Onko oikeesti paljonkin aikuisia joiden omat vanhemmat maksaa heille jopa TALON?

Mä oon tosi köyhästä perheestä Pohjois-Suomesta ja ponnistin sieltä Helsingin lääkikseen jossa nyt siis opiskelen. Monilla opiskelukavereilla on vanhempien ostamat asunnot ja voivat viettää rentoa opiskelijaelämää, itsellä jäänyt sosiaalistuminenkin vähälle kun pitää raataa siivoojana aina vapaalla. Vaikka Suomessa on näennäinen tasa-arvo, niin kyllä se universumi jakaa kuitenkin aika erilaiset kortit ihmisille. En ole mitenkään katkera, mutta joskus vähän kateellinen siitä opiskelijaelämästä mitä kaverit viettää. 😄 Veli on minulla jäänyt pohjoiseen, on siellä työttömänä ja liikkuu jo aika alkkisporukoissa. Ai niin, ja vaikka kuinka yrittäisin työskentelyn ohella panostaa opiskeluun, niin ne parhaimmat harjoittelu/tutkimusryhmäpaikat menee aina lääkärien lapsille tai niille, joilla on vanhempien avustusten ansiosta aikaa roikkua tiedekunnan järjestämissä kekkereissä. Monesti saattaa olla muutaman kympin osallistumismaksuja ja minulle sekin on iso raha laittaa, kun pitäisi maksaa illan muutkin kustannukset. En myöskään pääse mukaan brunsseille, juomaan hienoihin paikkoihin viiniä tai käymään spring breakilla Euroopassa. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen niistä asioista mitä on ja täytyy myöntää, että vanhempana varmasti tulen olemaan itsestäni todella ylpeä! :)

Vierailija kirjoitti:

Joo  - ei vi...ta enkä ole kateellinen. Itse olen ollut isän kuoleman jälkeen 15-vuotiaasta tilanteessa, jossa olen koko ajan ja yhä hommannut ja antanut rahaa äidilleni (ja silloin sisaruksillenkin, jotka ovat minua nuorempia). En voinut mennä lukioonkaan kun en olisi jaksanut töiden vuoksi.

Sitten täällä on ketju, että muka perhetausta ei vaikuttaisi ihmisen mahdollisuuksiin Suomessa (tai elämässä yleensä).

Olisit muuttanut omillesi. Ei sinulla ole ollut velvollisuutta elättää äitiäsi ja nuorempia sisaruksiasi. Mutta onhan se tuokin yksi selitys. Kaikilla ei ehkä ole samoja lähtökohtia elämään, mutta Suomessa on kaikille annettu sama mahdollisuus.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tosi köyhästä perheestä Pohjois-Suomesta ja ponnistin sieltä Helsingin lääkikseen jossa nyt siis opiskelen. Monilla opiskelukavereilla on vanhempien ostamat asunnot ja voivat viettää rentoa opiskelijaelämää, itsellä jäänyt sosiaalistuminenkin vähälle kun pitää raataa siivoojana aina vapaalla. Vaikka Suomessa on näennäinen tasa-arvo, niin kyllä se universumi jakaa kuitenkin aika erilaiset kortit ihmisille. En ole mitenkään katkera, mutta joskus vähän kateellinen siitä opiskelijaelämästä mitä kaverit viettää. 😄 Veli on minulla jäänyt pohjoiseen, on siellä työttömänä ja liikkuu jo aika alkkisporukoissa. Ai niin, ja vaikka kuinka yrittäisin työskentelyn ohella panostaa opiskeluun, niin ne parhaimmat harjoittelu/tutkimusryhmäpaikat menee aina lääkärien lapsille tai niille, joilla on vanhempien avustusten ansiosta aikaa roikkua tiedekunnan järjestämissä kekkereissä. Monesti saattaa olla muutaman kympin osallistumismaksuja ja minulle sekin on iso raha laittaa, kun pitäisi maksaa illan muutkin kustannukset. En myöskään pääse mukaan brunsseille, juomaan hienoihin paikkoihin viiniä tai käymään spring breakilla Euroopassa. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen niistä asioista mitä on ja täytyy myöntää, että vanhempana varmasti tulen olemaan itsestäni todella ylpeä! :)

Hyvä sinä! Sinulla on asennetta ja paloa, tulet menemään vielä pitkälle elämässäsi.

