Mikä on sinun ns. lapsuudentraumasi?

Ulospäin perheemme varmaan vaikutti onnelliselle ja hyvinvoivalle, mutta pinnan alla sitten monenmoisia ongelmia, taloudellisia, psyykkisiä jne. Olen joutunut paljon purkamaan terapiassa esimerkiksi sitä, että jouduin keskimmäisenä lapsena aina huolehtimaan muiden hyvinvoinnista ja kutistamaan itseäni. Yhden sisarukseni mielenterveysongelma teki kaikkien elämästä helvettiä, mutta tietysti ulospäin esitettiin koko ajan malliperhettä eikä asiasta koskaan puhuttu. Muutenkaan ei tunteista puhuttu ikinä. Minua on laiminlyöty todella pahasti ja jossain vaiheessa tämä alkoi sitten näkyä jo ulkopuolisillekin, moni ihmetteli miksi lapsi joutuu huolehtimaan muista lapsista. Mutta en ikinä olisi uskaltanut sanoa asiasta millekään kouluterkkarille tai sossulle. Jälkikäteen katsottuna olisi ollut kyllä parempi että olisin päässyt kotoa pois, johonkin terveempään ympäristöön. Harmittaa että esimerkiksi lukio meni tosi huonosti tämän takia.

Vierailija kirjoitti:

Äidin epävakaus ja itsemurhalla uhkailu. Myös itsestäni kasvoi epävakaa (rajatilatasoinen persoonallisuushäiriö), tiedostan kuitenkin rajoitukseni enkä ole hankkinut/tule hankkimaan lapsia.

Sama.

Ja tähän vielä isän alkoholismi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli mielestäni hyvä lapsuus, ei esimerkiksi päihde- tai väkivaltaongelmia, turvattomuutta tai taloudellisia huolia, mutta aikuisena olen huomannut, että meidänkin perheessä oli niitä ongelmia. Tunteista ei puhuttu koskaan, eikä niitä voinut ilmaista. Äitini kohteli ja kohtelee edelleen isääni todella alentavasti ja halveksien, ja samalla hän pitää itseään pyhimyksenä. Jos äidilleni huomautti tai sanoi vastaan, niin hän loukkaantui ja piti päiväkausia mykkäkoulua. Olen myös kärsinyt siitä, että olen vanhin sisaruksista ja luontaisesti hyvin vastuuntuntoinen ja kaikkien murheiden kantaja. Muistan jo ihan pienenä kantaneen huolta sisaruksista, raha-asioista ja kaikkien viihtyvyydestä. En myöskään koe saaneeni vanhemmilta samalla tavalla huomiota kun muut sisarukset.

Sairastuin teininä masennukseen ja syömishäiriöön, mutta en osaa sanoa johtuiko se edellä mainitusta.

Aivan samanlaista kuin mun perheessä, voin allekirjoittaa jokaisen lauseen! :o Tosin omat mielenterveysongelmat jatkuvat edelleen lähes kolmekymppisenä... Varmasti monen tekijän summa, mutta koen kyllä että lapsuuden ja nuoruuden kotiolot ovat vaikuttaneet.

Vanhempani naamioivat tunnekylmän ilmapiirin ja 10 vuotta eron partaalla olleen avioliiton hienosti ulos päin näkyvän "hyvinvoinnin" varjoon. Oli hieno omakotitalo, vaatteet ja harrastusvälineet, matkat ja muut aktiviteetit, lapset hyviä koulussa ja reippaita. Uskoin itsekin vuosikaudet siihen, että meillä on ollut asiat ihan hyvin. Vasta myöhemmin terapiassa olen alkanut ymmärtämään, miten moni asia meillä oli pielessä. 

Kyykäärme. 11 vuotiaana astuin  saapaalla elävän(oli elävä) kyykäärmeen päälle. Metsurina ollessani tutustuin moneen kyyhyn ja pääsin suurinpiirtein pois fobiastani.

-

Eikä tämä ole mikään paratiisi, Eeva ja käärme puskassa juttu.

