Luetellaan "Finnish Nightmares" tilanteita

Kun olet tulossa kotiin kävellen kohti kotitaloasi, ja sinulle tuntematon henkilö kävelee vähän matkan päässä edessäsi/takanasi, ja pikkuhiljaa huomaat, että hän taitaa olla suuntaamassa kansassi samaan rappuun. Jos henkilö kävelee edelläsi, on kännykässäsi/talon seinässä/pensaassa yhtäkkiä jotain todella mielenkiintoista, jota tutkit sen hetken, kun lasket että toisella ihmisellä menee saada hissi ja päästä sillä liikkeelle tai vaihtoehtoisesti kiivetä portaat, ettet vain vahingossakaan joudu olemaan rapussa tai hississä samaan aikaan. Jos olet etummaisena on tilanne hankalampi, kiihdytätkö jotta varmasti ehdit hissiin yksin vai hidasteletko, jolloin riskeeraat tervehtimisen naapurin mennessä ohitsesi?

On tämä elämä joskus hankalaa.

Vierailija kirjoitti:

Törmäät puolituttuun kaupassa, tervehditte ja jatkatte ostoksia. Törmäätte uudestaan. Kumpikaan ei tiedä pitäisikö tervehtiä uudestaan tai sanoa jotain joten tyydytte hymyilemään vaivautuneesti.

Itse olen keksinyt tällaisten tilanteiden varalle loistavan ratkaisun eli esitän puhuvani puhelimeen jos huomaan että on vaaraa törmätä uudestaan.

Oikeasti nyt, miten tästäkin voi lepoa itselleen kiusallisen ongelman???

Vierailija kirjoitti:

Se "perinteinen" kun olet bussissa ja aikomuksena jäädä seuraavalla pysäkillä. Sitten jostain syystä kuski ei muista avata ovea tai se ei aukea ja joudut huutamaan "voisitko avata tän keski/takaoven". Liian monta kertaa olen sitten jäänyt yhden pysäkin myöhemmin ja kävellyt takaisin päin, koska en vain saa huudettua kuskille.. :D huoh.

Tämän lisäksi se kun bussikuski ajaa pysäkkisi ohi ja olit jo ehtinyt nousta ylös ja kävellä oven eteen, mutta et kehtaa huutaa kuskia pysähtymään. Siinä sitten muut matkustajat katsovat oudoksuen kun olet niin nössö ettet kehdannut huudella. Aargh. 

Ja sitten jos kuski ei puhu suomea tai ei kuule huutoasi kun kerrankin uskaltaudut huomauttamaan. Nolouden multihuipentuma. 

Kaikki tässä ketjussa kerrotut lenkkeilyyn liittyvät tilanteet ovat se ensisijainen syy siihen, miksi en ulkoile enkä käy lenkillä tai varsinkaan harrasta mitään ryhmäliikuntaa. Olen juuri niin introvertti.

Jokunen vuosi sitten muhun iski innostus aloittaa juoksuharrastus. Välttyäkseni muilta ihmisiltä, totaalisen aloittelijan häpeältä ja vaivaannuttavilta kohtaamisilta, kävin pyrähdyksilläni kello kaksi aamuyöllä. Aika pian väsyin tähän ja niin juoksuharrastus kuoli.

Kun oot menossa ulos, ja alaovesta ulos astuessasi huomaat jonkun samassa rapussa asuvan mummelin tai papparaisen n. 6 metrin päässä susta olevan tulossa sisään siihen samaan rappuun. Mummeli/papparainen köpöttelee tuskahduttavan hitaasti kohti ovea, ja mietit, että pitääkö sun nyt jäädä pitämään sitä ovea sille auki, vai luikitko vain pihalle niin kuin et huomaisikaan. Et halua vaikuttaa epäkohteliaalta, mutta toisaalta tuntuu tyhmältä jäädä siihen ovelle seisomaan ja pitelemään sitä auki minuuttitolkulla, varsinkin kun mummeli sieltä kaikilla viimeisillä voimillaan koittaa kiiruhtaa ovelle mahdollisimman rivakasti ettei joutuisi sinua odotuttamaan.

