Poikani tyttöystävä - Onko normaalia?

Se miten aikuinen poikasi elää aikuista elämäänsä, ei ole sinun asia, kuten tuo valmisruokien syöminen. Tiedän suuren joukun nuoria aikuisia miehiä, jotka eivät tee  käytännössä kotitöitä ollenkaan, jolloin kotityöt ja ruuan laittaminen jää kokonaan naisen vastuulle. Tällöin ruokatarjonta ei välttämättä ole mitenkään kummoista, jos yksin täytyy kaikki tehdä.

En ymmärrä alkuunkaan miksi sinun pitäisi tavata tyttöystävän vanhemmat. Oma anoppi yritti myös järjestää tälläistä tapaamista, en keksinyt yhtään ainutta syytä miksi se pitäisi järjestää. Eri asia jos kyse olisi teineistä jotka asuvat vielä vanhempien kanssa.

Onko sinua nimenomaan kielletty menemästä poikasi kotiin? Tätä kyllä ihmettelen jos näin on. Oma anoppi kävi meillä kerran kylässä kun en ollut kotona. Hän päätti siivota koko asunnon. Tästä en luonnollisesti pitänyt ja sanoin asiasta. Sen jälkeen anoppi ei ole käynyt meillä kertaakaan. En ole kieltänyt häntä tulemasta, mutta kielsin siivoamasta. Anoppi luonnollisesti tulkitsi asian niin, että olen kiittämätön hirviö miniä.

Se vanhempien tutustuttaminen toisiinsa ei ole helppo homma ennen kuin parilla on isompia juhlia. Tottakai kaikki kutsutaan esim. häihin, mahdollisen lapsen juhliin ja muihin isompiin kutsuihin.

Minun ja miehen vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla. Olisiko meidän pitänyt nuorina teennäisesti kutsua vanhemmat meidän pieneen asuntoon yhteiselle, mahdollisesti kiusalliselle kahvihetkelle? Ilman mitään yhteistä puheenaihetta, tarkoituksena vain tutustuminen?

Aloittajakaan tuskin haluaa tavata vanhempia minkään muun kuin mahdollisen arvostelemisen ja "vikojen" etsimisen vuoksi.

Meilläkin oli tuollainen erilainen mykkä tyttöystävä pojalla. Kun tulivat meille ei edes tervehtinyt. Ei tullut pöytään syömään vaikka muut söivät. Oli musta meikki ja oudot vaatteet.  Valehteli käyvänsä töissä vaikka makas päivät  sängyssä. Hän lupasi maksaa puolet vuokrasta, kallis asunto Etelä-Helsingissä.  Meidän poika opiskeli Aalto- ylioistossa. Hänellä oli silloin säästettynä pankissa oman asunnon ostoon paljon rahaa. Tämän tyttiksen rakastaminen maksoi pojan kaikki säästöt. Tätä kauhuemäntää kesti  puolitoista vuotta. Asunto lopuksi myytiin ja päästiin kätevästi eroon tästä mykästä. Ei kai kaikilla sentään tällaista. Kerron vain siksi että tietää varoa, että voi olla liikkeellä valehtelevia mykkiä tyttöjä.    Aina voi ottaa opikseen . Sinnehän ei päässyt sisään mutta me vain menimme, kun työtoverit kannustivat minua ottamaan asiasta selvää. Nyt kaikki hyvin. Tsemppiä AP-lle.

Puhumattomuudesta: Minun oli vaikea osallistua anoppilassa keskusteluun suhteen alkuvuosina, kun siellä juteltiin lähes koko ajan aiheista, joista en silloin tiennyt mitään (tyyliin ravit tai formulat) ja henkilöistä, joita en tuntenut. Vaikka puhelias olenkin, oli vaikea ottaa osaa keskusteluun muuten kuin nyökkäilemällä ja hymisemällä. Varmaan annoin itsestäni tosi hiljaisen ja ujon kuvan, mutta sen on onneksi saanut muuttaa ajan kuluessa, kun nuokin aiheet tulivat väkisin tutuiksi ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyi. Onneksi oma anoppi on mukava ja rento eikä tehnyt tuosta "ujoidestani" mitään numeroa.

Ei ihme ettei päästetä enää jos yllättäen olet paukannut sinne!! Ja haukuit einekset ja kodin päin naamaa?

