiat näyttivät normaaleilta.

En itseasiassa ole katkera, varsinkaan materialistisen avun "puutteesta", en ole kokenut jääneeni vaille sitä. Mutta minua on syytetty palstalla vastuuta kantamattomaksi, ja nyt sitten tuosta ei meinata selviytyä, vaikka toi ois mulle taas ihan helppo :) Osaan ottaa vastaan apua tyhmiltä syyllistäjiltä ilman syyllisyyttä, ei se mun vikani olisi, jos he käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

Kivikissäiti kirjoitti:

Kylläpä täällä nyt itseään itsenäisiksi kehuvat ihmiset, jotka syyllistyvät siitä, kun joku toinen toimii käytännössä vain itseään, ei heitä, vastaan :D Siis mitä te siinä menetätte, kun ette hypi vanhempienne pillin mukaan, vaikka nämä niin koittavatkin vaatia? Lisäksi miksi ihmeessä syyllistytte siitä, että kun kielsitte, niin joku silti rasittaa itseään tai kukkaroaan? :D vöi vöi pikkuiset, koittakaa nyt kestää rankkaa elämäänne :DD

Joko se teini-ikäisen henkisellä tasolla oleva anopinkutale ehti tähän ketjuunkin sekaantumaan hymiöineen kuittailemaan "elämänviisauksineen"  !

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on vahnemmat ahdistelleet myös talon ostamisella läheltä tai voitte tuohon meidän tontille rakentaa oman talon. ARgggggggggh just joo onneksi vaikka nuori olinkin niin hälytyskellot soi päässä ja muutin naapurikaupunkiin. Tarpeeksi lähellä itselle ja tarpeeksi kaukana heille.

Tosin eipä sekään auttanut aina aika ajoin on muistutettu että josko nyt jo rakentaisitte tuohon sen oman talon - juu EI, en halua omakotitaloa, asun kerrostalossa.

Varmaan sekin, että toiset ihmiset ovat pärjääjiä ja sellaset haluu  itse päättää minkänäköisen elämän rakentavat itselleen -- ja pystyvät sen myös tekemään ja toteuttamaan, vaikka he eivät saisikaan ylimääräistä apua tai kaikkea heti vaan joutuvat ponnistelemaan tavoitteiden eteen. 

Sitten jotkut voi olla ihan avuttomia tapauksia vaikka on lapset ja oma perhe, niin soitetaan tyyliin "isille" että uskallettaiskohan me ostaa pesukone osamaksulla vai autaksää meitä.... Tällaiset ei yksinkertaisesti pärjäisi omillaan, kun ovat tottuneet että puhelinsoiton päässä (tai tien toisella puolella ) on ratkaisu.

Just, eiköhän näissä avuttomissa ole se kasvatus mennyt alun alkaenkin pieleen.

Aika avutonta myös syyllistyä vanhemmistaan, jotka pyytämättä tai jopa kiellettyinä auttavat, ja sitten koittavat syyllistää :D

Et ymmärrä, että jos on syyllistämällä kasvatettu, se on osa itseä. Tai sitten henkilö voi olla jostain muusta syystä oppinut jo lapsesta asti syyllistymään herkästi. Siitä ei noin vaan pääse pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissäiti kirjoitti:

Kylläpä täällä nyt itseään itsenäisiksi kehuvat ihmiset, jotka syyllistyvät siitä, kun joku toinen toimii käytännössä vain itseään, ei heitä, vastaan :D Siis mitä te siinä menetätte, kun ette hypi vanhempienne pillin mukaan, vaikka nämä niin koittavatkin vaatia? Lisäksi miksi ihmeessä syyllistytte siitä, että kun kielsitte, niin joku silti rasittaa itseään tai kukkaroaan? :D vöi vöi pikkuiset, koittakaa nyt kestää rankkaa elämäänne :DD

Hehe, joku on katkera kun omat vanhemmat eivät antaneet mitään ;) . Aihe kuitenkin oikeastaan liittyy manipulointiin ja psykologiseen hyväksikäyttöön vaikka puhuttaisiinkin asuntojen ja tavaroiden ostamisesta. Ja ainakin omalla kohdalla tätä ilmeni toisessa muodossa jo lapsuudessa että annettiin tavaroita ja sillä syyllistettiin, mutta jätettiin kuitenkin kasvatuksen puolelta vajaaksi eikä vastattu henkisiin tarpeisiin. Sitä ei tajunnut kuin vasta vanhemmiten kun päältäpäin asiat näyttivät normaaleilta.

