Takertuvien vanhempien taakka

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Entäs kun omat lapsesi aikanaan muuttavat omilleen? Jätätkö heidät oman onnensa nojaan selviytymään? Minä olen kiitollinen siitä, että mulla on välittävät ja rakastavat vanhemmat, jotka auttavat pyyteettömästi. Aina on tuettu ja oltu turvana.

No eihän tuossa aikuinen lapsi pääse koskaan itsenäistymään. Napanuora on kiinni vanhempiin hamaan hautaan asti.

Tässä asiassa on puolensa ja puolensa. Itse tulen köyhemmästä perheestä, miehen vanhemmilla on ollut vara auttaa. Emme asuisi omassa (pankin..) asunnossa ilman heitä. Lapsilla on vähän tyylikkäämpiäkin vaatteita markettivaatteiden rinnalla. Paljosta olemme kiitollisia.

Avun saaminen koko ajan kasvattaa kuitenkin mielessäni laskemaani kiitollisuusvelkaa, joka on niin suuri, etten ilman lottovoittoa siitä selviä. Pelkään, että lasten kasvattaminen meidän tavalla tai muu erimielisyys saa heidät tuntemaan olonsa hyväksikäytetyksi. Itsehän toki olen päähäni saanut, että lapsenlapset tai muu ovat vastine avustaan, eli pitää mennä oman pään sisään ja ehkä opetella keskustelemaan appivanhempien kanssa.

Mutta siis ajatuksena ihailen auttavia vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annas olla kuule. Jotkut isovanhemmat ostavat salaa kilometrin päästä talon kertomatta siitä itse perheelle mitään. Sitten esittelevät asian yllätyksenä, kun huonekalut on jo muutettu sisään. Sairasta. Niin sairasta.

Koska perustuslakia on muutettu niin, että aikuiset lapset saavat päättää vanhempiensa asuinpaikan?

no siinä vaiheessa kun vamhuksina dementoituu ja ovat ns holhouksen alaisia?

Ei ole perustuslaissa! Kyllä isovanhemmat saa ostaa asunnon juuri sieltä mistä tahtoo kysymättä lapsiltaan lupaa.

On hyvin sairasta muuttaa lähistölle siksi, että voisi paremmin kontrolloida ja olla osallisena lapsensa elämässä. Kaikki tämä kysymättä lupaa. Kuin kauhuelokuvasta.

Yhtä sairasta on mennä hoitamaan lapsenlasta, että oma lapsi saa parisuhdeaikaa. Siinähän vanhemmat kontrolloivat lapsensa mahdollisuutta saada seksiä ilman häiriöitä, joten minusta todella pervoa. Ajatella, että jotkut 30v ikäiset ei saa edes seksiä, ellei omat vahemmat sitä heille mahdollista!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annas olla kuule. Jotkut isovanhemmat ostavat salaa kilometrin päästä talon kertomatta siitä itse perheelle mitään. Sitten esittelevät asian yllätyksenä, kun huonekalut on jo muutettu sisään. Sairasta. Niin sairasta.

Koska perustuslakia on muutettu niin, että aikuiset lapset saavat päättää vanhempiensa asuinpaikan?

no siinä vaiheessa kun vamhuksina dementoituu ja ovat ns holhouksen alaisia?

Ei ole perustuslaissa! Kyllä isovanhemmat saa ostaa asunnon juuri sieltä mistä tahtoo kysymättä lapsiltaan lupaa.

On hyvin sairasta muuttaa lähistölle siksi, että voisi paremmin kontrolloida ja olla osallisena lapsensa elämässä. Kaikki tämä kysymättä lupaa. Kuin kauhuelokuvasta.

Nin munkin mielestä.

Noinkin iso asia kuin muutto lähistölle puuhastellaan ja päätetään vähän niinkuin selän takana, ylläripyllärinä. Omituista minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Entäs kun omat lapsesi aikanaan muuttavat omilleen? Jätätkö heidät oman onnensa nojaan selviytymään? Minä olen kiitollinen siitä, että mulla on välittävät ja rakastavat vanhemmat, jotka auttavat pyyteettömästi. Aina on tuettu ja oltu turvana.

No eihän tuossa aikuinen lapsi pääse koskaan itsenäistymään. Napanuora on kiinni vanhempiin hamaan hautaan asti.

Onko sinulla ystäviä? Oletko ajatellut, että olet heistä riippuvainen etkä ole koskaan saanut itsenäistyä, koska olet osa jotain yhteisöä. Toisille se on perhe tai suku, toisille kaverit jne. Jokainen sinua auttava sitoo sinut itseensä ja vähentää itsenäisyyttäsi, joten ole varovainen: paras kaveri voi olla jopa vaarallisempi kuin anoppi.

Vierailija kirjoitti:

Tässä asiassa on puolensa ja puolensa. Itse tulen köyhemmästä perheestä, miehen vanhemmilla on ollut vara auttaa. Emme asuisi omassa (pankin..) asunnossa ilman heitä. Lapsilla on vähän tyylikkäämpiäkin vaatteita markettivaatteiden rinnalla. Paljosta olemme kiitollisia.

Avun saaminen koko ajan kasvattaa kuitenkin mielessäni laskemaani kiitollisuusvelkaa, joka on niin suuri, etten ilman lottovoittoa siitä selviä. Pelkään, että lasten kasvattaminen meidän tavalla tai muu erimielisyys saa heidät tuntemaan olonsa hyväksikäytetyksi. Itsehän toki olen päähäni saanut, että lapsenlapset tai muu ovat vastine avustaan, eli pitää mennä oman pään sisään ja ehkä opetella keskustelemaan appivanhempien kanssa.

