Miehen passiivisuus ja lapatossumaisuus hävettää sosiaalisissa tilanteissa :(

Kyllä tulee tätä keskustelua lukiessa mieleen ne lukuisat kyyneleet joita vuodatin exäni käytöksen vuoksi.

Juuri sama ilmiö siis kyseessä, miehen käytös ja epäsosiaalisuus, epäkohteliaisuus, sosiaalinen vetäytyminen, valikoiva sosiaalisuus ja valikoiva kohteliaisuus. Laiskuus, passiivisuus, vastuun sälyttäminen muiden harteille. Itse tarvitsisin rinnalleni sellaisen kumppanin, jota voisin kunnioittaa ja katsoa ylöspäin, en sääliä ja jatkuvasti hävetä, en sellaista jonka puolesta joudun jatkuvasti tekemään asioita.

Hyvä käsitepari tuo ylläoleva yli- ja alivastuullisuus. Tunnistan silloisessa itsessäni just tuon ylivastuullisuuden ja vastuun ottamisen myös miehen asioista ja sosiaalisuudesta. Asioista muistuttelun, synttärikorttien kirjoittamisen, laskujen maksamisen, miehen puolesta puhumisen jne.

Harmi ettei se vastuunottamisen lopettaminen parantanut ainakaan meidän suhdettamme, päinvastoin. Kaikki asiat jäi sen jälkeen täysin retuperälle, ei mies ottanut vastuuta asioista silloinkaan. Ja ne retuperälle jääneet asiat alkoi vaikuttaa minunkin elämääni negatiivisesti (maksamattomat laskut, mielensä pahoittaneet sukulaiset jne) etten voinut enää jatkaa.

Täysin sopimatonta käytöstä että pakotetaan keskustelemaan Bauhaussin  kesävalikoimista.

Meiltä on ainakin kaikenlaiset sosiaaliset suhteet kadonneet yhdessäolovuosien aikana kokonaan. Surullista.

Nykyisin joudun kohtaamaan miehen sosiaalisen kyvyttömyyden (tai ehkä parempi olisi puhua sosiaalisesta haluttomuudesta) käytännössä vain perhe- ja sukujuhlissa. Ne onkin sitten varsinaisia murhenäytelmiä. Minä kun joudun hoitamaan puhumisen sekä omien että miehen sukulaisten kanssa. Mies kyyhöttää jossakin nurkassa eristyksissä, käy ehkä kättelemässä äitinsä perässä joitakin sukulaisiaan. Mies ei tajua edes esitellä minua omille vieraammille sukulaisilleen, minun täytyy itse esitellä heille itseni. "Hei vaan. Minä olen siis tuon Y:n puoliso. Hauska tavata."

Kohteliaampaa ja etiketin mukaista olisi jos mies esittelisi minut, puolisonsa, näissä tilanteissa. Mutta ei.

Vierailija kirjoitti:

Meiltä on ainakin kaikenlaiset sosiaaliset suhteet kadonneet yhdessäolovuosien aikana kokonaan. Surullista.

Nykyisin joudun kohtaamaan miehen sosiaalisen kyvyttömyyden (tai ehkä parempi olisi puhua sosiaalisesta haluttomuudesta) käytännössä vain perhe- ja sukujuhlissa. Ne onkin sitten varsinaisia murhenäytelmiä. Minä kun joudun hoitamaan puhumisen sekä omien että miehen sukulaisten kanssa. Mies kyyhöttää jossakin nurkassa eristyksissä, käy ehkä kättelemässä äitinsä perässä joitakin sukulaisiaan. Mies ei tajua edes esitellä minua omille vieraammille sukulaisilleen, minun täytyy itse esitellä heille itseni. "Hei vaan. Minä olen siis tuon Y:n puoliso. Hauska tavata."

Kohteliaampaa ja etiketin mukaista olisi jos mies esittelisi minut, puolisonsa, näissä tilanteissa. Mutta ei.

Minun mies on vähän samanlainen. Hän kyllä asianmukaisesti aina esittelee minut uusille ihmisille, ja käyttää pari minuuttia omien sukulaistensa kanssa kuulumisten vaihtamiseen. Mutta sitten muuttuu hiljaiseksi ja jättää seurusteluvastuun minulle. Vaikka en edes tunne näitä ihmisiä. Hän ei vain sano enää mitään, seisoo hiljaa vieressä, usein näpeltää kännykkäänsä. Jopa äitinsä ja isänsä luona ei puhu omille vanhemmilleen enempää kuin sen viiden minuutin kuulumisten vaihdon. Olettaa että minä hoidan puhumisen sielläkin. Vielä oudompaa on, että isänsä ja äitinsä ei juuri puhu hänelle myöskään, vaan minulle vain, eikä he todellakaan ole missään riidoissa. En millään jaksaisi olla se jonka pitää aina olla se joka puhuu. Välillä olen sitten ollut hiljaa. Silloin kukaan ei sano mitään :D . Outoa.

