Takertuvien vanhempien taakka

Ja sinä kehtaat valittaa! Olisit onnellinen että sulla on ihana perhe. Kaikilla ei ole.

Sanoo vaan ei kiitos? Tiedän tällaisia auttaja-vanhempia. Ite en jaksais kestää.

Onpa todella kauheaa kun perhe on avuksi, eikä kaikessa tarvitse ponnistella yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ja sinä kehtaat valittaa! Olisit onnellinen että sulla on ihana perhe. Kaikilla ei ole.

Ei de että tungetaan nuoren parin elämään tee kenestäkään automaattisesti ihanaa

Annas olla kuule. Jotkut isovanhemmat ostavat salaa kilometrin päästä talon kertomatta siitä itse perheelle mitään. Sitten esittelevät asian yllätyksenä, kun huonekalut on jo muutettu sisään. Sairasta. Niin sairasta.

Todella mielenhäiriöistä vaatteidenostelua lapsille on jouduttu todistamaan. Se on kielletty kerta toisensa jälkeen, vuosi toisensa jälkeen. Ei vaikutusta. Jopa kirjallisesti pyydetty lopettamaan. Ei mitään vaikutusta. Alennusmyynneistä ostetaan suunnilleen kaapillinen vaatteita, ja aina vähän liian pieniä ja rumia kaiken lisäksi. On hirveä työ myydä niitä kirpputoreilla ja mielipahan määrästä ei voi edes puhua. Sairaalloisen takertuvat isovanhemmat ovat törkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sinä kehtaat valittaa! Olisit onnellinen että sulla on ihana perhe. Kaikilla ei ole.

Ei de että tungetaan nuoren parin elämään tee kenestäkään automaattisesti ihanaa

Ei, vaan se on sairasta, törkeää ja pelottavaa. Se ei lopu koskaan. Hirvittävää.

Meillä on tuollaista. Saimme lapsen kesken opiskelujen vähän vahingossa. Vanhempieni ansiosta olemme pystyneet pitämään elintason ihan mukavana. Pyytämättä annettujen hankintojen ja isojen rahasummien lahjoittamisen varjolla vanhempani ovat puuttumassa kaikkeen mahdolliseen. Tekisi mieli viilentää välejä ihan reilusti, mutta samalla tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että nykyisin koen vanhempieni avustukset vain taakkana. Silti minusta ei ole vanhempieni asia päättää milloin luovumme rattaista, vaikka he ovat ne ostaneet. He eivät päätä lapsen huoneen sisustuksesta, vaikka ostivatkin lapselle sängyn. He eivät päätä mitä lapsi laittaa päälle lähtiessä ulos syömään, vaikka kantavatkin naurettavan kalliita vaatteita meille viikottain.

Luojan kiitos mies sai (hyväpalkkaisia) töitä toiselta puolelta suomea. Etäisyys vanhempiini tekee hyvää ja luultavasti pelastaa meidän avioliiton.

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Entäs kun omat lapsesi aikanaan muuttavat omilleen? Jätätkö heidät oman onnensa nojaan selviytymään? Minä olen kiitollinen siitä, että mulla on välittävät ja rakastavat vanhemmat, jotka auttavat pyyteettömästi. Aina on tuettu ja oltu turvana.

Autetaan teitä ihan kaikessa missä vaan voidaan.

Ja sitten pikkuhiljaa otetaan vähän vapauksia.

Varsinkin lastenlasten kasvatusten suhteen.

Mitä se miniä taas mököttää

vaikka kaikessa ollaan

autettu.

Vierailija kirjoitti:

Todella mielenhäiriöistä vaatteidenostelua lapsille on jouduttu todistamaan. Se on kielletty kerta toisensa jälkeen, vuosi toisensa jälkeen. Ei vaikutusta. Jopa kirjallisesti pyydetty lopettamaan. Ei mitään vaikutusta. Alennusmyynneistä ostetaan suunnilleen kaapillinen vaatteita, ja aina vähän liian pieniä ja rumia kaiken lisäksi. On hirveä työ myydä niitä kirpputoreilla ja mielipahan määrästä ei voi edes puhua. Sairaalloisen takertuvat isovanhemmat ovat törkeitä.

