Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?

Vieras mies hyppäsi junan alle silmieni edessä laiturilta. Kutsuttiin ambulanssi, mutta hän oli kuollut välittömästi.

En ole onnekseni nähnyt mitään kamalaa ja olen jo 51 vuotias...olen siis onnekas ja kamala pelkuri kun mennään tuolla moottoriteillä hullun myllyssä usein. Onkohan ehkä jotain voinut olla mutta ehkä kun isä ampui kissamme niin se kilstosi korkealle, tai napautti kirveen hamarapuolella vasikan otsaan ja laski veret pois. Mutta näin tehtiin ennen 1970 luvulla maalla.

viiva kirjoitti:

Oma isä ahdisteli minua joskus. Tätä tapahtui vain sen yhden ja ainoan kerran, mutta en unohda sitä koskaan.

Olin n.6-8v, ja nukkumassa vanhempieni sängyssä. Vanhemmat olivat vielä katselemassa tv:tä olkkarissa tmv. Keskellä yötä isäni hiipi taakseni makuulle, ja alkoi kosketella takapuoltani. Kun heräsin kosketukseen, ja unen pöpperöisenä sopersin jotakin "mitä teet/mitä tapahtuu?", niin isäni selvästi hätääntyi ja lopetti tekemisensä. "Ei kun luulin sinua äidiksi, jatka unia vaan, shhshh.." Muistan, että hän jäi taakseni vielä hetkeksi, sitten tunsin, miten patja keveni kun hän nousi ja poistui huoneesta.

Tästä ei koskaan ole ollut mitään puhetta tapahtuneen jälkeen, eikä minulle varsinaisesti ole mitään traumoja tilanteesta jäänyt. Mutta aina välillä kun tuo  tapahtuma muistuu mieleeni, niin ahdistun hetkellisesti.

Minulla on samankaltainen kokemus, mutta kyseessä oli äitini avomies. Nukuin pienenä usein heidän välissään ja yhtenä yönä heräsin siihen, että joku taputti paljasta pyllyäni. Äitin avomies oli siis laittanut kätensä alushousuihini. Minä onneksi säkähdin ja mölähdin jotain, tilanne jatkui niin että äiti siirsi minut sängyn reunaan nukkumaan. Avomiehen selitys oli samanlainen, luuli minua kuulemma äidiksi. Jälkikäteen olen miettinyt, että miten hemmetissä voi mennä pieni lapsi ja aikuinen nainen sekaisin, olkoonkin miten uninen vain. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hirvittäviä ihmiskohtaloita, kuolemaa, ruumiita, kidutusta, raiskauksia ja sitten:

Koira kuoli. (voi nyyh, kai jäit saikulle..)

Ei toisten surua ja traumaa voi mitata millään asteikolla. Ja toisen surun vähätteleminen on hirveintä, mitä voit lähimmäiselle tehdä. Se, mikä on toiselle todella traumaattista, ei toiselle tunnu missään. 

Itsellä just tämmöinen tyypillinen "Tuhansien murheellisten laulujen maa" -lapsuus; isäpuoli väkivaltainen juoppo, pieksi äitiä ja mua viikonloppuisin. "Paras" oli ehkä kun menin väliin kun hakkasi mutsin päätä lauteisiin saunassa; groteskin tilanteesta teki se, että olivat tietysti molemmat alasti. Kuulin mutsin kirkumisen, kävin tsekkaamassa tilanteen, sitten hakemassa leipäveitsen ja koitin mennä väliin. No, tukasta heitettiin seinälle, jonka jälkeen äijä kävi hakemassa haulikon ja ajoi mut pyjamassa hankeen, piilouduin vajaan jossa kusin pelosta housuun, mutta en uskaltanut mennä sisälle ennen kuin äiti tuli hakemaan. En tiedä kauan meni, mutta kusi oli jo jäätynyt pyjamaan. 

