Lue keskustelun säännöt.
Kumpi on hullu? Mies vai minä
Alistettuidiootti
30.01.2017 |
Olen suhteessa miehen kanssa, joka on mielestään aina kaikessa oikeassa. Olen opetellut pyytämään anteeksi, vaikken koe olevani syyllinen.
Pyysin jopa anteeksi sitä, että ripustin liian pitkään pyykkejä. Ei kuulemma ole normaalia, että ripustaa pyykkejä 25 minuttia. Minun on täytynyt laiskotella jossain välissä.
Sisäisesti teki mieli huutaa:
"Vittu mulla meni sen vuoksi pitkään, että piti varmistaa, että jokainen bokseri ja paita on aseteltu just niinku sä haluut, koska siitä tulis sitten taas jäkätystä, jos olis vaikka t-paita väärinpäin ja se pitäis itse kääntää"
Mutta hillitsin itseni ja sanoin:
"Anteeksi. Olen kyllä koko tämän ajan ripustanut pyykkejä. Halusin vain varmistaa, että teen kaiken oikein"
Tästä mies leppyi eikä tarvinnut alkaa riidellä. Eli minulla on keinoni pitää mies mukavana. Loppuilta meni ihan kivasti. Toki kivasti meneminen vaati sen, että jatkuvasti tarkkailin tilannetta ja alistuin tarvittaessa. Pyysin anteeksi virheitäni, kuten sitä, että laitoin ruokaan kuivattuja sieniä, vaikka mies oli ajatellut, ettei ruuassa olisi niitä. Ja sitä, että katsoin kännykkääni samaan aikaan kun hän puhui minulle.
Mutta eräs asia vaivaa todella paljon. Mies puhuu äidilleen todella rumasti. Esim. jos ollaan sovittu, että mennään miehen äidille syömään klo 15, mies päättääkin lähteä salille ja tulee sieltä klo 16. Kun miehen äiti soittaa miehelleni ja kritisoi tämän käytöstä, mies hermostuu totaalisesti ja huutaa, että me ei tulla sitten ollenkaan kun täytyy sinun pillin mukaasi joka asiassa juosta.
Ehken sitten arvosta itseäni niin paljon, kun en omasta puolestani osaa loukkaantua, mutta tuntuu niin pahalta, kun miehen äiti on tehnyt ruokaa ja odottaa ja sitten joudutaan perumaan koko reissu typerästä syystä.
Luulin suhteen alussa, että mies vitsailee, kun se kritisointi alkoi. Nauroin ääneen ja yritin lähteä vitsiin mukaan. No, siitäkös mies suuttui.
Sen jälkeen vedin puoli vuotta aina pultit, kun koin, että mua alistetaan tai kohdellaan huonosti. Mutta tästä seurasi se, että mies alkoi puhua ihmisille, että olen skitso ja mielisairas. Hän jopa soitti äidilleni ja valitti "hullusta" käytöksestäni.
Lopulta aloin todella tuntea olevani hullu. Mies osaa pysyä rauhallisena. Hän ei menetä malttia, muttei myöskään anna piiruakaan periksi missään. Skitsoiluni seurauksena hän oli esimerkiksi kuukauden mykkäkoulussa. Eihän sellaista kukaan kestä.
Itse en ole pitkävihainen ja kun en jaksa katsoa mykkäkoulua, on vaan helpompi pyytää anteeksi ja ottaa syyt omille niskoilleen.
Minkälainen suuttuminen on teidän mielestä normaalia? Missä kulkee raja hullun ja oikeuksiaan puolustavan välillä? Miten suuttumusta voisi ilmaista olematta hullu, kun vastapuoli ei ymmärrä järkevää puhetta? Mikä on kohtuullista ja mikä kohtuutonta? Eli olisiko ollut ihan kreisiä, jos olisin vaikka kaatanut pyykkitelineen ja sanonut, että ripusta itse, jos ei kelpaa? Entä jos olisin heittänyt väärin tehdyn ruuan vessanpöntöstä? Hullua vai normaalia oikeuksien puolustamista?
Alan olla ihan loppu tähän myötäilyyn. Haluaisin sekä harmonisen parisuhteen että omanarvontunnon. Tällä hetkellä se on jompi kumpi. Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa? Miten ratkaisitte?
Miten toimisit itse tilanteessa, jossa miehesi syyttäisi sinua laiskottelusta, koska olet ripustanut hänen pyykkejään liian kauan?
