Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?

Järkyttävin asia jonka olen kokenut on tsunami vuonna 2004 ja lapseni vakava henkinen sairastuminen tämän matkan jälkeen.

LapinM kirjoitti:

. Isälläni on diabetes joten olin omalta osaltani varautunut jos minulle tulee ja riskin takia lapsilleni mahdollisimman sokeritonta ruokavaliota noudatin.

2 viikkoa vietimme sairaalassa harjoitellen pistämistä. Kumminkin tämä oli shocki kun tuli.

Ykköstyypin diabetes ei aiheudu sokerin syömisestä sen enempää kuin sen syömisen välttelystä. 

Vierailija kirjoitti:

viiva kirjoitti:

Oma isä ahdisteli minua joskus. Tätä tapahtui vain sen yhden ja ainoan kerran, mutta en unohda sitä koskaan.

Olin n.6-8v, ja nukkumassa vanhempieni sängyssä. Vanhemmat olivat vielä katselemassa tv:tä olkkarissa tmv. Keskellä yötä isäni hiipi taakseni makuulle, ja alkoi kosketella takapuoltani. Kun heräsin kosketukseen, ja unen pöpperöisenä sopersin jotakin "mitä teet/mitä tapahtuu?", niin isäni selvästi hätääntyi ja lopetti tekemisensä. "Ei kun luulin sinua äidiksi, jatka unia vaan, shhshh.." Muistan, että hän jäi taakseni vielä hetkeksi, sitten tunsin, miten patja keveni kun hän nousi ja poistui huoneesta.

Tästä ei koskaan ole ollut mitään puhetta tapahtuneen jälkeen, eikä minulle varsinaisesti ole mitään traumoja tilanteesta jäänyt. Mutta aina välillä kun tuo  tapahtuma muistuu mieleeni, niin ahdistun hetkellisesti.

Minulla täsmälleen samanlainen kokemus, muistan tämän yhden kerran kun nukuin omassa sängyssäni mahallani kun heräsin samaan tilanteeseen. Isäni lähti äkkiä vain huoneesta pois. Saatoin olla muutaman vuoden vanhempi, n 10-11v. En suoranaisesti mitään traumoja saanut mutta kyllä tuon muistaa ja se on jäänyt mieleen. Mietin torjuuko mieli jotain muita vastaavia muistoja, toivottavasti ei.

Ei ole mahdollista, että kyseessä  olisi oikeasti vahinko? Minuakin isä tarrasi aikoinaan  pepusta ennenkuin tajusi, että en ole äiti :D  Ja se todellakin  oli täysi vahinko, isä oli puoliunessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa rankka ketju. Paljon voimia kaikille näistä kokemuksista selviytyneille.

Kerron hieman joistain omista kokemuksista. Nyt vasta työstän näitä traumaterapiassa.

Kun olin pieni, ehkä 9 -vuotias tulimme iso- ja pikkuveljeni kanssa Särkänniemestä. Kun oltiin melkein jo äidin työpaikalla joku teinipoikajengi ryösti meidät. Tai yritti. Meillä kun ei ollut enää rahaa reissun jälkeen. Pojat suuttui ja kävi veljien päälle. Ne ei koskenut muhun. Sanoivat vaan, että tyttöihin ei kosketa samalla kun jouduin kattomaan vierestä kuinka mun veljiä hakataan ja potkitaan maassa. Muistan kuinka itkuisena sain aneltua, että lopettaisivat. Turhaan. Kukaan ei auttanut meitä, ihmisiä meni ohi ja näki kyllä mitä tapahtuu, mutta kukaan ei auttanut. Tää murersi jo mun muutenkin hataran luottamuksen aikuisiin.

Sitten tuli yläaste ja mun parhaan ystäväni isä alkoi hyväksikäyttää mua seksuaalisesti. Sitä kesti koko yläasteen ajan. Mä en tiedä tiesikö ystäväni. Jos tiesi se kielsi kaiken mielessään. Jollain tavalla taisi tajuta, koska ei ole enää tekemisissä isänsä kanssa. Ystäviä olemme edelleen, en ole ottanut asiaa puheeksi.

