Takertuvien vanhempien taakka

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No meillä onkin pihalla appivanhempien vanha pihakeinu, kun "he ostivat itselleen uuden ja tämä vanha joutaa teille niin ei tarvitse ostaa itse kaupasta", appivanhempien vanha sohva oli meillä käytössä, onneksi ollaan itse ostettu uusi.

Kenkiä ja laukkuja ja kaikkea muuta anoppi aina tyrkyttää mulle, kun " mää katoin että sulla on aina käytössä vaan se yksi ja sama laukku". No jos mä vaikka tykkäänkin siitä laukusta ja siksi käytän sitä kokoajan.

Uusi leipäkori on ilmestynyt keittiöön, "kun mää katoin että se teidän vanha leipäkori oli niin kulahtaneen värinen".

Verhoja sun muitakin on heidän varastostaan tarjottu meille, mutta jotain rajaa sentään.

Meillä anoppi soitti ja kysyi että mitä laseja haluaisimme tuliaisiksi kun hän käy lasimyymälässä. Annoin käyttämämme sarjan nimen (arkilasistoa toivoin). Anoppi toi kristallisia konjakkilaseja (emme juo konjakkeja) ja boolimaljan - koska hänestä minun pyyntöni oli tyhmä. Nyt sitten ihmettelee kun niitä hänen tuomisiaan ei käytetä. No kas, kun ei juoda konjakkia eikä boolia.

Samaten tuo minulle työpaikkailmoituksia. Olen FM ja hän ei ole käynyt edes peruskoulua, mutta niin vaan on pätevä päättämään, että nykyinen työpaikkani ei ole hyvä.

Voi jukolauta! Voiko ärsyttävämpää olla kun tuo jotain työpaikkailmoituksia, sä et varmaan itse osaa etsiä ....?? AAAAAAARRRGGHHH. 

En ole vaihtamassa työpaikkaa ja kyllä luulisi että koulutettu ihminen ihan itsekin löytää ne oman alansa (jota anoppi ei edes hahmota) työpaikat paremminkin kuin kouluttamaton.

Minä olen aina asunut Helsingissä ja mies muutti tänne 18-vuotiaana. Appivanhemmat on sitä mieltä, että meidän pitää muuttaa Savoon, koska Helsinki on "niin hirveä paikka". Viimeksi appi soitti, että nyt olisi miehelle työpaikka Mikkelissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No meillä onkin pihalla appivanhempien vanha pihakeinu, kun "he ostivat itselleen uuden ja tämä vanha joutaa teille niin ei tarvitse ostaa itse kaupasta", appivanhempien vanha sohva oli meillä käytössä, onneksi ollaan itse ostettu uusi.

Kenkiä ja laukkuja ja kaikkea muuta anoppi aina tyrkyttää mulle, kun " mää katoin että sulla on aina käytössä vaan se yksi ja sama laukku". No jos mä vaikka tykkäänkin siitä laukusta ja siksi käytän sitä kokoajan.

Uusi leipäkori on ilmestynyt keittiöön, "kun mää katoin että se teidän vanha leipäkori oli niin kulahtaneen värinen".

Verhoja sun muitakin on heidän varastostaan tarjottu meille, mutta jotain rajaa sentään.

Anopin tuomat kengät.

Wow.

Varmaan satavarmaa Haute Couturea strait from Milano.

Arvaa oonko käyttänyt? No en. En halua olla miehelle mikään äidinjatke.

Eksäni vanhemmat olivat tällaisia. Äärimmäisen hyvää tarkoittavia, mutta tunkeutuivat kaikkien rajojen yli. Se oli todella raskasta ja repivää, koska he kuitenkin toisaalta olivat ihania ihmisiä. Asia ei ollut ollenkaan ainut syy eroomme, mutta yksi olennainen kyllä, koska mies ei itsenäistynyt heistä ja sitoutunut minuun, vaan hän oli sitoutunut vanhempiinsa ja minä olin pelkkä ylimääräinen uloke heidän perheessänsä. Me emme eläneet omaa elämäämme omilla ehdoillamme, pariskuntana, vaan sellaista elämää kuin hänen vanhempansa halusivat ja sanelivat. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään - ei edes tosiaan klassista kyllä tapettivalintoihin. En kokenut eläväni omassa kodissani, vaan muiden ihmisten kodissa. Lopulta lähdin pois, elämään omaa elämääni yksin. Se oli helvetillisen tuskallinen ero enkä pitkään aikaan uskaltanut sitoutua keneenkään. Nykyinen mieheni seisoo luojan kiitos omilla jaloillaan, joten hän on pystynyt muodostamaan minun kanssani oikean parisuhteen ja meillä on ihan oma, yhteinen koti ja oma, yhteinen elämä josta ei päätä kukaan muu kuin me.

