Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa rankka ketju. Paljon voimia kaikille näistä kokemuksista selviytyneille.

Kerron hieman joistain omista kokemuksista. Nyt vasta työstän näitä traumaterapiassa.

Kun olin pieni, ehkä 9 -vuotias tulimme iso- ja pikkuveljeni kanssa Särkänniemestä. Kun oltiin melkein jo äidin työpaikalla joku teinipoikajengi ryösti meidät. Tai yritti. Meillä kun ei ollut enää rahaa reissun jälkeen. Pojat suuttui ja kävi veljien päälle. Ne ei koskenut muhun. Sanoivat vaan, että tyttöihin ei kosketa samalla kun jouduin kattomaan vierestä kuinka mun veljiä hakataan ja potkitaan maassa. Muistan kuinka itkuisena sain aneltua, että lopettaisivat. Turhaan. Kukaan ei auttanut meitä, ihmisiä meni ohi ja näki kyllä mitä tapahtuu, mutta kukaan ei auttanut. Tää murersi jo mun muutenkin hataran luottamuksen aikuisiin.

Sitten tuli yläaste ja mun parhaan ystäväni isä alkoi hyväksikäyttää mua seksuaalisesti. Sitä kesti koko yläasteen ajan. Mä en tiedä tiesikö ystäväni. Jos tiesi se kielsi kaiken mielessään. Jollain tavalla taisi tajuta, koska ei ole enää tekemisissä isänsä kanssa. Ystäviä olemme edelleen, en ole ottanut asiaa puheeksi.

Aikuisena en sitten paljon ahdistuksen takia liikkunut ulkona. Kaveri pyysi baariin seuraksi. Päätin olla rohkea ja lähteä. Eihän se niin paha voi olla ja näkisin, että ihmiset ei ole niin pelottavia. No, meillä oli hauskaa ja kaikki meni hyvin. Olin jo kokemuksesta rohkaistuneena kävelemässä kotiin päin kun mut puskaraiskattiin väkivaltaisesti. Tämän jälkeen sulkeuduin entistä enemmän kotiini enkä vieläkään pysty liikkumaan yksin ulkona.

Myös isäpuolen lähtöä oli kamala seurata. Hänellä oli suolistosta alkanut, lähes kaikkialle levinnyt syöpä. Ne kivut ja se riutuminen ja kuinka ei voinut auttaa. Hälle annettiin elinaikaa joitain kuukausia, mutta taisteli kaksi vuotta. Kun viimein meni tilanne siihen, että laitettiin saattohoitoon en ehtinyt edes mennä katsomaan häntä viimeisen kerran ja jättämään hyvästit. Kertomaan kuinka tärkeä hän oli minulle. Olihan hän elämässäni siitä pitäen kun olin pieni lapsi.

Silti yksi pahimmista kokemuksista oli kissani kuolema. Sen elo oli jo muutenkin vaikea, syntyi kuolleena, jäi auton alle ja kerran joku idiootti kidutti sitä. Se raahautui kahden päivän ajan kotiin. Selvisi kokemuksesta nipin napin. Vietin koko yön antaen ensiapua ja tarkkaillen kuntoa. Tämän jälkeen kissa ei enää ulkoillutkaan ilman valjaita. Miten typerä olin, että päästin rakkaan ystäväni vapaaksi seikkailemaan.

Mutta se kuolema. Se sairastui vakavasti. Katetroitiin useasti, mutta pippeli meni aina uudestaan tukkoon eikä kissa voinut virtsata. Sitkeästi se yritti aina vessaan pissata. Ei koskaan minnekään muualle vaikka sattui, se oli todella siisti kissa. Nukkuessaan se hieman laski alleen, mutta ei haitannut. Jos se edes hieman helpotti ja peitin kissan nukkumapaikat pyyhkeillä.

Eläinlääkärillä sitten katottiin tilannetta ja lääkäri sanoi, ettei kissa tule selviämään. Ainoa vaihtoehto olisi amputointi, eikä sekään auttaisi vaan vaiva palautuisi. En ikinä unohda kun kissa nukutettiin. Se katsoi minua koko ajan silmiin lempeästi hymyillen (kaikki kissaihmiset tietää mikä on kissan hymy). Ikään kuin tietäen kohtalonsa ja lohduttaen minua viimeisen kerran. En voinut edes antaa lääkärin antaa viimeistä piikkiä heti vaan vietin jonkin aikaa lattialla kissa sylissä lohduttomasti nyyhkien. Kamala ikävä vieläkin ja itku tulee kirjoittaessa.

