Mikä on sinun ns. lapsuudentraumasi?

Miksi helvetis olette niin kilttejä ja lojaaleja miehille? Omat veljennekin raiskailevat teitä. Ihanaa. Ehkä iänikuisen "ei kaikki miehet" -jargonin sijaan kannattaa unohtaa miehet ja pyrkiä pakoon. Olen aina ihmetellyt naisia jotka luulevat saavansa jotain romanttista tai kaunista aikaan miesten kanssa. Miehet ovat raakoja hyväksikäyttäjiä. Vain alistaminen, valta ja seksi mielessä.

Antakaa miesten olla. Keskittykää muihin asioihin.

 Veljeni ahdisteli minua seksuaalisesti vuosien ajan, myös fyysistä väkivaltaa oli. En aina päässyt metsään pakoon, kun oli nuorempia sisaruksia kaitsettavana tai yksinkertaisesti liian kylmä. Olin jo aikaisemmin huomannut, että vanhempani valehtelivat minulle eivätkä tukeneet missään asiassa. Olin kuitenkin aika fiksu ja kehitin tavan kapseloida ikävät kokemukset. Myöhemmin olen sitten käynyt terapiassa ja hoitanut itseäni monin tavoin. Olen niin sanotusti menestynyt elämässä ihan hyvin, tosin stressaannun herkästi ja olen ollut vakavasti masentunut pari kertaa. 

Isoveli sai kiusata ja pilkata minua joka päivä, myöskin vanhempani pilkkasivat minua.Kaksi kertaa annoin veljelle takaisin mutta mutsi kilahti siitä minulle. Isäni löi minua. Muutin kadulle 16v koska katu oli turvallisenpi kuin koti. En ole missään tekemisissä heihin. Nyt yli 50v ja joskus vieläkin nuo ajat tulevat uniini.

Lapsiin kohdistuva väkivalta isän puolesta ja pelossa eläminen. Äiti joka sulki silmänsä ja oli välinpitämätön. Vanhempien riitely. Koulukiusaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi helvetis olette niin kilttejä ja lojaaleja miehille? Omat veljennekin raiskailevat teitä. Ihanaa. Ehkä iänikuisen "ei kaikki miehet" -jargonin sijaan kannattaa unohtaa miehet ja pyrkiä pakoon. Olen aina ihmetellyt naisia jotka luulevat saavansa jotain romanttista tai kaunista aikaan miesten kanssa. Miehet ovat raakoja hyväksikäyttäjiä. Vain alistaminen, valta ja seksi mielessä.

Antakaa miesten olla. Keskittykää muihin asioihin.

Jos lapsi on oman veljen seksuaalisen väkivallan kohteena, ei se tarkoita, että on tälle pojalle kiltti tai lojaali. Veli voi olla voimiltaan ylivoimainen, eikä tyttö pääse pakoon. Mihin ylipäätään kotoaan pääsisi pakoon? Ei vaikkapa 11-vuotias voi kotoaan minnekään muuttaa. Ei se tarkoita, että hän yrittäisi veljensä kanssa saada aikaan jotakin romanttista. Outo ajatuskin.

Tyttö antaa kuitenkin elämänsä mennä pilalle, jos hyväksyy ajatuksen, että kaikki miehet ovat alistajia. Oma ensimmäinen poikaystäväni oli ihana, hellä ja rakastava ja pyyhki pelkällä olemassaolollaan pois suuren osan lapsuuteni traumoista. Sain tuntea olevani rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin olin. Sen jälkeen olikin sitten jo helppo hoitaa terapialla loput. 

On mahtavaa, kun omalla miehellä on seksi mielessä. Niinhän minullakin on.

Toinen vanhempani oli ja on edelleen epävakaa ja masentunut sekä narsistinen. Kotona huudettiin jokapäivä ja ilmapiiri oli ahdistava. Tukea en saanut eikä koskaan kysytty mitä kuuluu tai mitä ajattelen. Päinvastoin,jos erehdyin kertomaan murheitani,äiti teki selväksi että asioista on selvittävä yksin ja häntä ei saa kuormittaa. Opin jo varhain pitämään kaiken sisälläni. Kaikki lapset sairastuivat vakavasti psyykkisesti nuorina aikuisina. Äiti on silti edelleen mielestään loistava äiti,meillä on ollut hieno lapsuus ja kotiolot eivät ole mitenkään voineet vaikuttaa sairastumisiin. Päinvastoin,hän on uhri kun loistavasta äitiydestään huolimatta joutuu kärsimään psyykkisesti sairaista lapsista.

Lässynlää. Oma miehesikin haluaa sinusta vain tyhmän synnytyskoneen ja seksireiän.

