Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?

Vierailija kirjoitti:

Täällä on hirvittäviä ihmiskohtaloita, kuolemaa, ruumiita, kidutusta, raiskauksia ja sitten:

Koira kuoli. (voi nyyh, kai jäit saikulle..)

Voin myöntää että jos mun koira nyt kuolis niin se olis kamalinta mitä oon ikinä nähnyt/kokenut. Mun koira on mulle äärettömän tärkeä, menee lähes kaikkien ihmisten ohi, auttanut mut yli masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, yms.

Yhtään vähättelemättä muiden kamalia kokemuksia, mutta ei oo vaan omalle kohdalle sattunut ja tässähän kysyttiin järkyttävintä tapahtumaa jota on todistanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveän monella näyttää olevan kokemuksia väkivallasta, läheisen alkoholismista, läheisen itsemurhasta, raiskauksesta ym. traumatisoivasta. Ja sitten jotkut muussa yhteydessä jaksaa vielä ihmetellä sitä, miten niin moni suomalainen voi "muka" olla masentunut.

Kyllä kaikilla ihmisillä jossain vaiheessa elämää tulee traumatisoivia tilanteita eteen. Ei kai Suomi mikään poikkeus siinä suhteessa ole.

Yhtään masennusta väheksymättä siis. Mutta mielestäni tuo ei ole selitys siihen, miksi meillä on masennusta enemmän, kuin jossain muualla.

Tuo masennus-diagnoosien suuri määrä on jo moneen kertaan selitetty muissa medioissa. Koska esim. uupumus/työuupumus/stressi ei ole palkalliseen sairauslomaan hyväksyttävä syy, saa työuupumuksesta kärsivä masennusdiagnoosin. Vaikka lääkäri huomaisi korvillaankin ettei kyseessä ole masentunut henkilö, vaan oikeasti vain työuupumuksesta kärsivä. 

Nuo pyöräilijät ovat Helsingissäkin hullunrohkeita. Ajetaan, koska minulla on oikeus! Siinä saattaa suojatielle mennessä pelätä enemmän niitä, kun meinaavat ajaa päälle. Ihan oma vika, jos joutuu autojen sekaan puskurin ruoaksi.

Työkyvyttömyyseläkkeen virallinen diagnoosi on usein masennus. Oikea syy alkoholismi.

Näitä kun lukee tajuaa kuinka vähällä itse onkaan selvinnyt.

Tähän asti traumatisoivin tapahtuma omalla kohdallani oli varmaan se kun ex-poikaystäväni hyökkäsi asuntooni.

Olin kotona ja ovikello soi, menin tyhmänä avaamaan oven ja mustasukkainen ex-poikaystäväni rynni sisään. Hän tuhosi hullunkiilto silmissä lähes koko asuntoni. Pöydät säpäleiksi ja sellaisella voimalla ikkunaan että sekin meni täysin sirpaleiksi. Televisio, tietokone, puhelin, hyllyt seinältä, jääkaappia ja pöytätasoja myöten kaikki irtain paskaksi hullun raivolla. Keittiössä yritti hapuilla veistä. Roikuin hänessä kiinni koko tuhoamisen ajan ja vaan huusin suoraa huutoa, välillä hän tönäisi minut voimalla irti ja iskeydyin lattiaan tai seinään. 

Tuhoamisen jälkeen hän lähti sanaakaan sanomatta. Roikuin hänessä edelleen kiinni aina ulos asti ja lyyhistyin lopulta asvaltille. Sillä välin rappu täyttyi töllistelevistä naapureista, oveni oli rappukäytävään auki, joku oli soittanut poliisit. 

Olin shokissa ja sain paniikkikohtauksen ensimmäistä kertaa ikinä, haukoin vain henkeäni nilkuttaessani takasin asuntooni naapureiden tuijottaessa. Kukaan ei sanonut mitään, kaikki vaan katsoivat hiljaa. Oven kiinni saatuani haukoin vaan henkeä nurkassa ja minulla oli niin paha olla että halusin tappaa itseni. 

Vierailija kirjoitti:

Näitä kun lukee tajuaa kuinka vähällä itse onkaan selvinnyt.