Tuntuu, että toisille se kumppani onkin turvatyyny, jonka pitää olla aina mukana sos. tilanteissa. Yksinkin voisi mennä ja olla iloinen.

Kaksipiippuinen juttu.

Itsekin introverttinä ymmärrän, jos ei mies satu olemaan siitä puheliaimmasta päästä. Mutta sitten taas introverttiys ei ole myöskään mikään tekosyy täydelle ääliömäisyydelle ja sosiaalisten käytöstapojen puutteelle. Itselläni on kokemusta vastaavanlaisista tilanteista siskoni (!) kanssa... En nyt juuri vietä aikaa hänen kanssaan, mutta aina toisinaan hän pyytää minua mukaan johonkin tai tuppautuu itse mukaan minun juttuihini, joten tätä aikuisen ihmisen hyysäämistä olen saanut itsekin kestää.

 Ja hohhoijaa. Tämähän ilmestyy paikalle (vielä omasta tahdostaan, mitä en edes ymmärrä) ja loppuajan istuukin sitten kuin tatti eikä puhua pukahda koko aikana, ei juuri edes minulle. Todella rasittavaa yrittää pitää keskustelua yllä (etenkin kun meillä ei ole edes mitään yhteistä) tuollaisen toteemipaalun kanssa. Kerran lähdimme hänen anoppinsa kanssa teatteriin ja tilanne kesti matkojen kanssa tietysti useita tunteja. En muista, että tämä torvelo olis suutaan avannut koko aikana. No hein hän kai sai sanottua mennessä ja tullessa. Minä ja tämä siskoni anoppi siellä sitten juteltiin...

Ruotsissa käydessämme seisoi taas kuin tatti kassalla, kun ei ymmärtänyt, kun myyjä ilmoitti summan ja kysyi haluaako pussia. Vahtasi vain monttu auki minua eikä edes yrittänyt selittää, että hän ei ymmärrä. Ja vielä tuo on yrittänyt ehdotella, josko lähtisin hänen kanssaan ulkomaille. Siinäpä vasta rentouttava loma, kun saisi koko loman hyysätä jotain perässä vedettävää, joka ei saa puhuttua edes suomeksi, saati englanniksi.

Ja todettakoon, että tämä siskoni ei ole mikään ressukkauhri, joka on vain niin ujo, ettei uskalla puhua. Kyllä hän osaa esimerkiksi laukoa ilkeyksiä, puhua muista ihmisistä paskaa ja uhoa toisten ihmisten selän takana siitä huolimatta, että sosiaalisissa tilanteissa heittäytyy aivan saamattomaksi.

Introvertti ja ujo saa olla (olen itsekin), mutta ei aikuinen ihminen voi odottaa mitään passaamista. Eiköhän jokaisella ole itsellä viime kädessä vastuu pärjätä sosiaalisissa tilanteissa, vaikkakin toki muut ihmiset voivat ujompaa rohkaista.

Ja se, miksi itse olen edes tekemisissä edelläkuvaamani ihmisen kanssa, on sitten asia erikseen...

Vähän vastaavanlaisia kokemuksia on myös ystäväni poikaystävästä, joka näiden suhteen alkuaikana (no toisinaan vieläkin, ei vain niin pahasti) istui lähes mykkänä ystäväni vieressä eikä ottanut mitään kontaktia kehenkään. Suunsa hän sai auki silloin, kun toisista oli jotain negatiivista sanottavaa tai kun hän halusi kyseenalaistaa toisten ihmisten sanomisia (varmaan saadakseen toisen ihmisen tuntemaan olonsa tyhmäksi). 

Näin introverttina ja sosiaalisesti passiivisena miehenä muutama huomio.

- Puhukaa enemmän miestäkin kiinnostavista aiheista. Monesti nämä keskustelut on niin pinnallisella tasolla ja miehestä tyhjänpäiväisistä aiheista, että sitä vaan istuu tympääntyneenä miettien omia asioita. Sään näkee jokainen katsomalla ikkunasta ulos.