Aikuisena en sitten paljon ahdistuksen takia liikkunut ulkona. Kaveri pyysi baariin seuraksi. Päätin olla rohkea ja lähteä. Eihän se niin paha voi olla ja näkisin, että ihmiset ei ole niin pelottavia. No, meillä oli hauskaa ja kaikki meni hyvin. Olin jo kokemuksesta rohkaistuneena kävelemässä kotiin päin kun mut puskaraiskattiin väkivaltaisesti. Tämän jälkeen sulkeuduin entistä enemmän kotiini enkä vieläkään pysty liikkumaan yksin ulkona.

Myös isäpuolen lähtöä oli kamala seurata. Hänellä oli suolistosta alkanut, lähes kaikkialle levinnyt syöpä. Ne kivut ja se riutuminen ja kuinka ei voinut auttaa. Hälle annettiin elinaikaa joitain kuukausia, mutta taisteli kaksi vuotta. Kun viimein meni tilanne siihen, että laitettiin saattohoitoon en ehtinyt edes mennä katsomaan häntä viimeisen kerran ja jättämään hyvästit. Kertomaan kuinka tärkeä hän oli minulle. Olihan hän elämässäni siitä pitäen kun olin pieni lapsi.

Silti yksi pahimmista kokemuksista oli kissani kuolema. Sen elo oli jo muutenkin vaikea, syntyi kuolleena, jäi auton alle ja kerran joku idiootti kidutti sitä. Se raahautui kahden päivän ajan kotiin. Selvisi kokemuksesta nipin napin. Vietin koko yön antaen ensiapua ja tarkkaillen kuntoa. Tämän jälkeen kissa ei enää ulkoillutkaan ilman valjaita. Miten typerä olin, että päästin rakkaan ystäväni vapaaksi seikkailemaan.

Mutta se kuolema. Se sairastui vakavasti. Katetroitiin useasti, mutta pippeli meni aina uudestaan tukkoon eikä kissa voinut virtsata. Sitkeästi se yritti aina vessaan pissata. Ei koskaan minnekään muualle vaikka sattui, se oli todella siisti kissa. Nukkuessaan se hieman laski alleen, mutta ei haitannut. Jos se edes hieman helpotti ja peitin kissan nukkumapaikat pyyhkeillä.

Eläinlääkärillä sitten katottiin tilannetta ja lääkäri sanoi, ettei kissa tule selviämään. Ainoa vaihtoehto olisi amputointi, eikä sekään auttaisi vaan vaiva palautuisi. En ikinä unohda kun kissa nukutettiin. Se katsoi minua koko ajan silmiin lempeästi hymyillen (kaikki kissaihmiset tietää mikä on kissan hymy). Ikään kuin tietäen kohtalonsa ja lohduttaen minua viimeisen kerran. En voinut edes antaa lääkärin antaa viimeistä piikkiä heti vaan vietin jonkin aikaa lattialla kissa sylissä lohduttomasti nyyhkien. Kamala ikävä vieläkin ja itku tulee kirjoittaessa.

Ei sen enempää näistä eikä muista kokemuksista. Työstän näitä sitten terapeuttini kanssa.

Provoatko vai mitä ihmettä...

Tuli sama fiilis. Pahoinpitely kuulosti vielä todelta, mutta toi hyväksikäyttö ja puskaraiskaus.. siihen verrattuna, että kissan kuolemasta kerrotaan seikkaperäisesti kolmeen kappaleen verran, mutta ei noista oikeastaan yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Oman lapseni nuoren elämän hukkaan meneminen huumeongelman vuoksi. Avuttomuus kun mikään ei auta muuttamaan tilannetta

Varmaan tulee alapeukkuja kun sanon että just rukoilin sun lapsen puolesta. Mutta toivoa on niin kauan kuin elämääkin. Oma lapsi selvisi huumeista joten siksi uskallan sanoa että älä luovu toivosta ja uskosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

288828 kirjoitti:

"Vaimo yritti puukottaa mut vauvamme sylissä. Tämä siis normaalilla keskiluokkaisella alueella. Kun olen kertonut joillekin asiasta sopivassa tilanteessa, yllätävän monella on kokemuksia perheväkivallasta, mutta asia päätyy harvoin kenenkään tietoon.

