Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?

Monet "hoitavat" ja "käsittelevät" niitä oikeasti isoja traumoja sillä, että järkyttyvät perin pohjin ja luvan kanssa jostain pienemmästä traumaattisesta kokemuksesta - esim. tuosta edellä olevasta loukkaantuneesta pulusta (ja muitakin esimerkkejä ollut ketjussa). Onkohan se niin, että ne oikeat isot traumat ovat niin isoja ja vaikeita möhkäleitä käsitellä, että jokin tuollainen selkeämpi ja konkreettisempi tuo kaikki ne tunteet pintaan, joita olisi pitänyt päästää pintaan niistä isoista traumoista ja käsitellä?

Samoin tuntuu, että moni käsittelee lapsuutensa traumoja suuntaamalla traumansa, huolensa ja huolenpitonsa esimerkiksi eläinten hoitoon. Mikä ei tietenkään ole ollenkaan huono asia paitsi kun se menee vähän yli ja myös niitä traumaan liittyviä aggressiivisia ja vihan tunteita tuodaan kuvioon mukaan. Keskitytään esim. syyllistämään ja haukkumaan muita ihmisiä, jotka eivät vaikka pyhitä elämäänsä eläintensuojelulle.

Traumat olisi hyvä käsitellä kunnolla eikä jättää kytemään. Ne pulpahtaa kuitenkin aina pintaan erinäisissä tilanteissa elämän varrella.

Onpa rankka ketju. Paljon voimia kaikille näistä kokemuksista selviytyneille.

Kerron hieman joistain omista kokemuksista. Nyt vasta työstän näitä traumaterapiassa.

Kun olin pieni, ehkä 9 -vuotias tulimme iso- ja pikkuveljeni kanssa Särkänniemestä. Kun oltiin melkein jo äidin työpaikalla joku teinipoikajengi ryösti meidät. Tai yritti. Meillä kun ei ollut enää rahaa reissun jälkeen. Pojat suuttui ja kävi veljien päälle. Ne ei koskenut muhun. Sanoivat vaan, että tyttöihin ei kosketa samalla kun jouduin kattomaan vierestä kuinka mun veljiä hakataan ja potkitaan maassa. Muistan kuinka itkuisena sain aneltua, että lopettaisivat. Turhaan. Kukaan ei auttanut meitä, ihmisiä meni ohi ja näki kyllä mitä tapahtuu, mutta kukaan ei auttanut. Tää murersi jo mun muutenkin hataran luottamuksen aikuisiin.

Sitten tuli yläaste ja mun parhaan ystäväni isä alkoi hyväksikäyttää mua seksuaalisesti. Sitä kesti koko yläasteen ajan. Mä en tiedä tiesikö ystäväni. Jos tiesi se kielsi kaiken mielessään. Jollain tavalla taisi tajuta, koska ei ole enää tekemisissä isänsä kanssa. Ystäviä olemme edelleen, en ole ottanut asiaa puheeksi.

Aikuisena en sitten paljon ahdistuksen takia liikkunut ulkona. Kaveri pyysi baariin seuraksi. Päätin olla rohkea ja lähteä. Eihän se niin paha voi olla ja näkisin, että ihmiset ei ole niin pelottavia. No, meillä oli hauskaa ja kaikki meni hyvin. Olin jo kokemuksesta rohkaistuneena kävelemässä kotiin päin kun mut puskaraiskattiin väkivaltaisesti. Tämän jälkeen sulkeuduin entistä enemmän kotiini enkä vieläkään pysty liikkumaan yksin ulkona.

Myös isäpuolen lähtöä oli kamala seurata. Hänellä oli suolistosta alkanut, lähes kaikkialle levinnyt syöpä. Ne kivut ja se riutuminen ja kuinka ei voinut auttaa. Hälle annettiin elinaikaa joitain kuukausia, mutta taisteli kaksi vuotta. Kun viimein meni tilanne siihen, että laitettiin saattohoitoon en ehtinyt edes mennä katsomaan häntä viimeisen kerran ja jättämään hyvästit. Kertomaan kuinka tärkeä hän oli minulle. Olihan hän elämässäni siitä pitäen kun olin pieni lapsi.