Tähän asti traumatisoivin tapahtuma omalla kohdallani oli varmaan se kun ex-poikaystäväni hyökkäsi asuntooni.

Olin kotona ja ovikello soi, menin tyhmänä avaamaan oven ja mustasukkainen ex-poikaystäväni rynni sisään. Hän tuhosi hullunkiilto silmissä lähes koko asuntoni. Pöydät säpäleiksi ja sellaisella voimalla ikkunaan että sekin meni täysin sirpaleiksi. Televisio, tietokone, puhelin, hyllyt seinältä, jääkaappia ja pöytätasoja myöten kaikki irtain paskaksi hullun raivolla. Keittiössä yritti hapuilla veistä. Roikuin hänessä kiinni koko tuhoamisen ajan ja vaan huusin suoraa huutoa, välillä hän tönäisi minut voimalla irti ja iskeydyin lattiaan tai seinään. 

Tuhoamisen jälkeen hän lähti sanaakaan sanomatta. Roikuin hänessä edelleen kiinni aina ulos asti ja lyyhistyin lopulta asvaltille. Sillä välin rappu täyttyi töllistelevistä naapureista, oveni oli rappukäytävään auki, joku oli soittanut poliisit. 

Olin shokissa ja sain paniikkikohtauksen ensimmäistä kertaa ikinä, haukoin vain henkeäni nilkuttaessani takasin asuntooni naapureiden tuijottaessa. Kukaan ei sanonut mitään, kaikki vaan katsoivat hiljaa. Oven kiinni saatuani haukoin vaan henkeä nurkassa ja minulla oli niin paha olla että halusin tappaa itseni. 

Tuohan on ihan kamala kokemus! Oma ex sentään tyytyi vaan raivolla hakkaamaan ovea. En todellakaan avaa enää kenellekään ilman puhelinsoittoa ensin, että tulossa ollaan. Tämän päätöksen tein jo aikoinaan, kun kaikenlaista kerjuuta oli vain tiedossa.

Tässä pieni muistutuksen paikka sekä miehille että naisille. Vaikka kuinka ottaisi eron jälkeen päähän, niin se ex ei halua sinua enää. Mene vaikka salille purkamaan energiaa treeneihin.

Tiedän myös yhden parisuhteen, missä mies oli mustasukkainen. Vaimo oli paremman näköinen ja sai huomiota. Pisti kirveellä paikkoja yhteisessä kodissa säpäleiksi.

Meillä poistettiin ovikellosta patterit jo varmaan parikymmentä vuotta sitten.

Olen joutunut itsekin olemaan noiden turvapaikanhakijoiden kanssa tekemisissä. Huomaa aika nopeasti, kuka hieroo pulleaa vatsaansa ja valittaa ruosta ja "huonoista olosuhteista" verrattuna niihin, joiden silmissä näkyy täälläkin aito pakokauhu.

Mieheni jäi kiinni itseteossa pettämisessä toisen miehen kanssa. Olivat sängyssä alasti suukottelemassa, kun astuin huoneeseen.

Tämä on pientä teidän muiden tarinoiden rinnalla, mutta ahdisti ihan suunnattomasti tulla jo esiteini-iässä seksuaalisesti ahdistelluksi koulussa ihan opettajan silmien alla. Oli vielä mies, eikä tehnyt mitään, vaikka sanottiin. Sitä luuli luottavansa ammattikasvattajaan. Sitten piti vaan opetella pärjäämään itse. Sauna takana on edelleenkin tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Näitä kun lukee tajuaa kuinka vähällä itse onkaan selvinnyt.

Tähän asti traumatisoivin tapahtuma omalla kohdallani oli varmaan se kun ex-poikaystäväni hyökkäsi asuntooni.

Olin kotona ja ovikello soi, menin tyhmänä avaamaan oven ja mustasukkainen ex-poikaystäväni rynni sisään. Hän tuhosi hullunkiilto silmissä lähes koko asuntoni. Pöydät säpäleiksi ja sellaisella voimalla ikkunaan että sekin meni täysin sirpaleiksi. Televisio, tietokone, puhelin, hyllyt seinältä, jääkaappia ja pöytätasoja myöten kaikki irtain paskaksi hullun raivolla. Keittiössä yritti hapuilla veistä. Roikuin hänessä kiinni koko tuhoamisen ajan ja vaan huusin suoraa huutoa, välillä hän tönäisi minut voimalla irti ja iskeydyin lattiaan tai seinään. 

