Mainio sarjis kotitöiden jaosta ja näkymättömästä työstä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu. Juuri noin se menee. Vaimolla aivot sulaa kaiken muistamisen kanssa.

Meillä mies aina "keskittyy" eli tekee aina vain tasan sitä hommaansa jonka haluaa tehdä. Jos teemme pihatöitä, lapset saa hukkua lampeen metrin päässä, koska hän keskittyy. Sen sijaan minun pitää tulla erikseen kasvihuoneesta kädet mullassa sadan metrin päästä pelastamaan ne lapaet, joita vaihdin silmät selässä seinän läpi.

Tällä viikolla olen seurannut neljä päivää poimiiko mies keskellä lattiaa olevan muovipussin vai odottaako kaikki että minä kerään sen sieltä...

Millanen ihminen rakentelee tällaisia lapsellisia ansoja. Jos haluat roskapussin vietävän, sano se.

En minä ole mitään rakennellut. Keskellä lattiaa on tyhjä muovipussi (ei ole minun jäljiltäni) ja odotan mielenkiinnolla, että montako päivää mies kykenee käveleämään sen päältä ennen kuin huomaa, että muovikassi ei kuulu keskelle lattiaa.

Mielestäni keski-ikäiselle akateemisesti koulutetulle yritysjohtajalle ei tarvitse erikseen sanoa, että keskellä lattiaa lojuva muovikassi on selkeästi väärässä paikassa.

...meillä ei saa edes sanoa keski-ikäiselle melkein akateemiselle naiselle siitä, että olohuoneen lattialla on kolmatta viikkoa isokitaiset sakset ammollaan...ja jos menen viemään ne minne ne kuuluu "mmulla oli projekti kesken!!!!".

Viimeksi se asuntoni joka on pysynyt järjestyksessä yli kolme viikkoa siivouksen jälkeen oli poikamieskämppäni. Kun nainen muutti saman katon alle, edes seuraavan kuuden lapsettoman vuoden aikana siivoamisen jälkeen ei kämppä pysynyt kahta viikkoa kauemmin järjestyksessä. Joten totesin että eletään sitten hänen siisteys/järjestysksityksen mukaan ja sen näköinen kämppä onkin ollut...

Minä olen ratkaissut ongelman sillä, että kirjoitan paperille ylös hoidettavat hommat. Muistutan, että katsoo sieltä.

Ihmisillä on erilaisia siisteyskäsityksiä. Ex-mieheni oli paljon tarkempi siivouksen kanssa ja minä laiskempi.

Vierailija kirjoitti:

Sori, en jaksanut kahlata ketjua läpi, vaikka kiinnostavaa olisi ollutkin. Mutta meillä näin, esimerkkinä tämä viikko, joka on aika perus: Mies on tehnyt kolme 8-16 työpäivää, tänään vapaalla, koska pyhäpäivä. Minä: ma 9h, ti 9h, ke 10h, tänään 8h. Kummallakin amk -tutkinto.

Mies on hakenut pienemmät lapset hoidosta, ruokkinut heidät minun valmiiksi tekemällä ruualla ja kuljettanut kahta vanhinta kahtena iltana harrastuksiin. On raivannut keittiön syönnin jälkeen ja puuhannut lasten kanssa siihen asti että olen tullut kotiin, tänään on ollut koko päivän lasten kanssa.

Minä pelkästään tänään työpäivän jälkeen: Olen laittanut ruokaa, jolla pärjätään taas pari päivää ja saan evästä töihinkin. Pesin kaksi koneellista pyykkiä, viikkasin eilisiä kaappiin. Olen ollut yhteydessä pienempien lasten hoitajaan ensi viikon päivähoitokuvioista, olen sopinut vanhimman lapsen kimppakyydistä lauantain jalisturnaukseen toiselle paikkakunnalle. Kaksi lapsista on menossa synttäreille pe ja su, olen aiemmin viikolla hommannut molemmille lahjat ja tänään sovittiin kuljetuskuvioista. Sovin myös yhden lapsen kaverin tulosta meille maanantaina koulun jälkeen, kun molemmilla vanhemmilla on iltavuoro. Kävin lasten vaatteita läpi ja katsoin, onko koululaisilla kevätjuhlaan sopivaa, vai täytyykö vielä yrittää ehtiä vaateostoksille. Olen siivonnut keittiön ja vessat, tein lapsille kotityölistat, mitä tekevät huomenna koulun jälkeen. Tähän päälle kaikki normaalit lasten kanssa juttelut, puuhastelut, pienten vessajutut, iltapesut ja -palat, kiukut, lasten keskinäiset kränät, yhden lapsen silmätulehduksen hoito, toisella polvet ruvella. Sama, joka loukkasi polvensa toissa päivänä, nyrjäytti tänään nilkan naapurissa trampalla.

Kyllä mulla mieskin tekee, mutta vaatii pyytämisen. Aina en jaksa ja teen mieluummin itse nopeasti, kuin muistuttelen toista.

Näinhän se menee. Mutta paras lääke tähän on se (kun kerran tyhmyydestä/laiskuudesta ei ole kyse) että hommat jaetaan isompina kokonaisuuksina. Toinen vastaa kokonaan ruokahuollosta alusta loppuun ja toinen pyykistä ja lastenvaatevekslauksesta. On sinällään ihan ymmärrettävää että jos toinen huolehtii useimmiten jostain, toinen ei tule ajatelleeksi kyseistä asiaa riittävän ennakoiden ennenkuin sitä tekee vähän pidempään ja se kuuluu tavallaan omaan palettiin. Ruuasta lähes täysin huolehtijalle se työ on helpompi, kun hän tietää valmiiksi mitä pakastimessa on, mikä on menossa vanhaksi ja mitä pitää kaupasta tuoda. Samoin vaatteista huolehtijan on helpompi pitää kokonaisuus järkevänä kun tietää jo etukäteen mitä puuttuu ja mitä on varastossa.

