Mistä tunnistaa pikkulapsen tunnekylmyyden/psykopaattiset piirteet?

Vierailija kirjoitti:

Täällä aikuinen psykopaatti, joka ei aiheuta kaaosta tai mielipahaa muille. Olen huomannut lapsessani samoja piirteitä. Olen enemmän logiikkaan painottunut ja asiakeskeinen ja kiinnostukseni muita ihmisiä kohtaan on lähellä nollaa. Psykopatia on vain latteampi tunne-elämä, ei mikään automaattinen sarjamurhaajaksi tekevä vaiva, joka on pakko kitkeä. 

Katsotaan ensin hyviä puolia asiassa: mikäli lapsesi on oikeasti psykopaatti ei sinun koskaan tarvi huolestua hänen pärjäämisestään. Joku tuolla väitti, että älä lyö- tyyppiset asiat menisi perille kieltämällä etuuksia. Ei mene. Ei se miltään tunnu, parhaimmillaan vaan herättää ärtymystä ja lisää kapinaa, koska kalloon ei mahdu miksi toisten fiiliksistä pitäisi välittää ja menetetty etuus raivostuttaa. Seuraamukset on asia erikseen. Epäempaattiselle on parempi selittää asiaa järkiperustein esimerkiksi älä lyö tai kukaan ei halua leikkiä sinun kanssa. Joku "ei telkkaria viikkoon" on vain viikko ja vain telkkari verrattaen " sinä karkoitit ystäväsi lyömällä ja nyt ne eivät tule takaisin" on oikeasti seuraamus ja vaatii töitä paikata tilanne, mikä motivoi lyömättömyyteen. Ala perustelemaan asioita järjellä ja kertomaan asioiden pitkäaikaisvaikutuksia. Esimerkiksi manipulointiin voi lukea sen tarinan pojasta, joka huusi susi ja mainita, että ihmisten puijaaminen johtaa siihen, ettei lopulta kukaan usko kun on oikeasti tarvetta.

Mikäli lapsi nyt siis on psykopaatti. Voi hyvinkin olla, että kyseessä on vain joku puolustusmekanismi, jos lapsella on esimerkiksi ollut taustalla vanhempien ero tai muuta vastaasta (voit lukea dissosiaatiohäiriöstä) ja lapsi on itseään suojatakseen opetellut laittamaan tunteet pois päältä. Kunnollisen antisosiaalisen diagnoosin voi saada vasta 18 vuotiaana. 

Ja mistä näitä omalla kohdalla tunnisti: vedin muita lapsia kuonoon, olin taipuvainen kiristämään opettajia, sain muutaman kouluavustajan erotetuksi metkuilemalla heidän kustannuksella, pyromania ja yleinen adrenaliinihakuisuus. En myöskään osannut piitata, jos kuulin joukkosurmasta. Opettelin itse hallitsemaan näitä impulsseja, kun tarpeeksi monta kertaa kuseen jouduin ja ei kukaan minusta mitään arvaisi nykyisin päällepäin. En esimerkiksi ole täysikasvuisena ollut yhdessäkään tappelussa, varastellut ja elän lainkuuliaisesti. Jos lapsesi nyt oikeasti on perinnöllisistä syistä saanut alttiuden antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön niin sinun tehtäväsi on hyväksyä tilanne ja yrittää saada lapsi kehittämään omanlaisensa moraalitajun vetoamalla. Kieltäminen ei nimittäin psykopaatin kanssa toimi, mutta iän myötä lapsen pitäisi oppia konsepti, että "aina voi, seuraamukset on eri asia". Pelkkä kieltäminen vaan herättää himon tehdä se kielletty asia ja lyödä yli ja testata lisää rajoja.

Tuntuuko sinusta koskaan pahalta muiden puolesta, vaikka et itse menettäisi mitään etuja tai vastaavaa? Esim. jos äitisi, isäsi, lapsesi tai sisaruksesi satuttaa itsensä? Lyö päänsä, vuotaa pahasti verta, joutuu työttömäksi?

Onhan oikeasti tutkittu, että jo pienestä lapsesta voi nähdä kenestä tulee psykopaatti. En tarkoita, että ap:n lapsi on mutta kyllä tutkijat ovat todenneet että jo päiväkoti-ikäisestä voi ennesta tuleeko psykopaatti. Oikeasti uskon että perusluonne näkyy jo selllaisesta alle kouluikäisestä: ne ilkeät manipuloijat ovat aikuisenakin ilkeitä manipuloijia.

