Mikä on sinun ns. lapsuudentraumasi?

Narsistiäiti. Koko lapsuuteni oli helvettiä kotona.

Isä kännipäissään hakkasi koiraa nyrkillä ja remmillä ja repi niskakarvoista. Ihan meidän lasten edessä, äiti yritti rauhoitella ja piti lujasti kiinni. Isä sitten lähti koiran kanssa ulos, me sen aikana lähdettiin evakkoon. Äiti otti eron tuon episodin jälkeen, isä edelleen luulee olevansa uhri. Muistan edelleenki sen avuttomuuden tunteen kun emme voineet auttaa koiraa, huusimme ja itkimme vain isää lopettamaan. Se taisi vähän rauhoitella vaikka edelleen löikin remmillä.

Vanhemman masennus, jota ei käsitelty millään tavalla (paitsi lievällä alkoholismilla). Näin aikuisena arvottomuuden ja toivottomuuden tunteet tuntuvat luonnollisilta kotona vallinneen ilmapiirin takia. Molemmat vanhempani tuntuvat tiedostavan ongelman, mutta mitään ratkaisua asiaan ei haeta. Kaikki lapsuudessani kokemat sairauden oireilut, vaikutelmat ja ilmentymät ovat vaikuttaneet minuun vahvasti ja sairastan itsekin masennusta. En halua omia lapsia, sillä en halua kenenkään muun kokevan samoja epätoivon tunteita, kuin mitä itse koen. Samalla tunnustan olevani vanhemmilleni katkera siitä, että he kasvattivat lapsensa, ehkä jopa tietoisesti, itsevihamielisyyden ja arvottomuuden ilmapiirissä.

Alkoholin väärinkäyttö, isän fyysinen ja henkinen väkivalta äitiä kohtaan, koulukiusaaminen lievän ylipainon vuoksi, liian aikainen aikuistuminen ja vastuunotto pikkuveljen sekä äidin hyvinvoinnista. Asiat kumuloituivat anoreksiaksi, pahimmillaan painoin teininä 34 kiloa ollessani 162 senttiä pitkä. Ulkopuolisille asia näyttäytyi vasta sairauteni myötä. Olimmehan aina olleet "onnellinen, hyvätuloinen ja vakaa" perhe. Kulissit kunnossa.

Edelleen saa tehdä asian suhteen töitä, mutta on tämä matka kasvattanut sekä opettanut elämään elämää vähän eri arvopohjalta. Itse olen tällä hetkellä onnellisessa avoliitossa, korkeakoulun käynyt ja saanut hyväpalkkaisen työn.

Isäni otti asiakseen kertoa naureskellen ja ivaillen kahvipöydässä sukulaisille "Meidän Katrilla on alkanut tissit kasvamaan" ja "pillukarvatkin sillä jo kasvaa". Tämä siis monta kertaa selvinpäin sukulaisille, jotka piipahtivat iltakahvilla  tai muuten vain meillä. Eli koko suku tiesi alkaneen murkkuikäni tilan.

Olin 12v. enkä vieläkään nelikymppisenä sinut vartaloni kanssa. Enkä myöskään isäni.

Itselläni on nyt murrosikäinen tytär, enkä kuolemaksenikaan häpäisisi tai nolaisi häntä noin. Ja ihmettelen äitinä kamalasti, mikä sai isäni toimimaan noin? Vihasiko hän minua niin paljon vai mitä?

Isoveli ja hänen kaverinsa käyttivät minua seksuaalisesti hyväksi, kun olin 9-10 -vuotias en ikinä kertonut kenellekään..

Jouduin seuraamaan vuosia vierestä vanhempieni hajoavaa avioliittoa. Muistan kodin ahdistavan ilmapiirin ja sen miten aamuisin kuuntelin huoneessani onko isä paikalla. Isä oli usein hyvin kiukkuinen ja välttelin häntä parhaani mukaan. Fyysistä väkivaltaa en sentään joutunut kokemaan.

Oireilu alkoi jo varhain ja ahdistus jatkui aikuisikään. Minulla on diagnosoitu ahdistushäiriö ja päihderiippuvuus. En ole koskaan kyennyt vakavaan parisuhteeseen. Olen ollut myös psykiatrisella osastolla. Myös sisaruksellani on ollut aikuisena ahdistusoireita  mutta hän on pärjännyt elämässä minua paremmin.

Mulla on ihan kamala menettämisen pelko ja olen pahasti läheisriippuvainen.