Silti yksi pahimmista kokemuksista oli kissani kuolema. Sen elo oli jo muutenkin vaikea, syntyi kuolleena, jäi auton alle ja kerran joku idiootti kidutti sitä. Se raahautui kahden päivän ajan kotiin. Selvisi kokemuksesta nipin napin. Vietin koko yön antaen ensiapua ja tarkkaillen kuntoa. Tämän jälkeen kissa ei enää ulkoillutkaan ilman valjaita. Miten typerä olin, että päästin rakkaan ystäväni vapaaksi seikkailemaan.

Mutta se kuolema. Se sairastui vakavasti. Katetroitiin useasti, mutta pippeli meni aina uudestaan tukkoon eikä kissa voinut virtsata. Sitkeästi se yritti aina vessaan pissata. Ei koskaan minnekään muualle vaikka sattui, se oli todella siisti kissa. Nukkuessaan se hieman laski alleen, mutta ei haitannut. Jos se edes hieman helpotti ja peitin kissan nukkumapaikat pyyhkeillä.

Eläinlääkärillä sitten katottiin tilannetta ja lääkäri sanoi, ettei kissa tule selviämään. Ainoa vaihtoehto olisi amputointi, eikä sekään auttaisi vaan vaiva palautuisi. En ikinä unohda kun kissa nukutettiin. Se katsoi minua koko ajan silmiin lempeästi hymyillen (kaikki kissaihmiset tietää mikä on kissan hymy). Ikään kuin tietäen kohtalonsa ja lohduttaen minua viimeisen kerran. En voinut edes antaa lääkärin antaa viimeistä piikkiä heti vaan vietin jonkin aikaa lattialla kissa sylissä lohduttomasti nyyhkien. Kamala ikävä vieläkin ja itku tulee kirjoittaessa.

Ei sen enempää näistä eikä muista kokemuksista. Työstän näitä sitten terapeuttini kanssa.

Oman lapsen surun seuraaminen.

Emme joutuneet onneksi itse todistamaan lapsen isän kuolemaa (äkillinen sydänpysähdys), mutta elämäni kauhein tehtävä on ollut kertoa lapselle, että isä ei tule enää kotiin, ja kun olin tietysti itsekin hyvin järkyttynyt.

Pieni lapsi ei ymmärtänyt asiaa vaan kyseli ihmeissään isän tuloa ja syliä. Hän suunnitteli pitkään isän kotiin hakemista. Saimme paljon tukea ja käsittelimme asiaa (esim. lastenkirjat), ja nyt kun lapsi on isompi, voisin sanoa, että asiasta on selvitty kai niin hyvin kuin voi selvitä. Lapsi suhtautuu asiaan jo "luonnollisesti". Ehkä oli kuitenkin hyvä, että lapsi oli niin pieni. Mutta siinä surussa ja hämmennyksessä (joka näkyi eri tavoin käytöksessä ja reaktioissa ekoina vuosina) tukeminen on ollut elämäni raskain tehtävä tähän mennessä. Sisältäen myös ihmisten törppöihin kysymyksiin vastailun ("Tappoiko se itsensä?") jne.

Veljeni kaveri tippui ravintolan katolta. Kallo halkesi asfaltille, ja aivot oli näkyvissä. Mitään ei tietenkään oltu tehtävissä ja hän kuoli heti. 

Silloin oli valmistujaisviikonloppu, ja kaikiin baareihin jonoa. Tämä henkilö sai humalassa idean kiivetä katolle, ja mennä suoraan baarin kattoterassille. Hän liukastui ja tippui 4-kerroksisen talon katolta. :(

Vierailija kirjoitti:

Monet "hoitavat" ja "käsittelevät" niitä oikeasti isoja traumoja sillä, että järkyttyvät perin pohjin ja luvan kanssa jostain pienemmästä traumaattisesta kokemuksesta - esim. tuosta edellä olevasta loukkaantuneesta pulusta (ja muitakin esimerkkejä ollut ketjussa). Onkohan se niin, että ne oikeat isot traumat ovat niin isoja ja vaikeita möhkäleitä käsitellä, että jokin tuollainen selkeämpi ja konkreettisempi tuo kaikki ne tunteet pintaan, joita olisi pitänyt päästää pintaan niistä isoista traumoista ja käsitellä?

Samoin tuntuu, että moni käsittelee lapsuutensa traumoja suuntaamalla traumansa, huolensa ja huolenpitonsa esimerkiksi eläinten hoitoon. Mikä ei tietenkään ole ollenkaan huono asia paitsi kun se menee vähän yli ja myös niitä traumaan liittyviä aggressiivisia ja vihan tunteita tuodaan kuvioon mukaan. Keskitytään esim. syyllistämään ja haukkumaan muita ihmisiä, jotka eivät vaikka pyhitä elämäänsä eläintensuojelulle.