Kommentit (287)
"Mun äidin mielestä aiheutin valtaosan riidoista omalla käytökselläni ja hän kysyi että miksen vain voisi olla riitelemättä niin usein. Kummallinen käsitys omasta lapsestaan ja ihan kuin hän olisi nauttinut siitä että sain henkisesti selkääni jatkuvasti aivan hänen silmiensä alla. Toisaalta mulla oli isä kuollut ja isäpuolesta ei ollut hahmoksi, joten äitini nosti poikaystäväni kodissamme miehen rooliin ja yhdessä päätti kasvattaa kuritonta kakaraansa."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alistettuidiootti kirjoitti:
Kiitos vastauksista. Silmiä avaavaa, kuinka moni on sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä. Oon itse muuttanut käytöstäni moneen kertaan ja mikään ei tunnu toimivan ton kanssa.
Nyt oon diagnosoinut hänet itse aspergeriksi. Helpottaa oloa, kun ajattelee, että toinen ei voi mitään käytökselleen. Mutta pahalta se kuitenkin tuntuu. Enkä tiedä, onko hän asperger vai pelkästään kusipää.
Ap
En ole asiantuntija, mutta en ole kyllä ikinä ajatellut, että asperger ainakaan yksistään aiheuttaisi tuollaista raivoamista. Tunnen monia asperger-henkilöitä ja heillä on omat omituisuutensa, mutta he ovat kyllä muuten mukavia ja leppoisia tyyppejä. Sanoisin, että miehesi on vain kusipää.
Ajattelin aivan samaa kuin ylempi vastaaja. Sinänsä olen kyllä 100 % sitä mieltä, että AP:na lopettaisin suhteen välittömästi, mutta tuo, että väität miestä aspergeriksi, ei tuntunut hyvältä eikä mielestäni osu oikeaan. Tuntemani aspergerit (mm. oma 17-vuotias poikani) ovat kyllä yleensä sosiaalisissa suhteissa kömpelöitä, "kulkevat laput silmillä" omaa polkuaan eivätkä oikein osaa asettua toisen ihmisen asemaan, mutta tahallaan ilkeää ja kusipäistä assia en ole koskaan kohdannut. AP:n mies vaikuttaa vittumaiselta kusipäältä, jolla mahdollisesti on/voisi olla joku diagnoosi, mutta assiksi en ajattelisi.
Vierailija kirjoitti:
Kun luen näitä omia juttuani niin en yhtään ihmettele, miksi jotkut ajattelee, että oon trolli. Järkyttävää.
Vielä yksi tyhmä kysymys:
Jos teidät lukittaisiin parvekkeelle, mitä tekisitte? Ei ollut puhelinta mukana, mies varmisti tämän. Päädyin siis rikkomaan tavaroita.
Eli kävikö nyt niin, että mies teki väärin, mutta minä tein yhtä väärin, koska rikoin? Vai pidättekö rikkomista normaalina reaktiona, joka syntyy vapaudenriiston seurauksena?
Ap
En muista millä numerolla kirjoitin, mutta olen se joka kertoi parveke-episodista. En todellakaan ottanut siitä syitä niskoilleni, en silloin enkä nytkään enkä osallistunut jälkien korjaamiseen vaikka sitä moni sillä hetkellä yrittikin. Kritisoijat kritisoi, mutta tilanne oli tismalleen sama kuin teilläkin, sillä erotuksella että olin pahapäisempi laittamaan hanttiin.
Vierailija kirjoitti:
"Mun äidin mielestä aiheutin valtaosan riidoista omalla käytökselläni ja hän kysyi että miksen vain voisi olla riitelemättä niin usein. Kummallinen käsitys omasta lapsestaan ja ihan kuin hän olisi nauttinut siitä että sain henkisesti selkääni jatkuvasti aivan hänen silmiensä alla. Toisaalta mulla oli isä kuollut ja isäpuolesta ei ollut hahmoksi, joten äitini nosti poikaystäväni kodissamme miehen rooliin ja yhdessä päätti kasvattaa kuritonta kakaraansa."
Tää ei ollut sitten ap:n tekstiä, vaan sen kuka kertoi jääneensä partsille huonosta vitsistä johtuen.. Huomioikaas sekin. Ap on kiltisti laittanut joka viestin perään signaturensa.
