Mistä tunnistaa pikkulapsen tunnekylmyyden/psykopaattiset piirteet?

Vierailija kirjoitti:

Opeta hänelle empatiaa olemalla myös itse empaattinen häntä kohtaan. Jos hänellä on kiukkuinen olo ja hän purkaa sitä aggressiivisesti, älä vaan ryhdy moittimaan häntä hirveäksi. Se vain pahentaa tilannetta. Kerro hänelle että ymmärrät että hänestä tuntuu pahalta jne. Ole rauhallinen. Älä ikinä lastesi kuullen vertaa heidän temperamenttejaan keskenään äläkä tuomitse toisen temperamenttipiirteitä ja ylistä toisen. Sinun tapasi kokea ei ole parempi kuin hänen tapansa kokea. Kolmevuotias ei ole psykopaatti.

Yleisesti voi sanoa, että jos lapsi puhuu nuken pään katkaisemisesta, hänellä on jostain syystä paha olo sillä hetkellä. On sinun tehtäväsi selvittää, miksi. Kokeeko hän nuken uhkana? Ehkä odotettuna esikuvana, jollaiseksi hän ei itse halua tulla? Kokeeko hän että hänelle tuputetaan jotain tiettyä? Ehkä hoivajuttuja, vaikka hän ei halua olla hoivaaja? Muistan tämän tapaisen omasta lapsuudestani. Kokeeko hän jäävänsä syrjään tai että häntä ei kuunnella tai että hän ei saa tarpeeksi huomiota? Onko hän vihainen jostain ihan muusta ja purkaa sen tavallaan kostona nukkeen että ärsyyntyisit? Selvitä, mutta älä tuomitse lasta.

Väärin. Psykopaatti on psykopaatti jo kolmepäiväisenä. Hieman tietenkin riippuen minkä maan sairausluokitusta tulkitaan. Kasvuympäristöllä voidaan ehdollistaa psykopaattikin noudattamaan yhteiskunnan moraalinormeja, mutta se vaatii intensiivisempää työtä kuin lapsen kanssa, jolla on "normaali" tunne-elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opeta hänelle empatiaa olemalla myös itse empaattinen häntä kohtaan. Jos hänellä on kiukkuinen olo ja hän purkaa sitä aggressiivisesti, älä vaan ryhdy moittimaan häntä hirveäksi. Se vain pahentaa tilannetta. Kerro hänelle että ymmärrät että hänestä tuntuu pahalta jne. Ole rauhallinen. Älä ikinä lastesi kuullen vertaa heidän temperamenttejaan keskenään äläkä tuomitse toisen temperamenttipiirteitä ja ylistä toisen. Sinun tapasi kokea ei ole parempi kuin hänen tapansa kokea. Kolmevuotias ei ole psykopaatti.

Yleisesti voi sanoa, että jos lapsi puhuu nuken pään katkaisemisesta, hänellä on jostain syystä paha olo sillä hetkellä. On sinun tehtäväsi selvittää, miksi. Kokeeko hän nuken uhkana? Ehkä odotettuna esikuvana, jollaiseksi hän ei itse halua tulla? Kokeeko hän että hänelle tuputetaan jotain tiettyä? Ehkä hoivajuttuja, vaikka hän ei halua olla hoivaaja? Muistan tämän tapaisen omasta lapsuudestani. Kokeeko hän jäävänsä syrjään tai että häntä ei kuunnella tai että hän ei saa tarpeeksi huomiota? Onko hän vihainen jostain ihan muusta ja purkaa sen tavallaan kostona nukkeen että ärsyyntyisit? Selvitä, mutta älä tuomitse lasta.

Väärin. Psykopaatti on psykopaatti jo kolmepäiväisenä. Hieman tietenkin riippuen minkä maan sairausluokitusta tulkitaan. Kasvuympäristöllä voidaan ehdollistaa psykopaattikin noudattamaan yhteiskunnan moraalinormeja, mutta se vaatii intensiivisempää työtä kuin lapsen kanssa, jolla on "normaali" tunne-elämä.