Itse tulen todnäk olemaan 60 vuotias, kun saan vihdoinkin asua ensimmäistä kertaa koskaan omassa talossa; sitä odottelen isäni perintönä. Ei olla väleissä, joten ei liity mitään tunteilua vaan todella vaan odotan että pääsen muuttamaan, vaikka siihen varmaan vielä aika pitkä matka on =) Ajatuskin, että olisin saanut kokea moisen ylellisyyden jo parikymppisenä, on kyllä turhankin ylellinen. JA varmasti vääristää rahan arvostusta, jos kaiken saa valmiina, sehän on ihan selvä! Ja nähtävissä varakkaammista taustoista tulevien tuttavien käytöksessä. Mutta kukin pelaa korteilla mitä on saanut, asiat voisi olla paljon huonomminkin - suomessa kun saa kasvaa ja asua, on se jo iso lahja, vertailukohteita löytyy!

Vierailija kirjoitti:

Itse tulen todnäk olemaan 60 vuotias, kun saan vihdoinkin asua ensimmäistä kertaa koskaan omassa talossa; sitä odottelen isäni perintönä. Ei olla väleissä, joten ei liity mitään tunteilua vaan todella vaan odotan että pääsen muuttamaan, vaikka siihen varmaan vielä aika pitkä matka on =) Ajatuskin, että olisin saanut kokea moisen ylellisyyden jo parikymppisenä, on kyllä turhankin ylellinen. JA varmasti vääristää rahan arvostusta, jos kaiken saa valmiina, sehän on ihan selvä! Ja nähtävissä varakkaammista taustoista tulevien tuttavien käytöksessä. Mutta kukin pelaa korteilla mitä on saanut, asiat voisi olla paljon huonomminkin - suomessa kun saa kasvaa ja asua, on se jo iso lahja, vertailukohteita löytyy!

Valitat kun muut saa rahaa ja odottelet itelles rahaa.

Nämä kaverit ovat erikseen jotka ovat perineet asunnon, mutta sitten mulla on sellainen kaveriperhe joista molemmat työttömiä. Miehen vanhemmat käsittääkseni ostivat tontin lapselleen. Päättivät rakentaa talon kun mies ja hänen isä ovat remonttitaitoiset. Ukki ja mummo ovat sponssanneet talon rakennusta. Ukki eläkeläisenä kaikki päivät pojan kanssa rakennuspuuhissa. Kohta on talo valmis ja todella hieno. Sossu on elättänyt tämän pariskunnan, miettivät aina miten tulisisivat torjutuiksi jos työtä tarjotaan työkkäristä. Heillä menee siis paremmin kuin minulla vaikka raadan joka pv töissä:( t: kateellinen

Vierailija kirjoitti:

 Täytyy kuitenkin olla kiitollinen niistä asioista mitä on ja täytyy myöntää, että vanhempana varmasti tulen olemaan itsestäni todella ylpeä! :)

Täällä AV:llä ollaan sinusta jo nyt ylpeitä!

Minä tulen pienituloisesta perheestä ja tämä tuntuu aivan absurdilta! Ja vielä näin moni saa noin suuria summia, jopa asuntoja. Kateus iskee. Huomaa kyllä taas miten voi olla niin eri maailmoista.

En ymmärrä asiaa lainkaan. Minut kasvatettiin niin, että pidän itse huolen asioistani aikuisena. Katselen "pappa betalar" -porukkaa kyllä nenänvarttani pitkin. Yhdelle 26-vuotiaalle kaverille laittoi hänen äitinsä viestiä kesken illanvieton, että muista alkaa jo hiljentyä, etteivät naapurit valita. Äiti siis asuu eri kaupungissa. Minulle ei äiti laittanut tuollaisia viestejä edes kun olin kymmenvuotias. Jotkut eivät osaa päästää irti.