Traumat olisi hyvä käsitellä kunnolla eikä jättää kytemään. Ne pulpahtaa kuitenkin aina pintaan erinäisissä tilanteissa elämän varrella.

Kiitos tästä keittiöpsykologiasta -_- Nautin erityisesti traumaattisen kokemukseni vähättelystä. Onko eläimen tuska sinusta niin pientä? Myös päättelyketjusi lapsuuden traumat -> kykenemätön käsittelemään -> vihainen kettutyttö oli kerrassaan laadukas.

Elämäni "suuria" traumoja olen käsitellyt terapeuttini avulla 21-v. asti tehokkaasti. Tuo nimenomainen tapaus vaan sattui satuttamaan, koska siinä yhdistyi viattoman ja puolustuskyvyttömän olennon tuska, oma kykenemättömyyteni auttaa ja siitä aiheutunut syyllisyys (olisi pitänyt itse päästää eläin välittömästi tuskistaan tms). Mitenkä sitä sen enempää käsittelee? Ja siksi sattuu.

T: pulutarinan kertoja

Meillä oli hirveästi perheväkivalta koko mun lapsuuden, mutta ehkö pahin on jäänyt mieleen kun mun äiti toisen aviomiehensä kanssa tappeli ja tilanne lopulta päätyi niin, että mies istui äidin päällä jossain kylpyhuoneen lattialla ettei mun äiti olis satuttanut sitä. Äiti huusi ja rääkyi kuin hullu. Tottakai sitä ennen oli tapahtunut yhtä sun toista, mutta tuosta pelästyin jo niin että soitin 000 eli poliisit. Äiti vietiin putkaan, sain kuulla siitä hyvin hyvin pitkään. Teini-iässä hänen mies nr kolme kännipäissään tuli ikkunoista sisään keskellä talvea pahoinpitelemään. Muistan kun poliisit taas soitettiin ja koiran kanssa jahtasivat miestä lähimetsässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet "hoitavat" ja "käsittelevät" niitä oikeasti isoja traumoja sillä, että järkyttyvät perin pohjin ja luvan kanssa jostain pienemmästä traumaattisesta kokemuksesta - esim. tuosta edellä olevasta loukkaantuneesta pulusta (ja muitakin esimerkkejä ollut ketjussa). Onkohan se niin, että ne oikeat isot traumat ovat niin isoja ja vaikeita möhkäleitä käsitellä, että jokin tuollainen selkeämpi ja konkreettisempi tuo kaikki ne tunteet pintaan, joita olisi pitänyt päästää pintaan niistä isoista traumoista ja käsitellä?

Samoin tuntuu, että moni käsittelee lapsuutensa traumoja suuntaamalla traumansa, huolensa ja huolenpitonsa esimerkiksi eläinten hoitoon. Mikä ei tietenkään ole ollenkaan huono asia paitsi kun se menee vähän yli ja myös niitä traumaan liittyviä aggressiivisia ja vihan tunteita tuodaan kuvioon mukaan. Keskitytään esim. syyllistämään ja haukkumaan muita ihmisiä, jotka eivät vaikka pyhitä elämäänsä eläintensuojelulle.

Traumat olisi hyvä käsitellä kunnolla eikä jättää kytemään. Ne pulpahtaa kuitenkin aina pintaan erinäisissä tilanteissa elämän varrella.

Kiitos tästä keittiöpsykologiasta -_- Nautin erityisesti traumaattisen kokemukseni vähättelystä. Onko eläimen tuska sinusta niin pientä? Myös päättelyketjusi lapsuuden traumat -> kykenemätön käsittelemään -> vihainen kettutyttö oli kerrassaan laadukas.

Elämäni "suuria" traumoja olen käsitellyt terapeuttini avulla 21-v. asti tehokkaasti. Tuo nimenomainen tapaus vaan sattui satuttamaan, koska siinä yhdistyi viattoman ja puolustuskyvyttömän olennon tuska, oma kykenemättömyyteni auttaa ja siitä aiheutunut syyllisyys (olisi pitänyt itse päästää eläin välittömästi tuskistaan tms). Mitenkä sitä sen enempää käsittelee? Ja siksi sattuu.