Mutta siis ajatuksena ihailen auttavia vanhempia.

Mieheni on köyhän perheen lapsi ja oli alussa ihan haltijoissaan siitä miten paljon minun vanhemmat pystyivät auttamaan. Hän myös alussa otti näitä lahjoja ja rahoja ihan hyvillä mielin vastaan. Nyt kun koko tilanne on mennyt ihan överiksi, mies ei mielellään ottaisi mitään vastaan.

T. 39

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Oikeasti, kiitos tästä. Pysäyttävä ja silmiä avaava kirjoitus.

Lopultakin löysin itselleni selityksen, järjellä käsiteltävän syyn sille miksi tuhosin sen Täydellisen ja Tähtiin kirjoitetun nuoruuden liittoni. Miksi pakenin juuri kun Kaiken Piti Olla Niin Hyvin.

Ensiasunto juuri hankittuna.

Molemmat valmistuneena opinnoistaan (samasta tiedekunnasta!).

Kihlattuni saatua heti koulutustaan vastaavan, hyväpalkkaisen työpaikan.

Minä jatkamassa opintoja, täydentävää tutkintoa, ilman ongelmia.

Häät sovittuna seuraavaan kesään.

Ja sitten pam!! Käsittämättömän ahdistuksen vallassa minä rikoin koko kuplan. Pakenin näistä täydellisistä kulisseista, osaamatta kertoa syytä miksi. Petin kaikki, ennenkaikkea tämän elämäni ensimmäisen rakkauden. Ensimmäisen poikaystäväni.

Mutta myös koko perheeni ja sukuni, molempien itseasiassa. Perheemme olivat jo ystävystyneet läheisesti, olimme Yhtä Suurta Perhettä. Kirjaimellisesti.

Kunnes minä rikoin idyllin, riistin isovanhemmilta heidän syntymättömät lapsenlapsensa, itsekkäästi tuhosin kaikkien (!!) yhteiset haaveet ja tulevaisuuden.

Sanomattakin lienee selvää ettei isäni puhunut minulle kuukausiin. Lopullista anteeksiantoa en tainnut saada koskaan..

Niin, me siis tapasimme abivuoden syksyllä, paikallisen fudisjoukkueen A-junnujen kapteeni ja taiteellinen, herkkä runotyttö pitkissä vaaleissa hiuksissaan. Vastakohdat löysivät toisissaan sen puuttuneen vastinkappaleen, ja ensimmäisestä illasta saakka olimme erottamattomat.

Olimme eri kouluissa, mutta kuinka ollakaan, asuimme samalla kadulla.

Vanhempiemme kesäpaikat olivat samassa saaristokunnassa, vain pienen merimatkan päässä toisistaan.

Kaikki kesälomat vietimme siellä, merellä ja omassa pienessä mökissäni. Yhdessä vanhempieni ja isovanhempieni kanssa. Yhdessä poikaystäväni perheen kanssa.

Olin kuitenkin löytänyt aukon siitä tiukasta moraalikasvatusverkosta jonka isäni oli kutonut ympärilleni: kukaan ei olisi voinut rakastaa vävykokelastaan kuten hän. HE olivat ne soulmates, veriveljet, sydänystävät.

Ja tälle "kuin omalle pojalle" oli kaikki sallittua, jopa yöpyminen tyttären kanssa kahden. (toki siihen mökkiin oveen askarreltiin eräänlainen "putkanluukku", muka ilmanvaihtoa varten, mutta ohikulkiessa tietenkin joskus tuli kurkistettua "vieläkö nuoriso nukkuu vai raskiiko herättää..")

Kihloihinkin mentiin siellä mökillä. Juhannuksena, tottakai. Pappa (isänisä) oli hankkinut ylenpalttiset tarjoilut.

Konjakkia monta pulloa. Ja lakkalikööriä. Ja viskiä. Kaikkea mitä naiivi, vajaa kakskymppinen perhetyttö just toivoikin..

("Kiittämätön hemmoteltu prinsessa!!" ajattelet...Juu, tiedetään..)

Se seurusteluaika oli kyllä ihanaa, kuunneltiin illat levyjä, juotiin teetä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Päätettiin yhteisten lastemme nimet.

Kunnes sitten piti alkaa tämä normatiivinen elämä. Perustaa se yhteinen koti, alkaa elämään sitä Aikuisten Elämää, Arkea. Mennä Naimisiin. Ja siinä vaiheessa kaikki kävi kuten AP:n kertomuksessa: kaikessa haluttiin "auttaa". Mitään ei "tarvinnut" hankkia itse.

Siellä sitten yhtenä päivänä istuin isäni entisen sohvan reunalla, katselin isovanhempieni seinällä vuosikaudet riippumatta taulua ja totesin ettei tämä ole meidän kotimme. Se oli perheidemme historian randomisti koottu kotiseutumuseo. Ensimmäinen yhteinen sänkymmekin oli isovanhempieni perintökalu.

Pelkkä ajatuskin s-e-k-s-i-s-t-ä siinä tuntui väärältä, joltain..haureudelta. Tai jotain.

Ahdisti. Yhä pahemmin.

Kunnes sitten pakenin.

Ja nyt lopultakin ymmärrän sitä nuorta tytönhupakkoa joka oli kaikessa niin __tosissaan__. Ja hukassa.