Hiljattain katsoin dokumentin (nimeä en muista), jossa tuollainen käytös on saatu jäljitettyä jopa kromosomitasolle, eli tiedetään, mistä kohtaa periytyy, joku nimikin tälle perimäpätkälle oli. Samassa dokussa korostettiin, että kuinka tämä piirre sitten ilmenee määräytyy paljolti kasvatuksesta.

Varsinaisen psykopatian uskotaan kai olevan pääasiassa ympäristön lopputuote. Psykopaatit usein tulevat kodeista joissa on ollut vakavaa laiminlyöntiä ja hyväksikäyttöä. Myös lapsuudessa saadut vakavat päävammat voi vaurioittaa aivoja vaikuttaen aivojen empatiaa kokeviin aivoalueisiin.

Olen itse lapsena satuttanut eläimiä ja hyönteisiä ja ollut erittäin kovakourainen nuorempia sisaruksiani kohtaan. Minusta kasvoi kuitenkin ihan normaali ja empaattinen naisihminen joka pillittää romanttisille elokuville. Lapsilla ei vaan empaattisuus kehittyy eri aikaan eikä kannata vielä olla huolissaan.

Vierailija kirjoitti:

Varsinaisen psykopatian uskotaan kai olevan pääasiassa ympäristön lopputuote. Psykopaatit usein tulevat kodeista joissa on ollut vakavaa laiminlyöntiä ja hyväksikäyttöä. Myös lapsuudessa saadut vakavat päävammat voi vaurioittaa aivoja vaikuttaen aivojen empatiaa kokeviin aivoalueisiin.

Olen itse lapsena satuttanut eläimiä ja hyönteisiä ja ollut erittäin kovakourainen nuorempia sisaruksiani kohtaan. Minusta kasvoi kuitenkin ihan normaali ja empaattinen naisihminen joka pillittää romanttisille elokuville. Lapsilla ei vaan empaattisuus kehittyy eri aikaan eikä kannata vielä olla huolissaan.

Ei.

Geeneillä on osuutta asiaan.  Vaikutus on monimutkainen, ympäristö voi joko lieventää tai vahvistaa ominaisuuksien ilmituloa.

Ensin kirjoitin pitkän tekstin siitä miten olen seurannut erään lapsen kohtaloa. Hän on sairas, ainakin nyt, monen vuoden psykiatrisen hoitojaksojen jälkeen, milloin minkinlaisen auttavan tahon yrittäessa ratkaista miten hänen käytös voitaisiin muuttaa. Itse näin sen niin, että lapsi oppi jo pienenä, että muut hoitaa hänen puolestaan hänen tekemiset ja tekemättä jättämiset, liuta ihmisiä oli setvimässä milloin mitäkin ongelmaa.

En sen enempää siitä kirjoita, koska se on ihan turhaa setviä jo mennyttä asiaa. Tai ehkä joku joka lukee tätä voisi saada herätyksen ettei tee samaa virhettä. Kannattaa joskus kuunnella muita, ihan tavallisia keittiöpsykolokiaa, ei läheskään aina psykiatrit ole se paras apu. Oikeastaan lapseen lyödään leima jo varhain että hän on jotenkin erilainen kuin muut.

Mutta jossain vaiheessa elämää nämä vnhemmat tarvitsevat myös tukea ja ymmärrystä, enemmän kuin syyttämistä. tietenkin heidänkin pitää ottaa vastuu tekemisistään mutta sen jälkeen pitää löytyä armoa itselle ja toisille ettei liikaa mieti, tai syyttele muita edelleen.

Lapsen käytös on reflektio lähi-ihmisistä, ei se ole geeneissä. Ilmeet, eleet ja asennoituminen opitaan mallista ja omista kokemuksista.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen käytös on reflektio lähi-ihmisistä, ei se ole geeneissä. Ilmeet, eleet ja asennoituminen opitaan mallista ja omista kokemuksista.

Näin juuri.

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/498177-lapsen-aivot-janoavat-s…

Hutun ja Heikkisen kirjassa puhutaan naama-ajasta. Se tarkoittaa hoivatilanteissa yleensä luonnollisesti syntyvää vuorovaikutusta lapsen ja aikuisen välillä.