T: pulutarinan kertoja

Ei ollut tarkoitus vähätellä kokemustasi ollenkaan eikä kenenkään muunkaan kokemuksia. Ja toki jonkun eläimen ja erityisesti oman lemmikin kuolema on järkyttävä asia. Moni vain ITSEKIN ihmetteli aiemmin ketjussa, että tavallaan "pienempi" tapahtuma laukaisi paljon voimakkaammat reaktiot kuin mitä se alkuperäinen suuri trauma.

Enkä nyt luonut tuollaista kettutyttösyyseurausketjua kuten tuossa kuvasit, vaan tarkoitun, että OSA eläintensuojelijoista vetää asian yli. Ihan sairaalla tavalla. Ja EHKÄ se voi linkittyä lapsuuden traumoihinkin. Pahoitteluni vielä keittiöpsykasta ;)

Vierailija kirjoitti:

Monet "hoitavat" ja "käsittelevät" niitä oikeasti isoja traumoja sillä, että järkyttyvät perin pohjin ja luvan kanssa jostain pienemmästä traumaattisesta kokemuksesta - esim. tuosta edellä olevasta loukkaantuneesta pulusta (ja muitakin esimerkkejä ollut ketjussa). Onkohan se niin, että ne oikeat isot traumat ovat niin isoja ja vaikeita möhkäleitä käsitellä, että jokin tuollainen selkeämpi ja konkreettisempi tuo kaikki ne tunteet pintaan, joita olisi pitänyt päästää pintaan niistä isoista traumoista ja käsitellä?

Samoin tuntuu, että moni käsittelee lapsuutensa traumoja suuntaamalla traumansa, huolensa ja huolenpitonsa esimerkiksi eläinten hoitoon. Mikä ei tietenkään ole ollenkaan huono asia paitsi kun se menee vähän yli ja myös niitä traumaan liittyviä aggressiivisia ja vihan tunteita tuodaan kuvioon mukaan. Keskitytään esim. syyllistämään ja haukkumaan muita ihmisiä, jotka eivät vaikka pyhitä elämäänsä eläintensuojelulle.

Traumat olisi hyvä käsitellä kunnolla eikä jättää kytemään. Ne pulpahtaa kuitenkin aina pintaan erinäisissä tilanteissa elämän varrella.

Minusta tämä on osittain totta, mutta en ainakaan ole varma tuosta syyllistämis ja haukkumiskohdasta.

Kuitenkin olen joskus saanut sen kuvan että trauman kokija ei välttämättä koe asioita yhtä pahasti kuin vaikka läheinen ihminen, joka pakotetaan katsomaan tätä tai muuten joutuu katsojan tilanteeseen. Näin ollen myös jonkun toisen kärsimyksestä lukeminen tai sellaisen näkeminen - eläin tai ihminen - voi jopa avata tunnekanavia. Ainakin minä olen huomannut että kun olen tuntenut myötätuntoa jotain toista kohtaan niin huomaan samalla että en osaa antaa sitä samaa myötätuntoa itselleni. Minun traumani ovat myös enimmäkseen henkisiä eikä niistä saa mitään shokeeraavia tarinoita. Mutta juuri sen vuoksi että en osaa sanoittaa tapahtuneita asioita, niitä on myös aika vaikea käsitellä. 

288828 kirjoitti:

Vaimo yritti puukottaa mut vauvamme sylissä. Tämä siis normaalilla keskiluokkaisella alueella. Kun olen kertonut joillekin asiasta sopivassa tilanteessa, yllätävän monella on kokemuksia perheväkivallasta, mutta asia päätyy harvoin kenenkään tietoon.

Ollaan vielä yhdessä ja tästä on vuosia ja vaimo on rauhoittunut, mutta lasken vuosia kun olen vapaa....

Miksi aikuinen mies istuu oman vauvan sylissä?

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hirvittäviä ihmiskohtaloita, kuolemaa, ruumiita, kidutusta, raiskauksia ja sitten:

Koira kuoli. (voi nyyh, kai jäit saikulle..)

Tyypillinen kommentti tyypilliseltä "en-omista-lemmikkiä"-tyypiltä. Sunlaiset ei tajua, miten rakas se lemmikki oikeasti on.