Miksi ajattelet että on jotenkin tyttöystävän syy että poikasi ei enää kokkaa? Entä jos poika on ihan itse lopettanut kokkaamisen? Harrastukset ja mielenkiinnonkohteet vaihtuu.

Tervetuloa 1920-luvulle. Naisen tulee hoitaa ruoat, naisen vika jos mies syö valmisruokaa. Miksi nainen ei huolehdi pojastasi? Miksi sinua ei kutsuta kahville? Miksi ette yhdessä voisi vaikka miettiä miehen ruokahuoltoa siellä kahvilla? Kyllä tämä meidän Viljo on ainoa ollut perso sokerille juu-u, mutta ei liikaa sovi antaa. Ehkä nainen ei ole saanut sopivaa kasvatusta kotona ja sinun johdatuksellasi oppisi hoitamaan kodin ja miehen. Nyt sinnikkyyttä nainen, on sinun velvollisuutesi pelastaa poikasi avoliitto ja elämä.

Vierailija kirjoitti:

Tervetuloa 1920-luvulle. Naisen tulee hoitaa ruoat, naisen vika jos mies syö valmisruokaa. Miksi nainen ei huolehdi pojastasi? Miksi sinua ei kutsuta kahville? Miksi ette yhdessä voisi vaikka miettiä miehen ruokahuoltoa siellä kahvilla? Kyllä tämä meidän Viljo on ainoa ollut perso sokerille juu-u, mutta ei liikaa sovi antaa. Ehkä nainen ei ole saanut sopivaa kasvatusta kotona ja sinun johdatuksellasi oppisi hoitamaan kodin ja miehen. Nyt sinnikkyyttä nainen, on sinun velvollisuutesi pelastaa poikasi avoliitto ja elämä.

Jokaisen onnistuneen avioliiton takana on vahva anoppi.

Ihmiset on erilaisia, eikä ne aina pahaa tarkoita. Mä itse en ole tottunut "normaaliin" perhe-elämään, joten tuntuu todella vaikealta käydä miehen vanhempien luona, en osaa olla siellä yhtään luontevasti. Olen myös melko hiljainen, ja tuntuu vaikealta keksiä puhuttavaa, varsinkin kun menneisyydessäni on niin paljon asioita, joista en halua avautua tai kaivella, joten kysymyksetkin tuntuu kiusallisilta. Anopilla on vielä sellainen tapa, että jos kerrankin avaan suuni ja alan kertomaan jotain asiaa, hän alkaa puhua päälle jostain muusta asiasta. Tätä on käynyt todella usein ja vaikka tiedän, ettei hän sitä pahalla tee tai varsinaisesti tahallaankaan, se entisestään tekee itselleni hankalan olon. 

Olen sanonut miehelle monta kertaa, että voi ihan hyvin mennä itsekseen vanhempiensa luokse, mutta ei ole halunnut, jostain syystä minut pitää aina ottaa mukaan. Mäkin käyn itse vanhempieni luona yksin, kun mies ei mielellään halua lähteä mukaan. En näe tässä mitään ongelmaa, eikä mun vanhemmatkaan asiaa ihmettele. 

Mulle perhe/sukulaisuussuhteet tuntuu tosi hankalilta, ja voin kuvitella että anoppi saattaa ajatella ihmetellen musta samalla lailla kuin aloittaja. Mutta hänkään ei tiedä kaikkea. Mies oli silloin tutustuttaessa ollut aika pahassa jamassa jo monta vuotta, eikä ole missään vaiheessa tästä elämänsä kääntöpuolesta kertonut vanhemmilleen. Luottotiedot oli mennyt, elämänhallinta yleisesti hukassa, asunnottomuutta, koulu jätetty kesken, ei työpaikkaa.. Mulle tuo asia selvisi vasta myöhemmin kun oltiin jo pidemmän aikaa tapailtu, mutta alkujärkytyksen jälkeen en pelästynyt asiaa, vaan ruvettiin yhdessä laittamaan asioita kuntoon. Nykyään tuosta tilanteesta ei ole enää ripaustakaan jäljellä, mutta tästä muutoksestahan ei miehen vanhemmat tiedä mitään. Mulla kuitenkin oli iso osuus tuossa miehen elämänmuutoksessa, ja yhdessä pidetään jatkossakin toisistamme huolta.