Ja mikä siinä vaivaa jos vanhemmilla on ihan helvetisti rahaa, miksi sitä ei voisi antaa myös lapsilleen heidän elinaikanaan. Jos saisit lottovoiton, ottaisitko rahat vastaan? Luultavasti ottaisit. Jos vanhemmat antaisivat sulle pari milliä, miksi et ottaisi sitä vastaan? Voihan sitä olla ylpeä, muttei kuiteenkaan tarttis olla tyhmän ylpeä.

Itse en kuulu näihin onnekkaisiin, mutta jos saisin valita, niin enemmän minä sitä rahaa tarvisin opiskelijana kuin 60 vuotiaana. Että jos nyt ei pilalle hemmottele, niin ei siinä kämpän ostossa mitään pahaakaan oo.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä asiaa lainkaan. Minut kasvatettiin niin, että pidän itse huolen asioistani aikuisena. Katselen "pappa betalar" -porukkaa kyllä nenänvarttani pitkin. Yhdelle 26-vuotiaalle kaverille laittoi hänen äitinsä viestiä kesken illanvieton, että muista alkaa jo hiljentyä, etteivät naapurit valita. Äiti siis asuu eri kaupungissa. Minulle ei äiti laittanut tuollaisia viestejä edes kun olin kymmenvuotias. Jotkut eivät osaa päästää irti.

Minut taas kasvatettiin niin, että jos on mistä toiselle antaa, niin silloin antaa. Olen kyllä nähnyt näitäkin ihmisiä, jotka ylpeilevät olleensa omatoimisia jo 10-vuotiaina ja pärjänneet 15-vuotiaista lähtien ilman vanhempien tai yhteiskunnan tukeakaan, mutta yleensä nämä ovat myös ihmisiä, joilta ei juurikaan heltiä myötätuntoa tai apua kenellekään muullekaan. Mä olen saanut vanhemmiltani rakkautta, turvaa, huolenpitoa, taloudellista apua ja lastenhoitoapua ja samaa olen halunnut antaa omille lapsillenikin. 

Te jotka ette halua ottaa rahaa perhestään, taidatte olla niitä joinka perhe on vähävarainen, muuten ettette suhtaisu asiaan .

Meitä on kolme sisarusta ja vanhemmat päättivät rakentaa meistä yhdelle talon. Minä ja toinen sisaruksistani emme ole saaneet mitään, esikoinen on se onnekas joka on voinut paistatella vanhempien rakkauden lämmössä koko elämänsä. Jotenkin epäilen, että me kaksi nuorempaa ollaan vahinkoja tai ollaan muuten vain pilattu vanhempiemme elämä, sen verran outoja tapahtumia ja käytöstä on vanhempien taholta saatu läpi koko elämämme. Nykyisin olen vanhempieni kanssa taskulämpimissä synttäri/joulukorttiväleissä, pari kertaa vuodessa soitan heille. Vanhemmat eivät soita mulle eikä toiselle sisarukselle eivätkä pidä yhteyttä oikeastaan ollenkaan, esikoista näkevät ja hoitavat hänen lastaan säännöllisesti. Eivät ole edes nähneet mun nuorempaa lasta, eivät tulleet kastejuhlaan yms. 

Tähän ei liity mitään isompaa draamaa josta olisin itse ainakaan tietoinen. Ainut selittävä tekijä mun näkemyksen mukaan on se, että esikoinen on meistä ainoa akateemisen uran valinnut. Minä ja toinen sisarus emme menneet yliopistoon ja se ainakin silloin 15+ vuotta sitten hiersi vanhempia. Toki voi olla ihan vain persoonallisuudesta kyse, ehkä emme ole heidän tyylisiään ihmisiä tms. Tosin itse ajattelen niin, etten voisi kumpaakaan lapsistani hylätä vaikkei henkilökemiat heidän kanssaan kohtaisi. 

Olen asunut opiskeluaikani vanhempieni omistamassa asunnossa. Harvalle kuitenkaan kerroin asiasta, koska se herätti kateutta ja "hemmoteltu pentu" -vihjailua. Joskus vähän ihmetyttää tämä Suomessa vallitseva yleinen mielipide, että kurjuuden maksimointi on ainoa keino saada nuori kasvamaan kunnolliseksi ja vastuulliseksi aikuiseksi. Heti 18-vuotiaana pitäisi heittää oman onnensa nojaan ja mitä köyhempää ja vaikeampaa esim. opiskelijan elämä on, sitä parempi! Oppiipahan olemaan.