Ja hei, tää ketju ei oo vertailumielessä tehty, vaan kaikki saa jakaa omia kokemuksiaan. Joillekkin on valitettavasti sattunut kohdalle enemmän, joillekkin vähemmän, ja on turha lähteä vertailemaan näitä tapauksia koska jollekkin ONNEKSI se lemmikin menettäminen on ollut se isoin ja vaikein asia elämässä.  Ja pitäis muistaa, että jokaisen kokemus on aina henkilökohtainen eikä sitä koskaan saisi vähätellä. 

Vierailija kirjoitti:

Onpa rankka ketju. Paljon voimia kaikille näistä kokemuksista selviytyneille.

Kerron hieman joistain omista kokemuksista. Nyt vasta työstän näitä traumaterapiassa.

Kun olin pieni, ehkä 9 -vuotias tulimme iso- ja pikkuveljeni kanssa Särkänniemestä. Kun oltiin melkein jo äidin työpaikalla joku teinipoikajengi ryösti meidät. Tai yritti. Meillä kun ei ollut enää rahaa reissun jälkeen. Pojat suuttui ja kävi veljien päälle. Ne ei koskenut muhun. Sanoivat vaan, että tyttöihin ei kosketa samalla kun jouduin kattomaan vierestä kuinka mun veljiä hakataan ja potkitaan maassa. Muistan kuinka itkuisena sain aneltua, että lopettaisivat. Turhaan. Kukaan ei auttanut meitä, ihmisiä meni ohi ja näki kyllä mitä tapahtuu, mutta kukaan ei auttanut. Tää murersi jo mun muutenkin hataran luottamuksen aikuisiin.

Sitten tuli yläaste ja mun parhaan ystäväni isä alkoi hyväksikäyttää mua seksuaalisesti. Sitä kesti koko yläasteen ajan. Mä en tiedä tiesikö ystäväni. Jos tiesi se kielsi kaiken mielessään. Jollain tavalla taisi tajuta, koska ei ole enää tekemisissä isänsä kanssa. Ystäviä olemme edelleen, en ole ottanut asiaa puheeksi.

Aikuisena en sitten paljon ahdistuksen takia liikkunut ulkona. Kaveri pyysi baariin seuraksi. Päätin olla rohkea ja lähteä. Eihän se niin paha voi olla ja näkisin, että ihmiset ei ole niin pelottavia. No, meillä oli hauskaa ja kaikki meni hyvin. Olin jo kokemuksesta rohkaistuneena kävelemässä kotiin päin kun mut puskaraiskattiin väkivaltaisesti. Tämän jälkeen sulkeuduin entistä enemmän kotiini enkä vieläkään pysty liikkumaan yksin ulkona.

Myös isäpuolen lähtöä oli kamala seurata. Hänellä oli suolistosta alkanut, lähes kaikkialle levinnyt syöpä. Ne kivut ja se riutuminen ja kuinka ei voinut auttaa. Hälle annettiin elinaikaa joitain kuukausia, mutta taisteli kaksi vuotta. Kun viimein meni tilanne siihen, että laitettiin saattohoitoon en ehtinyt edes mennä katsomaan häntä viimeisen kerran ja jättämään hyvästit. Kertomaan kuinka tärkeä hän oli minulle. Olihan hän elämässäni siitä pitäen kun olin pieni lapsi.

Silti yksi pahimmista kokemuksista oli kissani kuolema. Sen elo oli jo muutenkin vaikea, syntyi kuolleena, jäi auton alle ja kerran joku idiootti kidutti sitä. Se raahautui kahden päivän ajan kotiin. Selvisi kokemuksesta nipin napin. Vietin koko yön antaen ensiapua ja tarkkaillen kuntoa. Tämän jälkeen kissa ei enää ulkoillutkaan ilman valjaita. Miten typerä olin, että päästin rakkaan ystäväni vapaaksi seikkailemaan.

Mutta se kuolema. Se sairastui vakavasti. Katetroitiin useasti, mutta pippeli meni aina uudestaan tukkoon eikä kissa voinut virtsata. Sitkeästi se yritti aina vessaan pissata. Ei koskaan minnekään muualle vaikka sattui, se oli todella siisti kissa. Nukkuessaan se hieman laski alleen, mutta ei haitannut. Jos se edes hieman helpotti ja peitin kissan nukkumapaikat pyyhkeillä.