– Vauva rakastaa hoitajan ilmeiden matkimista ja sitä, että hoitaja matkii hänen ilmeitään. Siinä jaetaan tunnetiloja ilmeiden, eleiden ja äänensävyjen kautta. Naama-aika luo perustan empatiakyvyn kehittymiselle, sanattoman viestinnän ymmärtämiselle ja myöhemmille ihmissuhteille, toteaa Huttu.

Aikuisen on herkistettävä tuntosarvensa vauvan aloitteille ja tartuttava niihin. Silloin lapsi oppii ymmärtämään, että hänen tunteensa ovat tärkeitä ja hän itse on tärkeä. Siihen pohjautuu lapsen itseluottamuksen ja -arvostuksen kehittyminen.

Kun uhmaikäinen tuntee jotain, se yleensä näkyy ja kuuluu.

– Kaikkea ei tietenkään saa tehdä, mutta on todella tärkeää, että vanhempi hyväksyy lapsen tunteet, oli lapsi sitten vauva tai uhmaiässä. Lapsen kehitykselle on tuhoisaa, jos lapsi ajattelee tunteiden olevan pahasta, sillä tunteillehan ihminen ei voi mitään. Meillä aikuisilla on sääntelykeinot tunteiden ilmaisuun, mutta lapselta ne vielä puuttuvat. Uhmaikäisellä ei ole minkäänlaista keinoa erottaa tunnetta sen ilmaisusta. Aikuisen tehtävä on ottaa lapsen tunne vastaan ja sanoittaa sitä.

Tunteiden sanottaminen aktivoi lapsella aivojen etuotsalohkon toimintaa. Se on aivojen osa, joka hillitsee alemmasta limbisestä järjestelmästä tulevaa tunnereaktiota.

– Vasta sitten, kun pahin tunnereaktio on ohi, lapselle voi yrittää tarjota keinoja, miten käyttäytymistä voi yrittää säädellä, Huttu sanoo.

Lapsi on hyväksyttävä sellaisena kuin hän on. Pelokasta ja varautunutta lasta ei pidä väkisin tsempata rohkeammaksi, vaan on mietittävä keinoja, jotka auttavat lasta selviämään omana itsenään.

Pahin tähän viittaava ilmiö on eläinten rääkkääminen ja tappaminen huvikseen lapsena. Se viittaa vahvasti psykopatiaan / sosiopatiaan. Toisaalta tämän psykiatrisen sairauden kehittyminen vaatii yleensä vakavia lapsuuden ajan henkisiä traumoja, säännöllistä pahoinpitelyä tai vastaavaa.

Näissä ketjuissa on usein se ongelma, että vaikka keskustelu alkaisi asiallisena, jossakin vaiheessa paikalle ryömii uhrien lauma.

He ovat niin perin juurin uhriutuneita, että he näkevät kaikkialla julmia psykopaatteja, jopa tuiki tuntemattomissa kolmivuotiaissa. Heidän on vaikea kuvitella, että lapsen elämän suuntaa voisi kääntää, koska heidän oma elämänsä ei ole ollut heidän käsissään.

Ap:lle kaikkea hyvää, rakasta lastasi ehdoitta ja jos et siihen pysty, hae apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen ollut aiemmin hoitajana päiväkodissa ja yksi nelivuotias tyttö jäi mieleen. sai raivareita, silmät oli niin tyhjät ja kylmät.. houkutteli kiltin kaverinsa pöydän alle ja saksi tukan melkein pois siltä. teki myös kaikkia pikkujäyniä ja laittoi muiden syyksi.

Kuulostaa siltä, että tytöllä oli kotona jotenkin turvatonta, siksi oireili silllä tavoin, kun osasi. Muuta ei oltu opetettu, eikä ehkä ollut hyvää esimerkkiä kotona.

Kaikki laitetaan aina kotiolojen syyksi. Miksei voida myöntää, että psykopatia on synnynnäistä.

Toki kasvatuksella voidaan opettaa, miten kuuluu menetellä yhteiskunnassa ja minkälainen käytös täällä sallitaan. Ei tuo opettaminen silti tuo tunteettomalle tunteita.

Juu, sarjamurhaajaksi tulee aikuisena ihan synnystään, ei siihen mikään muu asia vaikuta.

Onhan kovan luokan psykopaatit aivan karmeita.