Edit: Itse asiassa nyt kun mietin, niin ehkä yli rajojen tunkevat vanhemmat jopa olivatkin pohjimmaisin syy eksäni ja minun eroon? Siitä aiheutui paljon kaikenlaista, joka sitten johti eroon. On todella tuhoisaa, jos ihminen ei pääse itsenäistymään vanhemmistaan. Silloin hän ei pysty sitoutumaan kenenkään muuhun, luomaan aitoa parisuhdetta ja perustamaan omaa perhettä.

Tätä ketjua lukiessa tulee mieleen maatilan lapset, siis tilanpitoa jatkavat, jos asutaan samassa pihapiirissä tai jopa samassa talossa, samassa ammatissa yrityksessä, joka peritään vanhemmilta. Miten itsenäistyminen onnistuu?

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua lukiessa tulee mieleen maatilan lapset, siis tilanpitoa jatkavat, jos asutaan samassa pihapiirissä tai jopa samassa talossa, samassa ammatissa yrityksessä, joka peritään vanhemmilta. Miten itsenäistyminen onnistuu?

No ootko nähnyt Tankki täyteen -sarjan?

Meidän naapurissa asuu vanha pariskunta, hyviä ystäviämme (käyvät kukkia kastelemassa poissa ollessamme). Heillä on rahaa ja yksi tytär. Ovat ostaneet tyttärelleen ainakin yhden asunnon, vaihtaneet sen isompaan. Autojakin ovat ostaneet tyttärelle. Sivusta seurataan kun he ylpeinä kertovat mitä kaikkea he ovat tehneet tyttärensä puolesta. Tyttärellä on yksi avioliitto kariutunut.

Minun appivanhempani. Tulivat aina kutsumatta, jopa aamukuudelta, asuntoon, joka oli poikansa ja minun ensiasunto. Puoliksi ostettu ja maksettu. Käyttäytyivät kuin minä olisin se ylimääräinen, anoppikin mittaili verhoja. Mikään heidän kansaaan sovittu ei pitänyt, jopa hääpäivän aamuna tunkivat kutsumatta meille, kun valmistauduimme päivään yhdessä. Erikseen sanottu, että pitää mennä hotelliin, jonka olimme varanneet. Häälahjassa vain miehen nimi.

Käyttäjä3133 kirjoitti:

Eksäni vanhemmat olivat tällaisia. Äärimmäisen hyvää tarkoittavia, mutta tunkeutuivat kaikkien rajojen yli. Se oli todella raskasta ja repivää, koska he kuitenkin toisaalta olivat ihania ihmisiä. Asia ei ollut ollenkaan ainut syy eroomme, mutta yksi olennainen kyllä, koska mies ei itsenäistynyt heistä ja sitoutunut minuun, vaan hän oli sitoutunut vanhempiinsa ja minä olin pelkkä ylimääräinen uloke heidän perheessänsä. Me emme eläneet omaa elämäämme omilla ehdoillamme, pariskuntana, vaan sellaista elämää kuin hänen vanhempansa halusivat ja sanelivat. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään - ei edes tosiaan klassista kyllä tapettivalintoihin. En kokenut eläväni omassa kodissani, vaan muiden ihmisten kodissa. Lopulta lähdin pois, elämään omaa elämääni yksin. Se oli helvetillisen tuskallinen ero enkä pitkään aikaan uskaltanut sitoutua keneenkään. Nykyinen mieheni seisoo luojan kiitos omilla jaloillaan, joten hän on pystynyt muodostamaan minun kanssani oikean parisuhteen ja meillä on ihan oma, yhteinen koti ja oma, yhteinen elämä josta ei päätä kukaan muu kuin me.