Ei ne lapset aina ihan kokototuutta kerro vanhemmilleen vaikka olisi hyvätkin välit. 

Vierailija kirjoitti:

Minun ja miehen vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla. Olisiko meidän pitänyt nuorina teennäisesti kutsua vanhemmat meidän pieneen asuntoon yhteiselle, mahdollisesti kiusalliselle kahvihetkelle? Ilman mitään yhteistä puheenaihetta, tarkoituksena vain tutustuminen?

Aloittajakaan tuskin haluaa tavata vanhempia minkään muun kuin mahdollisen arvostelemisen ja "vikojen" etsimisen vuoksi.

Herrajumala, miten isoja kulttuurieroja yhden maan sisälläkin voi olla. Tämän palstan lukeminen avartaa todellakin. Minun mielestäni on itsestään selvää, että jos suhde alkaa olla vakava - mitä se minun maailmassani myös on, jos kerran yhdessä asutaankin - niin halutaan tutustuttaa myös vanhemmat toisiinsa. Kyllähän siinä nyt riittää puheenaihetta! Ihan uteliaisuudesta kysyn, mistä päin olet kotoisin ja mistä luokkataustasta? Itse olen pääkaupunkiseudun koulutettua väkeä.

Jätä se sika!

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti eivät ole hyvät puhevälit, kun noin pitkän listan sait aikaan outouksista, vastauksen antaa poikasi.

Tyttö ei ole kotihengetär ja asunnossa kaaos, koska poikasikaan ei viitsi siivota.

Käyvätkö töissä tai opiskelevatko?

Valitettavasti väärä oletus. Asuntoonhan en ole kahteen vuoteen päässyt, mutta poika kyllä siivoaa, hänen luonteellaan ei sotkuisissa nurkissa asuta. Molemmat käy töissä, eivät polta tupakkaa, ryypiskele eikä heillä ole tatuointeja.

:D :D "eikä heillä ole tatuointeja" :D :D

115: Meitsi on aatelissukua eikä mun vanhemmilla ole minkään valtakunnan halua tutustua miehen vanhempiin :D Et joo ehkä ei kyse ole mistään luokkataustasta tässä :D Mieheen he kyllä halusivat tutustua, mutta miehen vanhemmat niin he ovat suoraan sanoneet että miksi ihmeessä pitäisi. Ei heidänkään omat vanhemmat tavanneet kuin pari kertaa koko heidän yhdessäolonsa aikana kun heidän vanhemmat vielä elivät, ja nekin kerrat sattumalta. 

Miehen isä ei näe mitään syytä tavata mun vanhempia, mutta miehen äidille on tästä joku ihmeellinen ongelma että pitäisi tutustua ja viettää aikaa ja :D No, hän varmaan ei tule saamaan mitään sukupäivällisiä joista haaveilee, koska kolme meidän neljästä vanhemmasta suhtautuu aika huvittuneesti koko ideaan. Muhun se yrittää kovasti vedota et pitäis puhua järkeä, mutta oon sanonut että sitten kun ootte miehesi kanssa tästä yhtä mieltä niin katsellaan sitten. Oon ehdottanut et soittais suoraan mun vanhemmille ja puhuis heille järkeä, mutta ei se kehtaa :D

- en ole tuo jolle vastasit, mut ehkä tässä on ihan sukukohtaisia eroja eikä mitään luokkataustaisia :D

Minun appivanhempani väittivät mm että minä en osaa laittaa ruokaa ja että syötän vain eineksiä ja yln vain ulkona... ihan täyttä kukkua.

Lakkasin kutsumasta heitä kotiini kun he aina käydessään haukkuivat kaiken ja käyttäytyivät kun asunto olisi heidän, eikä puoliksi minun.

Ja heidän käytöstapansa ja ulkonäkönsä olivat muutenkin niin moukkamaiset ettei kamalasti tehnyt mieli esitellä kenellekään...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun ja miehen vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla. Olisiko meidän pitänyt nuorina teennäisesti kutsua vanhemmat meidän pieneen asuntoon yhteiselle, mahdollisesti kiusalliselle kahvihetkelle? Ilman mitään yhteistä puheenaihetta, tarkoituksena vain tutustuminen?

Aloittajakaan tuskin haluaa tavata vanhempia minkään muun kuin mahdollisen arvostelemisen ja "vikojen" etsimisen vuoksi.