En itseasiassa ole katkera, varsinkaan materialistisen avun "puutteesta", en ole kokenut jääneeni vaille sitä. Mutta minua on syytetty palstalla vastuuta kantamattomaksi, ja nyt sitten tuosta ei meinata selviytyä, vaikka toi ois mulle taas ihan helppo :) Osaan ottaa vastaan apua tyhmiltä syyllistäjiltä ilman syyllisyyttä, ei se mun vikani olisi, jos he käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

En tiedä mitä sinusta on puhuttu ja missä, mutta toisten ristiä on aina helpompi kantaa kuin omaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Oikeasti, kiitos tästä. Pysäyttävä ja silmiä avaava kirjoitus.

Lopultakin löysin itselleni selityksen, järjellä käsiteltävän syyn sille miksi tuhosin sen Täydellisen ja Tähtiin kirjoitetun nuoruuden liittoni. Miksi pakenin juuri kun Kaiken Piti Olla Niin Hyvin.

Ensiasunto juuri hankittuna.

Molemmat valmistuneena opinnoistaan (samasta tiedekunnasta!).

Kihlattuni saatua heti koulutustaan vastaavan, hyväpalkkaisen työpaikan.

Minä jatkamassa opintoja, täydentävää tutkintoa, ilman ongelmia.

Häät sovittuna seuraavaan kesään.

Ja sitten pam!! Käsittämättömän ahdistuksen vallassa minä rikoin koko kuplan. Pakenin näistä täydellisistä kulisseista, osaamatta kertoa syytä miksi. Petin kaikki, ennenkaikkea tämän elämäni ensimmäisen rakkauden. Ensimmäisen poikaystäväni.

Mutta myös koko perheeni ja sukuni, molempien itseasiassa. Perheemme olivat jo ystävystyneet läheisesti, olimme Yhtä Suurta Perhettä. Kirjaimellisesti.

Kunnes minä rikoin idyllin, riistin isovanhemmilta heidän syntymättömät lapsenlapsensa, itsekkäästi tuhosin kaikkien (!!) yhteiset haaveet ja tulevaisuuden.

Sanomattakin lienee selvää ettei isäni puhunut minulle kuukausiin. Lopullista anteeksiantoa en tainnut saada koskaan..

Niin, me siis tapasimme abivuoden syksyllä, paikallisen fudisjoukkueen A-junnujen kapteeni ja taiteellinen, herkkä runotyttö pitkissä vaaleissa hiuksissaan. Vastakohdat löysivät toisissaan sen puuttuneen vastinkappaleen, ja ensimmäisestä illasta saakka olimme erottamattomat.

Olimme eri kouluissa, mutta kuinka ollakaan, asuimme samalla kadulla.

Vanhempiemme kesäpaikat olivat samassa saaristokunnassa, vain pienen merimatkan päässä toisistaan.

Kaikki kesälomat vietimme siellä, merellä ja omassa pienessä mökissäni. Yhdessä vanhempieni ja isovanhempieni kanssa. Yhdessä poikaystäväni perheen kanssa.

Olin kuitenkin löytänyt aukon siitä tiukasta moraalikasvatusverkosta jonka isäni oli kutonut ympärilleni: kukaan ei olisi voinut rakastaa vävykokelastaan kuten hän. HE olivat ne soulmates, veriveljet, sydänystävät.

Ja tälle "kuin omalle pojalle" oli kaikki sallittua, jopa yöpyminen tyttären kanssa kahden. (toki siihen mökkiin oveen askarreltiin eräänlainen "putkanluukku", muka ilmanvaihtoa varten, mutta ohikulkiessa tietenkin joskus tuli kurkistettua "vieläkö nuoriso nukkuu vai raskiiko herättää..")

Kihloihinkin mentiin siellä mökillä. Juhannuksena, tottakai. Pappa (isänisä) oli hankkinut ylenpalttiset tarjoilut.

Konjakkia monta pulloa. Ja lakkalikööriä. Ja viskiä. Kaikkea mitä naiivi, vajaa kakskymppinen perhetyttö just toivoikin..

("Kiittämätön hemmoteltu prinsessa!!" ajattelet...Juu, tiedetään..)

Se seurusteluaika oli kyllä ihanaa, kuunneltiin illat levyjä, juotiin teetä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Päätettiin yhteisten lastemme nimet.

Kunnes sitten piti alkaa tämä normatiivinen elämä. Perustaa se yhteinen koti, alkaa elämään sitä Aikuisten Elämää, Arkea. Mennä Naimisiin. Ja siinä vaiheessa kaikki kävi kuten AP:n kertomuksessa: kaikessa haluttiin "auttaa". Mitään ei "tarvinnut" hankkia itse.

Siellä sitten yhtenä päivänä istuin isäni entisen sohvan reunalla, katselin isovanhempieni seinällä vuosikaudet riippumatta taulua ja totesin ettei tämä ole meidän kotimme. Se oli perheidemme historian randomisti koottu kotiseutumuseo. Ensimmäinen yhteinen sänkymmekin oli isovanhempieni perintökalu.