Edit: Itse asiassa nyt kun mietin, niin ehkä yli rajojen tunkevat vanhemmat jopa olivatkin pohjimmaisin syy eksäni ja minun eroon? Siitä aiheutui paljon kaikenlaista, joka sitten johti eroon. On todella tuhoisaa, jos ihminen ei pääse itsenäistymään vanhemmistaan. Silloin hän ei pysty sitoutumaan kenenkään muuhun, luomaan aitoa parisuhdetta ja perustamaan omaa perhettä.

Tunnistan niin tämän! Minunkaan ex ei koskaan katkonut napanuoraa. Minulle selvisi vasta vähān ennen eroa, että exän isällä oli AVAIN meille, ja hän kävi kotonamme poissaollessamme LUVATTA. Aloin epäillä, kun tavaroita oli siirrelty omituisiin paikkoihin. Minulta salattiin asioita, isän ja pojan voimin. Äitihän häneltä oli kuollut lääkkeiden väärinkäyttöön. Isää ja poikaa yhdisti myös suunnaton naisviha.

Voi luoja, ettäs kehtatte!

Mun äidillä ja anopilla on kymmeniä kuvia lapsenlapsista seinillään, mutta en ole KOSKAAN tulkinnut sitä merkiksi läheisriippuvuudesta vaan rakkaudesta. Samoin kun he tuputtavat verhoja, päiväpeittoja, pöytäliinoja, vaatteita, tavaroita - se on osoitus rakkaudesta ja huolenpidosta. Myös ne rumat lastenvaatteet, verkkarit ja tikkitakit, ei mene lasten päälle mutta roikkuvat kyllä naulakossa kun tulee anoppi tai äiti kylään. Laitan ne sitten kappiin piiloon jos ei silmää miellytä. Ja ihan rauhassa ollaan saatu olla kun ollaan tultu vastaan eikä torpattu kaikkia lahjuksia. Sitten myyn tai lahjoitan pois kun matriarkoista aika jättää.

Miten joku KEHTAA kiukutella kun saa ilmaisia tavaroita? Ehkä kannattaa käsitellä omia tunteita terapiassa jos kokee että pitää antaa vastineeksi kontrolli omasta elämästä.

Meille on kertynyt autotalli täyteen huonekaluja yms. Tyttärillä on oikeus sieltä hakea, jos jotain tarvitsevat. Ikinä en tyrkytä. Sama pätee ylimääräisiin verhoihin ja esim puutarhan kasveihin. Alkuja ja taimia saa, jos haluaa. Jos taas itselle jää turhaksi, voi taas tuoda sinne autotalliin kierrätykseen.

Ikinä en tuputa.

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja, ettäs kehtatte!

Mun äidillä ja anopilla on kymmeniä kuvia lapsenlapsista seinillään, mutta en ole KOSKAAN tulkinnut sitä merkiksi läheisriippuvuudesta vaan rakkaudesta. Samoin kun he tuputtavat verhoja, päiväpeittoja, pöytäliinoja, vaatteita, tavaroita - se on osoitus rakkaudesta ja huolenpidosta. Myös ne rumat lastenvaatteet, verkkarit ja tikkitakit, ei mene lasten päälle mutta roikkuvat kyllä naulakossa kun tulee anoppi tai äiti kylään. Laitan ne sitten kappiin piiloon jos ei silmää miellytä. Ja ihan rauhassa ollaan saatu olla kun ollaan tultu vastaan eikä torpattu kaikkia lahjuksia. Sitten myyn tai lahjoitan pois kun matriarkoista aika jättää.

Miten joku KEHTAA kiukutella kun saa ilmaisia tavaroita? Ehkä kannattaa käsitellä omia tunteita terapiassa jos kokee että pitää antaa vastineeksi kontrolli omasta elämästä.

Onpa outo kommentti. Onko sarkasmia vai tosissaan kirjoitettu, vaikea tulkita.

Rankasta aiheestaan huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, tästä on tulossa hyvä ketju.

Tunnistan omasta äidistäni näitä samoja, takertuvia piirteitä. Vanhempani tosin kuolivat, kun olin vähän yli parikymppinen, mutta jo sitä ennen oli näitä havaittavissa. Puuttumista meidän verhoihin, lapsemme lääkäriin viemisiin, loputonta auttamista ja ostelua.

Olin silloin niin nuori, vasta nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, mitä äitini teki veljeni perheelle. Meillä on iso ikäero, veljeni siis oli huomattavasti minua vanhempi. Äidilläni oli perheyritys, jossa veljeni, hänen vaimonsa ja myöhemmin myös veljeni kaksi poikaa olivat töissä. Itsestään selvää oli, että yritys jää veljelleni.