Ei sen enempää näistä eikä muista kokemuksista. Työstän näitä sitten terapeuttini kanssa.

Provoatko vai mitä ihmettä...

Läheisten menettäminen, seksuaalinen väkivalta ym. on provoamista ketjussa, jossa puhutaan elämän järkyttävistä tapahtumista? Ok. Harmillista, että sä nautit toisten kokemuksien lyttäämisestä. Tahdikkuuttakin voi harjoitella, suosittelen.

No, kun on lusikalla annettu ja niin edelleen...

viiva kirjoitti:

Oma isä ahdisteli minua joskus. Tätä tapahtui vain sen yhden ja ainoan kerran, mutta en unohda sitä koskaan.

Olin n.6-8v, ja nukkumassa vanhempieni sängyssä. Vanhemmat olivat vielä katselemassa tv:tä olkkarissa tmv. Keskellä yötä isäni hiipi taakseni makuulle, ja alkoi kosketella takapuoltani. Kun heräsin kosketukseen, ja unen pöpperöisenä sopersin jotakin "mitä teet/mitä tapahtuu?", niin isäni selvästi hätääntyi ja lopetti tekemisensä. "Ei kun luulin sinua äidiksi, jatka unia vaan, shhshh.." Muistan, että hän jäi taakseni vielä hetkeksi, sitten tunsin, miten patja keveni kun hän nousi ja poistui huoneesta.

Tästä ei koskaan ole ollut mitään puhetta tapahtuneen jälkeen, eikä minulle varsinaisesti ole mitään traumoja tilanteesta jäänyt. Mutta aina välillä kun tuo  tapahtuma muistuu mieleeni, niin ahdistun hetkellisesti.

Minulla täsmälleen samanlainen kokemus, muistan tämän yhden kerran kun nukuin omassa sängyssäni mahallani kun heräsin samaan tilanteeseen. Isäni lähti äkkiä vain huoneesta pois. Saatoin olla muutaman vuoden vanhempi, n 10-11v. En suoranaisesti mitään traumoja saanut mutta kyllä tuon muistaa ja se on jäänyt mieleen. Mietin torjuuko mieli jotain muita vastaavia muistoja, toivottavasti ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme Treellä äidin kanssa 60-luvulla, siellä yksi mies pahoinpiteli naisystäväänsä niin että suusta ja nenästä vuoti verta.  Sitten äiti alkoi nauraa. Mies pelästyi tästä, kuinka nainen on tuollainen, ettei enää lyönyt.  Paluumatkalla hän valisti sisartani ja minua ettei saa kellekään kertoa että hän nauroi.  Samana päivänä kaikki tuttavat kuitenkin saivat tietää.

Nauraminen on usein merkki jonkinlaisesta shokista järkyttävässä tilanteessa. voi ihan niin hämmentyyt ja järkyttynyt, että se tulee oudosti nauruna, kun yrittää selvittää asiaa päässään.

Näin juuri. Itse reagoin kaikkeen hirveään yleensä ensimmäisenä nimenomaan nauramalla, enkä tiedä miksi. Kun kuulin papan kuolleen (olimme olleet läheisiä pari viimeistä vuotta, kun olimme muuttaneet lähemmäs, ja juuri saatuani mopokortin kävin usein siellä kyläilemässä) niin yritin vain peitellä hymyäni, kun äiti tuli itku kurkussa kertomaan siitä. Todellisuudessa kyllä surin asiaa, mutta en samalla tavalla kuin sisarukset, jotka vain itkivät. En tainnut kertaakaan itkeä sitä, mutta haikea olin, ja surin toki menetystä omalla tavallani.

Mutta olen tosiaan lukenut jostain psykologian kirjasta, että joidenkin ensireaktio tapahtumiin on nauraminen, vaikka kyse olisikin järkyttävästä tapahtumasta. Aivot on vain niin shokissa, ettei tiedä miten pitäisi reagoida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme Treellä äidin kanssa 60-luvulla, siellä yksi mies pahoinpiteli naisystäväänsä niin että suusta ja nenästä vuoti verta.  Sitten äiti alkoi nauraa. Mies pelästyi tästä, kuinka nainen on tuollainen, ettei enää lyönyt.  Paluumatkalla hän valisti sisartani ja minua ettei saa kellekään kertoa että hän nauroi.  Samana päivänä kaikki tuttavat kuitenkin saivat tietää.