Eläinlääkärillä sitten katottiin tilannetta ja lääkäri sanoi, ettei kissa tule selviämään. Ainoa vaihtoehto olisi amputointi, eikä sekään auttaisi vaan vaiva palautuisi. En ikinä unohda kun kissa nukutettiin. Se katsoi minua koko ajan silmiin lempeästi hymyillen (kaikki kissaihmiset tietää mikä on kissan hymy). Ikään kuin tietäen kohtalonsa ja lohduttaen minua viimeisen kerran. En voinut edes antaa lääkärin antaa viimeistä piikkiä heti vaan vietin jonkin aikaa lattialla kissa sylissä lohduttomasti nyyhkien. Kamala ikävä vieläkin ja itku tulee kirjoittaessa.

Ei sen enempää näistä eikä muista kokemuksista. Työstän näitä sitten terapeuttini kanssa.

Provoatko vai mitä ihmettä...

Olin lämmittänyt saunan. Kun menin siitä sanomaan ja avasin oven, niin isäni se siellä pani kännissä sitä vanhaa mummoa.

Monesta asiasta varmasti riittäisi kerrottavaa, aika paljon on sattunut asioita joita miettiessä tulee paha olo. Näitä on esim. tärkeän ihmisen menettäminen syövälle, vanhempien pahimmat riidat, (riita)tilanteet joissa alkoholi on ollut vahvasti läsnä ja omat sairaudet ja niistä aiheutuneet tilanteet. Mutta pahin kokemus kaikista on ollut pikkusiskon sairastuminen. 

Pikkusiskoni kävi kontrollissa korvavaivan vuoksi, ja vaikka olikin jo pitkään kärsinyt pahoista päänsäryistä, ei sitä vaan koskaan osaa odottaa kaikkein pahinta. Jäin yksin kotiin kun vanhempani ja siskoni lähtivät sairaalalle kuulemaan tuloksia, ja koko sen lyhyen aikaa oli tosi paha olo, levoton ja ahdistunut. Ikkunasta näin kun auto ajoi pihaan ja kaikkien ilmeistä päätellen jotain oli vialla. En koskaan unohda sitä hetkeä kun isäni (jonka harvoin oon nähnyt itkevän) murtui edessäni ja itkien sanoi siskollani olevan aivokasvain. En pysty muistamaan omaa ensireaktiotani, mutta seuraavat päivät ennen kiireellistä leikkausta elin kuin sumussa, itkin vaan ja epätieto ja pelko oli tukahduttavaa. 

Valehtelematta kamalin hetki ikinä oli se, kun pari päivää oli kulunut, istuimme siskoni kanssa autossa ja hän itki vieressäni ja sanoi mulle että hän kuolee. En tiennyt mitä sanoa, pelkäsin sitä tietysti itsekkin mutta isosiskona mun täytyi olla vahva, yrittää pidättää itkua ja sanoa ettei niin käy.

Muistan hämärästi leikkauspäivän, sen kun halasin häntä ja jäin itkien katsomaan kun hänet vietiin leikkaussaliin. Ikinä ei oo pelottanut niin paljon. Pelko siitä että menettää rakkaimman ihmisen, pelko siitä että miten toinen selviää niin isosta operaatiosta. 

Vielä vaikeampaa kaikesta teki se, että olin jo pitkään kärsinyt masennuksesta ja syömisongelmista ja kyseinen tapahtuma pahensi oireilua. Kaikki se piti läpikäydä jo valmiiksi "heikossa" tilassa ja muilla ei aina tuntunut ymmärrys riittävän miksi reagoin kuten reagoin. En missään nimessä tarkottanut pahentaa läheisieni oloa entisestään, yritin ja yritän todellakin kaikkeni. Kaikki eivät vaan ymmärrä miten jo valmiiksi sairastunut ihmismieli toimii vaikeissa tilanteissa. 

Onneksi siskoni voi nykyään paremmin ja pahin on takanapäin. Välillä näen painajaisia ja edelleen välillä pelkään että jotain pahempaa voisi tapahtua. Yritän elää hetkessä, vaikka omaa toipumista tuo kaikki on hidastanut ja vaikeuttanut. Ylpeänä voin sanoa minulla olevan maailman urhein ja mahtavin sisko. 