Laittakaa jo ihmeessä psykopaatti-jankkaajat jotain tutkimusfaktaa tänne, jossa vastasyntyneet on diagnisoitu psykopaateiksi! Itse en löydä mistään, vaikka kuinka olen yrittänyt etsiä. Ja puhutaan nyt niistä suomalaisista mukamaspsykopaattivastasyntyneistä. Helkkari, että olette pimeitä. Samalla varmaan löydätte tutkimusfaktat, missä vastasyntyneistä todetaan tuleva ammatti, lasten lukumäärä, terapian tarve ja seksiaktiivisuus. Pelkkä "näkihän sen jo siitä vauvana ja lapsena" ei riitä.

Vierailija kirjoitti:

Riittävän hyvä varhainen vuorovaikutus ei ole erityisiä taikatemppuja. Pysyvät ihmissuhteet ja tavallinen lapsiperheen arki, jossa toistuvissa ja tutuissa rutiineissa huolehditaan lapsen perustarpeista (uni, ruoka, puhtaus, ulkoilu) ja jossa osoitetaan rakkautta ja hyväksyntää ja asetetaan turvallisia rajoja, on oivallinen perusta varhaisvuosien hyvälle kasvulle.

Näin on mutta on hyvä myös tunnustaa ja tiedostaa että vaikka kaikki edellämainitut seikat toteutuisivat aivan normaalisti, ei täydellisesti, mutta tarpeeksi normaalisti, ilman että jotain tiettyä osaaluetta olisi erityisemmin laiminlyöty, niin lapselle voi tulla kuitenkin psyykkisia häiriöitä, oireita tai sitten niitä neurologisia kuten adhd:ta, aspergeria, jotka aika paljon ainakin ensiksi näyttäytyvät oudompana käyttäytymisenä, jota sitten aletaan tutkia enemmän.

Kaikilla sarjamurhaajilla, jotka on diagnisoitu psykopaateiksi, näyttää olevan epäterve äiti-suhde pohjalla.

Varoitan liian heppoisin perustein annetuista itsediagnooseista aloittajan tapauksessa.

Minuakin varmaan pidettiin tunnekylmänä kun leikin nukeilla erilaisia kidutus- ja hirttoleikkejä vain, mutta en minä sitä ollut, minun lämpimät tunteeni vain suuntautuivat muualle kuin oletettuihin kohteisiin. Myöhemmin meille tuli kissa, sitä rakastin yli kaiken, ja kiinnyin voimakkaasti myös rakkaisiin paikkoihin ja niihin esineisiin, jotka oikeasti olivat minulle tärkeitä. Vanhemmistani en välittänyt, varmaan kun en heiltä ollut itse ihan pienenä saanut sitä huomiota mitä olisin tarvinnut, mutta myöhemmin elämässä olen usein kiintynyt ja tuntenut myötätuntoa herkkiä ja hiljaisia, ehkä paljon menetyksiä kokeneita ihmisiä kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä aikuinen psykopaatti, joka ei aiheuta kaaosta tai mielipahaa muille. Olen huomannut lapsessani samoja piirteitä. Olen enemmän logiikkaan painottunut ja asiakeskeinen ja kiinnostukseni muita ihmisiä kohtaan on lähellä nollaa. Psykopatia on vain latteampi tunne-elämä, ei mikään automaattinen sarjamurhaajaksi tekevä vaiva, joka on pakko kitkeä. 

Katsotaan ensin hyviä puolia asiassa: mikäli lapsesi on oikeasti psykopaatti ei sinun koskaan tarvi huolestua hänen pärjäämisestään. Joku tuolla väitti, että älä lyö- tyyppiset asiat menisi perille kieltämällä etuuksia. Ei mene. Ei se miltään tunnu, parhaimmillaan vaan herättää ärtymystä ja lisää kapinaa, koska kalloon ei mahdu miksi toisten fiiliksistä pitäisi välittää ja menetetty etuus raivostuttaa. Seuraamukset on asia erikseen. Epäempaattiselle on parempi selittää asiaa järkiperustein esimerkiksi älä lyö tai kukaan ei halua leikkiä sinun kanssa. Joku "ei telkkaria viikkoon" on vain viikko ja vain telkkari verrattaen " sinä karkoitit ystäväsi lyömällä ja nyt ne eivät tule takaisin" on oikeasti seuraamus ja vaatii töitä paikata tilanne, mikä motivoi lyömättömyyteen. Ala perustelemaan asioita järjellä ja kertomaan asioiden pitkäaikaisvaikutuksia. Esimerkiksi manipulointiin voi lukea sen tarinan pojasta, joka huusi susi ja mainita, että ihmisten puijaaminen johtaa siihen, ettei lopulta kukaan usko kun on oikeasti tarvetta.