Ollaan vielä yhdessä ja tästä on vuosia ja vaimo on rauhoittunut, mutta lasken vuosia kun olen vapaa...."

Kuka oikeasti kirjoittaisi omakohtaisesta kokemuksesta noin, "normaalilla keskiluokkaisella alueella...", kun kyse ei ole asuinalueesta vaan perhedynamiikasta? Sinä olet tyhmä trolli.

Tämä on ollut mielenkiintoinen ketju, ainakin minun ajatusmaailmaani on hieman avartanut kuinka kauheita asioita voikaan vaikka naapurin taustoissa olla. Trollihuutelu ja vitsailu jossain muualla, pyydän.

Lainaamasi on oikeassa siinä, että tässä ketjussa on trolleja. Muutaman tarinan olen tunnistanut, ja yksi niistä on poistettu. Tämä yksi oli kuin kirjailijan kynästä, ja muistelin kuulleeni sen aikaisemmin. No, pieni googlailu tuotti tulosta, tarina oli fiktiota, ja joku oli kopsannut sen suoraan eräästä kirjasta, jossa päähenkilö kokee kamalia asioita. Kaksi muuta olen kuullut myös työkaverin kertomana (kaksi eri työkaveria), ja nuo tarinat ovat osoittautuneet netissä kiertäviksi, valehenkilöllisyydellä rahaa ja sääliä keränneen henkilön keksimiksi.

Näin kun joku vanhempi mieshenkilö lähti yhtäkkiä ylittämään valtatietä ja jäi edessäni ajavan auton alle tai oikeestaan lensi sen yli päälleen asfalttiin. Vieläkin muistan äänen kun putos päälleen. Ihan kuin melonin ois tiputtanu. Se jäi pitkäksi aikaa vaivaamaan.

vieraan julkisen itsemurhan näkeminen

sitä on vaikea pyyhkiä pois silmistä, mitään ei ollut tehtävissä ...

Vierailija kirjoitti:

vieraan julkisen itsemurhan näkeminen

sitä on vaikea pyyhkiä pois silmistä, mitään ei ollut tehtävissä ...

en nyt tarkoita siis julkkista vaan tapahtui julkisella paikalla

Isäni kuolema. Hirtti itsensä.

Olin aikuinen (40v), en lapsi.

Mieheni sairastuminen skitsofreniaan. Tietysti enemmän prosessi kuin yksittäinen tapahtuma.

Naapurin isäntä hakkasi kumisaappaallaan meidän makuuhuoneen ikkunan säpäleiksi, kun yritti tavoitella humalassa vaimoaan. Olin 11-vuotias. Äiti soitti poliisit apuun, mutta meinasivat, että vielä ei ole mitään hätää. Tulevat vasta sitten, kun jotain vielä tapahtuu.. No, naapurin isäntä haki seuraavaksi pyssyn. Me juostiin tietysti piiloon sitä ennen, että sai tyhjästä talosta etsiä. Verijälkiä löytyi seuraavana päivänä seinistä, kun hän oli nojaillut niihin. Silloin meni turvallisuuden tunne ja luotto poliisiin. Jäi tunne, että omillaan ollaan joka tapauksessa. Pelastukoon ken voi. Sen jälkeen aloin katsoa joka rakennuksesta ja paikasta varauloskäynnin paikan, että tiedän mistä pääsen juoksemaan nopeasti pois tilanteesta. Niin teen vieläkin yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Olen opettanut myös lapset katsomaan poistumistiet valmiiksi ja kertonut, miten toimitaan mahdollisessa ampumis/uhkatilanteessa.