Kirppareilla (siis sellaisilla joissa ihmiset myy itse tavaroitaan siellä pöydän takana) ja markkinoilla on hirveän vaivaannuttavaa kierrellä. Ei uskalla jäädä katsomaan kovinkaan pitkäksi aikaa mitään, sillä muuten se myyjä alkaa puhumaan ja kertomaan tavaroista. Ja mulla on myös aina sellainen tunne, että tuotan pettymyksen jos en osta mitään ja katselen siinä vaan. :D

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tässä ketjussa kerrotut lenkkeilyyn liittyvät tilanteet ovat se ensisijainen syy siihen, miksi en ulkoile enkä käy lenkillä tai varsinkaan harrasta mitään ryhmäliikuntaa. Olen juuri niin introvertti.

Jokunen vuosi sitten muhun iski innostus aloittaa juoksuharrastus. Välttyäkseni muilta ihmisiltä, totaalisen aloittelijan häpeältä ja vaivaannuttavilta kohtaamisilta, kävin pyrähdyksilläni kello kaksi aamuyöllä. Aika pian väsyin tähän ja niin juoksuharrastus kuoli.

En ole lukenut näitä ryhmäliikuntajuttuja mutta olen nyt vuoden aikana käynyt ryhnäliikunnoissa eikä järin kukaan ole sanonut sanaakaan. Se jos mikä spii sunlaiselle yksinäiselle.

Vierailija kirjoitti:

Yks tuttu oli kerran tulossa käymään vanhemmillaan samalla paikkakunnalla missä mä asun. Tää kaveri on sellanen, että saattaa ajaa esim. jo mun pihan parkkipaikkaan ja soittaa sitten sieltä että ootko kotona, tulisin käymään. No ei huvittanut nähdä just sinä viikonloppuna niin olin sitten koko viikonlopun pimeässä asunnossa peläten, että se kaveri soittaa mulle mun pihasta. Onneksi oli kämppä pimeenä kun kyllähän se sitten soittikin enkä tietenkään vastannut, kertoi jälkeenpäin että oli ollut käymässä.

Sain muuten sentään tv:stä ja tietokoneesta vähän valoa tänne, etten säkkipimeessä kuitenkaan istunut..

Tv ja  tietsikka hohtaa sinervää valoa joka kyllä näkyy ikkunastakin ulos.

Mä jätin menemättä yhden kurssin jatkotunneille, kun alkoi ahdistaa eka kerran jälkeen. Yks kurssilainen alkoi jutella mulle ja tuli vielä bussilla samaan suuntaan. Pelotti ajatus että jatkossakin joudun juttelemaan ja kulkemaan samaa matkaa..

Vierailija kirjoitti:

Mä jätin menemättä yhden kurssin jatkotunneille, kun alkoi ahdistaa eka kerran jälkeen. Yks kurssilainen alkoi jutella mulle ja tuli vielä bussilla samaan suuntaan. Pelotti ajatus että jatkossakin joudun juttelemaan ja kulkemaan samaa matkaa..

Tämä on tavallaan hassua, koska itse olen huomannut, että jäykimpien kurssialkujen jälkeen ryhmä yleensä hitsautuu yhteen ja lopussa tulee juteltua sellaistenkin ihmisten kanssa, joihin ei muualla ikinä tutustuisi. Mutta itsekin siis pelkään kursseja ja jo sitä, kun nimenhuuto ja pitää kähistä "täällä". Opettaja ei ehkä kuule, alkaa katsella ja etsiä, sitten hihkaiset uudestaan ahdistuneena saamastasi ylimääräisestä huomiosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun joku soittaa ovikelloasi, kun et odota vieraita saapuvaksi.

Ja voi helkkari jos ovessa ei ole ovisilmää :/

Meidän talossa välioven avaamisen ääni kuuluu rappukäytävään. Jos kurkistaa ovisilmästä, se ovikelloa soittanut KUULEE! Tästä syystä en käy edes katsomassa kuka kelloa soittaa, vaan olen ihan hiirenhiljaa kunnes kuulen, että askeleet menevät pois. En siis avaa ovea ikinä jos en ole sopinut mitään kenenkään kanssa.