Lapsena jouduin viettämään todella paljon aikaa kahdestaan 7 vuotta vanhemman veljeni kanssa. Meillä ei ollut sukulaisia samassa kaupungissa, eikä tuttujakaan, joita pyytää lapsenvahdiksi, joten vanhempani jättivät minut kotiin veljeni kanssa.

Veli vaan sattui olemaan jonkin asteinen narsistipsykopaatti, joka teki elämästäni helvettiä. Eksytti minua tahallaan paikkoihin, lukitsi huoneisiin/komeroihin ja kaikista pahin oli, kun veli väitti, että vanhempamme olivat kuolleet ja hän pääsee asumaan mummin ja ukin kanssa ja koska minä olen niin tyhmä, niin joudun asumaan mustalaisten luokse... Muistan tämän niin elävästi, että tekee vieläkin pahaa. Vanhemmat siis soittivat (oli lankapuhelinaikaa) ja sanoivat veljelle, että myöhästyvät pahasti asian X takia ja tulevat vasta minun nukkumaanmenoajan jälkeen kotiin.  Veli kylmästi vain väitti, että poliisi soitti ja vanhemmat ovat kuolleet.

Aika vähällä olen päässyt, kun näitä lukee.

Se traumoitti, kun meillä kylässä ollut isäni naistenmies-kaveri katsoi tavattaessa minua päästä jalkoihin kiinteästi ja sanoi:"Siitähän on kasvanut nainen!" Olin 11-vuotias ja koin sen todella hävettävänä. INhosin tuota äijää enkä koskaan enää tullut huoneestani esille, kun tyyppi tuli meillä käymään.

Toinen vanhempani oli masentunut alkoholisti, ja toinen skitsofreenikko (joka mm. kerran heilui ison veitsen kanssa ja uhkaili toista vanhempaani). Keskimmäisenä lapsena yritin olla mahdollisimman kiltti, ja välttelin huolen aiheuttamista vanhemmilleni. Jos itkin, minulle huudettiin. Minulla oli tiukemmat säännöt kuin sisaruksillani, ja koin paljon epäreiluutta. Olin koulukiusattu tarhasta ammattikouluun. Minulla on OCD, joka on nyt melko hyvässä hallinnassa, mutta edelleen pelkään epäonnistumisia, ja olen arka uusissa asioissa.

Yksittäisistä traumoista pahin on kuitenkin se, kun pienenä minua jahtasi iso vapaana ollut koira, joka kaatoi minut maahan. En edelleenkään pidä koirista, ja ahdistun niiden haukkumisesta. Minua ärsyttää äärettömän paljon idiootit ihmiset jotka antavat koiriensa kulkea vapaana, ja päästävät ne vieraiden ihmisten luo. Ei paljon lohduta että omistajat huutelevat jostain sadan metrin päästä: "Se on ihan kiltti... rekku tuus tänne", kun kuolaava ja räksyttävä karvakasa hyppii päin, eikä tee elettäkään poistuakseen.

Lama ja köyhyys. Erityisesti köyhyyteen ja velkoihin liittyvä vanhempien pelko ja toivottomuus.

Nämä asiat tuntuvat vielä omassa nykypäivässäni, vaikka olen jo yli kolmekymppinen ja vakituinen (tosin pienehköpalkkainen) työpaikkakin löytyy ja mitään oikeaa hätää, velkaa tai muuta kurjuutta ei ole.

Koko ajan pelottaa, että jostain tippuu joku taloudellinen katastrofipommi niskaan, kaikki menee ja mitään ei ole tehtävissä. Tästä syystä en ole uskaltanut hankkia lapsiakaan.

Kotona ei saanut näyttää negatiivisia tunteita ollenkaan. Jos vahingossa alkoi itkemään niin huudettin hiljaiseksi. Muutenkin meillä riideltiin ja huudettiin paljon. Sisarukset yhtyivät huutoon eikä se tuntunut vaikuttavan niihin mitenkään. Ovat kaikki hyvissä väleissä keskenään ja vanhempien kanssa. En tiedä miksi tuo jatkuva huutaminen sitten vaikutti minuun niin vahvasti. Mulla on kyllä aina ollut herkkä kuulo ja huutaminen tuntui lähinnä siltä kuin joku viiltäisi veitsellä korvakäytävää. Mä olen aina ollut meillä se riitojenselvittäjä. Se jolle kelpaa kaikki kaikki vaihtoehdot ja jonka mielipiteillä ei ole väliä. Yritin vain välttää oikeasti turhia riitoja, joita oli jatkuvasti. Nykyään jos joku vähänkin korottaa ääntään vihaiseen sävyyn, olen melkein itkuunpurskahtamispisteessä ja haluaisin juosta pois tilanteesta.