Esim. Friedrich, ”Fritz” Haarman, ” Hannoverin vampyyri”, hyödynsi Saksassa sotien välisenä aikana vallinnutta sekasortoa. Hän murhasi ainakin 24 poikaa ja nuorta miestä vuosina 1918–1924. Uhrien vaatteet ja lihan hän myi pimeillä markkinoilla. Lisänimen ”vampyyri” hän sai sen vuoksi, että hän tappoi uhrinsa murskaamalla heidän kurkkunsa hampaillaan.

Sarjamurhaajalta puuttuu empatian kyky eli hän ei kykene tuntemaan minkäänlaista myötätuntoa uhrejaan kohtaan.

Myös sarjamurhaajien motiivit teoilleen vaihtelevat, vaikkakin useimmille sarjamurhaajille on yhteistä, että he saavat jonkinlaista tyydytystä tappamisesta – esimerkiksi nauttivat siitä, että toinen ihminen on täysin heidän vallassaan.

Yhdysvaltalainen sarjamurhaaja Ted Bundy, joka murhasi yli 30 naista vuosina 1961–1978, ilmaisi sen seuraavasti:

”Huomaat, miten heidän viimeinen hengenvetonsa jättää heidän ruumiinsa. Näet heidän silmiinsä. Sellaisessa tilanteessa olet Jumala.”

Muita tyypillisiä motiiveja sarjamurhaajilla on seksuaalinen tyydytys, taloudellinen voitto ja halu tulla kuuluisaksi.

Vierailija kirjoitti:

Näissä ketjuissa on usein se ongelma, että vaikka keskustelu alkaisi asiallisena, jossakin vaiheessa paikalle ryömii uhrien lauma.

He ovat niin perin juurin uhriutuneita, että he näkevät kaikkialla julmia psykopaatteja, jopa tuiki tuntemattomissa kolmivuotiaissa. Heidän on vaikea kuvitella, että lapsen elämän suuntaa voisi kääntää, koska heidän oma elämänsä ei ole ollut heidän käsissään.

Ap:lle kaikkea hyvää, rakasta lastasi ehdoitta ja jos et siihen pysty, hae apua.

Eräässä ketjussa tädit toitottivat liittyen narsistiäidin aiheuttamiin traumoihin lapselle, että lapsi selviää kun hänelle antaa säännöllisesti kalanmaksaöljyä. :D Öljyllä ja tässä ketjussa psykopaatiksi leimaamisella ongelmat vaan pahenee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyttö kiukuttelee sinulle koska olet turvallinen ja hän uskaltaa antaa aitojen tunteiden tulla. Hän on isälle kun enkeli koska sellaiselle ihmiselle ei ole vara ryttyillä.

Mistähän tuo myytti on, että lapsi kiukkuaa äidille aina siksi, että kokee äidin läheisemmäksi.

En ole itse eroperheestä, mutta lapsena koin hyvin voimakkaasti kaksijakoisia tunteita vanhempiani kohtaan. Palvoin isääni ja kiukkusin äidilleni. Osittain kyse oli siitä, että isä oli perheessä vahvempi auktoriteetti ja arjessa vähemmän läsnä. Isä teki pitkiä työpäiviä, äiti oli kotiäiti.

Enemmän kysymys oli kuitenkin siitä, että äitini suosi veljeäni ja oli erittäin tunnekylmä minua kohtaan. Isäni taas muistutti minua temperamentiltaan enemmän ja ymmärsi minua paremmin. Metsä vastaa kuten sinne huudetaan, lapsenkin kohdalla.

Lapsi itse on hyvin lojaali ja lempeä minua kohtaan, mutta huomaan niitä kylmiä piirteitä siinä, miten hän suhtautuu veljeensä sekä kuulemma joihinkin päiväkotikavereihinsa sekä leluihin. Kuopus tulee aina syliini ja viihtyy luonani paremmin sekä on "äidin tyttö", mutta lasten isä tulee tyttären kanssa paremmin juttuun, sillä he ovat hyvin samankaltaisia.

Jänskä juttu, miten ap itse jo ensimmäisellä sivulla tunnusti vertailevansa lapsiaan. Ja nyt kun joku kertoi omasta lapsuudestaan ja äidin vertailusta/syrjinnästä, käykin ilmi että tämä tunnekylmä psykopaatti onkin "hyvin lojaali ja lempeä" äitiään kohtaan, eikä mitään vertailuakaan tapahdu.