Mikäli lapsi nyt siis on psykopaatti. Voi hyvinkin olla, että kyseessä on vain joku puolustusmekanismi, jos lapsella on esimerkiksi ollut taustalla vanhempien ero tai muuta vastaasta (voit lukea dissosiaatiohäiriöstä) ja lapsi on itseään suojatakseen opetellut laittamaan tunteet pois päältä. Kunnollisen antisosiaalisen diagnoosin voi saada vasta 18 vuotiaana. 

Ja mistä näitä omalla kohdalla tunnisti: vedin muita lapsia kuonoon, olin taipuvainen kiristämään opettajia, sain muutaman kouluavustajan erotetuksi metkuilemalla heidän kustannuksella, pyromania ja yleinen adrenaliinihakuisuus. En myöskään osannut piitata, jos kuulin joukkosurmasta. Opettelin itse hallitsemaan näitä impulsseja, kun tarpeeksi monta kertaa kuseen jouduin ja ei kukaan minusta mitään arvaisi nykyisin päällepäin. En esimerkiksi ole täysikasvuisena ollut yhdessäkään tappelussa, varastellut ja elän lainkuuliaisesti. Jos lapsesi nyt oikeasti on perinnöllisistä syistä saanut alttiuden antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön niin sinun tehtäväsi on hyväksyä tilanne ja yrittää saada lapsi kehittämään omanlaisensa moraalitajun vetoamalla. Kieltäminen ei nimittäin psykopaatin kanssa toimi, mutta iän myötä lapsen pitäisi oppia konsepti, että "aina voi, seuraamukset on eri asia". Pelkkä kieltäminen vaan herättää himon tehdä se kielletty asia ja lyödä yli ja testata lisää rajoja.

Tuntuuko sinusta koskaan pahalta muiden puolesta, vaikka et itse menettäisi mitään etuja tai vastaavaa? Esim. jos äitisi, isäsi, lapsesi tai sisaruksesi satuttaa itsensä? Lyö päänsä, vuotaa pahasti verta, joutuu työttömäksi?

Ei tunnu pahalta samalla tavalla, kuin muilla. Minulla on vähän omanlaiseni tunnejärjestelmä. En ole auttavainen siksi, että auttamisesta tulee hyvä mieli. Olen auttavainen, jos se on yleisen tilanteen kannalta hyödyllistä. Esimerkiksi olen hyvin vikkelästi viemässä lapsia lääkäriin jokaisesta pikku oireesta, koska krooniset sairaudet tai moisten mahdollisuudet hankaloittaisivat elämääni. En oikein osaisi empatisoida töiden menettämisen suhteen, mutta pyrkisin korjaamaan tilanteen tai tarjoaisin tukea sen verran, ettei minun tarvitse enää kuulla asiasta. Minun logiikallani oma elämä on mielekkäämpää, jos lähipiiri ei ole kriisiytyneessä elämäntilanteessa.  En tosiaan osaa tuntea sääliä ketään kohtaan. Pätee myös itseeni. Sain kerran kolmannen asteen palovamman ja ei huvittanut lähteä lääkäriin, koska tiesin itse mitä tehdä ja nypin paistuneet lihat irti pinseteillä ja skapelilla. Lapsen veisin samassa tilanteessa sairaalaan, koska tiedän miten tärkeää tunne-elämällä varustetulle ihmiselle on uskoa, että asiaa hoitaa ammattilainen. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuuko sinusta koskaan pahalta muiden puolesta, vaikka et itse menettäisi mitään etuja tai vastaavaa? Esim. jos äitisi, isäsi, lapsesi tai sisaruksesi satuttaa itsensä? Lyö päänsä, vuotaa pahasti verta, joutuu työttömäksi?