- Jos yritätte puhua miehenkin puolesta, niin mies tympääntyy vielä enemmän, varsinkin jos on suurempi seurue missä on muutenkin vaikea saada suunvuoroa. Monesti tällaisissa keskusteluissa joku tai jotkut (mielestäni törkeästi) korottaa vaan ääntään ja puhuu päälle niin kauan että hiljaisempi tajuaa vaieta. Tätä kun tapahtuu tarpeeksi usein, niin mieheltä katoaa vähäinenkin mielenkiinto osallistua.

- Meillä sukujuhlissa on yleensä muitakin hiljaisia miehiä, joten menemme miesporukalla esimerkiksi pihakeinuun istumaan ja juttelemaan meitä kiinnostavia asioita (harrastukset, työkuulumiset ja jos jotain suurta on tapahtunut perherintamalla) meille sopivaan tahtiin, missä ei haittaa vaikka olisi parinkin minuutin hiljaisia hetkiä, missä vain ollaan ja mietitään. Meillä on rento tunnelma ja vitsit lentää ja uudetkin perheeseen tulleet miehet rentoutuvat selkeästi, kun ei tarvitse tyttöystävän vieressä edustaa mykkänä ja monesti näissä keskusteluissa kuuleekin muutakin kuin sen virallisen totuuden, mitä tämän tyttöystävä selittää itse juhlissa.

- Esimerkiksi lapsuuskaverini kanssa meidän ei tarvitse kuin sen 5 min olla tekemisissä vuosien jälkeen ja homma jatkuu siitä mihin se aikanaan jäi vaikka yhteyttä ei pidetä kuin yleensä jouluisin kummankin osuessa samaan aikaan vanhempiemme luokse. Meillä ei ole tarvetta keskustella asioista vaan bondaus tapahtuu yhteisen tekemisen kautta. Yleensä kuulemme äideiltämme että toinenkin on maisemissa ja sitten menemme yhdessä luistelemaan, salille, kalalle tms. Kun kotona kysytään mitä me juteltiin, niin vastaus on yleensä ei mitään, mutta se on meille molemmille ihan ok. Ei me mitään syvällisiä juurikaan juteltu lapsinakaan. Viihdyimme vaan toistemme seurassa.

JSSAP! ASAP!

Ja ylläolevaan vielä haluaisin korostaa sitä, että jos vastaatte miehen puolesta, niin ikäänkuin ryöstätte hänen vuorosanansa. Minua ainakin vituttaa joka kerta kun joku "hyvää hyvyyttään" tulee puhumaan minun asioistani mun eteen ilman että saan itse suunvuoroa. Isälläni on hyvin puheliaita naisserkkuja, jotka kulkevat kuin kanalauma ympäri sukujuhlia ja juttelevat keskenään jokaisen tielleen osuneen uhrin kuulumiset puhumalla niin että kaikki kilpailevat keskenään suunvuorosta ja muistamistaan tiedonmuruista ja uhri yleensä istuu suu supussa ja toivoo että he siirtyisivät seuraavan kimppuun. Hyvään sosiaaliseen käytökseen tarvitaan muutakin kuin mahdollisimman paljon sanoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep jep ap, ymmärrän täysin. Sitten itseä hävettää, kun muut seurueessa pitävät miestä omituisena hyyppänä,kun se ei sano mitään vaikka muut juttelee kivasti, istuu vaan tuppisuuna. Itsekin sitten jälkikäteen myöntää, ettei keksi mitään sanottavaa, tai jos keksiikin, niin vasta jälkikäteen. Todella raskas kiskoa tommoista kivirekenä perässään.

Ap taas paikalla.

Kivireki on juuri oikea sanavalinta. Siltä se nimittäin minusta tuntuu. Kuin laahaavaa, raskasta kivirekeä raahaisi perässään. Mies vaan odottaa, että joku muu sanoo tai tekee tai hoitaa tai aloittaa tai toimii. Hän itse odottaa tumput suorana että joku muu hoitaa kaiken tai tilanne menee itsestään ohi. :(

Tää passiivisuus ja flegmaattisuus heijastuu sosiaalisten tilanteiden lisäksi myös esim. kotitöihin. Ts. minä aloitan ja teen, mies vaan odottaisi loputtomiin tekemättä mitään.

Meillä tilanteeseen liitty vielä miehen "hitaus" - mies myöntää itsekin ettei esim. tajua asioita niin nopeasti että ehtisi reagoida ja tilanne menee sitten sujuvasti ohi - ja sellainen tietynlainen verbaalinen mielikuvituksettomuus - eli joko ei keksi oikein mitään sanomista tai sitten tulee toistuvasti väärinymmärretyksi sanavalintojensa vuoksi. Esim. mies ei osaa kertoa vitsiä siten, että kukaan muu kuin hän itse nauraisi sille.

