Onko opettajille jotenkin henkisesti mahdotonta myöntää tehneensä virheitä?
Olen kyllästynyt siihen, miten opettajat reagoivat, kun heille antaa kielteistä palautetta. Selkeätkin laiminlyönnit ja virheet käännetään aina lapsen tai lapsen vanhempien puutteeksi.
Vuosien mittaan on osunut omakohtaisesti esimerkkejä siitä, että opettaja ei vastaa wilma-viesteihin, ei puutu kiusaamiseen, ei löydä oppilaan täysin oikein tallentamia kotitehtäviä, saa raivareita syyttömille jnejne. Anteeksi -sana on useimmille opettajille ollut täysin tuntematon, vaikka kertaakaan - siis ikinä - ei oppilas tai minä vanhempana ole ärjynyt tai antanut kiukkuista palautetta, ainoastaan asiallista.
Mutta nyt alkaa olla pinna lopussa. Jatkossa ehkä minäkään en viitsi olla niin asiallinen, jos opettajien linja ei korjaannu.
Kommentit (165)
Se on muuten myös niin, että jos lapsella on koulussa vaikeuksia tms. niin vikaa etsitään aina lapsesta. Koulu, opettajat, luokkatoverit kaikki vaikuttavat , mutta ongelmaa lähdetään AINA etsimään yksilöstä. Pahimmassa tapauksessa lapselle isketään aiheettomasti jokin diagnoosi, vaikka ongelma olisi esim. kiusaavassa opettajassa tai huonosti toimivassa luokkayhteisössä..
Valitettavasti näistä kommenteista helposti syyllistyvät väärät opettajat. Tai olin huomaavinani sen. Eli ylitunnolliset helposti lähtevät puolustuskannalle. Tuo otsikko nyt yleisti kritiikin kaikille vaikka monet opettajat eivät ole ilkeitä, myöntävät tekevänsä joskus virheitä ja yrittävät tehdä oppitunneista mielekkäitä.
Se ei poista sitä, että on niitä jotka ovat piiloilkeitä joko oppilaille taikka vanhemmille.
Kannataisi katsoa peiliin, jos tuntuu, että kaikki opet on just sun lapsen kohdalla aina väärässä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm...Suoritin opettajan pedagogiset pari vuotta sitten, ja meitä ohjaaja oikein erikseen opasti, ettei oppilaille pidä suoraan koskaan myöntää, että on tehnyt virheen, vaan ohjata keskustelu nopeasti muihin asioihin. Muutoin menettää kuulemma auktoriteettinsa.
No, harjoittelun alussa minulla oli auktoriteettia, ja luokassa työrauha. Kun ohjaaja tarpeeksi työsti minua ja puuttui opettamiseeni, menetin auktoriteettini. Ohjaaja ei tarkoittanut pahaa, mutta ei osannut vain ohjata minua, vaan tyrkytti itselleen sopivaa opetustyyliä rikkomalla minun opetustani.
Opetusharjoittelu kaikkineen oli sellaista höykytystä, etten ihmettele jos sen jälkeen opettajuus ei enää kiinnosta kuin luonteeltaan jyräävimpiä opportunisteja. Sori mielipiteestä.
Mietin joskus onko kyse jostain tuollaisesta, koska huomasin aikoinani, kun opettajalta kysyttiin jotain, johon hän ei selvästikään osannut vastata ja aihe oli muutenkin vaikea, opettaja vastasi aina, että voimme puhua tästä asiasta joskus toiste, ja luotti siihen, ettei oppilas enää kehdannut kysyä asiasta. Se oli aina jotenkin mekaaninen ja harjoitellunoloinen "voimme puhua tästä joskus myöhemmin".
Kyllä mie ainakin sanon etten tiedä, kysyn lapsilta tietääkö joku jos kysymys on sellainen luonteeltaan että sopii muiltakin kysyä tai otan seuraavalle tunnille selvää asiasta. Mitäpä sitä jankuttamaan höpöjä jos ei vastausta tiedä? Ottaa selvää ja juttelee asiasta sitten seuraavalla tunnilla. Jos eteen tullut kysymys on oivaltava niin saatan jättää tiedonhaun myös oppilaille läksyksi. Sekin kun on tärkeä taito.
En jaksa vastata höyrypäävanhempien typeriin viesteihin. Silloin vastaan, jos on jotain oikeaa asiaa. En myöskään jaksa teidän kiusaamisulinoita - hoitakaa asia keskenänne