Pelkkä ajatuskin s-e-k-s-i-s-t-ä siinä tuntui väärältä, joltain..haureudelta. Tai jotain.

Ahdisti. Yhä pahemmin.

Kunnes sitten pakenin.

Ja nyt lopultakin ymmärrän sitä nuorta tytönhupakkoa joka oli kaikessa niin __tosissaan__. Ja hukassa.

Ehkä voin jopa jossain vaiheessa antaa sille tytölle anteeksi.

Ja varmaan tää on sit se ihminen, joka kehtaa haukkua mua mun vaikeuksissa. Vöi että miten hirveelle sun nuoruutes elämä vaikutti. Siis tsiisus. Epäitsenäinen kun on niin on epäitsenäinen. Olen ollut sitä itsekin, mutta jos mulle ois pedattu noin paljon niin oisin vain sanonut sille pojalle, että nyt otetaan kaikki mukaan ja sanotaan vanhemmille näkemiin ja jos se ois jäänyt mieluummin isäni kanssa niin kaikki ois tienneet eron syyn (kasvoimme erillemme).

Vierailija kirjoitti:

Itse muutin toiseen kaupunkiin juuri sen takia, että itsenäistyisin ja ettei vanhemmat oo ihan vieressä jos apua tarvitsisin. Oppisin elämään itse.

Nyt sitten asutaan lähellä miehen vanhempia, jotka nyt kokoajan kesäloman aikana varsinkin puuttuu meidän elämään ja mies on koko loman sitten vanhempien nurkissa ja mä kotona itekseni.

Mies on suuttunut mulle, kun mä en halua olla kokoajan tekemisissä hänen vanhempiensa kanssa. Mua taas ärsyttää, kun meillä ei oo "normaalia" perhe-elämää, kun appivanhemmat ovat siinä kokoajan ylimääräisenä lisänä.

No olkoon mies miten paljon tahansa vanhempiensa helmoissa, mä en sinne mene. Meneehän tää loma näinkin. Saanpahan omaa aikaa. 👍🏼

Olisin voinut kirjoittaa tuon tekstin. Huoh. En siis ole ainoa. On nää kesät vaan raskaita mutta mieluummin olen yksin kuin anopin silmän alla.

Vierailija kirjoitti:

Voi kunpa meilläkin olisi tuollaista kuin AP kuvailee! Siis että vanhemmat ja/tai appivanhemmat osallistuisivat ja auttaisivat!

Me ollaan jouduttu tekemään, ostamaan, suunnittelemaan, päättämään, rakentamaan, remppaamaan jne. aina kaikki itse. Aina. Kaikki.

Lukuisia kertoja olen katkerana itkenyt ja suorastaan kateellisena katsellut, miten muiden vanhemmat auttavat ja osallistuvat lastensa elämään. Miten paljon se elämää helpottaisikaan. Olisi kiva ylipäätään kokea olevansa osa jonkinlaista sukupolvien ketjua, jatkaa perinteitä tai edes oppia niistä jotakin. Tehdä asioita yhdessä edellisen sukupolven kanssa.

Ei meillä vaan ole ollut sellaista mahdollisuutta tai apua. Raskasta on ollut. Työlästä. Rahallisesti tiukkaa. Hidasta. Kaikki on aina tehty kantapään kautta ja itse alusta asti oppien. Vaihtaisin ihan milloin vaan osani AP:n kanssa!

Tässä keskustelun pointti on psykologinen dominointi toisen elämässä näennäisesti auttaen päsmäröimällä haluamaansa suuntaan ihan arjen asioista lähtien, oman elämänsä saumattomana jatkeena, näkemättä toisia itsellisinä omiin päätöksiin ja valintoihin kykenevinä yksilöinä.

Ymmärsitkö. Vielä lyhyesti:

Se ettei materiaalisesti puutu elämästä mitään ei tarkoita sitä että korvien välistä (tahi elämän sisällöstä ja mielekkyydestä) ei puutu mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissäiti kirjoitti:

Kylläpä täällä nyt itseään itsenäisiksi kehuvat ihmiset, jotka syyllistyvät siitä, kun joku toinen toimii käytännössä vain itseään, ei heitä, vastaan :D Siis mitä te siinä menetätte, kun ette hypi vanhempienne pillin mukaan, vaikka nämä niin koittavatkin vaatia? Lisäksi miksi ihmeessä syyllistytte siitä, että kun kielsitte, niin joku silti rasittaa itseään tai kukkaroaan? :D vöi vöi pikkuiset, koittakaa nyt kestää rankkaa elämäänne :DD

Hehe, joku on katkera kun omat vanhemmat eivät antaneet mitään ;) . Aihe kuitenkin oikeastaan liittyy manipulointiin ja psykologiseen hyväksikäyttöön vaikka puhuttaisiinkin asuntojen ja tavaroiden ostamisesta. Ja ainakin omalla kohdalla tätä ilmeni toisessa muodossa jo lapsuudessa että annettiin tavaroita ja sillä syyllistettiin, mutta jätettiin kuitenkin kasvatuksen puolelta vajaaksi eikä vastattu henkisiin tarpeisiin. Sitä ei tajunnut kuin vasta vanhemmiten kun päältäpäin asiat näyttivät normaaleilta.

