Mikä oli viimeinen pisara kun päätit erota?

Masennuin vakavasti niin, että aivan pohjalla saatoin olla viikkokausia syömättä ja peseytymättä sängyn pohjalla. Asuin poikaystäväni kanssa yhdessä, ja tämän ainoat vähät kommentit tilastani olivat "sä oot nukkunu aika paljon, pitäskö sun nousta jo ylös" sekä "mene kouluun". Mä olin kirjaimellisesti niin sairas, etten saanut itseäni ylös. Raju laihtumiseni ja syömättömyyteni ei herättänyt miehessä mitään epäilyksiä. 

Kun vihdoin aloin tervehtyä saaton todeta, ettei mies välitä minusta pisaraakaan. Seksiin (yhdyntä) sovin joskus, mutta muutoin olin vain näkymätön kodinhoitaja. 

Patologinen valehtelu yhdistettynä alkoholiin.

Ja mä kun olen harkinnut eroa vain siksi ettei me oikein enää taideta kumpikaan rakastaa toisiamme. Arki on miehen puolelta yhtä mykkäkoulua, kiukuttelua ja vittuilua niin kauan kunnes haluaa seksiä, silloin yleensä käyttäytyy asiallisesti. Itseäni kaikki fyysinen kosketus lähinnä oksettaa tuon käytöksen jälkeen. Miehellä on myös ikävä tapa vähätellä minun toiveitani ja tarpeitani ja usein saan kuulla valitusta jo siitä jos tahdon käydä yksin lenkillä kun olen päivän ollut lasten kanssa, harrastuksesta on turha haaveilla koska luonnollisesti miehen harrastus on minun mahdollista harrastusta tärkeämpi (mies 4-5iltaa viikossa harrastuksessa ja ilmeisesti kokee että minun harrastamiseni olisi hänen omasta ajasta pois). Eniten kuitenkin loukkaa juurikin tuo välinpitämättömyys ja minun vähättely:(

Ex oli psykopaatti. Vuosi oltiin yhdessä. Haukkui ja mollasi minua. Kotitöitä ei tehnyt kun ne on naisten töitä, ei edes roskia voinu viedä. Kerjäsi seksiä monta kertaa päivässä, olis aina pitäny suostua, oltiinpa sitten autossa tai kylässä jossain. Ja kun en suostunut alkoi uhkailla ja kiristää. Halauksia ja huomiota antoi vai silloin kun halusi seksiä, muutoin sain vain haukkuja.

Saattoi ihan yhtäkkiä alkaa huutamaan ja raivoamaan jostain ihme asiasta. Koskaan ei tienny mitä odottaa. Uhkaili monesti että jos eroan tappaa minut ja uuden mieheni jos alan taas seurustella, uhkasi tappaa itsensä ja paljon kaikkea muuta joita en enää edes muista.

Viimeinen pisara oli kun yritti raiskata, sitten pakkasin tavarat ja läksin. Pitkään soitteli perään ja rukoili et tulisin takaisin, hän kuulemma parantaa tapansa.

Kävin vuosia terapiassa että selvisin. Uudessa suhteessa oli opettelemista, että mies saattaa haluta halata ja suudella ilman taka ajatuksiakin. Seksistä nautin kun sitä harrastamme, mutta en sitä kuitenkaan kaipaa. Harvemmin minä olen se joka ehdottaa....

Ex kummitteli pitkään mielessä, pelkäsin että entä jos se tulee kadulla vastaan jne. Terapiasta oli apua mutta lopullinen taakka tippui harteilta kun 5 vuotta eron jälkeen kuulin miehen kuolleen. Tunsin olevani vapaa. Rumasti sanottu, tiedän.

Elämä jatkuu, vaikka ikuiset arvet jäi.

Olen seurustellut useasti ja kaikki jutut ovat päättyneet hyvästä syystä. Esimerkiksi yksi vähätteli ja oli sairaalloisen mustasukkainen mutta kävi itse huorissa, yksi oli kaappihomo, yksi yritti jatkuvasti tehdä mustasukkaiseksi ja halusi että pukeudun kuin hänen äitinsä. Ennen jaksoin katsella huonoa käytöstä aika kauankin, mutta vanhempana jos on mitään merkkejä että mies on turhake niin lopetan vain yhteydenpidon. Elelen sinkkuna, pitäisi varmaan hankkia sähköviltti ja pari Harlekiini novellia koska en jaksa enää yhtään herra väärää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies jätti kaiken työn minulle. Kaksi erityislasta, toinen todella haastava. Katkeruus vain kasvoi sisälläni. Iso autistipoikani hakkasi minut jumissa. Mies ei tehnyt mitään. Tajusin ettei se välitä minusta lainkaan. Minä saan väsyä, tulla hakatuksi, ja elää vailla mitään toivoa normaalista arjesta. Toinen ei ota vastuuta, ei ole edes apuna.