Nauraminen on usein merkki jonkinlaisesta shokista järkyttävässä tilanteessa. voi ihan niin hämmentyyt ja järkyttynyt, että se tulee oudosti nauruna, kun yrittää selvittää asiaa päässään.

Näin juuri. Itse reagoin kaikkeen hirveään yleensä ensimmäisenä nimenomaan nauramalla, enkä tiedä miksi. Kun kuulin papan kuolleen (olimme olleet läheisiä pari viimeistä vuotta, kun olimme muuttaneet lähemmäs, ja juuri saatuani mopokortin kävin usein siellä kyläilemässä) niin yritin vain peitellä hymyäni, kun äiti tuli itku kurkussa kertomaan siitä. Todellisuudessa kyllä surin asiaa, mutta en samalla tavalla kuin sisarukset, jotka vain itkivät. En tainnut kertaakaan itkeä sitä, mutta haikea olin, ja surin toki menetystä omalla tavallani.

Mutta olen tosiaan lukenut jostain psykologian kirjasta, että joidenkin ensireaktio tapahtumiin on nauraminen, vaikka kyse olisikin järkyttävästä tapahtumasta. Aivot on vain niin shokissa, ettei tiedä miten pitäisi reagoida.

Tämä on totta. Muistaakseni se liittyy jotenkin siihen että itku ja nauru sijaitsevat niin lähekkäin aivoissa, että ne voivat mennä sekaisin.

Itselläni ensireaktio uutiseen lapseni kohtukuolemasta oli hymähdys ja leveä hymy miehelleni, seuraavaksi yritin järkeillä ja iski paniikki, ja vasta sitten menin ihan pois tolaltani ja itkin.

Vierailija kirjoitti:

Se, kun jouduin antamaan rakkaalle lemmikilleni hätäeutanasian paljain käsin.

Teit oikein. olet vahva ihminen.

288828 kirjoitti:

"Vaimo yritti puukottaa mut vauvamme sylissä. Tämä siis normaalilla keskiluokkaisella alueella. Kun olen kertonut joillekin asiasta sopivassa tilanteessa, yllätävän monella on kokemuksia perheväkivallasta, mutta asia päätyy harvoin kenenkään tietoon.

Ollaan vielä yhdessä ja tästä on vuosia ja vaimo on rauhoittunut, mutta lasken vuosia kun olen vapaa...."

Kuka oikeasti kirjoittaisi omakohtaisesta kokemuksesta noin, "normaalilla keskiluokkaisella alueella...", kun kyse ei ole asuinalueesta vaan perhedynamiikasta? Sinä olet tyhmä trolli.

Löysin vahingossa vauvan aihe vapaa -sivuston, sitä päivää en olisi halunnut koskaan tulevan.

Vierailija kirjoitti:

288828 kirjoitti:

"Vaimo yritti puukottaa mut vauvamme sylissä. Tämä siis normaalilla keskiluokkaisella alueella. Kun olen kertonut joillekin asiasta sopivassa tilanteessa, yllätävän monella on kokemuksia perheväkivallasta, mutta asia päätyy harvoin kenenkään tietoon.

Ollaan vielä yhdessä ja tästä on vuosia ja vaimo on rauhoittunut, mutta lasken vuosia kun olen vapaa...."

Kuka oikeasti kirjoittaisi omakohtaisesta kokemuksesta noin, "normaalilla keskiluokkaisella alueella...", kun kyse ei ole asuinalueesta vaan perhedynamiikasta? Sinä olet tyhmä trolli.

Tämä on ollut mielenkiintoinen ketju, ainakin minun ajatusmaailmaani on hieman avartanut kuinka kauheita asioita voikaan vaikka naapurin taustoissa olla. Trollihuutelu ja vitsailu jossain muualla, pyydän.

Tsunami

Kaksi miestä käveli kadulla käsi kädessä. 

Oma kokemus mitä en koskaan unohda.

Lähdettiin käymään mökillä ensimmäistä kertaa sinä vuonna. Siivoiltiin mökkiä tavalliseen tapaan talven jäljiltä. Käytiin sitten rannassa tarkistamassa saunaa/pihaa. Eno huutaa hätääntyneenä rannasta että älkää tulko tänne ja nyt on soitettava poliisille. Tiesin että nyt on tosikyseessä. Rannasta sitten löytyi talvella hukkuneen henkilön mätänevä ruumis. Jäiden sulettua ruumis oli ilmeisesti noussut pintaan ja ajautunut rantaan... Poliisin saapuessa paikalle oksennus lensi konstaapeliltäkin. Itse en voinut katsoa ruumista, mutta hajua ei voinut mitenkään välttää.