Tuntuu, mutta ei juuri noiden kyseisten ihmisten tapauksessa. Myötätunnon tunteen tunnistamista voi estää sekin, että tehdään valmiiksi lista ihmisistä, joihin sen pitäisi kohdistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riittävän hyvä varhainen vuorovaikutus ei ole erityisiä taikatemppuja. Pysyvät ihmissuhteet ja tavallinen lapsiperheen arki, jossa toistuvissa ja tutuissa rutiineissa huolehditaan lapsen perustarpeista (uni, ruoka, puhtaus, ulkoilu) ja jossa osoitetaan rakkautta ja hyväksyntää ja asetetaan turvallisia rajoja, on oivallinen perusta varhaisvuosien hyvälle kasvulle.

Näin on mutta on hyvä myös tunnustaa ja tiedostaa että vaikka kaikki edellämainitut seikat toteutuisivat aivan normaalisti, ei täydellisesti, mutta tarpeeksi normaalisti, ilman että jotain tiettyä osaaluetta olisi erityisemmin laiminlyöty, niin lapselle voi tulla kuitenkin psyykkisia häiriöitä, oireita tai sitten niitä neurologisia kuten adhd:ta, aspergeria, jotka aika paljon ainakin ensiksi näyttäytyvät oudompana käyttäytymisenä, jota sitten aletaan tutkia enemmän.

Näinhän se on. Itselläni on Asperger-poika. Toisaalta eihän lapsella tarvitse olla kuin jotensakin äärimmäinen temperamentti niin hän on jo käyttäytymiseltään hyvin haastava (monen mielestä vain huonosti kasvatettu), vaikka vanhempi päällään seisoisi. Ylipäänsä lastenkasvatus ei toimi niin, että kun syötät masiinaan tietyt ainekset, saat aina tietynlaisen lopputuloksen. Tämä ei tietysti poista kasvatuksen merkitystä. Kun nyt mietin tuota teini-ikäistä Asperger-poikaani, niin hänen kasvattamisensa on ollut paljon vaikeampaa kuin ns. tavallisen lapseni. Hänen kanssaan on saanut nähdä paljon enemmän vaivaa, jotta häneen on saanut todella sellaisen kontaktin, mikä minusta on kasvatuksen perusta. Koska monet ns. tavanomaiset opit eivät ole toimineet tai ovat olleet suorastaan vahingollisia (hänen ollessaan pieni oli mm. jäähypenkki pop), minun on ollut pakko todella keksiä omat tapani, jotka perustuvat siihen, millainen lapsi on. Sinänsä se diagnoosi ei muuta mitään eli minun on äitinä ollut pakko luottaa pääasiassa vain omaan intuitiooni; kukaan terapeutti ei tarjottimella kanna ratkaisuja ja olen meidän kohdalla joutunut kyseenalaistamaan monen hienon kuuloisen tukimuodon merkityksen. Eli vaikka mitä diagnoosia jossain vaiheessa pukkaisi, se ei vähennä lainkaan kotiolojen ja kasvatuksen merkitystä. Päinvastoin sitä enemmän siihen täytyy panostaa. Ei esim. Asperger tarkoita sitä, että lapsesta vääjäämättä kehittyy tietynlainen ja vanhempi seisoo kädet suorina vieressä ja katsoo mitä tapahtuu. Siksikin vaikka tämän ketjun ap ehkä haluaisi jossain vaiheessa lapsensa tutkittavaksi, se ei ehkä lopulta muuta mitään ja hänen on kuitenkin vain kasvatettava lapsensa parhaan kykynsä mukaan oli tämä miten "poikkeava" hyvänsä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla sarjamurhaajilla, jotka on diagnisoitu psykopaateiksi, näyttää olevan epäterve äiti-suhde pohjalla.

Lahes kaikki sarjamurhaajat ovat psykopaatteja, mutta psykopaateista hyvin harva on sarjamurhaaja (toki piirun verran useampi kuin normipopulaatiosta).