Ehkä voin jopa jossain vaiheessa antaa sille tytölle anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

  Kuitenkin nämä lahjat ovat ne narut, joista vedetään silloin, kun isovanhemmat haluavat asioiden menevän heidän mielen mukaan.

Tälle on muuten määritelmäkin eli "materialistinen manipulointi".

Joidenkin tapa rakastaa ----ainoa ---millä osaavat kiintymyksensä näyttää--- on ostaminen.

Materialismi , surullista kylläkin viestii usein pinnallisuudesta. Asioissa korostuu se miltä ne näyttää, ei se millaisia ne todellisuudessa ovat.  Siksi se näyttäytyy kontrollointina ja ahdistaa kohdettaan koska vastavuoroisuus on mahdotonta, ennakoimattomuuden lisäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annas olla kuule. Jotkut isovanhemmat ostavat salaa kilometrin päästä talon kertomatta siitä itse perheelle mitään. Sitten esittelevät asian yllätyksenä, kun huonekalut on jo muutettu sisään. Sairasta. Niin sairasta.

Mun appivanhemmat yritti saada meidät muuttamaan heidän naapuriinsa. Mä oisin kuollu jos se olis onnistunut. Nyt asutaan jopa 300m päästä heistä, jippii!

Just huomasin, että anoppi on ostanut pihapöydällemme mieleisensä kukan. Mies on ottanut sen vastaan mun selkäni takana. Mies ottaa kaiken vastaan, mitä hänen vanhempansa vaan antaa. 😳

Minä olin influenssassa ja dominoiva isosiskoni halusi tulla auttamaan. Kun hoipuin kovassa kuumeessa olkkariin, se oli sisustettu uudelleen ja pöydällä nakotti siskon ostama maljakko täynnä siskon lempikukkia.

Tämmöstäkin se meillä on. "Mää nyt vähän ostin teille kukkasia, ku katoin että teillä ei oo täällä yhtään kukkaa" tai "mää nyt tästä ostin teidän pojalle uusia vaatteita, kun katsoin että eihän sillä oo sopivan kokoisia vaatteita" muutama esimerkki anopin "avuliaisuudesta".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Entäs kun omat lapsesi aikanaan muuttavat omilleen? Jätätkö heidät oman onnensa nojaan selviytymään? Minä olen kiitollinen siitä, että mulla on välittävät ja rakastavat vanhemmat, jotka auttavat pyyteettömästi. Aina on tuettu ja oltu turvana.

Minulle on ainakin ollut aina kunnia-asia selvitä itse kahdestaan puolison kanssa.

 Vastoinkäymisten tulessa oppii just parhaiten millainen se toinen on ja oppii luottamaan toiseen (jos on luottamuksen arvoinen) ja tulee tunne että me vastaan maailma, kyllä me pärjätään, kulta, päivä kerrallaan. Omannäköistä elämää rakennetaan ja eletään, ei kenenkään ehdoilla eikä armosta.

Sellaisesta voikin olla ylpeä ja se on mielestäni hyvä malli myös nuorille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä asiassa on puolensa ja puolensa. Itse tulen köyhemmästä perheestä, miehen vanhemmilla on ollut vara auttaa. Emme asuisi omassa (pankin..) asunnossa ilman heitä. Lapsilla on vähän tyylikkäämpiäkin vaatteita markettivaatteiden rinnalla. Paljosta olemme kiitollisia.

Avun saaminen koko ajan kasvattaa kuitenkin mielessäni laskemaani kiitollisuusvelkaa, joka on niin suuri, etten ilman lottovoittoa siitä selviä. Pelkään, että lasten kasvattaminen meidän tavalla tai muu erimielisyys saa heidät tuntemaan olonsa hyväksikäytetyksi. Itsehän toki olen päähäni saanut, että lapsenlapset tai muu ovat vastine avustaan, eli pitää mennä oman pään sisään ja ehkä opetella keskustelemaan appivanhempien kanssa.

Mutta siis ajatuksena ihailen auttavia vanhempia.

Mieheni on köyhän perheen lapsi ja oli alussa ihan haltijoissaan siitä miten paljon minun vanhemmat pystyivät auttamaan. Hän myös alussa otti näitä lahjoja ja rahoja ihan hyvillä mielin vastaan. Nyt kun koko tilanne on mennyt ihan överiksi, mies ei mielellään ottaisi mitään vastaan.

T. 39

Meillä myös näin. Alussa pli ihan kiva, kun miehen vanhemmat auttoi. Nyt mennyt ihan överiksi ja muakin ruvennu ärsyttämään se jatkuva tyrkyttäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Oikeasti, kiitos tästä. Pysäyttävä ja silmiä avaava kirjoitus.

Lopultakin löysin itselleni selityksen, järjellä käsiteltävän syyn sille miksi tuhosin sen Täydellisen ja Tähtiin kirjoitetun nuoruuden liittoni. Miksi pakenin juuri kun Kaiken Piti Olla Niin Hyvin.

Ensiasunto juuri hankittuna.

Molemmat valmistuneena opinnoistaan (samasta tiedekunnasta!).

Kihlattuni saatua heti koulutustaan vastaavan, hyväpalkkaisen työpaikan.

Minä jatkamassa opintoja, täydentävää tutkintoa, ilman ongelmia.

Häät sovittuna seuraavaan kesään.

Ja sitten pam!! Käsittämättömän ahdistuksen vallassa minä rikoin koko kuplan. Pakenin näistä täydellisistä kulisseista, osaamatta kertoa syytä miksi. Petin kaikki, ennenkaikkea tämän elämäni ensimmäisen rakkauden. Ensimmäisen poikaystäväni.