Kyllä hetki meni ennenkun mökillä viitsi mennä uimaan..

Kouluampuminen 16-vuotiaana.  En ikinä unohda sitä tunnetta kun olen juossut ampujaa pakoon. 

Ruumita en nähnyt, mutta kouluun meno ahdisti.

Kun olin n. 8 vuotias, teini-ikäinen isoveljeni käytti minua seksuaalisesti hyväkseen muistaakseni pari kertaa. Eka kerta oli muistaakseni niin että ehdotti jotain leikkiä, jolloin ei vielä mennyt seksuaalipuolelle, mutta toisella kertaa sitten meni, hän teki erään jutun,kyseessä ei yhdyntä. Lopetti heti kun sanoin etten halua tai tykkää. Ei toistunut onneksi. Oli inhottavaa ja syytin vähän itseäni koska hän teki sen niin että siitä jäi vaikutelma että olisin suostunut siihen. Hän käytti päihteitä joten tällä varmasti osuutta asiaan. Pystyin monen vuoden päästä antamaan anteeksi ja teinkin niin puhelimessa. On myös pari vähemmän ikävää juttua mutten tässä jaksa kirjoittaa. :)

Esikoisemme, terveenä syntynyt, todettiin myöhemmin autistiseksi ja kehitysviiveiseksi. Oli todella kova paikka ja kesti vuosia hyväksyä asia. Nyt olen jo sinut asian kanssa. Paljon pahempaakin voi lapselle sattua! Lapsemme on jo murrosikäinen ja aivan ihana persoona <3

Vierailija kirjoitti:

Esikoisemme, terveenä syntynyt, todettiin myöhemmin autistiseksi ja kehitysviiveiseksi. Oli todella kova paikka ja kesti vuosia hyväksyä asia. Nyt olen jo sinut asian kanssa. Paljon pahempaakin voi lapselle sattua! Lapsemme on jo murrosikäinen ja aivan ihana persoona <3

Tsemppiä koko perheelle!

Omalla kohdalla kävi niin että ensimmäinen lapsi kuoli kohtuun ja toinen lapsi paljastui vähän aikaa sitten autistiksi ja kehitysviiveiseksi. Kyllähän se tuo paljon murhetta varsinkin tulevaisuudesta, mutta jotenkin osasin asennoitua oikein tosi nopeasti, kun käsittelin asian jo lapsuudessa sivustaseuraamalla vastaavaa tapausta lähipiirissäni, ja kun henkilökohtaisesti tiedän että pahemminkin olisi voinut käydä. Lapsi on minulle aina rakkain ja keskityn nyt antamaan hänelle niin hyvän elämän kuin mahdollista.

Minulle järkyttävin vakava tapahtuma oli tietysti esikoisen kuolema.

Myyrmannin pommiräjähdys. Selvisin ilman fyysisiä vammoja, mutta näin räjähdyksen jäljet. Näen ne yhä silloin tällöin unissani.

Vierailija kirjoitti:

Ehdottomasti järkyttävin tapahtuma jossa olin itse osapuolena on se, kun eksäni yritti tappaa minut.

Olin 26-vuotias, hän 35. En ala koko juttua perusteellisesti selvittämään, koska se olisi aivan liian pitkä. Sanottakoon nyt kuitenkin, että hän oli narkkari. Ja tiedän; miksi aloit olla sellaisen miehen kanssa jne. se ei kuulu tähän.

Tämä tapahtui illalla. Eksäni tuli kaverinsa kanssa jostain, ja heti huomasin että hän oli aivan tööt-tööt. Hän alkoi repiä vaatteita päältään ja painui sitten makuuhuoneeseen nukkumaan. Kaveri sitten kyseli bussin aikatauluja ja niitä katsottiin, ja hän lähti. Ovi rappukäytävään jäi raolleen enkä huomannut sitä.