Traumani on vanhempieni ero ollessani alle kouluikäinen. Jouduin lähivanhempani tukihenkilöksi. Hän uhkasi itsemurhalla jos pitäisin yhteyttä etävanhempaani. Pian kuviossa oli mukana uudet puolisot, joita välttelin parhaani mukaan. Opin sivuuttamaan omat tarpeet ja toiveet, eikä lopulta ollut niistä enää tietoinenkaan. Aikuisenakin olen heidän vuokseen menettänyt paljon rahaa ja vapaa-aikaa, enkä terapiasta huolimatta vieläkään tunne saavani elää niin kuin haluaisin. Elämäni on mennyt hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Isäni otti asiakseen kertoa naureskellen ja ivaillen kahvipöydässä sukulaisille "Meidän Katrilla on alkanut tissit kasvamaan" ja "pillukarvatkin sillä jo kasvaa". Tämä siis monta kertaa selvinpäin sukulaisille, jotka piipahtivat iltakahvilla  tai muuten vain meillä. Eli koko suku tiesi alkaneen murkkuikäni tilan.

Olin 12v. enkä vieläkään nelikymppisenä sinut vartaloni kanssa. Enkä myöskään isäni.

Itselläni on nyt murrosikäinen tytär, enkä kuolemaksenikaan häpäisisi tai nolaisi häntä noin. Ja ihmettelen äitinä kamalasti, mikä sai isäni toimimaan noin? Vihasiko hän minua niin paljon vai mitä?

Julkihäpäisy on yksi tapa osoittaa valtaa ja kontrollia. Ei ole tavatonta että heikkoitsetuntoiset isät pitävät tyttöä esineenä jonka he omistavat. Omistaminen on myös vallankäyttöä. Mutta toisten teot ja sanat eivät määritä arvoamme. Päätä että olet arvokas ja suuntaa energiasi tulevaisuuteen.

Löysin isoäiti kuolleena keittiömme pöydän äärestä ollessani 11-vuotias. Luulin, että mummi nukkuu. Tästä lähti yh-äidin alkoholismikierre. Jouduin huolehtimaan palavat tupakannatsat äidin huuruisten öiden jälkeen ja soittelemaan itkupuheluita äidin baarireissuilla. Tästä on aiheutunut jonkinlainen hylkäämisenpelko ja vaikeus luottaa ihmisiin. En päästä kuin harvoja lähelleni, koska pelkään että he satuttavat ja jättävät.

Vierailija kirjoitti:

Aika vähällä olen päässyt, kun näitä lukee.

Se traumoitti, kun meillä kylässä ollut isäni naistenmies-kaveri katsoi tavattaessa minua päästä jalkoihin kiinteästi ja sanoi:"Siitähän on kasvanut nainen!" Olin 11-vuotias ja koin sen todella hävettävänä. INhosin tuota äijää enkä koskaan enää tullut huoneestani esille, kun tyyppi tuli meillä käymään.

Jotain on kyllä pahasti pienessäkin tuolloin sanoo tytölle. Tuttava kehui avovaimonsa tytärtä - tytär on 12-vuotias. Sekin jo oksettaa...

Koulukiusaus 6v. ajan. Alkoi ala-asteella.

Vierailija kirjoitti:

Kotona ei saanut näyttää negatiivisia tunteita ollenkaan. Jos vahingossa alkoi itkemään niin huudettin hiljaiseksi. Muutenkin meillä riideltiin ja huudettiin paljon. Sisarukset yhtyivät huutoon eikä se tuntunut vaikuttavan niihin mitenkään. Ovat kaikki hyvissä väleissä keskenään ja vanhempien kanssa. En tiedä miksi tuo jatkuva huutaminen sitten vaikutti minuun niin vahvasti. Mulla on kyllä aina ollut herkkä kuulo ja huutaminen tuntui lähinnä siltä kuin joku viiltäisi veitsellä korvakäytävää. Mä olen aina ollut meillä se riitojenselvittäjä. Se jolle kelpaa kaikki kaikki vaihtoehdot ja jonka mielipiteillä ei ole väliä. Yritin vain välttää oikeasti turhia riitoja, joita oli jatkuvasti. Nykyään jos joku vähänkin korottaa ääntään vihaiseen sävyyn, olen melkein itkuunpurskahtamispisteessä ja haluaisin juosta pois tilanteesta.