Suomessa ei ole tainnut olla yhtaan varsinaista sarjamurhaajaa, mutta psykopaatteja on joka hetki suunnilleen se normi 1 prosentti vaestosta, mika lansimaissa yleensakin. Psykopaatit ilmiona muuten tunnetaan mm. monissa varhaiskantaisissa heimoissa, esim eskimokielessa heille on sanakin. Ja ei, nykyaan kukaan vakavasti otettava asiantuntija ei ole sita mielta, etta psykopaatin voisi "tehda". Mutta kasvatus ja ymparisto toki vaikuttavat miten se ilmenee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuuko sinusta koskaan pahalta muiden puolesta, vaikka et itse menettäisi mitään etuja tai vastaavaa? Esim. jos äitisi, isäsi, lapsesi tai sisaruksesi satuttaa itsensä? Lyö päänsä, vuotaa pahasti verta, joutuu työttömäksi?

Tuntuu, mutta ei juuri noiden kyseisten ihmisten tapauksessa. Myötätunnon tunteen tunnistamista voi estää sekin, että tehdään valmiiksi lista ihmisistä, joihin sen pitäisi kohdistua.

Lista on kyllä harhaanjohtava. Ei-psykopaattikin voi olla tunnekylmä vanhempiaan ja sisaruksiaan kohtaan, jos he ovat tehneet yhden lapsen elämästä helvetin. Muita ihmisiä kohtaan tuntee sitävastoin normaalia empatiaa ja kanssakäymiset ovat normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai niin, sekin vielä, että kuopus osaa manipuloida ja valehdella taitavasti, vaikka en ole ainakaan sellaista hänelle koskaan opettanut, enkä itse osaa sellaista edes aikuisenakaan. Se tunnekylmyys ja väkivaltaisuus on vain pelottavaa, vaikka se osittain liittyy ikäänkin. Mutta siis exäni on vastaavanlainen aikuisenakin: valehtelee aina ja ns. silmää räpäyttämättä, jos se valehtelu jotenkin hyödyttää häntä. Lisäksi exäni on aikuisenakin väkivaltainen. Ihan hämmentävää.

Onko lapsilla eri isät?

Ei ole, vaan sama isä. Itse olen ollut aina empaattinen ja herkkä ja ilmeisesti esikoinen on perinyt niitä luonteenpiirteitä multa. Kuopus on puolestaan samantyyppinen temperamentiltaan ja luonteeltaan kuin isänsä .

Ihminen, joka puhuu omasta kolmevuotiaasta lapsestaan psykopaattina, ja asettaa lapsiaan noin räikeästi suosikkijärjestykseen, ei ole empaattinen ja herkkä, vaan jotain aika kamalaa.

Hankkikaa apua, mutta sinulle, jotta oppisit näkemään lapsen lapsena, ja arvokkaana persoonana, ja rakastamaan häntä aidosti sellaisena kuin hän on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opeta hänelle empatiaa olemalla myös itse empaattinen häntä kohtaan. Jos hänellä on kiukkuinen olo ja hän purkaa sitä aggressiivisesti, älä vaan ryhdy moittimaan häntä hirveäksi. Se vain pahentaa tilannetta. Kerro hänelle että ymmärrät että hänestä tuntuu pahalta jne. Ole rauhallinen. Älä ikinä lastesi kuullen vertaa heidän temperamenttejaan keskenään äläkä tuomitse toisen temperamenttipiirteitä ja ylistä toisen. Sinun tapasi kokea ei ole parempi kuin hänen tapansa kokea. Kolmevuotias ei ole psykopaatti.

Yleisesti voi sanoa, että jos lapsi puhuu nuken pään katkaisemisesta, hänellä on jostain syystä paha olo sillä hetkellä. On sinun tehtäväsi selvittää, miksi. Kokeeko hän nuken uhkana? Ehkä odotettuna esikuvana, jollaiseksi hän ei itse halua tulla? Kokeeko hän että hänelle tuputetaan jotain tiettyä? Ehkä hoivajuttuja, vaikka hän ei halua olla hoivaaja? Muistan tämän tapaisen omasta lapsuudestani. Kokeeko hän jäävänsä syrjään tai että häntä ei kuunnella tai että hän ei saa tarpeeksi huomiota? Onko hän vihainen jostain ihan muusta ja purkaa sen tavallaan kostona nukkeen että ärsyyntyisit? Selvitä, mutta älä tuomitse lasta.