Ja silti mun traumaattisin kokemus on mun oman koiran kuolema parikymppisenä (olen nyt 40), sai sydärin eläinlääkärillä ja vielä ehti katsoa silmiin ja heilauttaa pientä töpöhäntäänsä, ennen kuin meni pois. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin ja pala kurkkuun, kun ajattelen. 

Mies lähti ovesta yllättäen ja kuulin hänen jättäneen jotain eteiseen. Itsemurhakirjeen löysin.

Ei ole ikinä ollut fyysisesti niin huono olo ihan sydämessä asti kuin silloin, kun löysin, luin sen ja soitin hätänumeroon.

Satuin kolaripaikalle, kun koulukaverini oli päättänyt tehdä itsemurhan ajamalla rekan alle. Ei kuollut törmäyksessä, vaan paloi elävältä koska oli loukussa liekehtivässä autossa. Ei ollut mitään mitä olisimme voineet tehdä, auton ovet olivat jumissa ja sitten se jo syttyi palamaan, jouduimme perääntymään. Muistan vieläkin miltä hän kuulosti, kun hän huusi siellä autossa.

Plutosta kirjoitti:

Onnettomuus alttiina henkilönä onhan noita ollut kaikenlaista. Traumaattinen näky kuitenkin joka vaivaa vielä yli 4 vuoden jälkeen on kun näin etelä- haagassa pupun. Jäniksen yli oli ajettu niin että puolet ruumista oli riekaleina ja raukka yritti tieltä pois etujaloilla raahaten sitä mitä takaruumusta oli jäljellä. Itkettää vieläkin.

Mä näin varmaan saman pupun, kun Kehä 1:stä pitkin ajelin vuosia sitten.  Soitin poliisille, että tulisivat lopettamaan sen, mutta en tiedä miten sille asialle sitten kävi. Kävi kyllä sääliksi jänöparkaa.

Vierailija kirjoitti:

Satuin kolaripaikalle, kun koulukaverini oli päättänyt tehdä itsemurhan ajamalla rekan alle. Ei kuollut törmäyksessä, vaan paloi elävältä koska oli loukussa liekehtivässä autossa. Ei ollut mitään mitä olisimme voineet tehdä, auton ovet olivat jumissa ja sitten se jo syttyi palamaan, jouduimme perääntymään. Muistan vieläkin miltä hän kuulosti, kun hän huusi siellä autossa.

Kamalaa

Se kun asuttiin siskon kanssa lapsuus skitsofreniaa sairastavan äidin luona. Hän oli todella arvaamaton ja agressiivinen, ja laittoi meidät aina jäähylle alasti rappukäytävään

Vierailija kirjoitti:

Kun sipilä tuhoaa suomen.

Minulle taas tekee pahaa, kun muistan miten SDP venäläisten sotamiesten kanssa 1917 mellasti  Etelä-Suomessa ja tappoi  rauhallisia ns. toisinajattelijoita ja sitten tammikuussa aloitti Punakaartien kanssa kapinan tunnetuin surullisin seurauksin.

Hyi, ihan kauheita asioita olette nähneet=(

Itse en ole onneksi mitään tuollaista nähnyt, mutta muistan kun olin 13 ja illalla ovikello soi ja avasin oven. Yllätyksenä ovella oli kaksi poliisia ja kysyivät meidän äitiä. Äiti meni heille puhumaan ja sulki kuistin oven. Kävelin edes takaisin oven lähellä. Kuulin keskustelusta vain sanan "hirttätynyt".. Äiti tuli ja huomasin että kuulinkin jo kai mistä kyse. Osasin päätellä. Mutta se hetki kun hän kahdelle nuoremmalle sisarukselleni (kolmas ja nuorin oli vielä liian pieni tajuamaan) kertoi isämme kuolleen ja he alkoivat solkenaan itkemään sillä sekunnilla. Se hetki on jäänyt mieleen. Itse en osannus silloin vielä itkeä ollenkaan. Tästä on aikaa kohta 19 vuotta ja silti asia on liian tuoreessa muistissa.