En itseasiassa ole katkera, varsinkaan materialistisen avun "puutteesta", en ole kokenut jääneeni vaille sitä. Mutta minua on syytetty palstalla vastuuta kantamattomaksi, ja nyt sitten tuosta ei meinata selviytyä, vaikka toi ois mulle taas ihan helppo :) Osaan ottaa vastaan apua tyhmiltä syyllistäjiltä ilman syyllisyyttä, ei se mun vikani olisi, jos he käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

En tiedä mitä sinusta on puhuttu ja missä, mutta toisten ristiä on aina helpompi kantaa kuin omaa.

Niin onkin, ja totta kai nämäkin ihmiset mieluiten olisivat ilman tätä ongelmaa. Se vain kun heillä on mielestään varaa sanoa sitten minulle... Ei nyt näköjään ihan joka asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse muutin toiseen kaupunkiin juuri sen takia, että itsenäistyisin ja ettei vanhemmat oo ihan vieressä jos apua tarvitsisin. Oppisin elämään itse.

Nyt sitten asutaan lähellä miehen vanhempia, jotka nyt kokoajan kesäloman aikana varsinkin puuttuu meidän elämään ja mies on koko loman sitten vanhempien nurkissa ja mä kotona itekseni.

Mies on suuttunut mulle, kun mä en halua olla kokoajan tekemisissä hänen vanhempiensa kanssa. Mua taas ärsyttää, kun meillä ei oo "normaalia" perhe-elämää, kun appivanhemmat ovat siinä kokoajan ylimääräisenä lisänä.

No olkoon mies miten paljon tahansa vanhempiensa helmoissa, mä en sinne mene. Meneehän tää loma näinkin. Saanpahan omaa aikaa. 👍🏼

Olisin voinut kirjoittaa tuon tekstin. Huoh. En siis ole ainoa. On nää kesät vaan raskaita mutta mieluummin olen yksin kuin anopin silmän alla.

...Kesälomat tulee ja isot karvaperce-ukot kuin pikkupojat kipittävät kilvan äiskän mansikkamaitokupin luokse...

Missä ne suomiviikingit on....

Vierailija kirjoitti:

Ai meidänkö jatkuva joka asiaan sekaantuminen pilas muka teitin liiton?

Höpsis.

Hyväähän me vaan tarkoitetaan.

Mites tää nyt on mahdollista!? :D Eikö kunnon av-mamma kannakaan vastuuta kaikista omista valinnoistan ja tekemisistään itse? Hieno syntipukki saatu sille, ettei omat ihmissuhdetaidot riittäneetkään pitämään liittoa kasassa! Näin mä sanoisin teille, jos mä olisin yhtä ilkeä, kuin mulle on oltu.

Vierailija kirjoitti:

Voi kunpa meilläkin olisi tuollaista kuin AP kuvailee! Siis että vanhemmat ja/tai appivanhemmat osallistuisivat ja auttaisivat!

Me ollaan jouduttu tekemään, ostamaan, suunnittelemaan, päättämään, rakentamaan, remppaamaan jne. aina kaikki itse. Aina. Kaikki.

Lukuisia kertoja olen katkerana itkenyt ja suorastaan kateellisena katsellut, miten muiden vanhemmat auttavat ja osallistuvat lastensa elämään. Miten paljon se elämää helpottaisikaan. Olisi kiva ylipäätään kokea olevansa osa jonkinlaista sukupolvien ketjua, jatkaa perinteitä tai edes oppia niistä jotakin. Tehdä asioita yhdessä edellisen sukupolven kanssa.

Ei meillä vaan ole ollut sellaista mahdollisuutta tai apua. Raskasta on ollut. Työlästä. Rahallisesti tiukkaa. Hidasta. Kaikki on aina tehty kantapään kautta ja itse alusta asti oppien. Vaihtaisin ihan milloin vaan osani AP:n kanssa!

Kyse ei ole avusta vaan vallankäytöstä. Ei muassa ainakaan väsymystä itkiessä auta se, että äitini ostaa lapselleni liian pienet housut...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on vahnemmat ahdistelleet myös talon ostamisella läheltä tai voitte tuohon meidän tontille rakentaa oman talon. ARgggggggggh just joo onneksi vaikka nuori olinkin niin hälytyskellot soi päässä ja muutin naapurikaupunkiin. Tarpeeksi lähellä itselle ja tarpeeksi kaukana heille.