En oikein tiedä, mitä tähän sanoisin, niin ristiriitainen tämä tarina on.

Tarina on melko looginenkin: äidin vastuuttomuudentunne, ongelmien lähteiden kieltäminen ja seurausten ymmärtämättömyys, muiden syyllistäminen, lasten vertailu (syntipukki-kultainen lapsi), tunneroikkuminen exässä, oman itsensä kehuminen (kiiltokuva). Tuttua.

Kuka sinä luulet olevasi että voit leimata ylipäätänsä jonkun sinulle vieraan ihmisen vastuuttomaksi tai ongelmien lähteiden kieltäjäksi jne... En ole ap, mutta hänenkään kertomuksen perusteella en näe syitä, jolla hänet pitäisi leimata suoraan ongelmien syiden kieltäjäksi jne.. Olihan ap:llä aika hurjat kertomukset mm. suhteesta jne, mutta ottamatta nyt sitten kantaa tuohon ap:n sepostukseen (jonka uskon olevan provo) niin ihan oksettaa se, kuinka jotkut ottavat asiakseen julistaa ne syyt, minkä vuoksi lapsi on tietynlainen ja syyt vaikka väkisin laitetaan kaikki vanhempiin, vuorovaikutukseen ja äitiin koska näin on joku päässään päättänyt, että näin täytyy vain olla.

Esim. minusta ei ole syntipukkien etsimistä se, että vanhempi toteaa, että psyykkisesti oireileva lapsi on täysin erilainen kun esim. sisarukset tai käyttäytyy poikkeavasti verrattuna toisiin lapsiin. Se on vain faktojen kertomista, jotka on itseasiassa aika tärkeitä kun mietitään, mikä lasta vaivaa ja miten häntä voi auttaa. Jos lapsella on paljon negatiivista käyttäytymistä, niistä kertominen ja vatvominen ei ole lapsen demonisointia. Totuushan on se, että kyllä lapsillekin on tietyt normit, jonka mukaan voi lapsen käytöksen sanoa olevan normaalia tietyn ikätason mukaan ja tietty toisenlainen käyttäytyminen epänormaalia. Tämä ei ole tarkoita sitä, että lapsi demonisoidaan ja esitetään vain syntipukkina.

En nyt oikein halua ottaa kantaa psykopaatti epäilyksiin, koska en taviksena ole mikään asiantuntija (niinkuin tuskin kukaan täällä vaikka haluaa esittää olevansa) mutta kaikki te jotka julistatte että jos lapsi esim. ei ole tunnemaailmaltaan täysin normaali, johtuu traumaattisista kotioloista tai huonosta vuorovaikutuksesta, rakkauden puutteesta, oikeasta ohjauksesta, niin kiinnostaisi tietää, että oletteko tosiaan sitä mieltä, että jos vain edelliset asiat olisivat kunnossa niin lapsi ei voi mitenkään oireilla psyykkisesti? Käsittääkseni tällaista ajatusmaailmaa ei edes asiantuntijat jaa, joten ihmettelen vain, jos esim. äiti kertoo, että kotiolot eivät ole traumaattiset tai lasta on aina huomioita ja rakastettu ihan niinkuin nyt keskimäärin lapsesta huolehditaan ja välitetään, niin te olette valmiit heti leimaamaan äidin valehtelijaksi ja narsistiksi ties miksi. Oletteko kenties olleet siellä kärpäsenä katossa kun noin varmoja olette, että asiat ovat olleet sillä tolalla, minkä kuvan te olette päässänne muodostaneet? Tiedän muuten että hirveän yleistä on myös se, että vaikka vanhempi ei itse kerro että suhteessa tai kotioloissa olisi mitään isoja ongelmia (ja oletetaan että näin myös on), niin jotenkin monet täysin vieraat ihmiset, jotka eivät kuitenkaan tunne tai tiedä perhettä yhtään, ovat valmiit luomaan omassa päässään jänniä teorioita suhteen laadusta, huonoista kotiolosta jne. koska yksinkertaisestii näinhän sen tätyy olla heidän mielestään, eihän lapsessa muuten voi mitään outoa olla?

Minua ei itse haittaa jonkun toisen ihmisen kuvitelmat äitiydestäni, suhteestani, perheestäni tai lapsestani koska sellainen ihminen, joka perustaa omat mielipiteet olettamuksiin ja valmiisiin ajattelumalleihin esim. (aina äidin vika tai ei voi lapsi oiriella psyykkisesti jos kotona olisi kaikki ok) on  suorastaan idioottimaisen tyhmä, ja tyhmistä ihmisistä tai heidän mielipiteistään en yksinkertaisesti välitä.