Oman 18v tyttären vakavan masennuksen seuraaminen vierestä. Niin nuori ja koko elämä vielä edessä :(

Kouluampuminen. Näin verissään makaavan ruumiin ja vaikka silmät oli auki, ajattelin, että se on vaan kaatunut ja lyönyt päänsä. Silti alitajuntaisesti tiesin, että jokin on pielessä ja pitää paeta. Hetken päästä tulikin tieto, että koulussa ammutaan. Onneksi päästiin ulos ennen kuin ampuja näki meitä. Kyllähän siitä jäljet jäi. Pauke saa sykkeen nousemaan ja heti tulee tarve paeta. Poliisin vilkkuvalot on toinen, mikä aiheuttaa vieläkin levottomuutta. Muistan myös, kun vuosi tapahtuneen jälkeen koulussa tuli palohälytys. Kukaan ei uskaltanut lähteä ovesta ulos, teki vaan mieli piiloutua.

Toinen järkyttävä tapahtuma on nuoren kissan äkillinen sairastuminen ja kuihtuminen. Oli hirveää viedä rakas kissa viimeiselle matkalle, vaikka kissan piti elää vielä monta vuotta.

En nähnyt henkilökohtaisesti tapahtumaa, mutta erään naisen vauva kuoli, kun perhepedissä hänen humalassa ollut miehensä kierähti vauvan päälle. Nainen oli itsekin alkoholin vaikutuksen alaisena, joten ei siksi herännyt ja reagoinut välittömästi tapahtumaan.

Puukotus, tapahtui meillä kotona ollessani 7-vuotias. Joka paikka veressä ja asunto täynnä poliiseja. Puukotettu selvisi kuitenkin täpärästi. Tällänen oli tosin sillon normiarkea ennen kun mut huostaanotettiin kotoa.

En aluksi aikuisena ees muistanut mitä kaikkea olin joutunut lapsena näkemään ja kokemaan mutta sieltä ne muistin uumenista tuli pintaan ja psykoterapiassa niitä käsittelin.

Oli kamalaa nähdä ja KUULLA, kun ihminen sairastuu keuhkokuumeeseen ja tukehtuu omaan limaansa. Vanha ihminen, niin ei hoidettu mitenkään. Tapahtuu yllättävän nopeasti ja onneksi, kai, ei ollut tajuissaan.

Vierailija kirjoitti:

Siskoni hyppäsi tuntemattomaan veteen, meinasi hukkua ja halvaantui. Oli kaksi kuukautta hengityskoneessa ja ei pysty enää koskaan kävelemään tai liikuttamaan käsiään. Muistan vieläkin tapahtuneen kuin eilisen vaikka onnettomuudesta on jo kaksi vuotta. Vieläkin vähintään viikottain tulee ahdistuskohtauksia joissa nään siskoni hyppäävän veteen.

Tämä kosketti, voimia sinulle ja perheellesi! Kaksi vuotta on tuossa tilanteessa oikeastaan hyvin lyhyt aika...

Tätini mies sairastui aivokasvaimeen ja sai sen seurauksena epileptisiä kohtauksia. Mies oli sairastuessaan vähän alle 40-v ja minä tuolloin 16. Tuo tädin mies oli kiltein tuntemani ihminen ja minulle kuin toinen isä.

Mies oli meidän luonamme, kun äitini lähti käymään kaupassa. Sillä aikaa tätini mies sai epilepsiakohtauksen. Pidin hänen päätään sylissäni, rauhoittelin ja varmistin ettei kolhi itseään. Olin aivan jäätävän rauhallinen vaikka oikeasti olin ihan paniikissa. Mies pissasi housuun ja kohtaus kesti pelottavan pitkään. Mies tokeni kohtauksesta, ja oli kovin häpeissään vaikkei mitään syytä ollut. Muutama kk tästä hän menehtyi sitten. Kaipaan vieläkin häntä vaikka hänen kuolemastaan on jo 20 vuotta. Mainittakoon että tätini sekosi tästä miehensä kuolemasta ja tuli hartaaksi uskovaiseksi. Niin fanaattiseksi että pisti välit poikki kanssani kun en omaksunut samoja uskonkäsityksiä kuin hän. En ole tätiä 20 vuoteen tavannut.

Toinen järkyttävä tapahtuma oli 3 vuotta sitten kun ajoimme mieheni kanssa kolaripaikalle ensimmäisenä. Oli täysin selvää että kuski oli kuollut (pää oli täysin mössönä), mutta järkyttävintä oli nähdä pelkääjän paikalla oleva puolitajuton ihminen yltäpäältä veressä. Soitimme ambulanssin ja odotimme siihen asti että tulivat.