Tuhoamisen jälkeen hän lähti sanaakaan sanomatta. Roikuin hänessä edelleen kiinni aina ulos asti ja lyyhistyin lopulta asvaltille. Sillä välin rappu täyttyi töllistelevistä naapureista, oveni oli rappukäytävään auki, joku oli soittanut poliisit. 

Olin shokissa ja sain paniikkikohtauksen ensimmäistä kertaa ikinä, haukoin vain henkeäni nilkuttaessani takasin asuntooni naapureiden tuijottaessa. Kukaan ei sanonut mitään, kaikki vaan katsoivat hiljaa. Oven kiinni saatuani haukoin vaan henkeä nurkassa ja minulla oli niin paha olla että halusin tappaa itseni. 

Suo anteeksi mutta tämä on ensimmäinen näistä jota minun on vähän vaikea uskoa. Vastaavassa tilanteessa itselläni oli ensimmäinen ajatus: äkkiä ulos tästä kämpästä. Ei tullut mieleenkään jäädä hullun kiilto silmissä raivoavan exän kanssa asuntoon johon kukaan ei olisi päässyt apuun. Ex tuli perästä rappukäytävään, onneksi oli paljaat nyrkit millä alkoi millä alkoi hakkaamaan: veitsikädellä olisi ehtinyt vienyt hengen. Onneksi pari kerrosta alempaa eräs nainen huusi että tarvitaanko siellä poliisia. Pääsin hänen asuntoonsa turvaan, poliisia odottaessa kaveri potki paljain jaloin hissin oveen reiän.

Se, kun lukuisia kertoja jouduin yksin katsomaan vierestä kun isäpuoli hakkaa ja potkii rakasta äitiäni ihan henkihieveriin. Usein tämä tapahtui vielä jossain syrjäisissä paikoissa, mökillä keskellä ei mitään tms. Olin n. 9-10 -vuotias. En ole päässyt yli, en todellakaan. Kovasti yritän kuitenkin, terapiassa käyn edelleen, 20 vuotta myöhemmin.

Ei varmastikaan yhtä "pahoja" kuin monella täällä, mutta kuitenkin..

Isäni sai vähän aikaa sydänleikkauksen jälkeen kotona jonkun kohtauksen, silmät meni takaperin, en muista lyyhistyikö vai mitä muuta. Huusin keittiössä olevalla äidille apua. Äiti käski soittamaan 112 (vähän erikoista, miksi minä alle teini-ikäinen soittamaan kun äitikin on paikalla?). Muistaakseni isäni sen verran virkosi, että päästiin ihan itsenäisesti lähtemään päivystykseen. Se hetki oli kuitenkin pelottava kun näki, ettei kaikki ole ok eikä tiennyt mitä tapahtuu.

Koko lapsuuden ajan äiti joi aina iltaisin. Siitä seurasi aina riitaa isän kanssa. Äiti tuli kirjaimellisesti isän päälle, joka ei lähtenyt huutamiseen mukaan, ja rääkyi mm. "TAPA MUT, TAPA MUT!". Pelkäsin aina, että isä käy äitiin käsiksi itsepuolustuksena ja häntä tästä myöhemmin syytettäisiin, en siis pelännyt äidin takia, vaan isän. Mitä voi tehdä jos toinen hulluna vainoaa eikä jätä rauhaan? Isä pari kertaa tönäisi äitiä pois kimpustaan ja sai sitten näissä joka iltaisissa riidoissa siitä kuulla.

Äitini itki humalassa mulle elämäänsä myös kun olin pieni. Teininä aloin laittamaan vastaan, en jaksa kuunnella kännistä itkemistä. Suljin huoneeni oven lukkoon ja äitini rynkytti usein vanhaa puuovea todella pitkään. Se oli ahdistavaa, tuntui että lukko menee rikki. Pari kertaa pyysin sisarustani, joka ei enää asunut kotona, hakemaan mut pois rauhaan.