Yksinään on helpompaa, kun katkeruus on kadonnut. Joskus mietin, että minä olisin ansainnut terveet lapset, mutta elämä on.

Olisit antanut mieluummin autistilapset pois niin ongelma olisi ratkennut kivemmin

Kivemmin? Eli asuisin ihmisen kanssa, joka ei välitä minusta, ja lapset asuisivat laitoksessa? Vaikeampi lapsista asuu nykyään laitoksessa. On tottunut siihen, ja varmaan tykkääkin. Käymme toisen kanssa usein. Mutta miksi olisin laittanut tuon toisen laitokseen? Hän aiheuttaa kyllä työtä, mutta on luonteeltaan iloinen ja reipas. Hän ei myöskään ole kehitysvammainen, vaikka onkin erityislapsi. Minunhan olisi pitänyt antaa hänet huostaan. Anteeksi vaan, mutta mielipiteesi on typerä.

Kyllähän mies voi välittää susta, mutta ei jaksa tuollaista arkea. Joka tapauksessa lapsi oli se, joka sut hakkasi eikä mies, joten ongelman lähde on aika ilmiselvä

Autistinen lapsi ei pysty hillitsemään itseään samalla tavalla kuin normiaivoinen.

Aikuinen ihminen taas pystyy ottamaan itseään niskasta kiinni ja toimimaan puolisonsa ja lastensa hyväksi. Jos ei pysty, ja jopa jättää puolisonsa hirvittävän raskaassa tilanteessa yksin, niin miksi ihmeessä joku haluaisi elää sellaisen ihmisen kanssa? Oli syyt hänen käytökseensä mitkä tahansa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskomattomia tarinoita täällä! Ja kuitenkin kaikki Sinkkosesta lähtien ovat sitä mieltä, että ydinperhe ja kaksi yhdessä asuvaa vanhempaa ovat aina lapselle parempia kuin yksinhuoltajaäiti. Huh huh :(

Sinkkosella on monia fiksuja ajatuksia, mutta ydinperheen sokea palvominen ei kuulu niihin. Vanhemmat harvoin rikkovat ydinperhettä kevyin perustein, vaan kyllä siellä taustalla on useimmiten vakavia ongelmia, joita ei voida korjata. Esimerkkeinä mainittakoon alkoholismi, mt-ongelmat ja pettäminen - noihin jos ei haeta apua ja sitouduta hoitoon, on turha kuvitella että ydinperhe olisi toimiva.

Täsmälleen näin. Itselläni on vain hyviä kokemuksia miehistä, mutta yleisesti ottaen vaikuttaa siltä, että moni perhe olisi onnellisempi äiti+lapset kokoonpanolla. Eroa ei kannata pelätä eikä ydinperhettä palvoa.

Sinkkonen on oikeassa jos eron syynä on se, että jommalla kummalla puolisolla on on joku epämääräinen ahdistus, minkä tulkitsee johtuvan huonosta suhteesta, mutta joka olisi hoidettavissa esim. yksilöterapialla. Mutta jos kyse on perhehelvetistä, joitatässä ketjussa on kuvattu, niin ero on todellakin oikea ratkaisu.

Ex oli pettänyt eksäänsä minun kanssani, en tiennyt tästä ja valehteli monta kertaa kun kysyin suoraan onko se henkilö x. Oltiin siis erillemme 4kk mutta seksuaalista viestittelyä ym. ja heti kun tulin takaisin kaupunkiin kohdattiin seksin merkeissä.

Selasin hänen Facebookinsa josta löysin tämän totuuden. Suutuin kunnolla koska halusin 100% luottamuksen ja luulin että rakastuttiin molemmat ensi-silmäyksellä.. hän kyllä rakasti minua todella paljon ja ero oli yhtä kova paikka. Selasin myös hänen facebookinsa missä kyttää exien ja muiden naisten kuvia joka helvetin päivä vaikka minä olin käymässä.. tuli vain sellainen olo etten pysty enää luottamaan mitä toinen sanoo. Teki myös hyvin selväksi että hänellä olisi ottajia... tein myöhemmin ihan samoin.