Oletteko koskaan ajatelleet, että projektipäällikön rooli perheessä on kuitenkin aika tarpeellinen. Ei työmaailmakaan toimi niin että kaksi yhtä fiksua tyyppiä suhaavat samaa projektia, ja pyörittelevät vuoronperään samaa asiaa ilman mitään koordinointia. Jos tyyppi yksi on paininut asian 1 kanssa kuukauden, ei ole järkevää odottaa että toinen tyyppi vetää ihan lonkalta saman asian yhtä järkevästi. Sen sijaan tyyppi kaksi on tehokkain kun saa hoitaa hommaa jota on jo kuukauden puuhaillut.

Oikeasti tehokkainta on se, että perheessä jommallakummalla on langat käsissä ja hoitaa organisoinnin (ja tehokkuuden mittarina pidän tässä perheen käyttöön jäävää vapaa-aikaa). Tämä "näkymätön" homma on vain suurempi mitä yleensä ajatellaan. Sitten hommat jaetaan tasapuolisesti, mutta niin että tämä organisointiin kuluva aika lasketaan työksi muiden joukossa. Eli projektipäällikkö tekee vähemmän konkreettista työtä (mutta joutuu vastaavasti "jakamaan" töitä muille ja olemaan se "huomauttelija".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paras tapa pilata onnellinen perhe on se, että perheen äiti keskustelee työpaikan sinkkujen kanssa siitä millainen oikean miehen pitää olla. Sinkut painavat alas kaikki miehet ja säälivät naista. Nainen näkee tämän jälkeen onnellisen perhe-elämänsä miehen langettamana ansana. Miehen joka ei ole hänen arvoisensa. Alkaa arvostelu ja nalkutus, nainen alkaa elää omaa elämäänsä perheen sisällä ja jättää miehen täysin huomiota. Muutaman kuukauden päästä mies kertoo haluavansa eron ja muuttavansa pois kotoa. Hän on nimittäin tavannut kauppareissuilla  erään fiksun ja mukavan sinkkuneidon jonka kanssa on juonut marketin kahvilassa kaffeet useaan otteeseen (koska sattuvat käymään kaupassa aina samaan aikaan) joka on miehelle kertonut että maailmassa on edelleen naisia jotka varmasti arvostavat miestä. Kauhistelee miten mies jaksaa nalkuttavaa ja epäkiitollista vaimoa. Sinkkunainen on vaimon työkaveri.

Tämä ei ole edes fiktiota vaan totta. Eikä vain kertaalleen tapahtunut vaan näitä  erotarinoita jotka tapahtuvat juuri näin löytyy satoja. Vaimon työkaverin paikalla on vain usein vaimon paras ystävä...Yhteistä eroille on se miten ne alkavat. 

Sitten kun se sinkku on passannut sitä sikaa 5 vuotta, niin sama kierre jatkuu. Mies ihmettelee yhä, että missä vika. ;-)

Miettiikö mies sellaista? En ole huomannut. Kaikki naiset eivät myöskään lankea siihen ajatukseen että mies on paha jos ei osta sulle kukkia kerran viikossa tai vie roskia ulos. Mun mies ei tee mitään kotitöitä joten muiden naisten mukaan on täys ääliö. Hän kuitenkin viettää kaiken ajan minun ja lasten kanssa töiden jälkeen ja pitää huolta omalta osaltaan että kaikki on hyvin. Halaa ja pussaa. Kehuu muille kuinka hyvä nainen hänellä on. Mutta juu, kamalaa kun ei siivoa lainkaan:::D Jos tuo kotityöjuttu on jonkun parisuhteen kompastuskivi niin onnee vaan heille:)

Oletko sinä niitä naisia, joille kotityöt on "ihanaa rentoutumista vaativan työn jälkeen"? Jos on, niin onneksi olkoon. Iso osa niistä on minulle pakkopullaa. Lomalla homma käy puuhastelusta, kun aikaa on, mutta työpäivien jälkeen se ei siltä tunnu. Minä niin kadehdin naisia, jotka oikeasti tykkäävät siivota.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko koskaan ajatelleet, että projektipäällikön rooli perheessä on kuitenkin aika tarpeellinen. Ei työmaailmakaan toimi niin että kaksi yhtä fiksua tyyppiä suhaavat samaa projektia, ja pyörittelevät vuoronperään samaa asiaa ilman mitään koordinointia. Jos tyyppi yksi on paininut asian 1 kanssa kuukauden, ei ole järkevää odottaa että toinen tyyppi vetää ihan lonkalta saman asian yhtä järkevästi. Sen sijaan tyyppi kaksi on tehokkain kun saa hoitaa hommaa jota on jo kuukauden puuhaillut.

Oikeasti tehokkainta on se, että perheessä jommallakummalla on langat käsissä ja hoitaa organisoinnin (ja tehokkuuden mittarina pidän tässä perheen käyttöön jäävää vapaa-aikaa). Tämä "näkymätön" homma on vain suurempi mitä yleensä ajatellaan. Sitten hommat jaetaan tasapuolisesti, mutta niin että tämä organisointiin kuluva aika lasketaan työksi muiden joukossa. Eli projektipäällikkö tekee vähemmän konkreettista työtä (mutta joutuu vastaavasti "jakamaan" töitä muille ja olemaan se "huomauttelija".