Onko ap:n lapsi tunnekylmä isäänsä ja isoäitiänsä kohtaan? Ymmärtääkseni ei.

Hankalampi lasi voi myös hyvin vaistota että teet eroa hänen ja sisaruksen välillä  vaalimalla ja ihailemalla omia piirteitäsi toisessa lapsessa, ja pitämällä huonoina isän puolen piirteitä hänessä. Tuo on varmasti ainakin osittain tiedostamatonta, ja osittain sitä, että varmaan erositte mielestäsi näiden lasten isän piirteiden takia. Lapsestasi et voi erota. Silti miettisin olisiko tämän hankalamman lapsen hyvä kasvaa muualla kuin sinun huomassasi, ettet vahingossa itse tee lapsestasi psykopaattia.

Minusta nykyajan ohjeet vanhemmille ovat aika ristiriitaisia. Jos lapsi koettelee rajoja, ei tottele tai on aggressiivinen on nykyajan trendi että älä jatka negatiivisuuden kehää, näin ainakin ns. ammattilaisilla. Kehoitetaan hoitamaan hankalat tilanteet muuten kuin negatiivisuudella. Huutaminen ja syyllistäminen on kielletty. Vaikka lapsi tekisi samaa asiaa uudestaan ja uudestaan kielloista huolimatta saa vanhempi halposti itse aggressiivisen leiman jos kertoo että on vihastunut tai hermostunut lapsen huonoon käytökseen.

Tällä palstalla taas vanhempia lähes aina syytetään lepsoilusta eli jos lapsi käyttäytyy huonosti on se aina vanhempien vika jotka eivät kasvata lapsiaan ja antavat tehdä mitä haluavat. Eivät rankaise, eivät järjestä seuraamuksia. Nykyäänhän ammattilaispuolella taas ei suositella mitään jäähyjä tai rangaistuksia.

Ole siinä sitten se tarpeeksi jämäkkä, rakastava, positiivinen, jotta et olisi se liian lepsu joka ei  kasvata ja opeta kunnolla lastaan tottelemaan. Aina löytyy vikaa suuntaan tai toiseen. Jos kerrot ammattilaiselle että olet jämäkkä ja kiellät ja ehkä korotat ääntäsi, saa ammattilainen loistoidean ja keksii heti että ongelma on siinä että lapsen kanssa ei olla tarpeeksi positiivisia eli asioita ei käydä positiivisuuden kautta.

Jos taas kerrot miten olet yrittänyt olla juuri positiivinen etkä liian tiukka tai vihainen oletkin se liian lepsu vastuuntunnoton vanhempi joka ei tarpeeksi jämäkästi ja johdonmukaisesti ohjaa lasta.

Eikö lapselle saa olla enää vihainen? Tarkoittaako se sitä että lasta ei rakasteta ja jatketaan jotain negatiivisuuden kehää? Eikö lapsenkin normaaliin tunnelämään pitäisi kuulua myös torujen ja jopa negatiivisten asioiden hyväksyminen? Miksi lapselle ei voisi jopa vihaisesti selitää että nyt tulin hyvin vihaiseksi kun teit noin, tai ei saa tehdä noin. Tuntuu että jos ohjaat lasta edellämainitulla tavalla oletkin se tunneköyhä,narsisti äiti joka ei tarpeeksi kuuntele tai rakasta lasta. Kertokaa nyt ihmeessä se millaista se täydellinen vuorovaikutus on jotta saadan niitä täydellisesti käyttäytyviä lapsia.

Ymmärrän kyllä mitä ajetaan takaa sillä positiivisuudelle, sitä että aina kun on aihetta niin lasta kehutaan ja kannustetaan ja osoitetaan että lapsi hyväksytään ja että hän on tärkeä, mutta eihän sitä positvisuutta voi ottaa joka hetkeen mukaan, silloin kun lapsi käyttäytyy todella ikävästi. Eniten ihmettelen ohjetta, jossa kehoitetaan olemaan huomioimatta lapsen huonoa käytöstä koska lapsi hakee vain huomiota. Tämähän on täysin järjetön ohje toteuttaa, koska monesti lapsen käytös on sellaista, että se on pakko keskeyttää, koska vaarassa voi olla muut henkilöt tai esineet tai lapsi tekee liikaa ääntä jne.

