Minä en jaksisi velan elämää ollenkaan. Miten joku tyhmä harrastus ja pitkään nukkuminen voi olla elämän sisältö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitään tietoa milloin matkustamiseen kyllästyy? En vain voi kuvitella niin tapahtuvan. Ikää 35v ja vuosittain matkailua n. 3 kk. Työ on pakollinen paha. Baarit ei kiinnosta ellei ole joku hyvä keikka. Tavoitteellinen liikuntaharrastus löytyy ja ei tarvi stressata, että siihen käytetty aika olisi lapsilta pois. Elämä on kivaa, vaikkei mulla varmaan olekaan mitään itse elämää suurempaa sisältöä elämässäni. Olen onnellinen.

Ikä 35 :D

Voi että, sitä ehtii vielä kyllästyä moneen kertaan. Ei niitä paljon ole, jotka kuusikymppisinä enää jaksavat riekkua aina vieraissa olosuhteissa, seisoskella kenttäjonoissa ja muutenkaan saisivat tuosta enää tyydytystä. 

Kyllä minullekin oli matkailu tuossa vaiheessa herkkua, tosin oli lapsetkin jo silloin. Matkailtiin perheen kanssa tai jätettiin usein hoitoon ja lähdettiin puolison kanssa,,, yksinkin olin tai ystävien kanssa. Eipä saisi enää kuin pakollisille työmatkoille juurikaan. Ikä 58 ja harvoja tiedän tosiaan tästä ikäluokasta, jotka olisivat ns. matkailuhulluja. 

Jotain perspektiiviä voi olla noin nuorellakin elämänmenoon. Että jotenkin kypsymätön kommentti. 

Ollaan helsinkiläisiä, korkeakoulutettuja ja tuttavapiiri on tosi laaja. En siis puhu vain omasta puolestani. Nyt on lastenlapset, kirjallisuspiirit, musiikki jne. Ja työ vielä ainakin viisi vuotta. Ehkä sitten iskee taas kaukokaipuu, kuka tietää?

Tiedän monia matkailuhulluja ikäihmisiä. Esim. omat vanhempani ja setäni. Ikää n. 70.

Vanhempani reissaavat nyt 59-vuotiaina sekä työn puolesta että pariskuntalomille tai kavereidensa kanssa paljon enemmän kuin silloin kun me oltiin pieniä (toki meitä oli viisi).  Faija oli juuri Jenkeissä, mutsi siskonsa kanssa tänä vuonna esim. Wienissä ja Liechtensteinissa, mutsi ja faija Latviassa, ensi vuonna 60-vuotissynttäreiden kunniaksi luvassa kuulemma Aasian-reissu tai mahdollisesti maailmanympärimatka jos sille päälle sattuvat. Yksi syy, mikseivät ottaneet uutta koiraa kun vanha jouduttiin lopettamaan oli, että samalla tavalla kuin me viisi lasta niin myös koiranpentu sitoisi aivan liikaa kotiin ja kotiseutuun. 

Olen lapseton. En kuitenkaan halua käyttää termiä 'vela', koska en pysty määrittelemään, miksi jäin lapsettomaksi. Ei se ollut välttämättä kenenkään tahto ellei sitten sellaiseksi lasketa sitä, että aikanaan selvisi, että fyysisiä esteitä oli, vaikka ne eivät mitenkään vaivanneet lapsentekoiässä.

Mutta mikä tässä lapsettoman elämässä on sitten positiivista? VAPAUS! Tällä hetkellä vapaus monellakin tavalla, Ei ole lapsia vaatimassa huomiota ja huolenpitoa, saati perintöjä, ei ole puolisoa eikä enää säännöllistä työtäkään. Saisin siis nukkua aamulla pitkään, mutta en osaa enkä pysty. Kahvihammasta kolottaa jo kuudelta. Kerropa ap, miksi joku harrastus on mielestäsi niin tyhmä, ettei siitä voi saada mielihyvää?

Teidän 'lapsellisten' kannaltahan on mitä suotuisinta, että meitä lapsettomia on mahdollisimman paljon ja me olemme korkeasti palkatuissa tehtävissä. Me pidämme pystyssä yhteiskuntaa maksamalla korkeita veroja emmekä juurikaan käytä yhteiskunnan lähes ilmaisia palveluita. Kuka maksaa teidän lastenne päivähoidon, peruskoulun, lapsilisät, neuvolat, hammashoidot ja terveydenhoidot? Aivan oikein, me suuret veronmaksajat. Sinun ap ei ehkä kannata ruveta kitisemään noin aggressiiviseti. Kerjäät vain verta nenästäsi.

Tasapuolisuuden nimissä mainittakoon, että on tällä lapsettomuudella negatiivinenkin puolensa. Kun vanhenemme ja tarvitsemme ensin pientä, sitten suurempaakin apua, ei meillä ole ketään omasta takaa auttamassa, vaan me joudumme turvautumaan aina maksullisiin palveluihin. Jo nyt ajattelen kauhulla sitä aikaa, kun olen niin huonossa kunnossa, että en pääse enää asunnostani yksin minnekään tai kenties olen jo vuodepotilaana. Vieraat hoitajat käyvät kääntämässä mummon muutaman kerran päivässä ja vaihtamassa vaipan. Kenelläkään ei ole aikaa keskustella. On vain kiire, kiire, kiire ... Toivottavasti vielä kohtuullisissa voimissa ollessani ehdin järjestellä itselleni hoitopaikan, jossa toivottavasti on hyvä hoito. Se maksaa, mutta eiköhän noilla säästöillä muutaman vuoden selviä. Viekööt sitten vaikka kaatopaikalle. Onneksi ei ole jälkeläisiä tappelemassa perinnöstä, vaan saan käyttää rahani haluamallani tavalla.