En ole koskaan kokenut kotona sellaista perusturvallisuudentunnetta. Ei se edes tunnu kodilta, pelkkä paikka jossa pitää esittää olevansa onnellinen ettei tarvitse pelätä huutamista. Olen nyt 18 ja asun asuntolassa. Joudun käymään kotona aina pidemmillä lomilla ja ne ahdistaa aivan helvetisti. Olen ollut masentunut aika lailla koko ikäni, parin viime vuoden aikana se on vain pahentunut. Vanhempien mielestä olen vastuuntunnoton paska, jonka pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja olla onnellinen. Ei mulla ole ystäviä tai ketään sellaista sukulaista jolle sanoa miten huono olo mulla oikeasti on. Ei ketään joka halaisi tai lohduttais. Käperryn vain yksin jonnekin pimeään nurkkaan ja odotan että elämä lipuu ohitse. Ei mulla ole mitään.

Isäni. En kerro enempää.

Vierailija kirjoitti:

Kotona ei saanut näyttää negatiivisia tunteita ollenkaan. Jos vahingossa alkoi itkemään niin huudettin hiljaiseksi. Muutenkin meillä riideltiin ja huudettiin paljon. Sisarukset yhtyivät huutoon eikä se tuntunut vaikuttavan niihin mitenkään. Ovat kaikki hyvissä väleissä keskenään ja vanhempien kanssa. En tiedä miksi tuo jatkuva huutaminen sitten vaikutti minuun niin vahvasti. Mulla on kyllä aina ollut herkkä kuulo ja huutaminen tuntui lähinnä siltä kuin joku viiltäisi veitsellä korvakäytävää. Mä olen aina ollut meillä se riitojenselvittäjä. Se jolle kelpaa kaikki kaikki vaihtoehdot ja jonka mielipiteillä ei ole väliä. Yritin vain välttää oikeasti turhia riitoja, joita oli jatkuvasti. Nykyään jos joku vähänkin korottaa ääntään vihaiseen sävyyn, olen melkein itkuunpurskahtamispisteessä ja haluaisin juosta pois tilanteesta.

En ole koskaan kokenut kotona sellaista perusturvallisuudentunnetta. Ei se edes tunnu kodilta, pelkkä paikka jossa pitää esittää olevansa onnellinen ettei tarvitse pelätä huutamista. Olen nyt 18 ja asun asuntolassa. Joudun käymään kotona aina pidemmillä lomilla ja ne ahdistaa aivan helvetisti. Olen ollut masentunut aika lailla koko ikäni, parin viime vuoden aikana se on vain pahentunut. Vanhempien mielestä olen vastuuntunnoton paska, jonka pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja olla onnellinen. Ei mulla ole ystäviä tai ketään sellaista sukulaista jolle sanoa miten huono olo mulla oikeasti on. Ei ketään joka halaisi tai lohduttais. Käperryn vain yksin jonnekin pimeään nurkkaan ja odotan että elämä lipuu ohitse. Ei mulla ole mitään.

Tsemppiä sulle, kyllä se elämä suakin odottaa jossakin. Ilo ja onni.

Isättömyys. Isähän minulla siis oli perheessämme olemassa, nimellisesti, mutta ei hän mulle isä ollut. Sisaruksilleni kyllä. Minua hän kiusasi, halveksi, alisti, latisti, kilpaili kanssani. Henkinen väkivalta ja fyysisen väkivallan pelko (myös konkreettinen fyys. väkivalta) oli koko ajan esillä.

Äitini ihastui tuttavaperheen isään. Muutimme sisarusten ja äidin kanssa aivan yllättäin tuon lähes vieraan miehen luo. Miehen vaimo pienine lapsineen muutti tieltämme pois. Isänikin muutti kauas pois... Yhtäkkiä oli viisi kotinsa menettänyttä pientä lasta, rikkinäiset perheet ja sopeutuminen. Minusta tuli ylikiltti ja tunteensa peittelevä huolehtija.

No ihan ekana, tiukan uskonnollinen perhe. Opin pelkäämään helvettiä viisivuotiaana.