Väärin. Psykopaatti on psykopaatti jo kolmepäiväisenä. Hieman tietenkin riippuen minkä maan sairausluokitusta tulkitaan. Kasvuympäristöllä voidaan ehdollistaa psykopaattikin noudattamaan yhteiskunnan moraalinormeja, mutta se vaatii intensiivisempää työtä kuin lapsen kanssa, jolla on "normaali" tunne-elämä.

Laittakaa jo ihmeessä psykopaatti-jankkaajat jotain tutkimusfaktaa tänne, jossa vastasyntyneet on diagnisoitu psykopaateiksi! Itse en löydä mistään, vaikka kuinka olen yrittänyt etsiä. Ja puhutaan nyt niistä suomalaisista mukamaspsykopaattivastasyntyneistä. Helkkari, että olette pimeitä. Samalla varmaan löydätte tutkimusfaktat, missä vastasyntyneistä todetaan tuleva ammatti, lasten lukumäärä, terapian tarve ja seksiaktiivisuus. Pelkkä "näkihän sen jo siitä vauvana ja lapsena" ei riitä.

Tuota noin, jos aivojen toiminta poikkeaa normaalista, niin kyllä se nyt vaan poikkeaa normaalista jo vauva-aikanakin. Ei ne aivot nyt yhtä äkkiä päätä 18-vuotiaana aloittaa käyttää täysin uudenlaisia hermoyhteyksiä aivojen täysin eri osiin mikäli taustalla ei ole päähän kohdistunutta vammaa. Siihen, onko kyseessä psykopatia vai ei, ei kukaan meistä voi ottaa kantaa varsinkaan jos emme ole lasta tutkineet JA meillä ei ole alan erityisosaamista.

Kun ap sinua asia kuitenkin mietityttää, niin sekä itsesi että varsinkin lapsen takia olisi hyvä saada ammattilaisen näkökulma pohdintoihisi. Mikäli lapsen isä on diagnosoitu psykopaatti, on riski perimässä olemassa. On myös mahdollista, että kyse on puhtaasti lapsen reagoinnista vaikkapa eroon tai turvattomuuteen, huomiohakuisuutta eri syistä jne.

Sinuna ottaisin yhteyttä joko perheneuvolaan tai suoraan asiaan erikoistuneeseen psykologiin. Näin toimimalla minimoit myös mahdollisuuden että omat pelkosi ja/tai traumasi heijastuisivat lapsen käytökseen. En siis missään nimessä väitä että ne niin tekisivät, mutta ainakin poissulkisit kaikki riskit siihen.

Koska olet ollut epäterveessä parisuhteessa, kannattaisi ehkä miettiä keskusteluapua myös itsellesi. Edellä mainitsemiesi kaltaisten tapahtumien seurauksena kuka tahansa meistä hyötyisi historiansa purkamisesta ja sitä kautta neutralisoinnista.

Psykopaatin määritelmiä tutkiessani, huomaan että äitini on täysin psykopaatti. Mitäs nyt?

Lukaiskaapas nyt tämä asiantuntijan haastattelu - sekä alkuperäinen äiti, että,kaikki 3-vuotiasta psykopaatiksi epäilevät - ja pohtikaapa uudestaan, olisiko sittenkin kyse normaalista lapsesta, jolla on ollut vain todella vaikea varhaislapsuus:

http://www.iltalehti.fi/perhe/2015011018997913_pr.shtml

Tämä lause: Altistavia tekijöitä ovat ensimmäisten elinvuosien puutteellinen hoiva sekä vanhempien vähäiset kiintymyksen ja lämmön ilmaisut.

Kummallista, että vaikka lapsen varhaislapsuudessa on ollut ongelmia, jotkut vanhemmat ummistavat siltä täysin silmänsä. Eivätkä suostu näkemään vaikutuksia lapsiin.

Mielipiteenä:

Aloittajan kirjoituksista ei tule ilmi lapsen tunnekylmyys. Yhdessä kirjoituksessa mainitsee kolmevuotiaan olevan lempeä äitiään kohtaan, muttei veljeään tai kavereitaan.

Sen sijaan aloittajan teksteissä tulee selvästi esiin se, että aloittajalla on tietynlainen kuva millainen lapsen pitää olla (herkkä ja lempeä). Esikoinen osuu tähän muottiin, kuopus ei. Vertailu aloittajan puolesta on selkeää. Aloittaja ei todennäköisesti tätä itse huomaa eikä tunnusta, mutta lapsi todennäköisesti tämän huomaa.