Minä en kyllä usko, että mikään projekti olisi sellainen, jota ei kaksi ihmistä voisi ottaa haltuun. Kolme tai enemmän saattaisi asettaa jo haasteita, mutta kaksi on ihan mahdollinen. En myöskään usko, että tämä projektipäällikkö ja alainen -asetelma tekee hyvää parisuhteen dynamiikalle, vaan nakertaa suhteen tasa-arvoisuutta. Se, että joku pitää koko ajan niitä lankoja käsissään johtaa helposti myös siihen, että perhe ei pärjää ilman sitä päällikköä. Mitäs tosiaan sitten, kun perheen organisoija joutuu vaikka sairaalaan useammaksi viikoksi tai sairastuu muuten pitkäaikaisesti? Puolisolla ja muulla perheellä ei ole sitten hajuakaan, että miten tätä arkea pyöritetään, kun ovat tottuneet tekemään vain sen mitä on käsketty. Meillä kävi juuri näin kun olin teini. Äitini on passannut isäni piloille ja ollut aina tässä projektinjohtajan roolissa kaikkiin lapsiin ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa. Äidin ollessa sairaalassa useita viikkoja minun piti teini-ikäisenä ottaa tilannetta haltuun, koska minäkin olin paremmin perillä esimerkiksi pyykinpesusta, ruoanlaitosta ja meidän koulunkäynnistä kuin isäni, jonka kuitenkin pitäisi olla lastensa tasavertainen kasvattaja äidin rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko koskaan ajatelleet, että projektipäällikön rooli perheessä on kuitenkin aika tarpeellinen. Ei työmaailmakaan toimi niin että kaksi yhtä fiksua tyyppiä suhaavat samaa projektia, ja pyörittelevät vuoronperään samaa asiaa ilman mitään koordinointia. Jos tyyppi yksi on paininut asian 1 kanssa kuukauden, ei ole järkevää odottaa että toinen tyyppi vetää ihan lonkalta saman asian yhtä järkevästi. Sen sijaan tyyppi kaksi on tehokkain kun saa hoitaa hommaa jota on jo kuukauden puuhaillut.

Oikeasti tehokkainta on se, että perheessä jommallakummalla on langat käsissä ja hoitaa organisoinnin (ja tehokkuuden mittarina pidän tässä perheen käyttöön jäävää vapaa-aikaa). Tämä "näkymätön" homma on vain suurempi mitä yleensä ajatellaan. Sitten hommat jaetaan tasapuolisesti, mutta niin että tämä organisointiin kuluva aika lasketaan työksi muiden joukossa. Eli projektipäällikkö tekee vähemmän konkreettista työtä (mutta joutuu vastaavasti "jakamaan" töitä muille ja olemaan se "huomauttelija".

Minä en kyllä usko, että mikään projekti olisi sellainen, jota ei kaksi ihmistä voisi ottaa haltuun. Kolme tai enemmän saattaisi asettaa jo haasteita, mutta kaksi on ihan mahdollinen. En myöskään usko, että tämä projektipäällikkö ja alainen -asetelma tekee hyvää parisuhteen dynamiikalle, vaan nakertaa suhteen tasa-arvoisuutta. Se, että joku pitää koko ajan niitä lankoja käsissään johtaa helposti myös siihen, että perhe ei pärjää ilman sitä päällikköä. Mitäs tosiaan sitten, kun perheen organisoija joutuu vaikka sairaalaan useammaksi viikoksi tai sairastuu muuten pitkäaikaisesti? Puolisolla ja muulla perheellä ei ole sitten hajuakaan, että miten tätä arkea pyöritetään, kun ovat tottuneet tekemään vain sen mitä on käsketty. Meillä kävi juuri näin kun olin teini. Äitini on passannut isäni piloille ja ollut aina tässä projektinjohtajan roolissa kaikkiin lapsiin ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa. Äidin ollessa sairaalassa useita viikkoja minun piti teini-ikäisenä ottaa tilannetta haltuun, koska minäkin olin paremmin perillä esimerkiksi pyykinpesusta, ruoanlaitosta ja meidän koulunkäynnistä kuin isäni, jonka kuitenkin pitäisi olla lastensa tasavertainen kasvattaja äidin rinnalla.

Jouduin talvella onnettomuuteen. Olin kaksi viikkoa sairaalassa ja petipotilaana kolme kuukautta. Kyllä se mies pyöritti kotia, lapsen hoitoa ja minun hoitoani sen ajan. Koville se otti ja alennettiin vaatimustasoja esim. palkkaamalla siivooja ja käyttämällä jonkin verran pizzatakseja, mutta poikkeusoloissa poikkeukselliset ratkaisut ovat sallittuja. Olen ylpeä miehestäni, että tuohon kykeni.

Vierailija kirjoitti:

Jos nainen haluaa marttyyrin elkein tehdä kotitöitä, paukutella vihaisena kaapinovia ja odottaa että mies lukee sen ajatukset, saa minun puolesta jatkaa kaapinovien paukuttelua. Olin kerran naimisissa tuollaisen kanssa, kerta riitti. Se ei voinut suoraan sanoa mitä haluaa, oli passiivis-aggressiivinen. Jos se olisi suoraan sanonut että hän haluaa minun siivota enemmän, olisi avannut suunsa ja sanonut. Sen sijaan raivosiivosi ja paukutteli kaapinovia ja kolisutti imuria. En ihan tarkoituksellakaan reagoinut niihin, siitä se vasta hermostuikin siihen pisteeseen että alkoi huutamaan. Minä sitten rauhallisesti totesin juurikin niin, että olisit pyytänyt, en minä mikään ajatustenlukija ole.