Vierailija kirjoitti:

Ex oli psykopaatti. Vuosi oltiin yhdessä. Haukkui ja mollasi minua. Kotitöitä ei tehnyt kun ne on naisten töitä, ei edes roskia voinu viedä. Kerjäsi seksiä monta kertaa päivässä, olis aina pitäny suostua, oltiinpa sitten autossa tai kylässä jossain. Ja kun en suostunut alkoi uhkailla ja kiristää. Halauksia ja huomiota antoi vai silloin kun halusi seksiä, muutoin sain vain haukkuja.

Saattoi ihan yhtäkkiä alkaa huutamaan ja raivoamaan jostain ihme asiasta. Koskaan ei tienny mitä odottaa. Uhkaili monesti että jos eroan tappaa minut ja uuden mieheni jos alan taas seurustella, uhkasi tappaa itsensä ja paljon kaikkea muuta joita en enää edes muista.

Viimeinen pisara oli kun yritti raiskata, sitten pakkasin tavarat ja läksin. Pitkään soitteli perään ja rukoili et tulisin takaisin, hän kuulemma parantaa tapansa.

Kävin vuosia terapiassa että selvisin. Uudessa suhteessa oli opettelemista, että mies saattaa haluta halata ja suudella ilman taka ajatuksiakin. Seksistä nautin kun sitä harrastamme, mutta en sitä kuitenkaan kaipaa. Harvemmin minä olen se joka ehdottaa....

Ex kummitteli pitkään mielessä, pelkäsin että entä jos se tulee kadulla vastaan jne. Terapiasta oli apua mutta lopullinen taakka tippui harteilta kun 5 vuotta eron jälkeen kuulin miehen kuolleen. Tunsin olevani vapaa. Rumasti sanottu, tiedän.

Elämä jatkuu, vaikka ikuiset arvet jäi.

Ei ollenkaan rumasti sanottu.

Aloin ajatella itsemurhaa, kun voin niin huonosti miehen kanssa. Punnitsin kuitenkin kaikki hyvät asiat; ihanat lapseni, toimiva suhde lasten isään, vanhemmat, sisarukset, terveys. Mies yritti eristää minut tuostakin kaikesta ja olisi ominut täysin itselleen.

Sain jostain pontta ja laitoin miehen ulos kodistani ilman ennakkovaroitusta. 

Nyt alan vähitellen nauttia oikeasta elämästä.

Miehen railakas juhlinta oli jo joitakin vuosia sitten syventynyt kaunistelematta alkoholismiksi. Minulla kesti useampi vuosi tajuta että työssäkäyvä rehvakas mieheni onkin juoppo.

Hänellä oli myös nyt jo tapana jäädä milloin milläkin verukkeella baariin ja jäi sille tielleen, ilmaantui joskus seuraavana iltapäivänä. En vieläkään tiedä missä yönsä vietti, mitään ei myöntänyt enkä saanut kiinni. Kavereilla aina väitti olleensa.

Olin lasten takia sinnitellyt jo pari vuotta tätä, ikinä ei ollut viikonloppuna ajokunnossa, ja nukkui krapulaa pois puoliinpäiviin. Arkiaamuna piti välillä viedä töihin kun alkomittari heilahti punaiselle. Viihteellä teloi itseään, välillä oli käsi paketissa tai ollut tikattavana.

Viimeinen tippa oli kun oli taas tullut aamukuudelta kotiin ympäripäissään, ja havahduin ääniin, kun yksi lapsista yritti auttaa lattialle kaatunutta, silmät harittavaa ja ölisevää isäänsä vakavan ja pelästyneen näköisenä. Pakkasin lapset autoon siitä paikasta ja läksin äidille. Päivääkään en ole katunut.

Täällä moni kertoo koko suhteen tarinan, mutta otsikossa kysytään sitä viimeistä pisaraa.

Nuoruudessa mentiin yhteen ihan liian kypsymättöminä ja suhteen katkaisi se, että mies oli jättänyt sukan lattialle ja oli kaverien kanssa viikonloppua viettämässä kotipaikkakunnallaan.

Sitä siinä poimiessani mieleeni kirkastui ajatus, että tätäkö mä ihan oikeasti lopun ikääni haluan tehdä.

Siltä seisomalta korkkasin kotiviinipullon, vedin sen pohjiksi ja lähdin baariin. Tulin kyllä kotiin nukkumaan, yksin, mutta illan aikana olin ehtinyt jo vähän ihastuakin, mutta ennen kaikkea olin tuntenut itseni vapaaksi.

Tämä suhde ei ollut mitenkään huono, mutta se ei ollut meille oikea suhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö oikeasti löydy yhtään miestä joka olisi hakenut eroa?