Kun ei se ihan noin mene. Korostan nyt vielä, että todellakin ymmärrän, ettei kaikilla vanhemmilla ole mahdollisuuksia tukea rahallisesti jälkikasvuaan. Se on aivan eri asia. Mutta jos varaa on, miksei saisi aikuista lastaan auttaa?

Mun vanhemmat on varakkaita, mutta eivät avusta meitä opiskelevia (ja osin lapsiperheellisiä) lapsiaan lainkaan. Tuttavapiirissä kyllä moni yli 30-kymppinenkin saa jatkuvasti rahaa/metsää/autoja vanhemmiltaan. Olen kieltämättä kateellinen. Toivottavasti itselläni on varaa joskus avittaa omia lapsia, kun ovat nuoria aikuisia. No ehkä sitten siirrän vanhemmiltani saamani perinnön suoraan lapsilleni, mihinkä sitä joku 60-vuotias tarvitsee satoja tuhansia tai jopa yli miljoonan - en tiedä vanhempieni tarkkaa taloudellista tilannetta. Asuvat kuitenkin Helsingissä isosti ja velattomasti, löytyy mökkiä ja sadan tonnin autoja ym.

Eräs kaveri on aina ollut sellainen kermaperse. Hän hankki asunnon pari vuotta sitten. Myöhemmin keskustelin hänen kanssaan joskus omasta asunnostamme. Keskustelu sivusi lainoja. Hän oli aivan järkyttynyt, kun kerroin, että otimme 200 000 lainaa ja joudumme maksamaan sitä 25 vuotta. Kysyin, että eikö hänen asuntonsa maksanut melkein saman verran. Vastaus oli "joo joo, mut ostinkin sen käteisellä".

Että semmoiset nallekarkit.

Mä myönnän avoimesti olevan kateellinen kaikille niille, joille vanhemmat ovat ostaneet asunnon kun ovat olleet nuoria. Asun Helsingissä, eli asumiskulut ovat etenkin nykyään jumalattomat, toista oli vielä 90-luvulla. Huomattavan suuri osa lapsuudenkavereistani on saanut vanhemmiltaan asunnon, jossa ovat saaneet asua kuluitta / jota pitävät vuokralla ja saavat vuokratulot itselleen ja jonka ovat voineet myydä ja näin saada hyvän pesämunan uuteen, isompaan asuntoon. 

Mä oon tavallisesta perheestä, kaksi työssäkäyvää vanhempaa, toinen pienipalkkainen, toinen keskituloinen (luullakseni). Olen opiskellut useamman ammattitutkinnon (koska en löytänyt omaa alaa), elänyt aina kädestä suuhun, tehnyt opiskelujen ohella töitä. Nyt lähestyn neljääkymppiä, olen ollut vakitöissä reilut 5 vuotta, pienipalkkaisella alalla, suoritin juuri ensimmäisen korkeakoulututkintoni ja nyt palkka hieman nousi. Olen asunut aina vuokralla, vuokrat nousee jatkuvasti ja puolisoni on opiskelija joka tuo toki oman pienen kortensa kekoon. Elämää helpottaisi huomattavasti, jos asuminen ei olisi niin kallista (tähän vanhempien ostama asunto auttaisi todella paljon).

Miksi sitten asun vuokralla? Jaa-a. En tiedä kuulostaako tämä uskomattomalta, mutta en ole ikinä ajatellut, että voisin ostaa asuntoa. Koen itseni niin köyhäksi, pienituloiseksi, että ei minun tai meidän tuloilla mitään luukkua Helsingistä osteta. Toiseksi, ihan rehellisesti, ajattelen, etten osaisi ostaa asuntoa. En tiedä miten se tehdään. En ymmärrä lainoista, marginaaleista, lainaneuvotteluista, mistään mitään. En usko itseeni yhtään, että osaisin. En vaan tiedä miten se tehtäisiin. 