Tosin eipä sekään auttanut aina aika ajoin on muistutettu että josko nyt jo rakentaisitte tuohon sen oman talon - juu EI, en halua omakotitaloa, asun kerrostalossa.

Varmaan sekin, että toiset ihmiset ovat pärjääjiä ja sellaset haluu  itse päättää minkänäköisen elämän rakentavat itselleen -- ja pystyvät sen myös tekemään ja toteuttamaan, vaikka he eivät saisikaan ylimääräistä apua tai kaikkea heti vaan joutuvat ponnistelemaan tavoitteiden eteen. 

Sitten jotkut voi olla ihan avuttomia tapauksia vaikka on lapset ja oma perhe, niin soitetaan tyyliin "isille" että uskallettaiskohan me ostaa pesukone osamaksulla vai autaksää meitä.... Tällaiset ei yksinkertaisesti pärjäisi omillaan, kun ovat tottuneet että puhelinsoiton päässä (tai tien toisella puolella ) on ratkaisu.

Just, eiköhän näissä avuttomissa ole se kasvatus mennyt alun alkaenkin pieleen.

Aika avutonta myös syyllistyä vanhemmistaan, jotka pyytämättä tai jopa kiellettyinä auttavat, ja sitten koittavat syyllistää :D

Et ymmärrä, että jos on syyllistämällä kasvatettu, se on osa itseä. Tai sitten henkilö voi olla jostain muusta syystä oppinut jo lapsesta asti syyllistymään herkästi. Siitä ei noin vaan pääse pois.

Kannattaa sitten vain kasvattaa itteään, eikä marista muille! Äitis/anoppis on vaan tyypillinen seitkyt-luvun immeinen!

Kivikissaäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Oikeasti, kiitos tästä. Pysäyttävä ja silmiä avaava kirjoitus.

Lopultakin löysin itselleni selityksen, järjellä käsiteltävän syyn sille miksi tuhosin sen Täydellisen ja Tähtiin kirjoitetun nuoruuden liittoni. Miksi pakenin juuri kun Kaiken Piti Olla Niin Hyvin.

Ensiasunto juuri hankittuna.

Molemmat valmistuneena opinnoistaan (samasta tiedekunnasta!).

Kihlattuni saatua heti koulutustaan vastaavan, hyväpalkkaisen työpaikan.

Minä jatkamassa opintoja, täydentävää tutkintoa, ilman ongelmia.

Häät sovittuna seuraavaan kesään.

Ja sitten pam!! Käsittämättömän ahdistuksen vallassa minä rikoin koko kuplan. Pakenin näistä täydellisistä kulisseista, osaamatta kertoa syytä miksi. Petin kaikki, ennenkaikkea tämän elämäni ensimmäisen rakkauden. Ensimmäisen poikaystäväni.

Mutta myös koko perheeni ja sukuni, molempien itseasiassa. Perheemme olivat jo ystävystyneet läheisesti, olimme Yhtä Suurta Perhettä. Kirjaimellisesti.

Kunnes minä rikoin idyllin, riistin isovanhemmilta heidän syntymättömät lapsenlapsensa, itsekkäästi tuhosin kaikkien (!!) yhteiset haaveet ja tulevaisuuden.

Sanomattakin lienee selvää ettei isäni puhunut minulle kuukausiin. Lopullista anteeksiantoa en tainnut saada koskaan..

Niin, me siis tapasimme abivuoden syksyllä, paikallisen fudisjoukkueen A-junnujen kapteeni ja taiteellinen, herkkä runotyttö pitkissä vaaleissa hiuksissaan. Vastakohdat löysivät toisissaan sen puuttuneen vastinkappaleen, ja ensimmäisestä illasta saakka olimme erottamattomat.

Olimme eri kouluissa, mutta kuinka ollakaan, asuimme samalla kadulla.

Vanhempiemme kesäpaikat olivat samassa saaristokunnassa, vain pienen merimatkan päässä toisistaan.

Kaikki kesälomat vietimme siellä, merellä ja omassa pienessä mökissäni. Yhdessä vanhempieni ja isovanhempieni kanssa. Yhdessä poikaystäväni perheen kanssa.

Olin kuitenkin löytänyt aukon siitä tiukasta moraalikasvatusverkosta jonka isäni oli kutonut ympärilleni: kukaan ei olisi voinut rakastaa vävykokelastaan kuten hän. HE olivat ne soulmates, veriveljet, sydänystävät.

Ja tälle "kuin omalle pojalle" oli kaikki sallittua, jopa yöpyminen tyttären kanssa kahden. (toki siihen mökkiin oveen askarreltiin eräänlainen "putkanluukku", muka ilmanvaihtoa varten, mutta ohikulkiessa tietenkin joskus tuli kurkistettua "vieläkö nuoriso nukkuu vai raskiiko herättää..")