oman lapsen syntymä

Kouluammuskelu. Olimme piilossa luokassa ja näimme ikkunan läpi ampujan ja rehtorin. Rehtori viittoi käsillään meitä menemään matalaksi. Minä tein niin, mutta jotkut ei. Sitten kuului laukauksia. En muista kuinka monta niitä oli, mutta se tuntui jatkuvan ikuisuuden. Ajattelin että ampuja tulee seuraavaksi ikkunan läpi luokkaan ja tappaa meidät kaikki. Luokan ovesta ei ollut poistumista koska ihan siinä vieressä oli ulko-ovi sinne missä ampuja oli, joten ainoa pakotie olisi ollut varastotilan läpi toiseen luokkaan ja sitä kautta ulos (matkan varrella olisi maannut suurinosa uhreista), mutta ampuja olisi nähnyt meidät jos olisimme yrittäneet siirtyä toiselle puolelle luokkaa. Onneksi ampuja jatkoi matkaansa toisaalle ja tovin päästä rikoimme ikkunan ja juoksimme turvaan. Yritin olla katsomatta maahan, mutta näin silmäkulmasta rehtorin siinä juostessa.

Olin tuolloin 14-vuotias ja olen päässyt asiasta suhteellisen hyvin yli. Jäljet se kuitenkin jätti. En luota ihmisiin kovin herkästi ja tarkkailen ympäristöäni epäluuloisena. Säpsähdän aseen laukeamisen tai sitä muistuttavia ääniä, rikkoutuvaa lasia tai ambulanssin pillejä. Nuo äänet on jääneet muistiin erityisen vahvasti.

Wallah kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hirvittäviä ihmiskohtaloita, kuolemaa, ruumiita, kidutusta, raiskauksia ja sitten:

Koira kuoli. (voi nyyh, kai jäit saikulle..)

Ei toisten surua ja traumaa voi mitata millään asteikolla. Ja toisen surun vähätteleminen on hirveintä, mitä voit lähimmäiselle tehdä. Se, mikä on toiselle todella traumaattista, ei toiselle tunnu missään. 

Itsellä just tämmöinen tyypillinen "Tuhansien murheellisten laulujen maa" -lapsuus; isäpuoli väkivaltainen juoppo, pieksi äitiä ja mua viikonloppuisin. "Paras" oli ehkä kun menin väliin kun hakkasi mutsin päätä lauteisiin saunassa; groteskin tilanteesta teki se, että olivat tietysti molemmat alasti. Kuulin mutsin kirkumisen, kävin tsekkaamassa tilanteen, sitten hakemassa leipäveitsen ja koitin mennä väliin. No, tukasta heitettiin seinälle, jonka jälkeen äijä kävi hakemassa haulikon ja ajoi mut pyjamassa hankeen, piilouduin vajaan jossa kusin pelosta housuun, mutta en uskaltanut mennä sisälle ennen kuin äiti tuli hakemaan. En tiedä kauan meni, mutta kusi oli jo jäätynyt pyjamaan. 

Ja silti mun traumaattisin kokemus on mun oman koiran kuolema parikymppisenä (olen nyt 40), sai sydärin eläinlääkärillä ja vielä ehti katsoa silmiin ja heilauttaa pientä töpöhäntäänsä, ennen kuin meni pois. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin ja pala kurkkuun, kun ajattelen. 

^^^Tämä on niin totta! Itse olen joutunut sekä kestämään sekä äidin alkoholismia että todistamaan kaverin pahoinpitelyn (jossa menin väliin ja meinasin itse joutua pahoinpidellyksi ellei poliisit ois sattuneet paikalle).