Paljon alapeukkuja, enkä ymmärrä miksi. Meillä mies passiivisaggressiivisesti mökötti ja piti mykkäkouluja. Totesin, että en minä ala väkisin nyhtämään aikuisesta ihmisestä, että mikä on vialla. Jos ei itse saa suutansa auki, niin saa minun puolestani mököttää maailmantappiin. Ei kenenkään tarvitse suhteessa olla ajatustenlukija. Se ei silti poista sitä, että molemmilla suhteen osapuolilla pitäisi olla samanlainen vastuu kotitöistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko koskaan ajatelleet, että projektipäällikön rooli perheessä on kuitenkin aika tarpeellinen. Ei työmaailmakaan toimi niin että kaksi yhtä fiksua tyyppiä suhaavat samaa projektia, ja pyörittelevät vuoronperään samaa asiaa ilman mitään koordinointia. Jos tyyppi yksi on paininut asian 1 kanssa kuukauden, ei ole järkevää odottaa että toinen tyyppi vetää ihan lonkalta saman asian yhtä järkevästi. Sen sijaan tyyppi kaksi on tehokkain kun saa hoitaa hommaa jota on jo kuukauden puuhaillut.

Oikeasti tehokkainta on se, että perheessä jommallakummalla on langat käsissä ja hoitaa organisoinnin (ja tehokkuuden mittarina pidän tässä perheen käyttöön jäävää vapaa-aikaa). Tämä "näkymätön" homma on vain suurempi mitä yleensä ajatellaan. Sitten hommat jaetaan tasapuolisesti, mutta niin että tämä organisointiin kuluva aika lasketaan työksi muiden joukossa. Eli projektipäällikkö tekee vähemmän konkreettista työtä (mutta joutuu vastaavasti "jakamaan" töitä muille ja olemaan se "huomauttelija".

Minä en kyllä usko, että mikään projekti olisi sellainen, jota ei kaksi ihmistä voisi ottaa haltuun. Kolme tai enemmän saattaisi asettaa jo haasteita, mutta kaksi on ihan mahdollinen. En myöskään usko, että tämä projektipäällikkö ja alainen -asetelma tekee hyvää parisuhteen dynamiikalle, vaan nakertaa suhteen tasa-arvoisuutta. Se, että joku pitää koko ajan niitä lankoja käsissään johtaa helposti myös siihen, että perhe ei pärjää ilman sitä päällikköä. Mitäs tosiaan sitten, kun perheen organisoija joutuu vaikka sairaalaan useammaksi viikoksi tai sairastuu muuten pitkäaikaisesti? Puolisolla ja muulla perheellä ei ole sitten hajuakaan, että miten tätä arkea pyöritetään, kun ovat tottuneet tekemään vain sen mitä on käsketty. Meillä kävi juuri näin kun olin teini. Äitini on passannut isäni piloille ja ollut aina tässä projektinjohtajan roolissa kaikkiin lapsiin ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa. Äidin ollessa sairaalassa useita viikkoja minun piti teini-ikäisenä ottaa tilannetta haltuun, koska minäkin olin paremmin perillä esimerkiksi pyykinpesusta, ruoanlaitosta ja meidän koulunkäynnistä kuin isäni, jonka kuitenkin pitäisi olla lastensa tasavertainen kasvattaja äidin rinnalla.

Tekee erittäin pahaa tuhoa sinne makuukamarin puolelle. Nainen alkaa halveksia tuollaista miestä  - kuten tässäkin ketjussa niin selvästi tulee esille. Nainen on projektipäällikkö siellä makuuhuoneessankin - mies piipittää ovella: ja tästähän ei mitään hyvää seuraa (viittaan mm. ketjuun http://www.vauva.fi/keskustelu/2872372/nykymies-ei-uskalla-sanoa-omaa-m…). Joskushan ennen mies sai nyrkillä paukuttaa sen halunsa naiseen, nyt tämä malli ei enää toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos nainen haluaa marttyyrin elkein tehdä kotitöitä, paukutella vihaisena kaapinovia ja odottaa että mies lukee sen ajatukset, saa minun puolesta jatkaa kaapinovien paukuttelua. Olin kerran naimisissa tuollaisen kanssa, kerta riitti. Se ei voinut suoraan sanoa mitä haluaa, oli passiivis-aggressiivinen. Jos se olisi suoraan sanonut että hän haluaa minun siivota enemmän, olisi avannut suunsa ja sanonut. Sen sijaan raivosiivosi ja paukutteli kaapinovia ja kolisutti imuria. En ihan tarkoituksellakaan reagoinut niihin, siitä se vasta hermostuikin siihen pisteeseen että alkoi huutamaan. Minä sitten rauhallisesti totesin juurikin niin, että olisit pyytänyt, en minä mikään ajatustenlukija ole.

Paljon alapeukkuja, enkä ymmärrä miksi. Meillä mies passiivisaggressiivisesti mökötti ja piti mykkäkouluja. Totesin, että en minä ala väkisin nyhtämään aikuisesta ihmisestä, että mikä on vialla. Jos ei itse saa suutansa auki, niin saa minun puolestani mököttää maailmantappiin. Ei kenenkään tarvitse suhteessa olla ajatustenlukija. Se ei silti poista sitä, että molemmilla suhteen osapuolilla pitäisi olla samanlainen vastuu kotitöistä.

Miksi tuo mies ei voinut auttaa kotitöissä kun selvästi tiesi, että vaimo halusi ja tarvitsi apua? Koko tämän keskustelun tarkoitus oli kiinnittää huomiota siihen, että miehelle nimenomaan ei pitäisi aina tarvita kertoa mitä tehdä. Miksi hän ei voinut yksinkertaisesti ottaa osaa kodinhoitoon oma-aloitteisesti?  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos nainen haluaa marttyyrin elkein tehdä kotitöitä, paukutella vihaisena kaapinovia ja odottaa että mies lukee sen ajatukset, saa minun puolesta jatkaa kaapinovien paukuttelua. Olin kerran naimisissa tuollaisen kanssa, kerta riitti. Se ei voinut suoraan sanoa mitä haluaa, oli passiivis-aggressiivinen. Jos se olisi suoraan sanonut että hän haluaa minun siivota enemmän, olisi avannut suunsa ja sanonut. Sen sijaan raivosiivosi ja paukutteli kaapinovia ja kolisutti imuria. En ihan tarkoituksellakaan reagoinut niihin, siitä se vasta hermostuikin siihen pisteeseen että alkoi huutamaan. Minä sitten rauhallisesti totesin juurikin niin, että olisit pyytänyt, en minä mikään ajatustenlukija ole.