Mutta myös koko perheeni ja sukuni, molempien itseasiassa. Perheemme olivat jo ystävystyneet läheisesti, olimme Yhtä Suurta Perhettä. Kirjaimellisesti.

Kunnes minä rikoin idyllin, riistin isovanhemmilta heidän syntymättömät lapsenlapsensa, itsekkäästi tuhosin kaikkien (!!) yhteiset haaveet ja tulevaisuuden.

Sanomattakin lienee selvää ettei isäni puhunut minulle kuukausiin. Lopullista anteeksiantoa en tainnut saada koskaan..

Niin, me siis tapasimme abivuoden syksyllä, paikallisen fudisjoukkueen A-junnujen kapteeni ja taiteellinen, herkkä runotyttö pitkissä vaaleissa hiuksissaan. Vastakohdat löysivät toisissaan sen puuttuneen vastinkappaleen, ja ensimmäisestä illasta saakka olimme erottamattomat.

Olimme eri kouluissa, mutta kuinka ollakaan, asuimme samalla kadulla.

Vanhempiemme kesäpaikat olivat samassa saaristokunnassa, vain pienen merimatkan päässä toisistaan.

Kaikki kesälomat vietimme siellä, merellä ja omassa pienessä mökissäni. Yhdessä vanhempieni ja isovanhempieni kanssa. Yhdessä poikaystäväni perheen kanssa.

Olin kuitenkin löytänyt aukon siitä tiukasta moraalikasvatusverkosta jonka isäni oli kutonut ympärilleni: kukaan ei olisi voinut rakastaa vävykokelastaan kuten hän. HE olivat ne soulmates, veriveljet, sydänystävät.

Ja tälle "kuin omalle pojalle" oli kaikki sallittua, jopa yöpyminen tyttären kanssa kahden. (toki siihen mökkiin oveen askarreltiin eräänlainen "putkanluukku", muka ilmanvaihtoa varten, mutta ohikulkiessa tietenkin joskus tuli kurkistettua "vieläkö nuoriso nukkuu vai raskiiko herättää..")

Kihloihinkin mentiin siellä mökillä. Juhannuksena, tottakai. Pappa (isänisä) oli hankkinut ylenpalttiset tarjoilut.

Konjakkia monta pulloa. Ja lakkalikööriä. Ja viskiä. Kaikkea mitä naiivi, vajaa kakskymppinen perhetyttö just toivoikin..

("Kiittämätön hemmoteltu prinsessa!!" ajattelet...Juu, tiedetään..)

Se seurusteluaika oli kyllä ihanaa, kuunneltiin illat levyjä, juotiin teetä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Päätettiin yhteisten lastemme nimet.

Kunnes sitten piti alkaa tämä normatiivinen elämä. Perustaa se yhteinen koti, alkaa elämään sitä Aikuisten Elämää, Arkea. Mennä Naimisiin. Ja siinä vaiheessa kaikki kävi kuten AP:n kertomuksessa: kaikessa haluttiin "auttaa". Mitään ei "tarvinnut" hankkia itse.

Siellä sitten yhtenä päivänä istuin isäni entisen sohvan reunalla, katselin isovanhempieni seinällä vuosikaudet riippumatta taulua ja totesin ettei tämä ole meidän kotimme. Se oli perheidemme historian randomisti koottu kotiseutumuseo. Ensimmäinen yhteinen sänkymmekin oli isovanhempieni perintökalu.

Pelkkä ajatuskin s-e-k-s-i-s-t-ä siinä tuntui väärältä, joltain..haureudelta. Tai jotain.

Ahdisti. Yhä pahemmin.

Kunnes sitten pakenin.

Ja nyt lopultakin ymmärrän sitä nuorta tytönhupakkoa joka oli kaikessa niin __tosissaan__. Ja hukassa.

Ehkä voin jopa jossain vaiheessa antaa sille tytölle anteeksi.

Et ole muuten yksin ihmettelemässä, miksi halusit omannäköisesi elämän rakentaa, ilman valmiiksi pedatulle maisemalle tai vanhan perinteiden raunioille.

On hienoa että nuoria tuetaan oman elämän alkuun, mutta yliauttaminen amputoi. Estää löytämästä omaa polkua, kasvamasta omaksi persoonaksi ja yhteen taisteluparinsa kanssa.

"kun ei sille m ikään kelvannu" ei kelpaa enää selitykseksi kun yhä usempi selittämättömästi ottaa hatkat valmiiksi pedatusta "unelma"elämästä. Kenen unelma?

Valmiiseen sapluunaan jos ei persoona mahdu, niin silloin alkaa se epämääräinen ahdistus. Ja se on pahinta mitä on, sillä se kertoo elämättömästä elämästä, jossa vaan ollaan sivuhenkilöinä toisten luomissa (vaikkakin näyttävissä ja kauniissa , onnellisuutta imitoivissa) kulisseissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Oikeasti, kiitos tästä. Pysäyttävä ja silmiä avaava kirjoitus.

Lopultakin löysin itselleni selityksen, järjellä käsiteltävän syyn sille miksi tuhosin sen Täydellisen ja Tähtiin kirjoitetun nuoruuden liittoni. Miksi pakenin juuri kun Kaiken Piti Olla Niin Hyvin.

Ensiasunto juuri hankittuna.

Molemmat valmistuneena opinnoistaan (samasta tiedekunnasta!).

Kihlattuni saatua heti koulutustaan vastaavan, hyväpalkkaisen työpaikan.