En ole kokenut mitään yksittäistä, käänteentekevää tai mullistavaa traumaa, mutta vuosien varrelta on kasautunut sellainen värikäs kavalkadi ikäviä muistoja, jotka otollisella hetkellä pulpahtelevat aina pintaan. Alla ehkä ahdistavimmat tiivistettynä. Osa näistä on tapahtunut suoraan minulle itselleni, osassa olen ollut sivustaseuraajan roolissa. 

Kun olin pieni lapsi, alle kouluikäinen, isäni "leikki" minun kanssani (tai pikemminkin minulla) mm. sitomalla minua eri tavoin aamutakin vyöllä. Hän saattoi siis sitoa esimerkiksi käteni selän taakse, jalat yhteen, tai jotenkin muuten niin, että olin nalkissa enkä päässyt liikkumaan. Kerran isä sitten ryhtyi tekemään sitä perhepedissä äitini seuratessa vierestä, ja vasta itkiessäni kunnolla tämä käski isää lopettamaan. Muistan sen ahdistuksen ja toivottomuuden tunteen, kun ruumiillani leikitään välittämättä siitä, mitä itse tahdon, eikä minulla ole voimaa tai valtaa keskeyttää tilannetta. Itkin ja huusin, se sattui ja tuntui pelottavalta. Hänellä oli muutenkin tapana "helliä" minua väkisin. Vasta aikuisena kunnolla tajusin, miten outoa tuollainen "leikkiminen" oli. Ei siihen kai mitään seksuaalista liittynyt, mutta jotenkin todella sairasta se silti oli. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi isäni teki näin, tai miksei äitini puuttunut siihen useammin ja määrätietoisemmin. 

Toinen ikävä muisto on sitten ajalta kun olin n. 10-vuotias, kun vajaat pari vuotta nuorempi kaveripoika otti tavakseen leikkiessämme aina kouria minua alapäästä. Ei auttanut, vaikka kuinka sanoin eitä ja työnsin sitä pois. Aikuiselle kertominenkaan ei auttanut, kukaan ei tuntunut haluavan puuttua siihen. Parasta henkistä tukea sain samanikäiseltä toiselta kaveriltani. Tämäkin "leikki" loppui sitten ennen pitkää, mutta ei minun takiani vaan siksi, että kaveripoikani joko kyllästyi siihen, tai vaihtoehtoisesti aikuistui sen verran että tajusi lopettaa.

Kolmas juttu tapahtui ollessani ehkä 14-vuotias. Olin auton kyydissä, joka ajoi koiran yli. Se ääni, tunne ja näky takaikkunasta, kun käännyin katsomaan, oli jotain aivan hirveää, mitä en koskaan pysty unohtamaan. Kaiken kukkuraksi tunsin monen vuoden ajan suurta syyllisyyttä, mietin, miksen itse nähnyt koiraa, miksen vaatinut kuskia pysäyttämään, miten se saattoi vaan yhtäkkiä juosta alle, jne... Totuus kuitenkin on, että koira oli irrallaan todella vilkkaan ja leveän valtatien varrella, juoksi suoraan renkaiden alle, eikä edes sen näkeminen olisi välttämättä ehtinyt estää onnettomuutta. 

Neljäs muisto on siitä, kun näin pienen vauvan putoavan kaatuvista lastenrattaista. Tutissa oli verta. Onneksi vauva ei loukkaantunut pahasti, ja on nyt terve, kouluikäinen lapsi. 

Kaikkea sitä voi ihmiselämään mahtua. :/

http://kolttonen.fi/blog/2017-08-21.html

Sensuuri on kauheinta mitä olen todistanut.... Rauhaa kaikille......

Kun oma äiti sanoi, että tappaa minut vielä joku päivä. Joskus kaveritkin sanoi, että äitisi on pelottava. Muutenkin kotona oli paljon henkistä väkivaltaa. Olin silloin lapsi ja nyt olen 25 vuotias.