Paljon alapeukkuja, enkä ymmärrä miksi. Meillä mies passiivisaggressiivisesti mökötti ja piti mykkäkouluja. Totesin, että en minä ala väkisin nyhtämään aikuisesta ihmisestä, että mikä on vialla. Jos ei itse saa suutansa auki, niin saa minun puolestani mököttää maailmantappiin. Ei kenenkään tarvitse suhteessa olla ajatustenlukija. Se ei silti poista sitä, että molemmilla suhteen osapuolilla pitäisi olla samanlainen vastuu kotitöistä.

Miksi tuo mies ei voinut auttaa kotitöissä kun selvästi tiesi, että vaimo halusi ja tarvitsi apua? Koko tämän keskustelun tarkoitus oli kiinnittää huomiota siihen, että miehelle nimenomaan ei pitäisi aina tarvita kertoa mitä tehdä. Miksi hän ei voinut yksinkertaisesti ottaa osaa kodinhoitoon oma-aloitteisesti?  

Se nainen olisi voinut nätin suunsa avata ja ehdottaa yhdessä siivoamista sen sijaan, että moukkana paiskoo ovia ja kolisuttelee imuria. Miksi se pitää muutenkaan olla niin, että toiselle käskytetään mitä pitää tehdä. Miksei voisi tehdä yhdessä ihan sovinnossa. Meillä on ainakin on käynyt usein niin, että olen siivoamista ehdottanut ja mies lähtenyt siihen mukaan. Mutta ei se välttämättä otakaan sitä imuria, mitä minä ajattelin oleelliseksi. Sen sijaan se voi katsoa jonkun muun asian kriittisemmäksi, pestä vaikka uunin.

Mun mies ei ilmeisesti ole pahimmasta päästä, koska  

-käy kaupassa,

-tekee ruokaa (tarvitsee kyllä muistuttelua lapsen ruoka-ajoista ja siitä että päivällistä ei voi korvata nutella-leivillä kuin erittäin satunnaisesti)

-maksaa osansa laskuista ihan itse,

-hoitaa autonsa  (:D no ajelee kitkoilla ympäri vuoden välillä) ja antaa myös minun ajaa ilman valitusta

-pesee välillä itsellen työvaatteita, siis pyörittää koneessa pelkästään 2 kauluspaitaa ja t-paitaa! Mitä tuhlausta, kone lähes tyhjänä, pesisi edes lapsen vaatteita samalla!

-viettää aikaa lapsen kanssa. Usein niin, että lapsi pelaa tabletilla ja isä istuu nenä kännykässä. 

Ei oikein siivoa... Jos monta päivää pyydän, niin saattaa imuroida pikaisesti, mutta oma-aloitteisesti ei juuri mitään, ei edes pyyhi leivänmuruja (joita tuotaa PALJON! Ei käytä leipälautasta, koska se tuottaa tiskiä=työtä!) ja juustonpaloja ruokapöydästä. Tai no, omasta mielestään varmaan pyyhkii, koska pyyhkäisee kämmenen syrjällä niitä toiseen käteen ja tuleehan siitä 1/10 saaliiksi, mutta muut jäävät pöytään. Ei myöskäään kasvata lasta siisteyteen, kaikki tällainen lelunkerääminen ym. tylsä jää äidin ohjattavaksi. Minäkään en enää jaksa koko aikaa puunata kun muut sotkevat heti. Likainen keittiö täällä siis usein. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos nainen haluaa marttyyrin elkein tehdä kotitöitä, paukutella vihaisena kaapinovia ja odottaa että mies lukee sen ajatukset, saa minun puolesta jatkaa kaapinovien paukuttelua. Olin kerran naimisissa tuollaisen kanssa, kerta riitti. Se ei voinut suoraan sanoa mitä haluaa, oli passiivis-aggressiivinen. Jos se olisi suoraan sanonut että hän haluaa minun siivota enemmän, olisi avannut suunsa ja sanonut. Sen sijaan raivosiivosi ja paukutteli kaapinovia ja kolisutti imuria. En ihan tarkoituksellakaan reagoinut niihin, siitä se vasta hermostuikin siihen pisteeseen että alkoi huutamaan. Minä sitten rauhallisesti totesin juurikin niin, että olisit pyytänyt, en minä mikään ajatustenlukija ole.

Paljon alapeukkuja, enkä ymmärrä miksi. Meillä mies passiivisaggressiivisesti mökötti ja piti mykkäkouluja. Totesin, että en minä ala väkisin nyhtämään aikuisesta ihmisestä, että mikä on vialla. Jos ei itse saa suutansa auki, niin saa minun puolestani mököttää maailmantappiin. Ei kenenkään tarvitse suhteessa olla ajatustenlukija. Se ei silti poista sitä, että molemmilla suhteen osapuolilla pitäisi olla samanlainen vastuu kotitöistä.

Miksi tuo mies ei voinut auttaa kotitöissä kun selvästi tiesi, että vaimo halusi ja tarvitsi apua? Koko tämän keskustelun tarkoitus oli kiinnittää huomiota siihen, että miehelle nimenomaan ei pitäisi aina tarvita kertoa mitä tehdä. Miksi hän ei voinut yksinkertaisesti ottaa osaa kodinhoitoon oma-aloitteisesti?  