Vanhempani ovat elämäni asuneet omistusasunnoissa, pienissä ja vaatimatomilla alueilla mutta kuitenkin. Pikkuveljeni on haahuilija, ei ole oikein opiskellut mitään (nyt kai vihdoin jotakin, päälle kolmekymppisenä) ja on vain ollut työttömänä ja opiskellut valmistumatta, ei saanut edes aikaiseksi muuttaa pois vanhempieni luota. Arvatkaapa, mitä tekivät vanhempani? Kyllä, ostivat kämpän Itä-Helsingistä, mihin lykkäsivät veljeni asumaan. Ikinä vanhempani eivät ole tarjonneet minulle vastaavaa mahdollisuutta, tai apua asuntolainan takaamiseen tai muuhun asunnonostoon liittyvää. En ole halunnut olla heidän kanssaan missään tekemisissä sen jälkeen, kun he ostivat kämpän veljelleni. En aio ollakkaan, olen niin järkyttynyt tästä eriarvoistavasta käytöksestä. Se satuttaa ja loukkaa. En halua heiltä mitään, tehköön vaikka perinnöttömäksi, mä pärjään.

Molemmat vanhempani ovat äärimmäisen köyhistä oloista, mutta saaneet kasvatuksen jossa työn tekoa ja säästäväisyyttä on arvostettu yli kaiken. Kouluttautumalla, ahkeralla työnteolla ja osin varmaan onnellakin ovat saaneet kasattua semmoisen omaisuuden että ei tarvitse toimeentulosta enää eläkepäivillä stressata, mutta ei sillä silti kuin miljonääri elä. Meille lapsille ei jaettu viikkorahaa ollenkaan, mutta rahaa sai tarvittaessa kunhan kykeni tarpeensa järkevästi perustelemaan tai sitten jotakin kotityötä vastaan. Minusta ja veljestäni kasvoi säästäväisiä (ehkä jopa liian) tyyppejä joille ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia ymmärtää rahan arvoa ja töiden teko on aina ollut kunnia-asia.

En ole koskaan aikuisena pyytänyt penniäkään vanhemmiltani, mutta jos he ovat oma-aloitteisesti tahtoneet avustaa esimerkiksi opiskelijakämppään tavaroita ostamalla en ole kieltäytynyt. Asuntoa he eivät ole minulle maksaneet, mutta ajokortin sain, ja sen lisäksi ollaan saatu lahjana huonekaluja, remonttitarvikkeita ja sensellaista. Veljeni sai jonkin verran nollakoron lainaa heiltä asunnon ostoon, sillä hänen puolisollaan ei ollut lainkaan omia säästöjä. Minun miehellä oli joten koin että meillä ei ollut siihen samalla lailla tarvetta. Mieluummin sitten veljelle, olkoonkin että hän on nykyisin meistä se kovapalkkaisempi. Omia lapsiani tulen aikanaan avustamaan sen verran kun oma rahatilanteeni sallii.

Lähipiirissäni ei ole tietääkseni ihmisiä joille vanhemmat olisivat kyenneet ostamaan asunnon kokonaan, mutta moni on saanut samanlaista pienempää avustusta ihan sen mukaan mitä vanhemmat ovat kyenneet antamaan. Toisaalta voi olla että vaikka joku olisikin saanut vanhemmiltaan asunnon, ei hän välttämättä sitä kovin paljon ympäriinsä huutelisi, sillä hämmästyttävän moni tuntuu suhtautuvan tähän kamalan negatiivisesti. Tuntuu että osalle suurempi synti on ottaa vastaan aikuisena rahallista avustusta omilta vanhemmiltaan, kuin hakea yhteiskunnan avustuksia sama summa.

Yksi tuttavamme ei koskaan kyennyt varsinaiseen työntekoon, muutamia lyhytaikaisia duuneja oli. Koska hän ei halua työttömäksi työpaikkatarjousten pelossa, hänen vanhempansa ovat elättäneet häntä aina. Nyt hän on 57 v. Hän katsoo että hänen vanhemmillaan on velvollisuus elättää hänet koska ovat melko varakkaita ja koska hän on ainoa perijä.

Tämä ihminen on rasittava ja vaativa muita ihmisiä kohtaan, kärsimätön ja helposti suuttuva. Hän ei ole koskaan ottanut vastuuta omasta elämästään vaan syyttää äitiään elämänsä pilaamisesta ja rakkaudettomuudesta.