Herrajumala, miten isoja kulttuurieroja yhden maan sisälläkin voi olla. Tämän palstan lukeminen avartaa todellakin. Minun mielestäni on itsestään selvää, että jos suhde alkaa olla vakava - mitä se minun maailmassani myös on, jos kerran yhdessä asutaankin - niin halutaan tutustuttaa myös vanhemmat toisiinsa. Kyllähän siinä nyt riittää puheenaihetta! Ihan uteliaisuudesta kysyn, mistä päin olet kotoisin ja mistä luokkataustasta? Itse olen pääkaupunkiseudun koulutettua väkeä.

Keski-Suomesta olemme. Meidän vanhemmilla ei luultavasti olisi mitään yhteistä. Miehen äiti on sairaseläkeläinen, isä kuollut. Omat vanhempani ovat nelikymppisiä kouluikäisen lapsen vanhempia. Koska välimatkaa on joka suuntaan, on meille ollut paljon luontevampaa käydä itse kyläilyillä kuin kutsua ketään meille.

Tottakai kutsun kaikki koolle, kun siihen tulee luonteva tilaisuus. Itselleni ei tuntuisi luontevalta väkisin tutustuttaa, koska tuskin näkisivät toisiaan jatkossakaan kovin usein. En usko tämän johtuvan kenenkään koulutuksesta tai asuinpaikasta. Ennemmin ehkä sukupolvikysymys. Nykyään elämä pyörii ydinperheen ympärillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse välttelen miehen äitiä samaan tyyliin, koska olen introvertti ja hän on raskas ihminen. Kanssakäyminen on jäykkää ("siirrytäänpäs nyt keskustelemaan tuonne toiseen huoneeseen mukavammille tuoleille") ja hienostelevaa, naurukin kuulostaa teennäiseltä. Hän lääppii minua ja olevinaan säälii. Tuppautuu jatkuvasti jos millä verukkeella hoitamaan lasta, koiraa, meidän kotia, koska "minä en jaksa". Soittaa säännöllisesti miehelle samana päivänä ja suunnilleen samaan aikaan ja tenttaa, mitä ollaan tehty ja ohjeistaa mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Kutsuu joka hemmetin viikko kylään ja aina on muka joku syy kutsuun kuten että pitää hakea joku tavara tai tulla syömään jotain leipomusta. Mulle sosiaaliset tilanteet on uuvuttavia ja jos joka viikko täytyy hymyillä tekohymyä teennäiselle ihmiselle, niin jossain kohtaa se toinenkin hoksaa, että hetkinen, onkohan tämä normaalia...

Ettet nyt vain introverttinä kokisi häntä raskaaksi ihmiseksi? Rouvahan kuulostaa normaalin sosiaaliselta ja hyväntahtoiselta, toisin kuin tämä hankala "antakaa mun olla"

-sukupolvi.

Kyse ei voi pelkästään olla siitä, koska ex-poikaystäväni anoppi puhui kuin papupata, oli supersosiaalinen MUTTA oli myös aidosti lämmin ja välittävä, kohtelias ihminen. Samoin on siskon anoppi tällainen ja oma äitini on myös. Nykyinen anoppi sen sijaan piikittelee ja laukoo suoraankin mielipiteitään esim. siitä, miten en osaa kouluttaa koiraani. Koirani olen kouluttanut huonosti, mutta en kaipaa siitä anopin kommentteja, koska heidän ei tarvi koiraa nähdä PAITSI että aina se ihmettelee, miksi koira jäi kotiin ja tarjoutuu tosiaan hoitamaan sitä. Sitten on paljon hänen kommunikaatiotyylissään, mitä en ymmärrä. Esim. kun vauva karjui täyttä kurkkua puoli tuntia ja ääni käheytyi ja välillä kuulosti kuin vauva tukehtuisi limaan, ja sitten jälkeenpäin sanoin, että tämä tilanne tuntui minusta tosi pahalta, kun en saanut vauvaa rauhoittumaan, niin anoppi vai naureskeli että "eihän tuo ollut kuule vielä mitään".

Hmm, kyllä tää musta on nimenomaan kulttuuriero... osaatteko kuvitella tuollaista menoa kovin monessa muussa maassa?

Sukuun tutustuttaminen kuuluu hyviin käytöstapoihin, vaikka äänekäs vähemmistö mitä väittäisi.