Minä jatkamassa opintoja, täydentävää tutkintoa, ilman ongelmia.

Häät sovittuna seuraavaan kesään.

Ja sitten pam!! Käsittämättömän ahdistuksen vallassa minä rikoin koko kuplan. Pakenin näistä täydellisistä kulisseista, osaamatta kertoa syytä miksi. Petin kaikki, ennenkaikkea tämän elämäni ensimmäisen rakkauden. Ensimmäisen poikaystäväni.

Mutta myös koko perheeni ja sukuni, molempien itseasiassa. Perheemme olivat jo ystävystyneet läheisesti, olimme Yhtä Suurta Perhettä. Kirjaimellisesti.

Kunnes minä rikoin idyllin, riistin isovanhemmilta heidän syntymättömät lapsenlapsensa, itsekkäästi tuhosin kaikkien (!!) yhteiset haaveet ja tulevaisuuden.

Sanomattakin lienee selvää ettei isäni puhunut minulle kuukausiin. Lopullista anteeksiantoa en tainnut saada koskaan..

Niin, me siis tapasimme abivuoden syksyllä, paikallisen fudisjoukkueen A-junnujen kapteeni ja taiteellinen, herkkä runotyttö pitkissä vaaleissa hiuksissaan. Vastakohdat löysivät toisissaan sen puuttuneen vastinkappaleen, ja ensimmäisestä illasta saakka olimme erottamattomat.

Olimme eri kouluissa, mutta kuinka ollakaan, asuimme samalla kadulla.

Vanhempiemme kesäpaikat olivat samassa saaristokunnassa, vain pienen merimatkan päässä toisistaan.

Kaikki kesälomat vietimme siellä, merellä ja omassa pienessä mökissäni. Yhdessä vanhempieni ja isovanhempieni kanssa. Yhdessä poikaystäväni perheen kanssa.

Olin kuitenkin löytänyt aukon siitä tiukasta moraalikasvatusverkosta jonka isäni oli kutonut ympärilleni: kukaan ei olisi voinut rakastaa vävykokelastaan kuten hän. HE olivat ne soulmates, veriveljet, sydänystävät.

Ja tälle "kuin omalle pojalle" oli kaikki sallittua, jopa yöpyminen tyttären kanssa kahden. (toki siihen mökkiin oveen askarreltiin eräänlainen "putkanluukku", muka ilmanvaihtoa varten, mutta ohikulkiessa tietenkin joskus tuli kurkistettua "vieläkö nuoriso nukkuu vai raskiiko herättää..")

Kihloihinkin mentiin siellä mökillä. Juhannuksena, tottakai. Pappa (isänisä) oli hankkinut ylenpalttiset tarjoilut.

Konjakkia monta pulloa. Ja lakkalikööriä. Ja viskiä. Kaikkea mitä naiivi, vajaa kakskymppinen perhetyttö just toivoikin..

("Kiittämätön hemmoteltu prinsessa!!" ajattelet...Juu, tiedetään..)

Se seurusteluaika oli kyllä ihanaa, kuunneltiin illat levyjä, juotiin teetä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Päätettiin yhteisten lastemme nimet.

Kunnes sitten piti alkaa tämä normatiivinen elämä. Perustaa se yhteinen koti, alkaa elämään sitä Aikuisten Elämää, Arkea. Mennä Naimisiin. Ja siinä vaiheessa kaikki kävi kuten AP:n kertomuksessa: kaikessa haluttiin "auttaa". Mitään ei "tarvinnut" hankkia itse.

Siellä sitten yhtenä päivänä istuin isäni entisen sohvan reunalla, katselin isovanhempieni seinällä vuosikaudet riippumatta taulua ja totesin ettei tämä ole meidän kotimme. Se oli perheidemme historian randomisti koottu kotiseutumuseo. Ensimmäinen yhteinen sänkymmekin oli isovanhempieni perintökalu.

Pelkkä ajatuskin s-e-k-s-i-s-t-ä siinä tuntui väärältä, joltain..haureudelta. Tai jotain.

Ahdisti. Yhä pahemmin.

Kunnes sitten pakenin.

Ja nyt lopultakin ymmärrän sitä nuorta tytönhupakkoa joka oli kaikessa niin __tosissaan__. Ja hukassa.

Ehkä voin jopa jossain vaiheessa antaa sille tytölle anteeksi.

Et ole muuten yksin ihmettelemässä, miksi halusit omannäköisesi elämän rakentaa, ilman valmiiksi pedatulle maisemalle tai vanhan perinteiden raunioille.

On hienoa että nuoria tuetaan oman elämän alkuun, mutta yliauttaminen amputoi. Estää löytämästä omaa polkua, kasvamasta omaksi persoonaksi ja yhteen taisteluparinsa kanssa.

"kun ei sille m ikään kelvannu" ei kelpaa enää selitykseksi kun yhä usempi selittämättömästi ottaa hatkat valmiiksi pedatusta "unelma"elämästä. Kenen unelma?

Valmiiseen sapluunaan jos ei persoona mahdu, niin silloin alkaa se epämääräinen ahdistus. Ja se on pahinta mitä on, sillä se kertoo elämättömästä elämästä, jossa vaan ollaan sivuhenkilöinä toisten luomissa (vaikkakin näyttävissä ja kauniissa , onnellisuutta imitoivissa) kulisseissa.