Meillä ostetaan maanisesti lapselle merkkivaatteita. Hävettää viedä lasta päiväkotiin, kun tällä on päällä yli satasen arvoiset vaatteet. Vanhempani ostivat lapselle viisi viidenkympin mekkoa, kun ne olivat niin söpöjä. Myös leluja ostetaan ihan sairaalloisella tahdilla. Joka vierailulla isovanhemmilla on mukanaan joku monen kympin lelu. En oikein edes tiedä mitä nelivuotias lapsi voisi toivoa synttärilahjaksi, kun hänellä on jo kaikki. Hän ei itsekään osaa sanoa mitä haluaa. Minusta on kurjaa, että isovanhemmat vievät lapselta sen odotuksen ja jännityksen ilon, kun oikein toivoo jotain asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Ja sinä kehtaat valittaa! Olisit onnellinen että sulla on ihana perhe. Kaikilla ei ole.

Just! Eikä afrikan lapsilla ole kenkiä. Aattele heitä aina kun meet kenkäkauppaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Entäs kun omat lapsesi aikanaan muuttavat omilleen? Jätätkö heidät oman onnensa nojaan selviytymään? Minä olen kiitollinen siitä, että mulla on välittävät ja rakastavat vanhemmat, jotka auttavat pyyteettömästi. Aina on tuettu ja oltu turvana.

No en minä ainakaan jättäisi oman onnensa nojaan. Auttaisi ja tukisin tarvittarssa niin paljon kuin on mahdollista, mutta pyydettäessä, ja sillä tavalla, kuin perhe haluaa. Sanoisin, että apua saa aina pyytää, mutta omin päin en tule tyrkyttämään. Päätösvalta pitää olla nuorella perheellä itsellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Entäs kun omat lapsesi aikanaan muuttavat omilleen? Jätätkö heidät oman onnensa nojaan selviytymään? Minä olen kiitollinen siitä, että mulla on välittävät ja rakastavat vanhemmat, jotka auttavat pyyteettömästi. Aina on tuettu ja oltu turvana.

Minulle on ainakin ollut aina kunnia-asia selvitä itse kahdestaan puolison kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Annas olla kuule. Jotkut isovanhemmat ostavat salaa kilometrin päästä talon kertomatta siitä itse perheelle mitään. Sitten esittelevät asian yllätyksenä, kun huonekalut on jo muutettu sisään. Sairasta. Niin sairasta.

Tiedän tositapauksen, missä itseään jo tulevana "appiukkona" pitänyt äijä pyysi vastarakastuneen päivälliselle, missä ilmoitusluontoisena asiana kertoi että "varasin muuten kirkon ens kesäksi kun siellä on jonoa" ja samalla "voin siirtää noi pojan lainat mun nimistä sun nimiin kun teistä ny kuitenkin tulee pari."

Täysin ällikällä lyöty tyttöystävä jätti moisen kultakimpaleen, missä pojan lisäksi olisi saanut helkkarin rasittavan, röyhkeän ja päällepäsmäri apen. Kaiken lisäksi tuo tyttö sai näin samalla selville, että jannulla ruokkomaksuja rästissä lapsesta mistä ei ollut pihaissutkaan tälle morsmaikulle. Eli onni onnettomuudessa että appi paljasti samalla totuuden.

Huippu tuo "mun nimissä olleet lainat  (=rästiruokkomaksut) sun nimiin kun te meette kuitenkin naimisiin ny".

Ollaan naurettu kylmää naurua tuole monet kerrat. Ihan esimerkkinä . Kaikkea sitä. Helkkari sentään.

Onneksi väisti luodin, näin sanoakseni.

Vierailija kirjoitti:

Autetaan teitä ihan kaikessa missä vaan voidaan.

Ja sitten pikkuhiljaa otetaan vähän vapauksia.

Varsinkin lastenlasten kasvatusten suhteen.

Mitä se miniä taas mököttää

vaikka kaikessa ollaan

autettu.

Tai eihän ne edes mitään vapauksia ole vaan itsestäänselvyyksiä kun onhan meillä oikeastaan oikeus. Ja tietenkin me myös hölötetään kaikki lasten asiat sinne ja tänne kun niin välitetään. Ei sitten sukulaisillekaan itse tqrvitse kuulumisiaan kertoa. Ja koska me ollaan siellä perheen arjessa aina ja oiekastaan enemmän kuin perhe itse on ihan luonnollista, että otamme kantaa lasten terveyteem, kasvatukseen, asuniseen, päivähoitoon, harrastuksiin ja kouluun.