- Laura, sairaanhoitajaopiskelija 23v

Mieheni äiti - Onko normaalia?

Helppo sanoa, ettei 56-vuotiaan naisen tekemiset kuulu miniälle. Kuitenkin olen nyt pari vuotta vieraillut anopin luona hänen poikansa kanssa. Tullaan hyvin toimeen ja hyväksyn hänet täysin. SILTI tietyt asiat mietityttää:

- Omilleen muuttaessa poika raportoi kaiken jokaista suupalaa myöten äidilleen. Raja lapsuudenkodin ja oman kodin välillä oli olematon. Nykyisin tällainen raja on muodostunut, mutta äidille se on todella vaikea paikka. Hän on pari kertaa huomautellut ikävään sävyyn mm. meidän ruokavaliostamme, vaikka asia ei ole hänen päätäntävallassaan.

- Anoppi on ystävällinen mutta hänen keskustelutyylinsä on tentata. On normaalia olla kiinnostunut poikansa asioista, ristikuulustelu ei.

- Anoppi kokee että koska poika on muuttanut pois kotoa ja alkanut elää omaa elämäänsä, ja täten äidin merkitys elämässä on vähentynyt, se on minun vikani. Olemme miehen kanssa sopineet jo alussa, että kummatkin hoitavat omat ihmissuhteensa ja perhesuhteensa. Minun ei ole pakko kyläillä miehen vanhemmilla, miehen ei ole pakko kyläillä minun vanhemmillani ja toisen vanhempia ei kutsuta kylään. Anoppi jotenkin syyttää minua hänen ja poikansa etääntyneistä väleistä, vaikka uskon että tuo etääntyminen vaan kuuluu itsenäiseen elämään siirtymiseen. Poikaa ahdistaa äitinsä tenttaus, arvostelu ja jatkuva jankutus "milloin sitä voisi tulla käymään", joten hän on lakannut vastaamasta äitinsä puheluihin. Tämäkin on luonnollisesti minun vikani.

- Anoppi haluaisi tavata minun vanhempani. Vaikka hänelle on lukuisia kertoja sanottu, että hän tapaa vanhempani jos/kun tulee häät tai vastaavat sukujuhlat, hän ei suostu hyväksymään sitä. Nykyään lähinnä jätämme jankutuksen huomiotta, koska anoppi ei hyväksy kieltävää vastausta ja kyseinen keskustelu (kuten muutkin keskustelut missä poika ei teekään kuten äitinsä toivoisi) kärjistyy hyvin nopeasti riidaksi.

Onko tämä nyt täysin normaalia vai mistä on kyse?

Tuon oman näkökulmani "tuppisuisena miniäkokelaana". Anoppilassa on ihan ok käydä vierailulla, mitään suuria odotuksia minua kohtaan ei ole asetettu ja avokin perhe on ilmaissut pitävänsä minusta, olen kuitenkin huono ylläpitämään kahvipöytäkeskustelua etenkin kun aihealueet pyörivät usein henkilöissä tai tapahtumissa jotka eivät minulle ole tuttuja, kun en ko. kylällä koskaan ole asunut. Miehelläni on usein vanhempiensa luona tapana huidella menemään ympäri taloa ja pihoja tekemässä pikkuhommia, jolloin jään usein anopin armoille ja koen tilanteen melko kiusalliseksi, koska kylässä en osaa toimia samoin kuin kotona. Kokkailuasiaan en ota muuten kantaa, ehkä poikasi ja hänen tyttöystävänsä ovat vain sopineet asian olevan parhain päin noin. Meille saa vieraita tulla, kunhan vierailusta ilmoitetaan etukäteen. Miehelläni on paha tapa ilmoittaa 5min ennen vieraiden tuloa, jolloin energiani yleensä menee joko asunnon järjestelyyn tai tarjottavien keksimiseen. Asiasta on keskusteltu, mutta mieheni on selkeästi perinyt vanhemmiltaan vieraiden kestittämisen taidot, itse inhoan yli kaiken yllätysvieraita. Ja vanhempien keskinäisestä tapaamisesta, meillä kaksi vuotta seurustelua takana eivätkä vanhempamme ole kertaakaan tavanneet, kukaan ei ole tätä kaivannut tai kokenut tarpeelliseksi, joten emme näe syytä järjestää eritoten tapaamista.