Ja silti traumaattisin kokemukseni on loukkaantuneen pulun löytäminen yliopistolta kotiin lähtiessä. Se raukka kyhjötti maassa pyöräparkin lähellä, toinen siipi lähes irtirepeytyneenä. Menin näystä niin sekaisin, etten (reilusti yli kaksikymppisenä) osannut muuta kuin soittaa paniikissa isälleni, että apua apua apua eläin kituu. Isä ajoi paikalle, minä olisin halunnut viedä linnun eläinlääkäriin, mutta hän selitti, että se ei koskaan toipuisi noin vakavasta vammasta. Hän poimi sen puutarhakäsineille ja laittoi takakoppaan. Ajettiin kotiin ja hän lopetti sen iskemällä kirveen hamarapuolella. Minä itkin yhä kouristuksenomaisesti.

Olen nykyisin lähes kolmenkymmenen ja tuon jälkeen olen joutunut kohtaamaan väkivaltaisia tilanteita, läheisten kuolemaa, omien lemmikkien kuolemaa ja seksuaalista ahdistelua. Silti tuon pulun kituminen saa vatsan kääntymään ja hengityksen salpautumaan nytkin. Trauma toimii oudolla tavalla ja sitä ei voi pisteyttää.

Kuolleen lapsen synnytys. Paljon olen elämäni aikana kokenut sellaista itsestäni riippumatonta kamaluutta mitä en toivoisi edes pahimmalle viholliselleni, mutta seisoin aina järkkymättömänä kuin vuori. Tämä oli kuitenkin sellainen asia joka löi minut aivan säpäleiksi. Olin silloin parikymppinen. Eihän tuollaisesta pääse koskaan yli, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ainakaan en enää heräile öisin paniikkikohtauksiin, kuten joka yö ensimmäisen vuoden ajan, ja pystyn jälleen nauttimaan elämästä, hymyilemään ja nauramaan. Mutta muisto on vielä vuosienkin jälkeen hyvin kipeä ja kaikki aiheeseen vähänkin liittyvä saa minut käpertymään kokoon ja kyyneleet vuotamaan.

Vierailija kirjoitti:

Wallah kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hirvittäviä ihmiskohtaloita, kuolemaa, ruumiita, kidutusta, raiskauksia ja sitten:

Koira kuoli. (voi nyyh, kai jäit saikulle..)

Ei toisten surua ja traumaa voi mitata millään asteikolla. Ja toisen surun vähätteleminen on hirveintä, mitä voit lähimmäiselle tehdä. Se, mikä on toiselle todella traumaattista, ei toiselle tunnu missään. 

Itsellä just tämmöinen tyypillinen "Tuhansien murheellisten laulujen maa" -lapsuus; isäpuoli väkivaltainen juoppo, pieksi äitiä ja mua viikonloppuisin. "Paras" oli ehkä kun menin väliin kun hakkasi mutsin päätä lauteisiin saunassa; groteskin tilanteesta teki se, että olivat tietysti molemmat alasti. Kuulin mutsin kirkumisen, kävin tsekkaamassa tilanteen, sitten hakemassa leipäveitsen ja koitin mennä väliin. No, tukasta heitettiin seinälle, jonka jälkeen äijä kävi hakemassa haulikon ja ajoi mut pyjamassa hankeen, piilouduin vajaan jossa kusin pelosta housuun, mutta en uskaltanut mennä sisälle ennen kuin äiti tuli hakemaan. En tiedä kauan meni, mutta kusi oli jo jäätynyt pyjamaan. 

Ja silti mun traumaattisin kokemus on mun oman koiran kuolema parikymppisenä (olen nyt 40), sai sydärin eläinlääkärillä ja vielä ehti katsoa silmiin ja heilauttaa pientä töpöhäntäänsä, ennen kuin meni pois. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin ja pala kurkkuun, kun ajattelen. 

^^^Tämä on niin totta! Itse olen joutunut sekä kestämään sekä äidin alkoholismia että todistamaan kaverin pahoinpitelyn (jossa menin väliin ja meinasin itse joutua pahoinpidellyksi ellei poliisit ois sattuneet paikalle).