Se nainen olisi voinut nätin suunsa avata ja ehdottaa yhdessä siivoamista sen sijaan, että moukkana paiskoo ovia ja kolisuttelee imuria. Miksi se pitää muutenkaan olla niin, että toiselle käskytetään mitä pitää tehdä. Miksei voisi tehdä yhdessä ihan sovinnossa. Meillä on ainakin on käynyt usein niin, että olen siivoamista ehdottanut ja mies lähtenyt siihen mukaan. Mutta ei se välttämättä otakaan sitä imuria, mitä minä ajattelin oleelliseksi. Sen sijaan se voi katsoa jonkun muun asian kriittisemmäksi, pestä vaikka uunin.

Olisipa kiva kuulla sen naisen versio asiasta.. onko omasta mielestään pyytänyt, saanut "ihan kohta" -vastauksia jotka eivät toteudu tai toteutuvat vuoden päästä, kunnes raivolla painaa menemään itse. Toinen vaan kiusallaan pitää perseen penkissä ja  toteaa että "olisit pyytänyt". Tätähän emme saa tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko koskaan ajatelleet, että projektipäällikön rooli perheessä on kuitenkin aika tarpeellinen. Ei työmaailmakaan toimi niin että kaksi yhtä fiksua tyyppiä suhaavat samaa projektia, ja pyörittelevät vuoronperään samaa asiaa ilman mitään koordinointia. Jos tyyppi yksi on paininut asian 1 kanssa kuukauden, ei ole järkevää odottaa että toinen tyyppi vetää ihan lonkalta saman asian yhtä järkevästi. Sen sijaan tyyppi kaksi on tehokkain kun saa hoitaa hommaa jota on jo kuukauden puuhaillut.

Oikeasti tehokkainta on se, että perheessä jommallakummalla on langat käsissä ja hoitaa organisoinnin (ja tehokkuuden mittarina pidän tässä perheen käyttöön jäävää vapaa-aikaa). Tämä "näkymätön" homma on vain suurempi mitä yleensä ajatellaan. Sitten hommat jaetaan tasapuolisesti, mutta niin että tämä organisointiin kuluva aika lasketaan työksi muiden joukossa. Eli projektipäällikkö tekee vähemmän konkreettista työtä (mutta joutuu vastaavasti "jakamaan" töitä muille ja olemaan se "huomauttelija".

Minä en kyllä usko, että mikään projekti olisi sellainen, jota ei kaksi ihmistä voisi ottaa haltuun. Kolme tai enemmän saattaisi asettaa jo haasteita, mutta kaksi on ihan mahdollinen. En myöskään usko, että tämä projektipäällikkö ja alainen -asetelma tekee hyvää parisuhteen dynamiikalle, vaan nakertaa suhteen tasa-arvoisuutta. Se, että joku pitää koko ajan niitä lankoja käsissään johtaa helposti myös siihen, että perhe ei pärjää ilman sitä päällikköä. Mitäs tosiaan sitten, kun perheen organisoija joutuu vaikka sairaalaan useammaksi viikoksi tai sairastuu muuten pitkäaikaisesti? Puolisolla ja muulla perheellä ei ole sitten hajuakaan, että miten tätä arkea pyöritetään, kun ovat tottuneet tekemään vain sen mitä on käsketty. Meillä kävi juuri näin kun olin teini. Äitini on passannut isäni piloille ja ollut aina tässä projektinjohtajan roolissa kaikkiin lapsiin ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa. Äidin ollessa sairaalassa useita viikkoja minun piti teini-ikäisenä ottaa tilannetta haltuun, koska minäkin olin paremmin perillä esimerkiksi pyykinpesusta, ruoanlaitosta ja meidän koulunkäynnistä kuin isäni, jonka kuitenkin pitäisi olla lastensa tasavertainen kasvattaja äidin rinnalla.

No, tätä en ihan tarkoittanut. Jos ei ole idiootin kanssa naimisissa, molemmat kyllä osaavat hoitaa kaikki perheeseen liittyvät asiat. Kyse on ennemminkin siitä, että kannattaako molempien käyttää aikaa ja energiaa saman asian kaksinkertaiseen miettimiseen. Mieluummin jaetaan asiat sulle-mulle kuin siten että molemmat hoitavat kaikkea. Yksittäisen jutun tasolla asialla ei ole tietenkään merkitystä, mutta kun huomioidaan aivan kaikki arkiset asiat kouluun ilmoittautumisesta ruuanlaittoon niin minusta selkeällä jakamiselle saadaan paljon aikaa vapautettua muuhun (ja ennen kaikkea vähennettyä sitä kinaa). Asian voi tehdä niin monella tapaa varsin hyvin, mutta yleensä on selkeintä tehdä asia yhdellä tapaa alusta loppuun.

Esimerkki: minä haluan suunnitella viikon ruuat etukäteen, ostaa ja tehdä kerralla isoja määriä myös pakkaseen. Mies haluaa valita ruuan kaupassa joka päivä fiilispohjalta, ja inhoaa pakastamishässäkkää ja jämien penkomista ja tuunausta. Ok, molemmilla tavoin ruokahuolto toimii moitteettomasti mutta asia kannattaa tehdä kokonaan sitten toisella tavalla. Jos molemmat vetävät vuoronperään tavallaan, minua risoo tiistai-iltana kun joudun väsyneenä töiden jälkeen kaupassa miettimään mitä syötäisiin, ja miestä taas risoo kun pitää tehdä ruokaa pakkasesta valmiiksi päätetyn suunnitelman mukaan, haluaa kuitenkin käydä kaupassa ja näin tulee reippaasti ruokahävikkiä. Plus molemmat joutuvat säätämään ruuan kanssa päivittäin. Pöytään ilmestynyt valmis ruoka kelpaa molemmille mukisematta. 