Istuin ja katsoin tv:tä kun eks yht´äkkiä ryntäsi alasti makuuhuoneesta. Katsoi villisti ympärilleen, sanoi että nyt mä sen tiedän, ja löi minua nyrkillä kasvoihin. Olin täysin shokissa enkä osannut tehdä oikein mitään. Siitä se alkoi. Potkuja nyrkkiä kaatoi minut olohuoneen lattialle ja alkoi kuristaa molemmin käsin. Ehdin ajatella nyt minä kuolen. Jotenkin olin siinä kuolemankauhussani saanut käännettyä päätäni nii että olin purrut häntä kämmensyrjään. Siihen tuli verta vuotava jälki. Siitä en muista mitään.

No, onneksi yläkerran asukas oli kuullut mekkalan ja tuli yht´äkkiä ovesta sisään. Eks yritti estellä mutta mies veti minut kädestä rappuun ja siitä omaan asuntoonsa. Siellä vaimo oli jo soittanut poliisit jotka kohta tulivatkin. Siitä sitten ukko poliisin huostaan minä poliisiautolla sairaalaan.

Tuloksena syyte tapon yrityksestä ja lähestymiskielto. Myöhemmin hän oli linnassa en tiedä kuinka kauan. Sen tapahtuman jälkeen en häntä ole nähnyt. Trauma jäi ja syvä. Kuukausia näin painajaisunia, pelkäsin kaikkea ja kaikkia. Nyt siitä on vuosia, mutta sen jälkeen en ole mieheen päin sylkäissytkään. En koskaan enää luota.

IHANAT NAAPURIT ❤🙏

PoikamiehiäKaikkiPojat kirjoitti:

No kyllä ikävimpiä asioita lienee isän kännisekoilut. Isä ei ollut koskaan tyytyväinen mihinkään. Oli ehkä masentunutkin. Ainainen tappelu äidin kanssa. Kerran tarttui äidin kurkkuun kiinni ja kuristi kun pikkusiskoni oli vauvana hänen sylissään. Ennen siskoni ensimmäistä koulupäivää sammui olohuoneen sohvalle ja kusi alleen. Meni ulos myöhemmin nukkumaan ja kusi pitkin olohuoneen lattiaa mennessään. Usein kuseskeli pihalla. 3 kertaa kärähti ratista aamulla kun ei välittänyt vaikka 10000€ sakkoja yhteensä. Valehdellut niistä. Outo sekamelska tunteita. Pitäisi antaa anteeksi kaikki että voin itse jatkaa elämääni. Kotona oli aina isän juodessa helvetin painostava tunnelma koska riiteli äidin kanssa. Äiti taas pyysi aina minut suojakilvekseen esim. samaan huoneeseen TV:tä katsomaan. Kerran läpsena sain katsoa kun isä istui meitä vastapäätä humalassa ja vihaisena. Sitten hänen kasvot muuttuivat eri ihmisen kasvoiksi kun hän raivossa tuijotti äitiä. Katsoin tietysti vain muualle ja olin iloinen. Isän humalassa sekoilu ja ne kerrat kun olen raahannut sen reagoimattomassa tilassa ulos sammuneena pikkupakkasista sisään ja laittanut kylkiasentoon naapureiden katsellessa. Ahdistavinta oli se painostava tunnelma ja pahat puheet mitä aina alkoi illalla tulla humalassa. Silti pitää olla kiitollinen vaan ja kunnioittaa vanhempiaan koska jos ei tee niin niin menee heti oma henkinen olotila huonoksi. Ei jestas mitä helvettiä. Vielä kuvittelevat että tekisin joskus perheen, kun olen heidän helvettinsä nähnyt. 

Nämä on tietenkin hyvin henkilökohtaisia asioita enkä sano miten sinun tulisi ajatella, mutta itse (ja myös monet mielenterveyden ammattilaiset) ajattelen, että on olemassa tekoja, joita ei pidä/tarvitse antaa anteeksi. Mielestäni lasten kaltoinkohtelut ja pahoinpitelyt on juuri niitä. Katkeruus ja oman elämän jatkaminen on eri asioita. On hyvä, jos ja kun pystyy jättämään katkeruuden taakseen, mutta anteeksi ei tarvitse antaa. Eikä sinun tule kunnioittaa vanhempiasi tai olla kiitollinen tuollaisen jälkeen. Ota vastaan ne fiilikset mitkä tulee siitä ja päästä irti vanhempiesi vallasta.

Prätkämies ajoi 50 km./h. alueella 100 km./h. päin punaista ja suoraan umpipakun kylkeen risteysalueella Tukholmassa v. 1975. Hänen suolensa olivat punaiset, minun lempivärini.

Se kun serkku antoi pojalleen nimeksi Veeti. Voi luoja mikä wt.