Ja silti traumaattisin kokemukseni on loukkaantuneen pulun löytäminen yliopistolta kotiin lähtiessä. Se raukka kyhjötti maassa pyöräparkin lähellä, toinen siipi lähes irtirepeytyneenä. Menin näystä niin sekaisin, etten (reilusti yli kaksikymppisenä) osannut muuta kuin soittaa paniikissa isälleni, että apua apua apua eläin kituu. Isä ajoi paikalle, minä olisin halunnut viedä linnun eläinlääkäriin, mutta hän selitti, että se ei koskaan toipuisi noin vakavasta vammasta. Hän poimi sen puutarhakäsineille ja laittoi takakoppaan. Ajettiin kotiin ja hän lopetti sen iskemällä kirveen hamarapuolella. Minä itkin yhä kouristuksenomaisesti.

Olen nykyisin lähes kolmenkymmenen ja tuon jälkeen olen joutunut kohtaamaan väkivaltaisia tilanteita, läheisten kuolemaa, omien lemmikkien kuolemaa ja seksuaalista ahdistelua. Silti tuon pulun kituminen saa vatsan kääntymään ja hengityksen salpautumaan nytkin. Trauma toimii oudolla tavalla ja sitä ei voi pisteyttää.

Niin totta. Mun miesystävää on kidutettu ja tästä on arvet todisteena...silti näkee edelleen useimmat painajaisensa siitä, miten olivat sisarustensa kanssa löytäneet kulkukissan pennun ja vieneet sen kotiin lemmikiksi; ja isä oli vaan todennut että tänne ei tarvita lisää ruokittavia, ja vääntänyt kissalta niskat nurin lasten silmien edessä. Se niskoista kuuluva rusaus kuulemma on syöpynyt muistiin. 

Ehkä tuo äkkiseltään ulkopuolisen silmin ajateltuna "pahempi trauma" on sitten ihmisen defenssimekanismissa jotenkin korvautunut käsittelemään [ulkopuolisen silmin ajateltuna] "vähemmän vakavaa" traumaa. 

olen elämässäni nähnyt niin paljon pahoja juttuja, etten edes halua niistä kirjoittaa. se on kaikkein pahinta, ettei niistä asioista voi kuin ammattiauttajille puhua ja sekin on tunteetonta touhua. tutuille jotka asiat tietävät on turha puhua, koska he eivät todellakaan ymmärrä. kun jotain todella kamalaa elämässään kokee niin se jättää tunne-elämään ikuisen arven.

Löysin kaverini kuolleena hänen sohvaltaan. Oli ryypännyt jonkin aikaa ja kävin päivittäin hänen luonaan tiesin avaimen jemma paikan. Se aamupäivä kun menin niin minulla oli jo aamulla outo tunne ja sitten kun näin hänet siellä sohvalla tiesin että oli kuollut. Tottakai kokeilin pulssia ja soitin poliisit. Tällä henkilöllä oli talousasiat erittäin hyvin ja mielestäni ei ollut mitään vaikeuksia normiasioiden kanssa mutta se liika viina.

Minulle äärettömän, mahdottoman rakas ihminen kuoli syliini, kun olin 17. Tapahtuma järkytti koko olemassaoloani, ja sitä on edelleen lähes mahdoton ajatella ja käsittää. 

En tiedä täysin varmaksi, mutta tuskin kovin helposti voi sekoittaa suht pientä lasta melko kookkaaseen äitiin, vaikka kuinka olikin pimeää tms. En kyllä täysin varmaksi muista, nukuinko tuohon aikaan vielä yövalon kanssa. Tai kuinka humalassa isäni on ollut..

Voi toki olla ollut täysin vahinko, minä olen sitä itsekkin pitänyt (juuri sen takia, että ainakin mitä itse muistan, tuo jäi tuohon yhteen kertaan). Enkä tilanteesta tosiaan ole sen enempää traumatisoitunut, mutta välillä kun tuota kuviota miettii ja pyörittelee, niin saatan hieman ahdistua. Mutta kyllä siitä on jo "yli päästy".