Kiitos, kiitos, kiitos myös Sinulle, erityisesti kannustavista ja ymmärtäväisistä sanoistasi. Tuskin osaat edes aavistaa miten paljon ne lämmittävät...!! 💜

En usko että vuosikausienkaan terapia olisi antanut minulle parempia valmiuksia ymmärtää sitä entistä runotyttöä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä asiassa on puolensa ja puolensa. Itse tulen köyhemmästä perheestä, miehen vanhemmilla on ollut vara auttaa. Emme asuisi omassa (pankin..) asunnossa ilman heitä. Lapsilla on vähän tyylikkäämpiäkin vaatteita markettivaatteiden rinnalla. Paljosta olemme kiitollisia.

Avun saaminen koko ajan kasvattaa kuitenkin mielessäni laskemaani kiitollisuusvelkaa, joka on niin suuri, etten ilman lottovoittoa siitä selviä. Pelkään, että lasten kasvattaminen meidän tavalla tai muu erimielisyys saa heidät tuntemaan olonsa hyväksikäytetyksi. Itsehän toki olen päähäni saanut, että lapsenlapset tai muu ovat vastine avustaan, eli pitää mennä oman pään sisään ja ehkä opetella keskustelemaan appivanhempien kanssa.

Mutta siis ajatuksena ihailen auttavia vanhempia.

Mieheni on köyhän perheen lapsi ja oli alussa ihan haltijoissaan siitä miten paljon minun vanhemmat pystyivät auttamaan. Hän myös alussa otti näitä lahjoja ja rahoja ihan hyvillä mielin vastaan. Nyt kun koko tilanne on mennyt ihan överiksi, mies ei mielellään ottaisi mitään vastaan.

T. 39

haltijoissaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annas olla kuule. Jotkut isovanhemmat ostavat salaa kilometrin päästä talon kertomatta siitä itse perheelle mitään. Sitten esittelevät asian yllätyksenä, kun huonekalut on jo muutettu sisään. Sairasta. Niin sairasta.

Mun appivanhemmat yritti saada meidät muuttamaan heidän naapuriinsa. Mä oisin kuollu jos se olis onnistunut. Nyt asutaan jopa 300m päästä heistä, jippii!

Just huomasin, että anoppi on ostanut pihapöydällemme mieleisensä kukan. Mies on ottanut sen vastaan mun selkäni takana. Mies ottaa kaiken vastaan, mitä hänen vanhempansa vaan antaa. 😳

Minä olin influenssassa ja dominoiva isosiskoni halusi tulla auttamaan. Kun hoipuin kovassa kuumeessa olkkariin, se oli sisustettu uudelleen ja pöydällä nakotti siskon ostama maljakko täynnä siskon lempikukkia.

Tämmöstäkin se meillä on. "Mää nyt vähän ostin teille kukkasia, ku katoin että teillä ei oo täällä yhtään kukkaa" tai "mää nyt tästä ostin teidän pojalle uusia vaatteita, kun katsoin että eihän sillä oo sopivan kokoisia vaatteita" muutama esimerkki anopin "avuliaisuudesta".

"Me tuotiin teile meitin vanha XXXX,XXXX ja XXXX niin ei tarvi ostaa".

"Pari tauluaki tuotiin , ne sopis hienosti just tähän keskelle olkkarin seinää, eiks sopiski"

"Ja sitte pari puutarhatonttua ja - sammakkaa tuohon teidän portinpieleen ja partsille, eiks oo hauskoja"

"Perintöastiasto on tuos tiskipöydällä" ,"me voidaan otta vara-avain"

Tuosta se alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ostetaan teille sitten tuosta läheltä oma talo.

Tai jos haluatte rakentaa uuden niin autetaan teitä kyllä sitten ja ollaan raksalla vaikka päivittäin.

Ollaan muuten katottu teille jo hyvä talo, tulemme sitten maalailemaan ja tapetoimaan sinne tottakai, että saadaan viihtyisäksi teidän oma kotinne. Tuodaan huonekaluijakin ja mitä nyt tarvitte.

Lastenhoidossa tottakai autetaan , vaikka joka päivä.

Ostetaan vaatteet, lelut, haetaan ja viedään , ei tarvi kun soittaa.

Ei kai siinä nyt mitään ahdistavaa ole, että elämme teidän kautta, teidän elämää, kun omassa ei enää tapahdu muuten mitään.

(sitten ihmetellään kun nuoripari eroaa muutaman vuoden kuluttua vaikka kaikki oli ookoo.

Paitsi ettei nuoripari koskaan kasvanut yhteen perheenä yhteen hiileen puhaltaen ja pinnistellen, kun kaikki tehtiin eteen .)

Toisaalla parit jotka on joutuneet sinnittelemään pariskuntana läpi vaikeuksien pysyy kuin liimattuna kimpassa.

Kärjistettyä, mutta totta.

Tämä vain yksi tarina, muiden joukossa.

Kokemuksia?

Oikeasti, kiitos tästä. Pysäyttävä ja silmiä avaava kirjoitus.

Lopultakin löysin itselleni selityksen, järjellä käsiteltävän syyn sille miksi tuhosin sen Täydellisen ja Tähtiin kirjoitetun nuoruuden liittoni. Miksi pakenin juuri kun Kaiken Piti Olla Niin Hyvin.

Ensiasunto juuri hankittuna.

Molemmat valmistuneena opinnoistaan (samasta tiedekunnasta!).

Kihlattuni saatua heti koulutustaan vastaavan, hyväpalkkaisen työpaikan.

Minä jatkamassa opintoja, täydentävää tutkintoa, ilman ongelmia.

Häät sovittuna seuraavaan kesään.