Kihloihinkin mentiin siellä mökillä. Juhannuksena, tottakai. Pappa (isänisä) oli hankkinut ylenpalttiset tarjoilut.

Konjakkia monta pulloa. Ja lakkalikööriä. Ja viskiä. Kaikkea mitä naiivi, vajaa kakskymppinen perhetyttö just toivoikin..

("Kiittämätön hemmoteltu prinsessa!!" ajattelet...Juu, tiedetään..)

Se seurusteluaika oli kyllä ihanaa, kuunneltiin illat levyjä, juotiin teetä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Päätettiin yhteisten lastemme nimet.

Kunnes sitten piti alkaa tämä normatiivinen elämä. Perustaa se yhteinen koti, alkaa elämään sitä Aikuisten Elämää, Arkea. Mennä Naimisiin. Ja siinä vaiheessa kaikki kävi kuten AP:n kertomuksessa: kaikessa haluttiin "auttaa". Mitään ei "tarvinnut" hankkia itse.

Siellä sitten yhtenä päivänä istuin isäni entisen sohvan reunalla, katselin isovanhempieni seinällä vuosikaudet riippumatta taulua ja totesin ettei tämä ole meidän kotimme. Se oli perheidemme historian randomisti koottu kotiseutumuseo. Ensimmäinen yhteinen sänkymmekin oli isovanhempieni perintökalu.

Pelkkä ajatuskin s-e-k-s-i-s-t-ä siinä tuntui väärältä, joltain..haureudelta. Tai jotain.

Ahdisti. Yhä pahemmin.

Kunnes sitten pakenin.

Ja nyt lopultakin ymmärrän sitä nuorta tytönhupakkoa joka oli kaikessa niin __tosissaan__. Ja hukassa.

Ehkä voin jopa jossain vaiheessa antaa sille tytölle anteeksi.

Ja varmaan tää on sit se ihminen, joka kehtaa haukkua mua mun vaikeuksissa. Vöi että miten hirveelle sun nuoruutes elämä vaikutti. Siis tsiisus. Epäitsenäinen kun on niin on epäitsenäinen.

Olen ollut sitä itsekin, mutta jos mulle ois pedattu noin paljon niin oisin vain sanonut sille pojalle,

että nyt otetaan kaikki mukaan ja

sanotaan vanhemmille näkemiin ja jos se ois jäänyt mieluummin isäni kanssa niin kaikki ois tienneet eron syyn (kasvoimme erillemme).

Anteeksi, mutta "mitkä kaikki" te ottaisitte mukaan?

"Minne" te matkaisitte?

Katsos kun totuus on jos oikein tarkoiksi ruvetaan ,että kaikki on meidän, mitä teillä on.

Terkuin :

teitä hyvästä sydämestä ja puhtaasta rakkaudesta jeesanneet appix2, anoppi x2

+ hela satapäisen sukulaisten heimo.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Oikeasti, kiitos tästä. Pysäyttävä ja silmiä avaava kirjoitus.

Lopultakin löysin itselleni selityksen, järjellä käsiteltävän syyn sille miksi tuhosin sen Täydellisen ja Tähtiin kirjoitetun nuoruuden liittoni. Miksi pakenin juuri kun Kaiken Piti Olla Niin Hyvin.

Ensiasunto juuri hankittuna.

Molemmat valmistuneena opinnoistaan (samasta tiedekunnasta!).

Kihlattuni saatua heti koulutustaan vastaavan, hyväpalkkaisen työpaikan.

Minä jatkamassa opintoja, täydentävää tutkintoa, ilman ongelmia.

Häät sovittuna seuraavaan kesään.

Ja sitten pam!! Käsittämättömän ahdistuksen vallassa minä rikoin koko kuplan. Pakenin näistä täydellisistä kulisseista, osaamatta kertoa syytä miksi. Petin kaikki, ennenkaikkea tämän elämäni ensimmäisen rakkauden. Ensimmäisen poikaystäväni.

Mutta myös koko perheeni ja sukuni, molempien itseasiassa. Perheemme olivat jo ystävystyneet läheisesti, olimme Yhtä Suurta Perhettä. Kirjaimellisesti.

Kunnes minä rikoin idyllin, riistin isovanhemmilta heidän syntymättömät lapsenlapsensa, itsekkäästi tuhosin kaikkien (!!) yhteiset haaveet ja tulevaisuuden.

Sanomattakin lienee selvää ettei isäni puhunut minulle kuukausiin. Lopullista anteeksiantoa en tainnut saada koskaan..

Niin, me siis tapasimme abivuoden syksyllä, paikallisen fudisjoukkueen A-junnujen kapteeni ja taiteellinen, herkkä runotyttö pitkissä vaaleissa hiuksissaan. Vastakohdat löysivät toisissaan sen puuttuneen vastinkappaleen, ja ensimmäisestä illasta saakka olimme erottamattomat.