Tänä tilanne oikeutti äitimme mielestään loputtomasti puuttumaan veljeni ja hänen perheensä asioihin. Kun hän kerran koko veljen perheen työllisti ja takasi heille kaikille toimeentulon. No olihan asia toki näin, mutta se kaikki mitä siitä seurasi...

Veljeni alkoholisoitui pikkuhiljaa. Äitini yritti alkoholistia "parantaa" vetoamalla yritykseen, ja kuinka juominen tulisi lopettaa, "kun kaikki on teille annettu ja näin suuren lahjan olette saaneet, yrityksen ja työpaikan".

Huokaus. Lopulta veljeni kuoli vain vähän äitimme jälkeen, vajaa viisikymppisenä.

Olen itse nyt nuorten aikuisten lasten äiti ja todella toivon, että osaan antaa lapsilleni tilaa. Tilaa tehdä omat päätöksensä ja myös omat virheensä.

Olen ollut naimisissa miehen kanssa, jolla oli takertuvat vanhemmat. Menimme nuorena yhteen enkä aivan heti tajunnut mihin se kaikki johtaisi. Olin liian kiltti ja mukautuvainen ja halusin olla mieliksi.

Mielestäni oli outoa, että mies oli niin tiiviisti yhteydessä vanhempiinsa ja tuntui, kun napanuora ei olisi koskaan katkennut. Kaikkea tuotiin kysymättä. Verhot, astioita yms mitkä oli tietysti anopin maun mukaiset. Opiskelijoita kun olimme, niin rahaakin tupattiin mutta niiden käyttötarkoitus tietysti saneltiin.

Mies otti kaiken tyytyväisenä vastaan ja aina taantui lapsen tasolle heidän kanssaan. Hän oli tyytyväinen tilanteeseen. Hän ilmeisesti halusi pitää sekä teiniaikaisen äiti-poika- suhteen ikuisesti.

Jotenkin kaiken vielä kesti, kun meitä oli vielä kaksi. Sitten kun lapsi syntyi, niin tilanne vain paheni. Kaikkeen sekaannuttiin eikä meidän asemaa lapsen vanhempina kunnioitettu. Kaikessa käveltiin yli ja määrättiin lasten kasvatuksesta. Kaikki piti tehdä heidän mukaansa.

Sanomattakin selvää ettemme ole enää naimisissa. Tuo kieroutunut lapsi-vanhempi suhde ja siitä seuranneet ongelmat olivat suurin syy. Mies oli niin passattukin vanhempiensa taholta, että ei osallistunut lopulta enää mihinkään kotitöihin. Kaipa hän halusi minustakin äitihahmon. Ei enää sytyttänyt tuollainen "mies".

Äidit: Ymmärtäkää katkaista se napanuora siinä vaiheessa kun lapsi lähtee kotoa. Ja mielellään antakaa hänen kokeilla siipiään jo ennen sitä. Hankkikaa sisältöä omaan elämäänne myös lastenne poislähdön jälkeen. Lapset eivät saa olla koko elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja, ettäs kehtatte!

Mun äidillä ja anopilla on kymmeniä kuvia lapsenlapsista seinillään, mutta en ole KOSKAAN tulkinnut sitä merkiksi läheisriippuvuudesta vaan rakkaudesta. Samoin kun he tuputtavat verhoja, päiväpeittoja, pöytäliinoja, vaatteita, tavaroita - se on osoitus rakkaudesta ja huolenpidosta. Myös ne rumat lastenvaatteet, verkkarit ja tikkitakit, ei mene lasten päälle mutta roikkuvat kyllä naulakossa kun tulee anoppi tai äiti kylään. Laitan ne sitten kappiin piiloon jos ei silmää miellytä. Ja ihan rauhassa ollaan saatu olla kun ollaan tultu vastaan eikä torpattu kaikkia lahjuksia. Sitten myyn tai lahjoitan pois kun matriarkoista aika jättää.

Miten joku KEHTAA kiukutella kun saa ilmaisia tavaroita? Ehkä kannattaa käsitellä omia tunteita terapiassa jos kokee että pitää antaa vastineeksi kontrolli omasta elämästä.