Kolmevuotias on vielä tunnekulmyyden osalta "parannettavissa". Mikäli sellaista oikeasti siis esiintyy. Asiasta kannattaa olla neuvolaan yhteydessä ja pyytää neuvolapsykologin lähetettä - häneltä pitäisi saada neuvoja myös jos kyseessä on normaali erotilanteen oireilu.

Sen lisäksi annan neuvon aloittajalle: jätä diagnoosit ammattilaisille. Eksäsi tai anoppisi ei välttämättä ole psykopaatti vaikka susta siltä tuntuisi.

Kannattaa ottaa yhteyttä ammattilaisiin, jos siltä tuntuu. Vältä kuitenkin ylireagointia, en usko (näin maallikkona) että peli on vielä menetetty. Vastikään oli Turun suunnalla tutkittu jotain vastaavaa juttua, ja vanhempien kasvatustyyliin vaikuttamalla oltiin saatu muutoksia lasten käyttäytymisessä. Siinä sanottiin että aikaisintaan 4 vuotiaana voidaan poikkeavuuksia alkaa havainnoimaan, mutta voithan silti kysellä joltain lasten psykologilta vinkkejä miten sun kannattaisi toimia. Tunnekylmyyttä ja psykopatiaa on montaa sorttia. Omassa lähipiirissä vastaava esimerkki, kuinka äiti ja poika ovat samasta puusta vastaavalla tavalla, onneksi seuraava sukupolvi näyttää isästä huolimatta "normaalilta" äitinsä kasvattamina. Tsemppiä.

Kyllä, on aivojen poikkeavuutta MUTTA lämminhenkinen kasvatus voi estää psykopaatiksi kasvamista niilläkin, joilla on tämä poikkeavuus. Negatiivinen kasvatus puolestaan tukee psykopatian kehittymistä.

Älä viitsi ap. Sinä et ole pätevä arvioimaan tuollaisia. Todennäköisesti projisoit kuopukseesi eksääsi kohtaan tuntemiasi antipatioita, ja se kertoo enemmän SINUSTA kuin eksästäsi.

Jos oikeasti olet - ja päiväkodissakin on ilmaistu huolta lapsen käytöksestä - huolissasi lapsestasi, ota yhteyttä neuvolaan ja pyydä pääsyä neuvolapsykologille.

Lapsesi voi reagoida vaikkapa avioeroon tai hän vaistoaa sinun inhosi ja ennakkoluulosi, ja käyttäytyy kuten käyttäytyy sinua ärsyttääkseen.

Kolmevuotiailla on myös uusi uhmakausi, joten voi olla,. että hänen käytöksensä on ikäkauteen liittyvää.

Joka tapauksessa ota yhteyttä neuvolaan. Voi olla, että vikaa on kotioloissa, ei lapsessa - mutta sittenkin saatte tukea ja vinkkejä oikeanlaisista kasvatustavoista neuvolasta.

Olen pahoillani, mutta mitään ei ole tehtävissä. Ainoa, mikä voisi auttaa, olisi lapsen eristäminen isän puolen suvusta, mutta todennäköisesti teillä on yhteishuoltajuus, joten et pääse pakoon tilannetta edes muuttamalla. Yritä edes.

Olen kokenut saman. Tilanne on tällä hetkellä se, että molemmat lapset sanovat kärsineensä isänsä käytöksestä koko ikänsä, mutta vanhempi käyttäytyy varsinkin stressaantuneena edelleenkin kuin irtipäässyt pussipiru - nuorempi ei ole isäänsä yhteydessä ja kärsii vanhemman sisaruksensa käytöksestä. Vanhempi on juuri nyt ensimmäistä kertaa raskaana ja pilasi juuri melkein 3 vkoa perhelomaamme JÄRKYTTÄVÄLLÄ käytöksellä. Siis järkyttävällä. Uhkasi mm. pistää meihin muihin insuliinia nukkuessamme. Ja löi sisartaan. Että sillä lailla. Älkää tytöt antako kusipäille!