En ole koskaan kokenut kotona sellaista perusturvallisuudentunnetta. Ei se edes tunnu kodilta, pelkkä paikka jossa pitää esittää olevansa onnellinen ettei tarvitse pelätä huutamista. Olen nyt 18 ja asun asuntolassa. Joudun käymään kotona aina pidemmillä lomilla ja ne ahdistaa aivan helvetisti. Olen ollut masentunut aika lailla koko ikäni, parin viime vuoden aikana se on vain pahentunut. Vanhempien mielestä olen vastuuntunnoton paska, jonka pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja olla onnellinen. Ei mulla ole ystäviä tai ketään sellaista sukulaista jolle sanoa miten huono olo mulla oikeasti on. Ei ketään joka halaisi tai lohduttais. Käperryn vain yksin jonnekin pimeään nurkkaan ja odotan että elämä lipuu ohitse. Ei mulla ole mitään.

Taidat olla perheesi fiksuin. Yritä avautua jollekin - onko terveydenhoitajaa tai kuraattoria. Kysy, että missä voit puhua kun on paha olla.

Itse olin todella ahdistunut tuossa iässä - kiitos riitelevän perheeni, jossa ei osattu keskustella yhtään. Suoraa huutoa ja mekastusta. Tavarat lensivät ja ovet paukkuivat. Itse käperryin huomaamattomaksi, jottei mua alettaisi haukkumaan. Yritä päästä juttelemaan jollekin, jotta saisit itsetunnollesi vahvistusta! Olet arvokas!

Isättömyys. Vanhempani erosivat ollessani hyvin pieni ja isä muutti pois.

Hän ei ole pitänyt minuun mitään yhteyttä sen jälkeen ja ei edes korttia lähettänyt syntymäpäivinä.  Tiedän, että isäni löysi uuden naisen ja lähti tämän matkaan.

Myöhemmin sitten äitini avioitui uudelleen ja sitä kautta elämässäni ollut isäpuoli ja sisarpuolet. Uusperhekuvio ja siihen liityvä lasten eriarvoisuuskin tullut koettua. Melko normaalia nykypäivänä, mutta neljä vuosikymmentä sitten ei niin tavallista.

Häpesin valtavasti isättömyyttäni.

Isäpuoli käyttö minua seksuaalisesti hyväkseen vuosien ajan. En uskaltanut lapsena kertoa kenellekään. Teini-ikäisenä vihdoin uskalsin, mutta kukaan ei uskonut minua. Muutenkin jatkuva nöyryyttäminen ja lyttääminen tuon ihmisen toimesta on jättänyt jälkensä, ja itsetuntoni on vielä nykyäänkin ihan surkea.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ns. onnellinen lapsuus, mutta olen vasta myöhemmin tajunnyt että ongelmiani ja huoliani on aina vähätelty. Ei sinulla mitään ole. Älä höpötä. Ole reipas. Nyt lopeta tuollainen. Koen, etten tullut kuulluksi kun yritin pyytää apua. Myöhemmin sairastuin 13-vuotiaana syömishäiriöön, mutta siihenkään ei puututtu, vaikka kaikki näkivät etten syö normaalisti.

Tämä myös mulla! Koulukiusattuna oleminen aiheutti myös traumoja. Onneksi olen päässyt näistä yli, vaikka siinä kestikin pitkään.. (noin 15 vuotta)

Koko lapsuus n 10-vuotiaaksi asti (no okei oli siellä joskus hyviäkin päiviä). Se oli helvettiä, jatkuvaa väkivaltaa ja sen pelkoa, joko minua tai vanhempia sisaruksiani kohtaan. Ei saanut näyttää negatiivisia tunteita tai turpaan tuli. Niinpä minusta tuli ylikiltti, varovainen ja hiljainen, ilmeisesti sitä mitä äiti halusi, koska sitten minua ei enää "kuritettu"(voi miten vihaan tuota sanaa). Sitten sain kuunnella muiden hakkaamista, mikä tuntui yhtä pahalta.. Kunnes jotain tapahtui ja se loppui, siitä on alkanut pitkä paranemisprosessi, joka on vielä kesken ja tuskin koskaan valmistuu. Kaikesta huolimatta olen ollut ihan ok väleissä vanhempien kanssa, mutta todellisista tunteista ja ongelmista ole ikinä puhuttu. Ja todellakaan ei musta normaalia ihmistä ole tullut.  Murkkuiässä sairastuin anoreksiaan ja siinä meni pari-kolme vuotta painiessa sen kanssa. Kuten jollain aiemmalla kommentoijalla, siihen ei puututtu kotona mitenkään. Sittemmin ollut välillä masentavampia jaksoja, välillä vähän maanisempia jaksoja, sosiaalisia estoja, alkoholi maistunut, menin psykoosiin ja jouduin osastolle, siitä toipumisen jälkeen elämä ollut vähän tasaisempaa puuroa.. Ja tässä samalla muuttanut uuteen kaupunkiin, saanut ammatin, tehnyt kaikenlaisia (ns paska)duuneja ja kohdannut paljon vastoinkäymisiä, mutta myös ihania ihmisiä ja kokemuksia. Onneksi löysin aika varhain kumppanin, jonka kanssa on ollut turvallista ja hyvää elämää, ilman häntä en ehkä ois enää tässä. Mutta tuntuu, että jokin palanen musta on rikottu, eikä sitä koskaan saa korjattua.