Olimme eri kouluissa, mutta kuinka ollakaan, asuimme samalla kadulla.

Vanhempiemme kesäpaikat olivat samassa saaristokunnassa, vain pienen merimatkan päässä toisistaan.

Kaikki kesälomat vietimme siellä, merellä ja omassa pienessä mökissäni. Yhdessä vanhempieni ja isovanhempieni kanssa. Yhdessä poikaystäväni perheen kanssa.

Olin kuitenkin löytänyt aukon siitä tiukasta moraalikasvatusverkosta jonka isäni oli kutonut ympärilleni: kukaan ei olisi voinut rakastaa vävykokelastaan kuten hän. HE olivat ne soulmates, veriveljet, sydänystävät.

Ja tälle "kuin omalle pojalle" oli kaikki sallittua, jopa yöpyminen tyttären kanssa kahden. (toki siihen mökkiin oveen askarreltiin eräänlainen "putkanluukku", muka ilmanvaihtoa varten, mutta ohikulkiessa tietenkin joskus tuli kurkistettua "vieläkö nuoriso nukkuu vai raskiiko herättää..")

Kihloihinkin mentiin siellä mökillä. Juhannuksena, tottakai. Pappa (isänisä) oli hankkinut ylenpalttiset tarjoilut.

Konjakkia monta pulloa. Ja lakkalikööriä. Ja viskiä. Kaikkea mitä naiivi, vajaa kakskymppinen perhetyttö just toivoikin..

("Kiittämätön hemmoteltu prinsessa!!" ajattelet...Juu, tiedetään..)

Se seurusteluaika oli kyllä ihanaa, kuunneltiin illat levyjä, juotiin teetä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Päätettiin yhteisten lastemme nimet.

Kunnes sitten piti alkaa tämä normatiivinen elämä. Perustaa se yhteinen koti, alkaa elämään sitä Aikuisten Elämää, Arkea. Mennä Naimisiin. Ja siinä vaiheessa kaikki kävi kuten AP:n kertomuksessa: kaikessa haluttiin "auttaa". Mitään ei "tarvinnut" hankkia itse.

Siellä sitten yhtenä päivänä istuin isäni entisen sohvan reunalla, katselin isovanhempieni seinällä vuosikaudet riippumatta taulua ja totesin ettei tämä ole meidän kotimme. Se oli perheidemme historian randomisti koottu kotiseutumuseo. Ensimmäinen yhteinen sänkymmekin oli isovanhempieni perintökalu.

Pelkkä ajatuskin s-e-k-s-i-s-t-ä siinä tuntui väärältä, joltain..haureudelta. Tai jotain.

Ahdisti. Yhä pahemmin.

Kunnes sitten pakenin.

Ja nyt lopultakin ymmärrän sitä nuorta tytönhupakkoa joka oli kaikessa niin __tosissaan__. Ja hukassa.

Ehkä voin jopa jossain vaiheessa antaa sille tytölle anteeksi.

Ja varmaan tää on sit se ihminen, joka kehtaa haukkua mua mun vaikeuksissa. Vöi että miten hirveelle sun nuoruutes elämä vaikutti. Siis tsiisus. Epäitsenäinen kun on niin on epäitsenäinen.

Olen ollut sitä itsekin, mutta jos mulle ois pedattu noin paljon niin oisin vain sanonut sille pojalle,

että nyt otetaan kaikki mukaan ja

sanotaan vanhemmille näkemiin ja jos se ois jäänyt mieluummin isäni kanssa niin kaikki ois tienneet eron syyn (kasvoimme erillemme).

Anteeksi, mutta "mitkä kaikki" te ottaisitte mukaan?

"Minne" te matkaisitte?

Katsos kun totuus on jos oikein tarkoiksi ruvetaan ,että kaikki on meidän, mitä teillä on.

Terkuin :

teitä hyvästä sydämestä ja puhtaasta rakkaudesta jeesanneet appix2, anoppi x2

+ hela satapäisen sukulaisten heimo.

No sitten sitä suuremmalla syyllä mikä estää häipymästä tavalla jonka esitin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kunpa meilläkin olisi tuollaista kuin AP kuvailee! Siis että vanhemmat ja/tai appivanhemmat osallistuisivat ja auttaisivat!

Me ollaan jouduttu tekemään, ostamaan, suunnittelemaan, päättämään, rakentamaan, remppaamaan jne. aina kaikki itse. Aina. Kaikki.

Lukuisia kertoja olen katkerana itkenyt ja suorastaan kateellisena katsellut, miten muiden vanhemmat auttavat ja osallistuvat lastensa elämään. Miten paljon se elämää helpottaisikaan. Olisi kiva ylipäätään kokea olevansa osa jonkinlaista sukupolvien ketjua, jatkaa perinteitä tai edes oppia niistä jotakin. Tehdä asioita yhdessä edellisen sukupolven kanssa.