Ja sitten pam!! Käsittämättömän ahdistuksen vallassa minä rikoin koko kuplan. Pakenin näistä täydellisistä kulisseista, osaamatta kertoa syytä miksi. Petin kaikki, ennenkaikkea tämän elämäni ensimmäisen rakkauden. Ensimmäisen poikaystäväni.

Mutta myös koko perheeni ja sukuni, molempien itseasiassa. Perheemme olivat jo ystävystyneet läheisesti, olimme Yhtä Suurta Perhettä. Kirjaimellisesti.

Kunnes minä rikoin idyllin, riistin isovanhemmilta heidän syntymättömät lapsenlapsensa, itsekkäästi tuhosin kaikkien (!!) yhteiset haaveet ja tulevaisuuden.

Sanomattakin lienee selvää ettei isäni puhunut minulle kuukausiin. Lopullista anteeksiantoa en tainnut saada koskaan..

Niin, me siis tapasimme abivuoden syksyllä, paikallisen fudisjoukkueen A-junnujen kapteeni ja taiteellinen, herkkä runotyttö pitkissä vaaleissa hiuksissaan. Vastakohdat löysivät toisissaan sen puuttuneen vastinkappaleen, ja ensimmäisestä illasta saakka olimme erottamattomat.

Olimme eri kouluissa, mutta kuinka ollakaan, asuimme samalla kadulla.

Vanhempiemme kesäpaikat olivat samassa saaristokunnassa, vain pienen merimatkan päässä toisistaan.

Kaikki kesälomat vietimme siellä, merellä ja omassa pienessä mökissäni. Yhdessä vanhempieni ja isovanhempieni kanssa. Yhdessä poikaystäväni perheen kanssa.

Olin kuitenkin löytänyt aukon siitä tiukasta moraalikasvatusverkosta jonka isäni oli kutonut ympärilleni: kukaan ei olisi voinut rakastaa vävykokelastaan kuten hän. HE olivat ne soulmates, veriveljet, sydänystävät.

Ja tälle "kuin omalle pojalle" oli kaikki sallittua, jopa yöpyminen tyttären kanssa kahden. (toki siihen mökkiin oveen askarreltiin eräänlainen "putkanluukku", muka ilmanvaihtoa varten, mutta ohikulkiessa tietenkin joskus tuli kurkistettua "vieläkö nuoriso nukkuu vai raskiiko herättää..")

Kihloihinkin mentiin siellä mökillä. Juhannuksena, tottakai. Pappa (isänisä) oli hankkinut ylenpalttiset tarjoilut.

Konjakkia monta pulloa. Ja lakkalikööriä. Ja viskiä. Kaikkea mitä naiivi, vajaa kakskymppinen perhetyttö just toivoikin..

("Kiittämätön hemmoteltu prinsessa!!" ajattelet...Juu, tiedetään..)

Se seurusteluaika oli kyllä ihanaa, kuunneltiin illat levyjä, juotiin teetä ja suunniteltiin tulevaisuutta. Päätettiin yhteisten lastemme nimet.

Kunnes sitten piti alkaa tämä normatiivinen elämä. Perustaa se yhteinen koti, alkaa elämään sitä Aikuisten Elämää, Arkea. Mennä Naimisiin. Ja siinä vaiheessa kaikki kävi kuten AP:n kertomuksessa: kaikessa haluttiin "auttaa". Mitään ei "tarvinnut" hankkia itse.

Siellä sitten yhtenä päivänä istuin isäni entisen sohvan reunalla, katselin isovanhempieni seinällä vuosikaudet riippumatta taulua ja totesin ettei tämä ole meidän kotimme. Se oli perheidemme historian randomisti koottu kotiseutumuseo. Ensimmäinen yhteinen sänkymmekin oli isovanhempieni perintökalu.

Pelkkä ajatuskin s-e-k-s-i-s-t-ä siinä tuntui väärältä, joltain..haureudelta. Tai jotain.

Ahdisti. Yhä pahemmin.

Kunnes sitten pakenin.

Ja nyt lopultakin ymmärrän sitä nuorta tytönhupakkoa joka oli kaikessa niin __tosissaan__. Ja hukassa.

Ehkä voin jopa jossain vaiheessa antaa sille tytölle anteeksi.

Et ole muuten yksin ihmettelemässä, miksi halusit omannäköisesi elämän rakentaa, ilman valmiiksi pedatulle maisemalle tai vanhan perinteiden raunioille.

On hienoa että nuoria tuetaan oman elämän alkuun, mutta yliauttaminen amputoi. Estää löytämästä omaa polkua, kasvamasta omaksi persoonaksi ja yhteen taisteluparinsa kanssa.

"kun ei sille m ikään kelvannu" ei kelpaa enää selitykseksi kun yhä usempi selittämättömästi ottaa hatkat valmiiksi pedatusta "unelma"elämästä. Kenen unelma?

Valmiiseen sapluunaan jos ei persoona mahdu, niin silloin alkaa se epämääräinen ahdistus. Ja se on pahinta mitä on, sillä se kertoo elämättömästä elämästä, jossa vaan ollaan sivuhenkilöinä toisten luomissa (vaikkakin näyttävissä ja kauniissa , onnellisuutta imitoivissa) kulisseissa.

Kiitos, kiitos, kiitos myös Sinulle, erityisesti kannustavista ja ymmärtäväisistä sanoistasi. Tuskin osaat edes aavistaa miten paljon ne lämmittävät...!! 💜

En usko että vuosikausienkaan terapia olisi antanut minulle parempia valmiuksia ymmärtää sitä entistä runotyttöä...