Anteeksi näin pitkä selostus, tuntui vaan että kai tänne vois vähän purkaa tätä paskaa..

Isäpuolen väkivaltaisuus. Uhkailu, henkinen loka, haukkuminen ja alistaminen.

Alkoholisti-isä, jonka kanssa elämisen aiheuttamia ongelmia en varmaan koskaan saa ratkaistua tai pääse yli niistä :/

Äidin harjoittama väkivalta ihan pienestä saakka sekä sadismi.

Isän harjoittama väkivalta ihan pienestä saakka.

Kaikki pahat tehtiin.

Olin näkymätön keskimmäinen lapsi joka joutui heitteille vuotta vanhemman veljen kanssa jo 1,5 vuoden ikäisenä äidin siivotessa kauppaa. Olimme heitteillä tällä tavoin usein. Olin näkymätön koko lapsuus- ja nuoruusajan. Masennuin jo 12 vuotiaana sisäisesti. Murrosiässä lähes tein itsarin. Lapsuusperheessä vallitsi puhumattomuus ja asioiden käsittelemättömyys. Äiti oli marttyyri narsisti ja isä väheksyi kaikkea minussa, -ainoassa tyttäressä. Isä oli myös narsistinen jolle tärkeää oli vain työ ja omat harrastukset. Molemmat olivat ulkokultaisia, mutta juoruilivat ja panettelivat kaikkia. Katkaisin aikuisiällä välit molempiin.

En ole siltii mielenterveyspotilas, en ole ikinä käyttänyt mielialalääkkeitä. Olen syönyt ja joskus juonutkin sisimpäni suruun. En ole ollut sisimmässäni koskaan satasella onnellinen. Alakulo ja surullisuus on ollut aina osa minua.

Verikokeita/neuloja/verta pelkään kuin syöpää. Penskana kun otettiin verikoetta väkisin pitämällä kiinni. Muistiin syöpyi se paniikin ja huudon määrä, taisin jotenkin purra vielä lääkäriä sormeen. Viimeksi olisi ollut pakko ottaa verikoe teininä yli 10 v sitten. Ei vaan onnistunut. Refleksinä nyin kättä pois kokoajan kun hoitaja yritti etsiä suonta ja aloin lopulta hysteerisenä itkeä. Jäi ottamatta ja vihainen täti lopulta sanoi että ei noin isoa ihmiseltä voi väkisinkään alkaa ottamaan että näkemiin.

Kauhulla odotan seuraavaa kertaa kun nyt näin aikuisena kai pitäisi osata olla järkevä ja niin aikuinen :"(

Se, että joutui perheen ainoana tyttönä olemaan se fiksu, joka ei saanut koskaan suuttua, väittää vastaan tai valittaa. Veljet saivat aina lähes kaiken mitä keksivät pyytää, minun piti olla aikuismaisempi ja tyytyä siihen mitä jäi yli.

Minä olin aina myös se, jolle vanhemmat kertoivat raha- ja parisuhdeongelmista, joista ei koskaan saanut puhua ulkopuolisille. Ahdisti koko nuoruusiän kun oli ainut, joka tiesi mitä kulisseissa tapahtui ja koko ajan piti kantaa huolta asioista, joista ikäiseni ei olisi kuulunut edes tietää mitään.

Vieläkin ahdistun helposti useista tilanteista, etenkin jos kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Raha-asiat ahdistavat ja koen yhäkin olevani vaivaksi muille jos minulla on asiat huonosti. En ole oppinut oikeasti kertomaan asioistani muille, koska fiksuna minuna pitäisi pitää asiat itselläni...