Vierailija kirjoitti:

Lässynlää. Oma miehesikin haluaa sinusta vain tyhmän synnytyskoneen ja seksireiän.

No heh heh. Olemme molemmat lapsettomia ja lähes eläkeiässä.

Omakotitalo, etelänmatka kerta vuoteen, hyvät tukiverkot, perhe ja ystävät. Isälläni ja siskollani kuitenkin alkoi pettää mielenterveys yhä pahemmin. Pelkäsin jatkuvasti että joku minulle rakas tappaa itsensä. (Vakavaa masennnusta ainakin oli molemmilla, ja mullekin on periytynyt sama tauti) :(

Kunnes tänä keväänä se tapahtui, isäni tappoi itsensä. Niin toivottomalta kuin omakin kohtaloni tuntuu, yritän taistella ja välttyä samalta ratkaisulta.

Voi miten kauheita kokemuksia :( Itselle pahimpia traumoja on aiheuttanut kiusaaminen ja fyysinen väkivalta vanhemmilta.

Muuten välini olivat lämpimät vanhempiini, mutta jos heitä vitutti, sain selkääni mitättömästä syystä. Epäilen että siitä johtuu tunne-vammani, välillä en vain pysty tuntemaan mitään ketään kohtaan. Enkä saa ystäviä, koska itsetunto on huono enkä jaksa aina pitää yhteyttä.

N22

Synnyin ei-toivottuna, ja vanhemmat joutuivat menemään naimisiin raskauden takia. Koin syyllisyyttä syntymästäni ja äidin elämän pilaamisesta... Koko aikuisikäni olen kärsinyt toistuvista masennuksista, juuri aloitin toisen kuntoutuspsykoterapian.

Ei ehkä trauma, mutta meillä ei lapsuudenkodissa koskaan sanottu, että rakastetaan eikä halattu. Ei lapsuus silti onneton ollut, mutta aikuisena olen saanut tehdä hirveästi töitä, että opin koskettamaan toista ihmistä ja sanomaan tälle, että välitän.

Halailen omia lapsiani paljon ja kerron usein, että rakastan. Haluan, että he oppivat sen olevan luonnollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni otti asiakseen kertoa naureskellen ja ivaillen kahvipöydässä sukulaisille "Meidän Katrilla on alkanut tissit kasvamaan" ja "pillukarvatkin sillä jo kasvaa". Tämä siis monta kertaa selvinpäin sukulaisille, jotka piipahtivat iltakahvilla  tai muuten vain meillä. Eli koko suku tiesi alkaneen murkkuikäni tilan.

Olin 12v. enkä vieläkään nelikymppisenä sinut vartaloni kanssa. Enkä myöskään isäni.

Itselläni on nyt murrosikäinen tytär, enkä kuolemaksenikaan häpäisisi tai nolaisi häntä noin. Ja ihmettelen äitinä kamalasti, mikä sai isäni toimimaan noin? Vihasiko hän minua niin paljon vai mitä?

Julkihäpäisy on yksi tapa osoittaa valtaa ja kontrollia. Ei ole tavatonta että heikkoitsetuntoiset isät pitävät tyttöä esineenä jonka he omistavat. Omistaminen on myös vallankäyttöä. Mutta toisten teot ja sanat eivät määritä arvoamme. Päätä että olet arvokas ja suuntaa energiasi tulevaisuuteen.[/quote

Kiitos. Teki hyvää kuulla tuo.

t. se isänsä häpäisemä

En tiedä onko yleistä, mutta silloin tällöin huomaa perheen lapsille "langetetut roolit." Minä olin kolmesta tytöstä se ruma, mutta älykäs. Ja tätä ei peitetty mitenkään. Mikä järkytys yliopistoon mennessä, kun miehet kokivat minut kiinnostavana ja seksikkäänä. Jopa isoäitini sanoi minulle kaksikymppisenä "ihan kaunishan sustakin kasvoi." Aika moinen opettelu alkoi itseään katsoessa ja minä kuvan luomisessa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko yleistä, mutta silloin tällöin huomaa perheen lapsille "langetetut roolit." Minä olin kolmesta tytöstä se ruma, mutta älykäs. Ja tätä ei peitetty mitenkään. Mikä järkytys yliopistoon mennessä, kun miehet kokivat minut kiinnostavana ja seksikkäänä. Jopa isoäitini sanoi minulle kaksikymppisenä "ihan kaunishan sustakin kasvoi." Aika moinen opettelu alkoi itseään katsoessa ja minä kuvan luomisessa.