Ja kun puhun projektipäällikön hommista, tarkoitan lähinnä lapseen liittyvää arkista päivämääräsäätöä. Kaikki isot päätökset siitä, minkä asioiden parissa säädetään tehdään tietysti yhdessä. Minä tiedän esimerkiksi paremmin, milloin lapsen "lakisääteiset" neuvolat, lääkärit, kouluunilmoittautumiset yms ovat, olen hankkinut siitä hyvän kokonaiskuvan. Minä huolehdin ajanvarauksista ja ilmoittautumisista, ja miehelle ilmoitan että pekalla on hammaslääkäri xx.x. klo y tai että kouluun käydään tutustumassa päivänä x. Tässä ei ole mitään, mitä mies ei osaisi tai viitsisi tarvittaessa tehdä, mutta oleellista on, että perheessä kahden ei ole tarpeellista tehdä samaa asiaa. Sillä aikaa mies voi hoitaa vaikka perheen ruokahuoltoa (jonka minäkin osaan ihan hyvin tarvittaessa), sen sijaan että molemmat hääräisivät ensin ruuan kanssa ja sen jälkeen molemmat hoitelisivat lapsibyrokratiaa. Eikä se vaikuta meidän seksielämäämme millään tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos nainen haluaa marttyyrin elkein tehdä kotitöitä, paukutella vihaisena kaapinovia ja odottaa että mies lukee sen ajatukset, saa minun puolesta jatkaa kaapinovien paukuttelua. Olin kerran naimisissa tuollaisen kanssa, kerta riitti. Se ei voinut suoraan sanoa mitä haluaa, oli passiivis-aggressiivinen. Jos se olisi suoraan sanonut että hän haluaa minun siivota enemmän, olisi avannut suunsa ja sanonut. Sen sijaan raivosiivosi ja paukutteli kaapinovia ja kolisutti imuria. En ihan tarkoituksellakaan reagoinut niihin, siitä se vasta hermostuikin siihen pisteeseen että alkoi huutamaan. Minä sitten rauhallisesti totesin juurikin niin, että olisit pyytänyt, en minä mikään ajatustenlukija ole.

Paljon alapeukkuja, enkä ymmärrä miksi. Meillä mies passiivisaggressiivisesti mökötti ja piti mykkäkouluja. Totesin, että en minä ala väkisin nyhtämään aikuisesta ihmisestä, että mikä on vialla. Jos ei itse saa suutansa auki, niin saa minun puolestani mököttää maailmantappiin. Ei kenenkään tarvitse suhteessa olla ajatustenlukija. Se ei silti poista sitä, että molemmilla suhteen osapuolilla pitäisi olla samanlainen vastuu kotitöistä.

Kun ei se ole naisen tehtävä erikseen aina pyytää tekemään se osuutensa kotitöistä. Tai nostamaan roskia. Viemään vaatteita kaappiin, tyhjentämään pyykkitelinettä, viemään roskat jne.

Ne ei ole naiselle korvamerkitty ja mies pikkuapulainen joka tekee vasta pyydettäessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko koskaan ajatelleet, että projektipäällikön rooli perheessä on kuitenkin aika tarpeellinen. Ei työmaailmakaan toimi niin että kaksi yhtä fiksua tyyppiä suhaavat samaa projektia, ja pyörittelevät vuoronperään samaa asiaa ilman mitään koordinointia. Jos tyyppi yksi on paininut asian 1 kanssa kuukauden, ei ole järkevää odottaa että toinen tyyppi vetää ihan lonkalta saman asian yhtä järkevästi. Sen sijaan tyyppi kaksi on tehokkain kun saa hoitaa hommaa jota on jo kuukauden puuhaillut.

Oikeasti tehokkainta on se, että perheessä jommallakummalla on langat käsissä ja hoitaa organisoinnin (ja tehokkuuden mittarina pidän tässä perheen käyttöön jäävää vapaa-aikaa). Tämä "näkymätön" homma on vain suurempi mitä yleensä ajatellaan. Sitten hommat jaetaan tasapuolisesti, mutta niin että tämä organisointiin kuluva aika lasketaan työksi muiden joukossa. Eli projektipäällikkö tekee vähemmän konkreettista työtä (mutta joutuu vastaavasti "jakamaan" töitä muille ja olemaan se "huomauttelija".

Minä en kyllä usko, että mikään projekti olisi sellainen, jota ei kaksi ihmistä voisi ottaa haltuun. Kolme tai enemmän saattaisi asettaa jo haasteita, mutta kaksi on ihan mahdollinen. En myöskään usko, että tämä projektipäällikkö ja alainen -asetelma tekee hyvää parisuhteen dynamiikalle, vaan nakertaa suhteen tasa-arvoisuutta. Se, että joku pitää koko ajan niitä lankoja käsissään johtaa helposti myös siihen, että perhe ei pärjää ilman sitä päällikköä. Mitäs tosiaan sitten, kun perheen organisoija joutuu vaikka sairaalaan useammaksi viikoksi tai sairastuu muuten pitkäaikaisesti? Puolisolla ja muulla perheellä ei ole sitten hajuakaan, että miten tätä arkea pyöritetään, kun ovat tottuneet tekemään vain sen mitä on käsketty. Meillä kävi juuri näin kun olin teini. Äitini on passannut isäni piloille ja ollut aina tässä projektinjohtajan roolissa kaikkiin lapsiin ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa. Äidin ollessa sairaalassa useita viikkoja minun piti teini-ikäisenä ottaa tilannetta haltuun, koska minäkin olin paremmin perillä esimerkiksi pyykinpesusta, ruoanlaitosta ja meidän koulunkäynnistä kuin isäni, jonka kuitenkin pitäisi olla lastensa tasavertainen kasvattaja äidin rinnalla.