Olen jo vakavissani miettinyt, että eikö tuossa voisi olla kyse jostakin autismin lievästä muodosta? Tai aspergerista?

Jos mies pakotettuna joutuu kertomaan tai puhumaan jotakin, hän ilmaisee itseään siten, että 99%:a kuulijoista ymmärtää asian satavarmasti väärin. Ja sitten minä joudun taas selittelemään ja paikkailemaan kuulijoiden hämmennystä. Tyyliin "X siis tarkoitti....", "X:n piti siis varmaan sanoa....".

Ihan sairasta! Oikeasti! :(

Taisit kuvailla tuossa juuri minun mieheni. Oikeesti! Oma mies IHAN samanlainen. No, ehkä 10% lievempänä, mutta kuitenkin. Olen myös miettinyt vakavissani, että taustalla olisi lievä asperger tms. Varsinkin juuri tuo, että kertoo juttuja, joista kukaan muu ei välttämättä saa mitään tolkkua, vaikka ilmeisesti jutun pitäisi olla hauskakin. Välillä tuntuu, että puhutaan eri kieltä!

Kaiken huippu on se, että minakin olen ujo ja introvertti, mutta mieheni on jopa minulle liikaa. Ymmärrän introvertteja erittäin hyvin, mutta tuo totaalinen kuoreenvetäytyminen... ei aina jaksaisi.

Siis kyseessä on vahva ja itsenäinen mies, eikä muiden pillin mukaan tanssija? En mä ainekaan naura paskalle vitsille tai juttele idiootin ihmisen kanssa. Minun mielestä pahempi on esittää kiinnostunutta ja nauraa iloisesti tekonaurua kun se että on omissa oloissaan neutraalina.

Nainen joka puhuu miehestään foorumilla noin.... Hyi yöks.. :D toivottavasti se ero tosiaan tulee, et sovi miehellesi jos et hyväksy häntä omana itsenään

Vierailija kirjoitti:

joo ymmärrän ap:tä. Meillä vähän samaa. Mies hyvin introvertti, vielä enemmän mitä itse. Itse olen oppinut miten läyttäydytään mutta mies ilmeisesti ei. Oli sukulaisen 90vuotis juhlat, muut olivat samassa tilassa mutta mies väen vängällä vaati että me mennään eri huoneeseen yksikseen. Olipa noloa siellä istua yksin. Sama juttu sukulaisemme tupareissa joihin kutsuttiin. Taas sama juttu, halusi istua yksin syrjässä muista. Sitten sanoo että kukaan ei halua tutustua meihin ja joudumme aina olemaan juhlissa syrjässä. Kun itse vakitsee sen tien. On ruvennut pikkuhiljaa ärsyttämään. Itsekin siis instrovertti mutta osaan jonkin verran käyttäytyä.

Useimmat, ellei ole jotain asperger-tyyppistä taustalla, voivat oppia käyttäytymään pinnallisen sosiaalisesti. Se voi uuvuttaa mutta silloin tällöin sitä jaksaa. 

itse kuitenkin olen vanhemmiten valinnut sen tien, että en viitsi. Mieluummin vältän sosiaalisia tilanteita kokonaan paitsi töissä jossa niitä ei voi välttää. Miksi pitäisi semmoisia "käytöstapoja" näytöksen vuoksi harrastaa, kun helpompaa on pysyä poissa paikoista joissa moisia roolileikkejä esitetään? Onneksi itseäni ei ole kukaan raahaamassa mihinkään sukujuhliin tai kaveriporukoihin.

Sinulla itselläsi taitaa olla huono itsetunto kun häpeilet miestäsi ja mietit mitä muut ajattelevat.

Jos miehesi ei vaan pidä niistä ihmisistä? Itselläni on sama 'ongelma' miehen sukulaisten kanssa. Vuosia yritin osallistua keskusteluun ja olla iloinen, sosiaalinen jnejne. Mutta kun se sakki ei kuuntele - kälättää päälle, mielipiteensä ovat hyvin jyrkkiä ja keskustelujen aiheet erittäin tympäiseviä (juoruamista sukulaisista ja tutuista, täysin p***an jauhamista muista ihmisistä), niin päätin lopettaa yrittämisen.