"Mä en sopeutunu siihen sitcomiin", kuittasi lyhyesti sisareni paheksuville ihmettelijöille,  kun astui ulos takuuvarmasta yltäkylläisyysloukosta täysin väärän kumppanin  trophyvaimon kuoresta.

No meillä onkin pihalla appivanhempien vanha pihakeinu, kun "he ostivat itselleen uuden ja tämä vanha joutaa teille niin ei tarvitse ostaa itse kaupasta", appivanhempien vanha sohva oli meillä käytössä, onneksi ollaan itse ostettu uusi.

Kenkiä ja laukkuja ja kaikkea muuta anoppi aina tyrkyttää mulle, kun " mää katoin että sulla on aina käytössä vaan se yksi ja sama laukku". No jos mä vaikka tykkäänkin siitä laukusta ja siksi käytän sitä kokoajan.

Uusi leipäkori on ilmestynyt keittiöön, "kun mää katoin että se teidän vanha leipäkori oli niin kulahtaneen värinen".

Verhoja sun muitakin on heidän varastostaan tarjottu meille, mutta jotain rajaa sentään.

Vierailija kirjoitti:

No meillä onkin pihalla appivanhempien vanha pihakeinu, kun "he ostivat itselleen uuden ja tämä vanha joutaa teille niin ei tarvitse ostaa itse kaupasta", appivanhempien vanha sohva oli meillä käytössä, onneksi ollaan itse ostettu uusi.

Kenkiä ja laukkuja ja kaikkea muuta anoppi aina tyrkyttää mulle, kun " mää katoin että sulla on aina käytössä vaan se yksi ja sama laukku". No jos mä vaikka tykkäänkin siitä laukusta ja siksi käytän sitä kokoajan.

Uusi leipäkori on ilmestynyt keittiöön, "kun mää katoin että se teidän vanha leipäkori oli niin kulahtaneen värinen".

Verhoja sun muitakin on heidän varastostaan tarjottu meille, mutta jotain rajaa sentään.

Meillä anoppi soitti ja kysyi että mitä laseja haluaisimme tuliaisiksi kun hän käy lasimyymälässä. Annoin käyttämämme sarjan nimen (arkilasistoa toivoin). Anoppi toi kristallisia konjakkilaseja (emme juo konjakkeja) ja boolimaljan - koska hänestä minun pyyntöni oli tyhmä. Nyt sitten ihmettelee kun niitä hänen tuomisiaan ei käytetä. No kas, kun ei juoda konjakkia eikä boolia.

Samaten tuo minulle työpaikkailmoituksia. Olen FM ja hän ei ole käynyt edes peruskoulua, mutta niin vaan on pätevä päättämään, että nykyinen työpaikkani ei ole hyvä.

Vierailija kirjoitti:

No meillä onkin pihalla appivanhempien vanha pihakeinu, kun "he ostivat itselleen uuden ja tämä vanha joutaa teille niin ei tarvitse ostaa itse kaupasta", appivanhempien vanha sohva oli meillä käytössä, onneksi ollaan itse ostettu uusi.

Kenkiä ja laukkuja ja kaikkea muuta anoppi aina tyrkyttää mulle, kun " mää katoin että sulla on aina käytössä vaan se yksi ja sama laukku". No jos mä vaikka tykkäänkin siitä laukusta ja siksi käytän sitä kokoajan.

Uusi leipäkori on ilmestynyt keittiöön, "kun mää katoin että se teidän vanha leipäkori oli niin kulahtaneen värinen".

Verhoja sun muitakin on heidän varastostaan tarjottu meille, mutta jotain rajaa sentään.

Anopin tuomat kengät.

Wow.

Varmaan satavarmaa Haute Couturea strait from Milano.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No meillä onkin pihalla appivanhempien vanha pihakeinu, kun "he ostivat itselleen uuden ja tämä vanha joutaa teille niin ei tarvitse ostaa itse kaupasta", appivanhempien vanha sohva oli meillä käytössä, onneksi ollaan itse ostettu uusi.

Kenkiä ja laukkuja ja kaikkea muuta anoppi aina tyrkyttää mulle, kun " mää katoin että sulla on aina käytössä vaan se yksi ja sama laukku". No jos mä vaikka tykkäänkin siitä laukusta ja siksi käytän sitä kokoajan.

Uusi leipäkori on ilmestynyt keittiöön, "kun mää katoin että se teidän vanha leipäkori oli niin kulahtaneen värinen".

Verhoja sun muitakin on heidän varastostaan tarjottu meille, mutta jotain rajaa sentään.

Meillä anoppi soitti ja kysyi että mitä laseja haluaisimme tuliaisiksi kun hän käy lasimyymälässä. Annoin käyttämämme sarjan nimen (arkilasistoa toivoin). Anoppi toi kristallisia konjakkilaseja (emme juo konjakkeja) ja boolimaljan - koska hänestä minun pyyntöni oli tyhmä. Nyt sitten ihmettelee kun niitä hänen tuomisiaan ei käytetä. No kas, kun ei juoda konjakkia eikä boolia.

Samaten tuo minulle työpaikkailmoituksia. Olen FM ja hän ei ole käynyt edes peruskoulua, mutta niin vaan on pätevä päättämään, että nykyinen työpaikkani ei ole hyvä.

Voi jukolauta! Voiko ärsyttävämpää olla kun tuo jotain työpaikkailmoituksia, sä et varmaan itse osaa etsiä ....?? AAAAAAARRRGGHHH.