Osin uskonnon takia jouduin koulukiusatuksi. Lukiossa ei kiusattu, mutta en uskaltanut solmia suhteita toisiin.

Lisäksi äiti sairasti pari vakavaa sairautta, kun olin 8-16-vuotias. Usein hän oli toisella paikkakunnalla hoidossa ja uskonlahkon pastorit kävivät meillä siunaamassa hänet taivaaseen...

Olen kolmekymppinen, perheellinen maisteri ja kai ulkoisesti ihan ok. Vasta viime aikoina olen alkanut tajuta, miten paska ja turvaton lapsuus minulla on ollut.

Kaverini löysi 10-vuotiaana isänsä pornolehtiä. Selailimme niitä salaa hihitellen, mutta kuitenkin ällötti. Tuo omituinen maailma tuntui pahalta ja väkivaltaiselta. Kaikkea ei edes tajunnut. Myöhemmin olen kokenut koko seksin likaisena ja sairaana.

Olen miettinyt, että olisin ollut erilainen, jos en olisi noita ikinä nähnytkään.

Vierailija kirjoitti:

Kotona ei saanut näyttää negatiivisia tunteita ollenkaan. Jos vahingossa alkoi itkemään niin huudettin hiljaiseksi. Muutenkin meillä riideltiin ja huudettiin paljon. Sisarukset yhtyivät huutoon eikä se tuntunut vaikuttavan niihin mitenkään. Ovat kaikki hyvissä väleissä keskenään ja vanhempien kanssa. En tiedä miksi tuo jatkuva huutaminen sitten vaikutti minuun niin vahvasti. Mulla on kyllä aina ollut herkkä kuulo ja huutaminen tuntui lähinnä siltä kuin joku viiltäisi veitsellä korvakäytävää. Mä olen aina ollut meillä se riitojenselvittäjä. Se jolle kelpaa kaikki kaikki vaihtoehdot ja jonka mielipiteillä ei ole väliä. Yritin vain välttää oikeasti turhia riitoja, joita oli jatkuvasti. Nykyään jos joku vähänkin korottaa ääntään vihaiseen sävyyn, olen melkein itkuunpurskahtamispisteessä ja haluaisin juosta pois tilanteesta.

En ole koskaan kokenut kotona sellaista perusturvallisuudentunnetta. Ei se edes tunnu kodilta, pelkkä paikka jossa pitää esittää olevansa onnellinen ettei tarvitse pelätä huutamista. Olen nyt 18 ja asun asuntolassa. Joudun käymään kotona aina pidemmillä lomilla ja ne ahdistaa aivan helvetisti. Olen ollut masentunut aika lailla koko ikäni, parin viime vuoden aikana se on vain pahentunut. Vanhempien mielestä olen vastuuntunnoton paska, jonka pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja olla onnellinen. Ei mulla ole ystäviä tai ketään sellaista sukulaista jolle sanoa miten huono olo mulla oikeasti on. Ei ketään joka halaisi tai lohduttais. Käperryn vain yksin jonnekin pimeään nurkkaan ja odotan että elämä lipuu ohitse. Ei mulla ole mitään.

Tiedän, että kuulostaa tosi alentuvalta, mutta 18 vuotta on tavallaan aika vähän vielä. Siis kamalan pitkä aika kestää tuollaista väkivaltaa, mutta mahdollisesti valtavasti hyviä vuosia edessä. Sinun ei tarvitse olla noiden "läheisten" kanssa missään tekemisissä. Sinä olet arvokas, sinulla on väliä. Tunteillasi on suuri merkitys. Kenelläkään ei ole oikeus kieltää sinua tuntemasta. Halaus täältä. Uskon, että kaikki vielä järjestyy.

Joo lama täälläkin! Meillä oli kotona molemmat vanhemmat tuolloin työttöminä ja ilmapiiri kireä. Rahaa ei ollut liikaa, söimme melkein aina puuroa ja/tai paistettuja silakoita, joita en nykyään voi sietää. Vanhemmat puhuivat huolestuneina laskuista ja velanmaksusta, veroista ym. välillä ääni kohoten. Olin ahdistunut, koska työttömiä oli 700 000 uutisten mukaan. Mietin, saanko koskaan aikuisena töitä tai joudunko köyhäilemään ikuisesti. (Vastaus: kyllä, edes maisterintutkinto ei auttanut. Samassa jamassa ollaan...)