Sellaisen vielä muistan, tosin todella hämärästi eikä se sinäänsä tunnu nyt järkyttävältä, vaikka tiedostan, että asiana se sitä kyllä on. Teininä varastin kaupasta kaverin kanssa ensimmäistä kertaa, kiinni jäimme. Kotiin tulosta en muista muuta, kun että olin olohuoneen sohvalla ja äiti kuristaa mua. Muistan, että isä tuli väliin. Se mitä tapahtui ennen tai jälkeen en muista.

Astuin marketin ovesta sisään ja siinä joku random mummeli köppäs hittaasti eteenpäin. Se kompastui jotenkin ja kaatuessaan löi ohimonsa pöydän kulmaan ja verta alkoi pulputa todella reippaasti. Joku mies siihen tuli auttamaan, itse en pystynyt. Näytti kyllä ihmisen viimeisiltä hetkiltä tämä.

Siskoni hyppäsi tuntemattomaan veteen, meinasi hukkua ja halvaantui. Oli kaksi kuukautta hengityskoneessa ja ei pysty enää koskaan kävelemään tai liikuttamaan käsiään. Muistan vieläkin tapahtuneen kuin eilisen vaikka onnettomuudesta on jo kaksi vuotta. Vieläkin vähintään viikottain tulee ahdistuskohtauksia joissa nään siskoni hyppäävän veteen.

Olen varma että tulevaisuudess kaikki hermlvauriot saadaan parannettua.

Oma isä ahdisteli minua joskus. Tätä tapahtui vain sen yhden ja ainoan kerran, mutta en unohda sitä koskaan.

Olin n.6-8v, ja nukkumassa vanhempieni sängyssä. Vanhemmat olivat vielä katselemassa tv:tä olkkarissa tmv. Keskellä yötä isäni hiipi taakseni makuulle, ja alkoi kosketella takapuoltani. Kun heräsin kosketukseen, ja unen pöpperöisenä sopersin jotakin "mitä teet/mitä tapahtuu?", niin isäni selvästi hätääntyi ja lopetti tekemisensä. "Ei kun luulin sinua äidiksi, jatka unia vaan, shhshh.." Muistan, että hän jäi taakseni vielä hetkeksi, sitten tunsin, miten patja keveni kun hän nousi ja poistui huoneesta.

Tästä ei koskaan ole ollut mitään puhetta tapahtuneen jälkeen, eikä minulle varsinaisesti ole mitään traumoja tilanteesta jäänyt. Mutta aina välillä kun tuo  tapahtuma muistuu mieleeni, niin ahdistun hetkellisesti.

viiva kirjoitti:

Oma isä ahdisteli minua joskus. Tätä tapahtui vain sen yhden ja ainoan kerran, mutta en unohda sitä koskaan.

Olin n.6-8v, ja nukkumassa vanhempieni sängyssä. Vanhemmat olivat vielä katselemassa tv:tä olkkarissa tmv. Keskellä yötä isäni hiipi taakseni makuulle, ja alkoi kosketella takapuoltani. Kun heräsin kosketukseen, ja unen pöpperöisenä sopersin jotakin "mitä teet/mitä tapahtuu?", niin isäni selvästi hätääntyi ja lopetti tekemisensä. "Ei kun luulin sinua äidiksi, jatka unia vaan, shhshh.." Muistan, että hän jäi taakseni vielä hetkeksi, sitten tunsin, miten patja keveni kun hän nousi ja poistui huoneesta.

Tästä ei koskaan ole ollut mitään puhetta tapahtuneen jälkeen, eikä minulle varsinaisesti ole mitään traumoja tilanteesta jäänyt. Mutta aina välillä kun tuo  tapahtuma muistuu mieleeni, niin ahdistun hetkellisesti.

Onko voinut olla tosi humalassa ja oikeasti sekoittaa jossain tajunnan rajalla? Mietin kun tuo on vain kerran tapahtunut, tai luulisi että pedofiililla ei jäisi kertaan? Tai en tiedä. Onneksi ei ole omaa kokemusta.... Aika karmeaa kyllä, oletko ajatellut koskaan kysyä asiaa? Halauksia!