En haluaisi edes mukaan niihin sukujuhliin ja kissanristiäisiin, mutta miehen tahdon vuoksi menen mukaan. Olen hiljaa. Vastaan jos kysytään ja silloinkin lyhyesti. Sori vaan, mutta kun ei luonteet ja jutut natsaa, niin en vaan enää edes jaksa yrittää.

Luultavasti muilla osa-alueilla teillä menee todella hyvin jos kaikesta huolimatta olette yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Ja ylläolevaan vielä haluaisin korostaa sitä, että jos vastaatte miehen puolesta, niin ikäänkuin ryöstätte hänen vuorosanansa. Minua ainakin vituttaa joka kerta kun joku "hyvää hyvyyttään" tulee puhumaan minun asioistani mun eteen ilman että saan itse suunvuoroa. Isälläni on hyvin puheliaita naisserkkuja, jotka kulkevat kuin kanalauma ympäri sukujuhlia ja juttelevat keskenään jokaisen tielleen osuneen uhrin kuulumiset puhumalla niin että kaikki kilpailevat keskenään suunvuorosta ja muistamistaan tiedonmuruista ja uhri yleensä istuu suu supussa ja toivoo että he siirtyisivät seuraavan kimppuun. Hyvään sosiaaliseen käytökseen tarvitaan muutakin kuin mahdollisimman paljon sanoja.

Jos minä en vastaisi miehen puolesta, ei sieltä suusta tulisi mitään. En ikinä puhu miehen päälle tai vie hänen puheenvuoroaan, mutta jos häneltä kysytään jotakin eikä vastausta kuulu, joudun ikään kuin pelastamaan miehen ja omat kasvoni vastaamalla edes jotakin. Pelastamaan myös niiden muiden kasvot.

Sama juttu tuon selittelyn tai miehen harvojen, mutta sitäkin moniselitteisen lausumien tulkkauksen kanssa. Jos kanssaihminen on hämmentynyt ja miehen puheenvuoron jälkeen pelkkänä kysymysmerkkinä, mun on pakko oikaista ja selventää asioita. Suomentaa ja selittää, mitä mies ilmeisesti yritti sanoa. Tai lisätä siihen kerrottuun tarinaan pari oleellista faktaa, että miehen sanomat asiat kuulostaa järkeviltä, ns. makes sense.

Vierailija kirjoitti:

Jos miehesi ei vaan pidä niistä ihmisistä? Itselläni on sama 'ongelma' miehen sukulaisten kanssa. Vuosia yritin osallistua keskusteluun ja olla iloinen, sosiaalinen jnejne. Mutta kun se sakki ei kuuntele - kälättää päälle, mielipiteensä ovat hyvin jyrkkiä ja keskustelujen aiheet erittäin tympäiseviä (juoruamista sukulaisista ja tutuista, täysin p***an jauhamista muista ihmisistä), niin päätin lopettaa yrittämisen.

En haluaisi edes mukaan niihin sukujuhliin ja kissanristiäisiin, mutta miehen tahdon vuoksi menen mukaan. Olen hiljaa. Vastaan jos kysytään ja silloinkin lyhyesti. Sori vaan, mutta kun ei luonteet ja jutut natsaa, niin en vaan enää edes jaksa yrittää.

Jep, sama homma paitsi en mene enään sukulaisreissuille. En näe mitään järkeä olla tekemisissä ihmisten kanssa keiden kanssa ei ole juuri mitään yhteistä juteltavaa ja kanssakäyminen on siten vaan lähinnä energiaa vievää kiusallisten hiljaisten hetkien välttämistä tai totaalista tylsistymistä  samaan tilaan pakotettuna heidän umpikuivia juttujaan kuunnellen?

Oon tullut johtopäätökseen että ne omat frendit on se itse valittu perhe/suku kenen seurassa on luonteva ja kiva olla. He ymmärtävät minua ja näkemyksiäni + heidän kanssa on antoisia sosiaalisia kivoja keskusteluja, joten pitäydyn mielummin oman ystäväpiirin seurassa  ja olen onnellinen.

Kumppanini saa puolestaan sukuloida vapaasti niin paljon kuin huvittaa.

Hän ei pakota mua kiusallisiin sosiaalisiin tilanteisiin ja päinvastoin. Elämä on kivaa :)

Hyi helvetti, miten rumasti ap kirjoittaa omasta miehestään! Nuoko on sitten ei-hävettäviä, ah! niin ihanan sössönsössön sosiaalisia taitoja? Ärsyttävää, että jotkut kuvittelevat, että juuri he voivat määritellä, miten sosiaalisissa tilanteissa ollaan. Mirlestäni aika epäsosiaalinen piirre ihmisessä.