Onpa outo kommentti. Onko sarkasmia vai tosissaan kirjoitettu, vaikea tulkita.

Minäkin luen hämmästyneenä mielenkiinnosta tätä ketjua, kun meillä apu menee toiseen suuntaan ja syyllistetään ja vaaditaan. Tämä toimii terapiana. Että näinkin voisi olla ja hitto minä olen se syntipukki, kun en ole aina auttamassa vanhempiani. Selvää on, että minä en saa mitään, mutta vanhukset tarvitsevat loputtomasti apua. Näkeehän sen jo päällepäin että ovat raihnaisia.

Tämä taitaa olla todellinen ongelma vain hyväosaisissa suvuissa?

Vierailija kirjoitti:

Tämä taitaa olla todellinen ongelma vain hyväosaisissa suvuissa?

Ei ole.

Olen aina ollut itsellinen ja itsepäinen. Perhettä en ole koskaan perustanut, mutta tunnen tuon vanhempien ja sukulaisten puuttumisen aikuisen ihmisen elämään. Minun ratkaisuni oli muuttaa sen verran kauas, että sain elää omalla tavallani tekemättä tiliä jokaisesta liikkeestäni tai päätöksestäni. Niin varakkaita meillä ei kyllä oltu, että olisi osteltu asuntoja, taloja, huonekaluja ym. mutta kaikenlaiseen pienempään yritettiin kyllä puuttua. Joskus tuli tunne, että naimatonta tytärtä pidettiin jotenkin elämänhallinnaltaan vajaana, vaikka koulutusta oli enemmän kuin muilla yhteensä ja oli vakituinen virka. Hulluinta mielestäni oli kuitenkin, että olin hoitanut omat asiani siitä lähtien, kun lähdin opiskelemaan, joiltakin osin jo paljon ennen sitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Joissakin suvuissa "sukurakkauden" nimissä harrastetaan tämänkaltaista henkistä sitomista sukupolvesta toiseen.

Nuorelle parille aina lähistöltä tontti ja tupa, jne...on suku ja apu lähellä, mitä se elämä nyt muualla olisi , vieraiden keskellä, oman onnen nojassa.

Jo nuoresta aletaan muovailemaan tulevaan manipuloiden, perinteiden nimissä, kuinka naimisiin tulee mennä ja lapset kuuluu asiaan tiettyyn ikään mennessä jos on terve ihminen j

a se oma tupa ja lupa pitää olla....jne, jne,jne.

Tuommoinen on oikeestaan ihan hyvää elämää.

Ei kai sitä muualla pärjäis, vaikka olisihan sitä potentiaalia ja lahjoja,niin käyttämättä jääpi.

Ja omat voimat kottelematta.... mutta  mihin ne omat rahkeet muka riittäis muualla näin hyvin kun on turvaverkko likillä.

aamen! Lähdin etelä-pohjanmaalta heti kirjoitusten jälkeen yo:lle ja vaihdossakin kävin ja ulkomaille töihin muutamaksi vuodeksi. Taisin kasvaa ihmisenä aika paljon noina vuosina. Oman ikäisistä muutama on jäänyt kotikonnuille ja talo rakennettu siihen puolen kisan päähän lapsuudenkodista tai ehkä ehkä kilsan. Kun sai ilmaisen tontin tai ainakin halvalla. Poikaystävä tai tyttöystävä on sama mikä rippikoulun jälkeen tavattiin ja suurinpiirtein samoilta kulmilta. Naimisiin nuorena ja anoppi ja äiti hoitaa lapsia ja kustantaa vauvan vaipoista lähtien. Itsenäistymisvaihe tulee tuossa 30v korvilla ja ei tiedetä kenestä pitäisi itsenäistystä puolisosta vai vanhemmista kun ei olla ikinä kasvettu aikuiseksi ja eikä todellakaan seisty omin jaloin. Sitten alkaa sinkkuvaihe siinä kylän ainoassa baarissa ja ne jotka jäivät ylä-asteen jälkeen kotikulmille niin monet elävät saa vaihetta ja sitten vaihdellaan keskenään. Koska silloin nuorena se tampere jahelsinki olivat niin suuria ja kaukana, parempi jäädä kotikylille se teininä tavatun jukan/marin kanssa. Nimimerkillä nämä jutut on niin nähty moneen kertaan

Tuollaisille vanhemmille voisi ehdottaa vaihto-oppilasta.