Sama. Miksi avaisin oven, kun en ole sopinut, että minulle tulisi kylään ketään? Jos ovikellon soittajalla oli jotain tärkeää asiaa, se voi laittaa luukusta lapun. Eihän se tyyppi tiedä olenko oikeasti kotona vai en.

Helkutin kiva kun se onkin joku talkkari / vuokraisäntä joka tunkeekin kämppään omilla avaimillaan. Siellä sitten röhnötät jossain reikäisissä alkkareissa (joita et tietenkään ikinä muulloin käytä) ja yrität siinä 0.2 sekunnissa keksiä syytä miksi et vastannut ovikelloon.

Apua, ihanaa, etten ole ainoa...

Mä tein huoltopyynnön kuukausi sitten (huollossa on tosi paljon ruuhkaa...) ja nyt AINA kotona ollessani stressaan sitä, että jospa se huoltomies/nainen nyt just tulee. Kauheen aikaisin pitää vapaapäivinäkin herätä käymään suihkussa ja pesemään hampaat, jotta kehtaa avata oven sitten JOS sieltä tulee joku. Siinäpä on kivasti menneet vapaapäivät. Mutta entäs jos ovikello soi just kun on suihkussa? Ja sieltä tulee huoltomies omilla avaimilla sisään? Kauheeta kun ei voi kotona olla pieruisissa reikäverkkareissa kun ei niitä kerkee sit vaihtaa jos ovikello soi. Ja rintsikat pitää olla kun jos ei oo niin nännit nöpöttää ja se on noloa.

Oon vältellyt kotona olemista just sen takia ettei tarttis törmätä huoltomiesnaiseen... Mutta sitten päässä pyörii, että mitä jos sinne menee huoltomiesnainen ja kissa on just käyny paskalla ja koko kämppä haisee kaamealta. Pitää vielä hirveen sotkuisena ihmisenä.

Siis reikäisissä pieruverkkareissa -_-   Voi elämä.

-237

En uskalla käyttää taloyhtiön pesutupaa. Oma pesukone on kyllä, mutta pesutuvassa olisi kätevämpää pestä lakanapyykki. Asuin aiemmin taloyhtiössä, jossa eräs osakas kirjoitti varauskirjan kaiken maailman ilkeitä kuittauksia muille ja vahti minuutilleen varatun ajan käyttöä. Tuli jopa ovikelloa pimputtamaan, jos kuivaushuoneen sallittu (max 2 tuntia) ylittyi hiukankin. Pelottaa, että sama toistuisi täälläkin, ja mitä jos en saakaan kuivausrummun nukkasihtiä nypittyä tarpeeksi siistiksi. Joten pesen sitten lakanatkin kotikoneella.

En voi kuunnella kuulokkeilla musiikkia, koska pelkään hengittäväni äänekkäästi.

Kampaajalla kiusaantuu, kun nousee tuolista ja kävelee kohti kassaa. Siinä miettii, kysyykö hintaa vai odottaako vain, että kampaaja - toinen estynyt suomalainen - esittää summan, joka pitäisi maksaa. Usein on ollut sellainen liian pitkä hiljaisuus, kun ehkä kumpikin miettii, kumpi tekee aloitteen.

''Onkos täällä kaikki hyvin? Tarvitseeko tuoda jotain?'' huutelee Vero Modan myyjä sovituskoppien ulkopuolella. Jäät miettimään, huikkaatko että kaikki okei, mutta samalla pohdit, että entä jos joku muu vastaakin just samaan aikaan ja tulee nolo sössötyssekaannus. Joten jäät odottamaan. Huomaat, että kukaan muukaan ei vastaa, mutta hiljaisuus on jo venynyt niin pitkäksi ettet voi enää avata suutasi. Kiusallista. Myyjä hipsii pois ja odotat jo kauhulla sitä, kun joudut kohtaamaan hänet myymälän puolella. Ja pahimmassa tapauksessa vielä selittelemään, että no ei ollut oikein hyvät nämä farkut.