Ja sitten metsään että rytisee, jos oletetaan että psykopaatti on synonyymi sarjamurhaajalle. Psykopaatti voi olla myös menestynyt johtaja, asemassa, jossa tietty häikäilemättömyys on pakko, jotta yritys tekee tulosta. 

Traumatisoitunut psykopaatti voi ryhtyä muita satuttamaan, mutta hyvien kotiolojen psykopaatit voivat menestyä elämässään, taloudellisesti jopa erittäin hyvin. He vain piittaavat vain omasta edustaan eivätkä huomaa siinä mitään väärää. 

Ja että lapsen käytös on reflektiota. Ei ole pelkästään. Esim niinkin yksinkertainen jokaisen tuntema asia kuin TEMPERAMENTTI, se on synnynnäinen ominaisuus ja näkyy jo sylivauvassa. Esim ujoutta ei saa kokonaan pois kuten ei äärimmäistä vilkkauttakaan, ei myöskään niitä tuhansia erilaisia neurologisia  poikkeavuuksia (aistiyliherkkyys, tic-oireet, tarkkaamattomuus, mutismi, dysfasia, lukihäiriö, autismi...) kaava niihin on lapsen geeneissä. Vaikka miten yrität pätevänä kasvattajana vain REFLEKTIOLLA näyttää lapselle kuinka ollaan, niin geenit määrää meidän olemista hyvin pitkälle. 

Vierailija kirjoitti:

Älä tee lapselle lääkäriinmenosta mitään erityisjuhlavaa vaan selitä että kaikki ihmiset tarvitsevat vaan apuja joskus ja hei nyt on tällainen meidän oma käynti yhdessä josta on sinulle niinkuin lahjana apua. Anna tytön olla utelias ja aktiivinen. Pidä käynnin fokus positiivisessa toiveikkuudessa ei huolestuttavasssa " oirepuheessa".

Tähän, että eihän lapselle, kolmevuotias herranjestas, kerrota mitään oireista tai avun hakemista, niin kuin hänessä olisi joku vika. Tuon ikäinen kun lähtee psykiatrille (neurologille tai mitä ikinä) niin se tutkiminen on ekoilla kerroilla lapsen kanssa juttelua, lapsen havainnointia, lapsen kanssa leikkiä, vanhemman haastattelua. Myöhemmin tulee tehtäviä (piirustustehtäviä, sanallisia tehtäviä ym).  Missään vaiheessa lapsen ei tarvi kuulla, että hän se tässä nyt tarvii apua, kuin olisi jotenkin erilainen (vaikka onkin).

"Mennään katsomaan sellaista uutta äidin tuttavaa, se täti/setä on varmaan tosi kiva, käydään katsomassa jos saatais vaikka hänen kanssa leikkiä" - on kaikki mitä lapselle "koppatutkimuksista" on tarve kertoa. 

nimimerkillä, lapsensa mm psykologille vienyt.

Riittävän hyvä varhainen vuorovaikutus ei ole erityisiä taikatemppuja. Pysyvät ihmissuhteet ja tavallinen lapsiperheen arki, jossa toistuvissa ja tutuissa rutiineissa huolehditaan lapsen perustarpeista (uni, ruoka, puhtaus, ulkoilu) ja jossa osoitetaan rakkautta ja hyväksyntää ja asetetaan turvallisia rajoja, on oivallinen perusta varhaisvuosien hyvälle kasvulle.

Vierailija kirjoitti:

Ai niin, sekin vielä, että kuopus osaa manipuloida ja valehdella taitavasti, vaikka en ole ainakaan sellaista hänelle koskaan opettanut, enkä itse osaa sellaista edes aikuisenakaan. Se tunnekylmyys ja väkivaltaisuus on vain pelottavaa, vaikka se osittain liittyy ikäänkin. Mutta siis exäni on vastaavanlainen aikuisenakin: valehtelee aina ja ns. silmää räpäyttämättä, jos se valehtelu jotenkin hyödyttää häntä. Lisäksi exäni on aikuisenakin väkivaltainen. Ihan hämmentävää.

Miksi, oi miksi te lisäännytte tällaisten ihmisten kanssa?

Hetken huuma, lopputulos kuuma.