Ei meillä vaan ole ollut sellaista mahdollisuutta tai apua. Raskasta on ollut. Työlästä. Rahallisesti tiukkaa. Hidasta. Kaikki on aina tehty kantapään kautta ja itse alusta asti oppien. Vaihtaisin ihan milloin vaan osani AP:n kanssa!

Kyse ei ole avusta vaan vallankäytöstä. Ei muassa ainakaan väsymystä itkiessä auta se, että äitini ostaa lapselleni liian pienet housut...

Miksi sitä pitää itkeä, nii?! Luulit saavasi apua, pullasorsa! Osta itte ne housut niin ei tartte itkeä!

Niin ostankin. ☺Siksi en toivo niitä äidiltäni.

Kivikissaäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai meidänkö jatkuva joka asiaan sekaantuminen pilas muka teitin liiton?

Höpsis.

Hyväähän me vaan tarkoitetaan.

Mites tää nyt on mahdollista!? :D Eikö kunnon av-mamma kannakaan vastuuta kaikista omista valinnoistan ja tekemisistään itse? Hieno syntipukki saatu sille, ettei omat ihmissuhdetaidot riittäneetkään pitämään liittoa kasassa! Näin mä sanoisin teille, jos mä olisin yhtä ilkeä, kuin mulle on oltu.

Minäkin olen joskus vittuuntunut jostain täällä annetuista vastauksista, mutta en sentään täysin tärähdä. Vedä henkeä ja mene hetkeksi muualle. Minä lähdin lenkille kerran ja jätin koneen auki kun en kestänyt erästä ketjua jossa masentuneita syyllistettiin heidän masennuksestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kunpa meilläkin olisi tuollaista kuin AP kuvailee! Siis että vanhemmat ja/tai appivanhemmat osallistuisivat ja auttaisivat!

Me ollaan jouduttu tekemään, ostamaan, suunnittelemaan, päättämään, rakentamaan, remppaamaan jne. aina kaikki itse. Aina. Kaikki.

Lukuisia kertoja olen katkerana itkenyt ja suorastaan kateellisena katsellut, miten muiden vanhemmat auttavat ja osallistuvat lastensa elämään. Miten paljon se elämää helpottaisikaan. Olisi kiva ylipäätään kokea olevansa osa jonkinlaista sukupolvien ketjua, jatkaa perinteitä tai edes oppia niistä jotakin. Tehdä asioita yhdessä edellisen sukupolven kanssa.

Ei meillä vaan ole ollut sellaista mahdollisuutta tai apua. Raskasta on ollut. Työlästä. Rahallisesti tiukkaa. Hidasta. Kaikki on aina tehty kantapään kautta ja itse alusta asti oppien. Vaihtaisin ihan milloin vaan osani AP:n kanssa!

Kyse ei ole avusta vaan vallankäytöstä. Ei muassa ainakaan väsymystä itkiessä auta se, että äitini ostaa lapselleni liian pienet housut...

"Voisitko kiltti tämän kerran auttaa mua,

kun olen kuumeessa (ilmeisesti rintatulehdus)  ja

toinen lapsi itkeskelee kans tuossa...."

" Ainahan mää autan.

Tuos on lapselle kirpparilta leegoja ja 

vauvalle potkuhousut".

Kuules ap, minun anoppini ja appiukkoni ovat kuolleet ja isäni on alkoholisoitunut erakko. Äitini on normaali, mutta ei häntäkään viitsi koko ajan pyytää apuun, kun hän on vielä työelämässä itsekkin ja lisäksi hän on ainoa varteenotettava lapsenvahti kaikille lastenlapsilleen, joten hänellä kyllä riittäisi hoidettavaa, jos koko ajan pyydettäisiin apuun. Mielelläni ottaisin sinun appivanhempasi meille.

Eli suomennettuna myydään oma vanhemmuus isovanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai meidänkö jatkuva joka asiaan sekaantuminen pilas muka teitin liiton?

Höpsis.

Hyväähän me vaan tarkoitetaan.

Mites tää nyt on mahdollista!? :D Eikö kunnon av-mamma kannakaan vastuuta kaikista omista valinnoistan ja tekemisistään itse? Hieno syntipukki saatu sille, ettei omat ihmissuhdetaidot riittäneetkään pitämään liittoa kasassa! Näin mä sanoisin teille, jos mä olisin yhtä ilkeä, kuin mulle on oltu.

Minäkin olen joskus vittuuntunut jostain täällä annetuista vastauksista, mutta en sentään täysin tärähdä. Vedä henkeä ja mene hetkeksi muualle. Minä lähdin lenkille kerran ja jätin koneen auki kun en kestänyt erästä ketjua jossa masentuneita syyllistettiin heidän masennuksestaan.

No eiköhän nämä sen kestä.