Jouduin talvella onnettomuuteen. Olin kaksi viikkoa sairaalassa ja petipotilaana kolme kuukautta. Kyllä se mies pyöritti kotia, lapsen hoitoa ja minun hoitoani sen ajan. Koville se otti ja alennettiin vaatimustasoja esim. palkkaamalla siivooja ja käyttämällä jonkin verran pizzatakseja, mutta poikkeusoloissa poikkeukselliset ratkaisut ovat sallittuja. Olen ylpeä miehestäni, että tuohon kykeni.

Sarkasmia, onhan?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ratkaissut ongelman sillä, että kirjoitan paperille ylös hoidettavat hommat. Muistutan, että katsoo sieltä.

No tässähän on tiivistetysti projektipäällikön toimenkuva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista on se, että naiset tekevät uskomattomat määrät turhaa työtä vain siksi, että asiat olisivat siten kuin he haluavat. Olen nainen, jonka mieleen ei edes tulisi siivota miehen jälkiä. Jos mies ei huomaa muovikassia lattialla ja se kassi häiritsee minua, niin nappaan sen parempaa talteen. Jos se ei häiritse minua, annan sen olla ja sanon mahdolliselle vieraalle, että hyppää siitä yli.

Niin. On tosiaan ihmisiä, joita ei häiritse se että koti on kuin kaatopaikka, johon täytyy raivata polkuja pystyäkseen kulkemaan.

Itse en halua sellaisessa paikassa asua, joten siksi tavaroita ei jätetä lojumaan. En myöskään ala korjata aikuisen ihmisen jälkiä kerta toisensa jälkeen, joten siksi vaadin miestä nostamaan levittämänsä tavarat.

Välillä voi muistuttaa, että poiskin voin muuttaa jos ei tämä yhteiselo onnistu.

Eli sinun mielipide on oikea. Mies voi muuttaa pois jos yhteiselo (= naisen käskyt ja siisteyskäsitys) ei kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko koskaan ajatelleet, että projektipäällikön rooli perheessä on kuitenkin aika tarpeellinen. Ei työmaailmakaan toimi niin että kaksi yhtä fiksua tyyppiä suhaavat samaa projektia, ja pyörittelevät vuoronperään samaa asiaa ilman mitään koordinointia. Jos tyyppi yksi on paininut asian 1 kanssa kuukauden, ei ole järkevää odottaa että toinen tyyppi vetää ihan lonkalta saman asian yhtä järkevästi. Sen sijaan tyyppi kaksi on tehokkain kun saa hoitaa hommaa jota on jo kuukauden puuhaillut.

Oikeasti tehokkainta on se, että perheessä jommallakummalla on langat käsissä ja hoitaa organisoinnin (ja tehokkuuden mittarina pidän tässä perheen käyttöön jäävää vapaa-aikaa). Tämä "näkymätön" homma on vain suurempi mitä yleensä ajatellaan. Sitten hommat jaetaan tasapuolisesti, mutta niin että tämä organisointiin kuluva aika lasketaan työksi muiden joukossa. Eli projektipäällikkö tekee vähemmän konkreettista työtä (mutta joutuu vastaavasti "jakamaan" töitä muille ja olemaan se "huomauttelija".

Minä en kyllä usko, että mikään projekti olisi sellainen, jota ei kaksi ihmistä voisi ottaa haltuun. Kolme tai enemmän saattaisi asettaa jo haasteita, mutta kaksi on ihan mahdollinen. En myöskään usko, että tämä projektipäällikkö ja alainen -asetelma tekee hyvää parisuhteen dynamiikalle, vaan nakertaa suhteen tasa-arvoisuutta. Se, että joku pitää koko ajan niitä lankoja käsissään johtaa helposti myös siihen, että perhe ei pärjää ilman sitä päällikköä. Mitäs tosiaan sitten, kun perheen organisoija joutuu vaikka sairaalaan useammaksi viikoksi tai sairastuu muuten pitkäaikaisesti? Puolisolla ja muulla perheellä ei ole sitten hajuakaan, että miten tätä arkea pyöritetään, kun ovat tottuneet tekemään vain sen mitä on käsketty. Meillä kävi juuri näin kun olin teini. Äitini on passannut isäni piloille ja ollut aina tässä projektinjohtajan roolissa kaikkiin lapsiin ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa. Äidin ollessa sairaalassa useita viikkoja minun piti teini-ikäisenä ottaa tilannetta haltuun, koska minäkin olin paremmin perillä esimerkiksi pyykinpesusta, ruoanlaitosta ja meidän koulunkäynnistä kuin isäni, jonka kuitenkin pitäisi olla lastensa tasavertainen kasvattaja äidin rinnalla.

Jouduin talvella onnettomuuteen. Olin kaksi viikkoa sairaalassa ja petipotilaana kolme kuukautta. Kyllä se mies pyöritti kotia, lapsen hoitoa ja minun hoitoani sen ajan. Koville se otti ja alennettiin vaatimustasoja esim. palkkaamalla siivooja ja käyttämällä jonkin verran pizzatakseja, mutta poikkeusoloissa poikkeukselliset ratkaisut ovat sallittuja. Olen ylpeä miehestäni, että tuohon kykeni.

Olitko sinä siis sitä ennenhoitanut kaiken vai oletteko jakaneet työt? Jos olitte jakaneet, olen myös ylpeä miehestäsi jos olit tehnyt kaiken ennen yksin niin viestisi lähinnä huvittaa.