Ja silloin kun ei (joskus harvoin) olla siellä auttamassa, lähetetään viestejä ja panikoidaan jos ei vastata. Ja hälytetään poliisi ja lastensuojelu tarkastamaan.

Eikä se oikeasti ole mitenkään outoa että kotonakin on yksi huone pyhitetty lastenlasten alttariksi, jossa seinällä on valokuvista teetetyt muotokuvat (niin tosiaan käytettiin ne valokuvaamossa kun ei vanhemmat saaneet aikaiseksi) ja kaikki tarvittava varustus ihan vaan varalta.

Tämähän on myös viehättävää, että ensin lapataan näitä vaatteita ja kaikenlaisia lahjoja vuosikausia, vaikka ne on kielletty moneen kertaan, ja sitten vanhemmiten aletaan sanoa että rahahan teille kelpaa. Hyi kuvotus, miten sairaita mieliä voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autetaan teitä ihan kaikessa missä vaan voidaan.

Ja sitten pikkuhiljaa otetaan vähän vapauksia.

Varsinkin lastenlasten kasvatusten suhteen.

Mitä se miniä taas mököttää

vaikka kaikessa ollaan

autettu.

Tai eihän ne edes mitään vapauksia ole vaan itsestäänselvyyksiä kun onhan meillä oikeastaan oikeus. Ja tietenkin me myös hölötetään kaikki lasten asiat sinne ja tänne kun niin välitetään. Ei sitten sukulaisillekaan itse tqrvitse kuulumisiaan kertoa. Ja koska me ollaan siellä perheen arjessa aina ja oiekastaan enemmän kuin perhe itse on ihan luonnollista, että otamme kantaa lasten terveyteem, kasvatukseen, asuniseen, päivähoitoon, harrastuksiin ja kouluun.

Ja silloin kun ei (joskus harvoin) olla siellä auttamassa, lähetetään viestejä ja panikoidaan jos ei vastata. Ja hälytetään poliisi ja lastensuojelu tarkastamaan.

Eikä se oikeasti ole mitenkään outoa että kotonakin on yksi huone pyhitetty lastenlasten alttariksi, jossa seinällä on valokuvista teetetyt muotokuvat (niin tosiaan käytettiin ne valokuvaamossa kun ei vanhemmat saaneet aikaiseksi) ja kaikki tarvittava varustus ihan vaan varalta.

No tottakai kun ettehän te yksin pärjää.

Mekin kaikessa (yllättäen) "jouduttu" auttamaan.

Ettehän te ny yksin pärjää, ilman TUKEA.

Olisitte kiitollisia, kaikilla ei ole turvaverkkoa.

Joissakin suvuissa "sukurakkauden" nimissä harrastetaan tämänkaltaista henkistä sitomista sukupolvesta toiseen.

Nuorelle parille aina lähistöltä tontti ja tupa, jne...on suku ja apu lähellä, mitä se elämä nyt muualla olisi , vieraiden keskellä, oman onnen nojassa.

Jo nuoresta aletaan muovailemaan tulevaan manipuloiden, perinteiden nimissä, kuinka naimisiin tulee mennä ja lapset kuuluu asiaan tiettyyn ikään mennessä jos on terve ihminen j

a se oma tupa ja lupa pitää olla....jne, jne,jne.

Tuommoinen on oikeestaan ihan hyvää elämää.

Ei kai sitä muualla pärjäis, vaikka olisihan sitä potentiaalia ja lahjoja,niin käyttämättä jääpi.

Ja omat voimat kottelematta.... mutta  mihin ne omat rahkeet muka riittäis muualla näin hyvin kun on turvaverkko likillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Entäs kun omat lapsesi aikanaan muuttavat omilleen? Jätätkö heidät oman onnensa nojaan selviytymään? Minä olen kiitollinen siitä, että mulla on välittävät ja rakastavat vanhemmat, jotka auttavat pyyteettömästi. Aina on tuettu ja oltu turvana.

Minulle on ainakin ollut aina kunnia-asia selvitä itse kahdestaan puolison kanssa.

Vaik apua ei ole ollut, niin ainakin on saanut kasvattaa lapsensa rauhassa.

Kasvanu vastuuseen.