''Mitä kokoa koitit? Katsotaan tästä joku toinen.''

Ja sitten on tyyliin kokeillut jo suurinta mahdollista eikä mennyt päälle sekään. Huoh.

Missä tahansa ryhmässä jokin tämäntyyylinen aloitus:

"No niin, asetutaan istumaan ympyrään..."

"Ottakaa jokainen itsellenne pari..."

"Jokainen vuorollaan voisi..."

Kerran koulussa jonkin kurssin ekalla tunnilla nappasin vaan laukkuni ja takkini ja oikeasti pakenin paikalta liukkaasti sillä välin kun opettaja kaiveli jotain monistetta. Ihan hirveää. Käsi ylös ketä tuollaiset ryhmäytymisleikit ovat koskaan auttaneet tai ilostuttaneet. :O

Tämä on klassinen. Kun suomalainen kaupassa tönäisee toista vahingossa ostoskorilla, katseet kohtaa eikä sanota mitään,vaan mulkaisu tai sitten "oho". Tästäkin tilanteesta selviäisi vaikka huikkaamalla anteeksi tai edes hymyilemällä.

Alkoholin ostaminen on muuttunut todella vaikeaksi ja kuumottavaksi tämän "alle 30-vuotiaalta näyttäviltä kysyttävä henkilöpaperit"-säännön jälkeen. Puolella kerroista henkkarit kysytään, puolella ei, ja niiden näyttäminen jännittää ihan hirveästi. Tiedostan kyllä, että olen 27 enkä alaikäiseltä näytä, mutta aina pelottaa kysytäänkö ne paprut vai ei. Ja sitten siinä hikoillessaan näyttää varmasti siltä, että ei ole ikää, ja passikin pöllitty isoveljen tyttöystävältä.

Yritin ratkaista tämän ongelman sillä, että näyttäisin passia automaattisesti kassalla. Siitä vasta sydämentykytyksiä seurasi, kassa varmaan nauroi partaansa, että onpa turhan toiveikas tuo mamma nuorekkuutensa suhteen. Ja kaikki jonossa varmasti vetivät herneen nenäänsä siitä, että asiointini kesti henkkarin näyttämisen takia kolme sekuntia kauemmin...

Mies hakee meillä nykyään saunakaljat. :D

Nämä jutut ovat melko kummallisia, kun ottaa huomioon, että minä olen ujo. Toisissa tilanteissa TODELLA ujo, toisissa vähemmän ujo. En silti koskaan edes erehdy miettimään, että pitäisikö jollekin randomille hymyillä tai puhua lentokoneessa vieressä istuvalle. Miksi tekisin niin?? Minä kyllä ihmettelisin syvästi, jos täysin tuntematon ihminen vain kävelisi ohitseni ja hymyilisi minulle ilman syytä. Lentokone (tai bussi, tai juna, tai metro-)juttelijasta sen sijaan ärsyyntyisin. Haluan olla rauhassa.

Oli tuossa työpaikalla hieman kiusallinen tilanne, kun eräs toinen työntekijä kysyi minulta neuvoa ja olimme melko pitkän tovin siinä tekemisissä, ja seuraavalla työvuorolla sitten mietin, että täytyykö tässä moikata "tuttua" vai ei. Täytyykö yrittää jutella (ujona ihmisenä), vai haluaakohan hän edes tutustua, vai oliko se vain hetken juttutuokio silloin ja se siitä. Päädyin moikkaamaan, mutta sen jälkeen annoin tyypin tehdä töitänsä ja minä tein omiani. En saanut tietää, olisiko hän halunnut tutustua minuun, mutta sellaista se on toisinaan.

Rappuun en yleensä varta vasten säntää samaan aikaan kuin naapurit, mutta jos satun törmäämään naapuriin niin sittenpähän törmään. Siinä sitten moikataan tai ei moikata. Ei kaikesta tarvitse tehdä niin kamalan vaikeaa.