Minäkin huomasin että minun roolini oli olla tyhmä ja ruma. Koulunumeroni tosin olivat paremmat kuin kauniilla siskollani, mutta ne tuli piilottaa. Rupesin epäonnistumaan tahallani kokeissa, enkä viitannut tunnilla, enhän halunnut olla leuhka ja itseäni täynnä. Olihan toki epäreilua pärjätä paremmin kuin siskoni joka oli "oikeasti se fiksumpi".

Aikuisena emme ole väleissä, sillä minä, joka olen "ruma ja tyhmä" olen opiskellut itselleni korkeakoulutuksen, ja parisuhteeni on pitkä ja tasainen. Siskoni taas hyppii suhteesta toiseen, koulutuksesta ja työpaikasta ei tietoakaan, eikä tule olemaankaan. Silti, äidin suosikkilapsi on selvä. Minua rangaistaan edelleen siitä etten epäonnistunut elämässä, vaikka kuinka yritettiin kotoa käsin painostaa.

Liian isossa uskonnollisessa perheessä eläminen. Äiti ei voi sietää isääni, mutteivät voi erota suuren perheen takia. En ole saanut lapsena juurikaan huomiota osakseni. Koin olevani ylimääräinen perheessäni. Tuntui että varsinkin veljeni häpesivät minua. Olen todella kiltti ja häpeän itseäni kovasti sekä yritän olla kaikille mieliksi. Paniikkihäiriöt ja huono itsetunto jääneet jäljiksi.

Äiti oli ja on selkeästi epävakaa, ei tosin ole koskaan mitään ongelmaa myöntänyt. Kerran jopa sekosi täysin, mutta ihme kyllä pääsi takaisin raiteilleen ennen kuin ehdimme ambulanssia soittaa.

Lapsuuteni on vanhempieni silmissä ollut täydellinen, mutta itselleni aina harmaalla sävytetty. Paljon ollut hyvää, mutta paljon myös syyllistämistä ja nalkutusta, myös fyysistä kuritusta. Kerran äitini hakkasi minua päähän, kun olin sanonut jotain väärin.

Äitini on useasti uhkaillut itsemurhalla ja toivonut kuolevansa, viimeksi jouluaaton aattona. Elämä on jatkuvaa tasapainoilua. Nyt alkaa syyllistämiset ja vainoharhaisuus kohdistumaan lapsiini. Sitä en siedä ja välimme ovat melkoisen heikot.

Tunnistan olleeni jo lapsena masentunut. Tästä joskus kerroin vanhemmilleni, mutta je halusivat sulkea tällaisen pois mielestään tyyliin kaikilla lapsilla on monenlaisia kausia. Eipä sitten. Näin aikuisiällä kärsin enemmän tai vähemmän jatkuvasti, koska edelleen äitini mielellään syyllistää minua ja olen hänen ongelmiensa jäteasema. Toisinaan meno aivan sairasta, mutta ei myönnä että psyykkistä ongelmaa olisi :(

Vierailija kirjoitti:

Liian isossa uskonnollisessa perheessä eläminen. Äiti ei voi sietää isääni, mutteivät voi erota suuren perheen takia. En ole saanut lapsena juurikaan huomiota osakseni. Koin olevani ylimääräinen perheessäni. Tuntui että varsinkin veljeni häpesivät minua. Olen todella kiltti ja häpeän itseäni kovasti sekä yritän olla kaikille mieliksi. Paniikkihäiriöt ja huono itsetunto jääneet jäljiksi.

Tiedän suurperheitä, joiden vanhemmat ovat eronneet. Eihän se helppoa ole eikä oikein uskonnon näkökulmasta katsottuna.

Väkivaltainen äiti. Eipä auttanut asian käsittelemättä jättäminen. Nyt oma parisuhde tuhannen solmussa kun olen alistuva lammas, joten nyt työstetään ja itketään eikä muututa katkeraksi.

Veljeni kiusasi minua todella paljon, kun olin lapsi. Kiusaaminen alkoi ollessani aivan pieni ja kesti jonnekin 12-vuotiaaksi saakka. Asiaan ei ilmeisesti koskaan puututtu kunnolla, koska sen annettiin jatkua vuodesta toiseen. Muistan tunteneeni jo pienenä selittämätöntä häpeää ja ulkopuolisuuden tunnetta. Olin myös varma, että perheeni vihaa minua. 

Nykyään kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja toistuvasta masennuksesta. En ole osannut selvittää itselleni sitä, miten suuri vaikutus tuolla kiusaamisella oli minuun. Olen aina ajatellut lapsuuteni olleen onnellinen, mutta ilmeisesti kiusattuna oleminen sai minussa aikaan suuren turvattomuuden tunteen.