Kaikenlaista olen elämässäni nähnyt, mutta muistan aina ne kerrat kun vääntelin nukkuvan äitini jalkoja luultuani hänen kuolleen. Syvästi masentunut äitini oli kertonut minulle, että kuolleen ihmisen raajat jäykistyvät. Yritin siis aina varovaisesti vääntää äidin jalkaa, jotta saisin tietää onko hän yhä hengissä. Tätä tapahtui useita kertoja 80-luvulla, olin noin 6-8 -vuotias. Äiti puhui usein toivovansa kuolemaansa ja välillä itki kun ei ollutkaan kuollut nukkuessaan.

Omat alkoholostivanhemmat järjestivät aina jotain kivaa. Äiti mm. jahtasi kerran minua ja siskoa puukon kanssa. Lisäksi olen pari kertaa osunut pahalle kolaripaikalle ensimmäisten joukossa.

Kaikista pahin oli kuitenkin se kun kerran kävin yhdellä maitotilalla ja näin siellä edellispäivänä poikineen lehmän huutelemassa vasikkansa perään. Vasikka oli otettu siltä pois ja se tultiin hakemaan sonnikasvattamoon myöhemmin samana päivänä. Tuntui pahalta kuunnella emon taukoamattomia huutoja ja katsella pientä pelokasta vasikkaa. Vielä enemmän satutti nähdä kuinka tunteettomasti työntekijät löivät lehmää jollain talikolla.

Olin saanut esikoiseni muutama kuukausi aiemmin, joten samaistuin ihan hirveästi toisen äidin hätään. Vieläkin tulee itku kun tuota miettii.

Jatkuva pahoinpitely lapsuudessa ja nuoruudessa jätti ikäviä jälkiä persoonaani ja mieleeni, mutta sitäkin pahempaa oli totaalinen yksin jääminen sairastuttuani masennukseen nuoruudessa. Työpaikkakiusaaminen on kuitenkin ehkä pahinta, minkä olen kokenut, vielä pahempaa kuin raiskatuksi tuleminen, jonka koin parisuhteessa alle kolmikymppisenä. Kaikki nuo kuitenkin aika paskaa eikä unohdu.

Pahoinpitelyni niin että alle 4v lapsi näki, puolusti ja suojasi äitiä. Häpesin, pelkäsin koska kiristettiin. Sitä tuskaa ei voi kestää.

Pahinta on ulkopuolisten välinpitämättömyys. Mun pojasta ei kasva naistenhakkaajaa ei sitten ikinä!

Kummilapseni hautajaiset. Sitä tunnetta ei unohda, kun katsoo pienen arkun äärellä itkeviä vanhempia, jotka ovat itselleni rakkaita, kuten lapsensakin oli. Pienen arkun laskeminen maahan... Elämän epäreiluus.

Kliseistä, mutta suruun auttaa vain aika ja sureminen. Helpottaa, vaikkei ikinä katoa.

Olen kokenut nuorena paljon, mutta eniten olen järkyttynyt silloin, kun läheiset ovat loukanneet minua. Poikaystävän pettäminen kaverini kanssa tai se, kun siskoni löi minua naamaan ja haukkui. Näistä on jäänyt ikävimmät muistot.

Joku muukin kertoi ylempänä jääneensä yksin masennuksen kanssa. Minulla on sama kokemus. Menetin kaikki ystävät, luottotietoni ja monta vuotta elämästäni, kun masennuin. En syytä kuin itseäni. näen edelleen painajaisia siitä, että olisin edelleen samassa elämäntilanteessa. Kukaan ei käynyt luonani eikä ketään kiinnostanut. En edes muista, mitä tein kokonaisen vuoden. Vuokranantaja kyllä soitti lopulta, että olenko hengissä, kun postinjakaja huolestui postipinostani eteisessä... Sain toimeentulotukeakin yli vuoden näkemättä yhtäkään työntekijää kasvotusten.

Otin itseäni niskasta kiinni, mutta olen edelleen melko yksinäinen. Ja näen niitä painajaisia sen ajan asunnostani.