Hys, älä nyt villitse niitä, joku palstan päivystävistä miesasiamiehistä tulee kohta valistamaan ettei mies uskalla erota, kun ei saa sitten seksiä mistään, sosiaaliset suhteet kaatuu, sitten syrjäytyy ja lopulta kuolee viinaan. Tätä jankkausta saakin sitten kuunnella ketjun poistoon asti.

Miten tämä naisena minusta kuulostaa naisen tekosyiltä olla jättämättä miehensä, jota inhoaa, koskaa säälii oikeasti häntä? Ja saa purkaa vielä pahan olonsa kaupanpäälle johonkuhun tyyppiin, eli siihen selkeästi vialliseen mieheen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö oikeasti löydy yhtään miestä joka olisi hakenut eroa?

Hys, älä nyt villitse niitä, joku palstan päivystävistä miesasiamiehistä tulee kohta valistamaan ettei mies uskalla erota, kun ei saa sitten seksiä mistään, sosiaaliset suhteet kaatuu, sitten syrjäytyy ja lopulta kuolee viinaan. Tätä jankkausta saakin sitten kuunnella ketjun poistoon asti.

Miten tämä naisena minusta kuulostaa naisen tekosyiltä olla jättämättä miehensä, jota inhoaa, koskaa säälii oikeasti häntä? Ja saa purkaa vielä pahan olonsa kaupanpäälle johonkuhun tyyppiin, eli siihen selkeästi vialliseen mieheen.

Eli tarkoitan vain, että parisuhteessa saakka olevista miehistä luultavasti ani harva ajattelee noin.

Mies halusi minun pukeutuvan nahkavaatteisiin seksiä halutessaan. Piti keikistellä hänelle kuin joku tahdoton olio. Näin oli tehnyt exänsä  kanssa. Joo riitti. 

Ihan viimeinen pisara oli se, kun mies tuli kylppäriin ollessani suihkussa, tarttui kiinni hiuksiini, raahasi minut ulko-ovelle ja heitti väkivaltaisesti ulos pakkaseen. Siis alasti ja litimärkänä.

Turhaa varmaan kertoakaan suhteestamme tätä ennen, olette jo saaneet käsityksen.

Kun tajusin, että naiselle on omien vanhempien mielipiteet tärkeämpiä kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies jätti kaiken työn minulle. Kaksi erityislasta, toinen todella haastava. Katkeruus vain kasvoi sisälläni. Iso autistipoikani hakkasi minut jumissa. Mies ei tehnyt mitään. Tajusin ettei se välitä minusta lainkaan. Minä saan väsyä, tulla hakatuksi, ja elää vailla mitään toivoa normaalista arjesta. Toinen ei ota vastuuta, ei ole edes apuna.

Yksinään on helpompaa, kun katkeruus on kadonnut. Joskus mietin, että minä olisin ansainnut terveet lapset, mutta elämä on.

Olisit antanut mieluummin autistilapset pois niin ongelma olisi ratkennut kivemmin

Kivemmin? Eli asuisin ihmisen kanssa, joka ei välitä minusta, ja lapset asuisivat laitoksessa? Vaikeampi lapsista asuu nykyään laitoksessa. On tottunut siihen, ja varmaan tykkääkin. Käymme toisen kanssa usein. Mutta miksi olisin laittanut tuon toisen laitokseen? Hän aiheuttaa kyllä työtä, mutta on luonteeltaan iloinen ja reipas. Hän ei myöskään ole kehitysvammainen, vaikka onkin erityislapsi. Minunhan olisi pitänyt antaa hänet huostaan. Anteeksi vaan, mutta mielipiteesi on typerä.

Kyllähän mies voi välittää susta, mutta ei jaksa tuollaista arkea. Joka tapauksessa lapsi oli se, joka sut hakkasi eikä mies, joten ongelman lähde on aika ilmiselvä

Miten hän osoitti sitä välittämistä? Ei hoitanut lapsia, ei tehnyt kotitöitä, ei herännyt öisin, ei katsonut lapsia, että olisin voinut yksin käydä kaupassa, ei kuljettanut terapioihin, ei puuttunut mitenkään hakkaamisiin, ei osallistunut mihinkään taakan jakamiseen, missään suhteessa. Aikuinen liki viisikymppinen mies ei mielestäni saa olla noin penikka.

Kun mies huoritteli lasten kuullen. Seuraavana päivänä lähti erohakemus kärikseen.

Kun exäni tappoi kanini ja sen jälkeen uhkasi tappaa minut.