Onko miehesi J****? Kuulostaa meinaan niin paljon eräältä tuntemalta mieheltä, jonka kanssa ystäväni aikoinaan seurusteli. Väärästä sanavalinnasta alkoi viikon riita, ystävä sai pyytää anteeksi sitäkin, jos lähikaupasta oli oikeanmerkkinen välipalarahka loppunut, tai jos heillä kotona soi puhelin kesken miehen unien. Kylään ei saanut mennä, ettei herran rauha häiriinny. Ei kertaakaan monen vuoden aikana, vaikka heillä oli iso talo ja olisi voinut kahvitella ihan eri huoneessakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mun äidin mielestä aiheutin valtaosan riidoista omalla käytökselläni ja hän kysyi että miksen vain voisi olla riitelemättä niin usein. Kummallinen käsitys omasta lapsestaan ja ihan kuin hän olisi nauttinut siitä että sain henkisesti selkääni jatkuvasti aivan hänen silmiensä alla. Toisaalta mulla oli isä kuollut ja isäpuolesta ei ollut hahmoksi, joten äitini nosti poikaystäväni kodissamme miehen rooliin ja yhdessä päätti kasvattaa kuritonta kakaraansa."
Tää ei ollut sitten ap:n tekstiä, vaan sen kuka kertoi jääneensä partsille huonosta vitsistä johtuen.. Huomioikaas sekin. Ap on kiltisti laittanut joka viestin perään signaturensa.
En ollut a.p. Lainasin tuon pätkän koska on hyvä esimerkki kuinka perheessäkin voidaan harjoittaa henkistä lähisuhdeväkivaltaa.
Ap: haluaisitko, että tyttäresi eläisi tuollaisen miehen kanssa? Mitä neuvoisit häntä tekemään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää palsta on paras. Tajusin, että toi lista täyttyy kohdallani melkein täysin. Kiitos linkistä!
http://liveboldandbloom.com/11/relationships/signs-of-emotional-abuse
Mies on mulle sanonut, ettei hänellä ole ongelmia pyytää anteeksi jos on ollut väärässä. Ja että mun pitäis vielä enemmän myöntää virheitäni. Liian usein puolustelen itseäni. "Taas sä puolustelet". Mutta nyt kun mietin, niin eihän mies melkein koskaan pyydä mitään anteeksi. Varmaankin siksi, ettei melkein koskaan ole väärässä :D
Tosta siiderivalaasta tuli mieleen taas eräs asia. Olen kamppaillut aikaisemmin anoreksian kanssa ja entinen poikaystäväni otti tämän huomioon esim. niin että kehui mua. Kun olen nähnyt häntä kotipaikkakunnalla käydessäni, hän yleensä halauksen yhteydessä sanoo, kuinka pieneltä tunnun ja kysyy, olenhan muistanut syödä.
Nykyinen ei sano läskiksi, mutta on tehnyt selväksi, etten saa painaa yli 60 kiloa, koska hän painaa 75. Kun kysyin, jättäisikö hän minut, jos lihoisin ja painaisin vaikka 61, hän sanoo, että ei jättäisi, mutta kannustaisi käymään enemmän jumpalla.
Melkein naurattaa, jos ei itkettäis :D
Mies on kuin 7v. kiukuttelemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just kun mua kehuttiin, että oon laittanut signaturen viestien perään niin unohdin. Eli viesti 134 oli mun. :)
Ap
Kuulostaa exältäni. Onko teilläkin ollut niin että alkuun mies ei ollut ihan noin paha, vaan tilanne on vuosien varrella pahentunut? Exäni oli aluksi maailman hurmaavin. Palvoi minua, olin kuin ainoa nainen maailmassa hänelle. Ihailin hänen määrätietoisuuttaan ja itsevarmuuttaan alkuun.
Kunnes sitten pikkuhiljaa tajusin eläväni jatkuvassa valmiustilassa ja epävarmuudessa, olenko tehnyt varmasti kaiken täsmälleen kuten mies haluaa. Mies osasi perustella aina kaikki älyttömimmätkin vaatimuksensa ja minä tyhmänä järkeilin että niin se varmaan on, kun se noin hyvin perustelee asiat. Pian kuvaan astui fyysinen väkivalta, riepotteli pitkin asuntoa koska oli jäänyt leipäpussi sulkematta. Tai en nukkunut miehen toivomassa asennossa. Tai en valvonut hereillä odottaen häntä baarista. Tai puhelimessani oli uuden miehen nimi yhteystiedoissa, sen oli pakko olla joku kenen kanssa miestä petin.
Mies käyttäytyi IHAN MITEN HALUSI. Hallitsi rahankäyttöäni (perusteli järkevästi että on viisainta maksaa asuntolainat yms minun tililtä, hän voi maksaa ruokaostokset yms jutut ja laittaa mun tilille rahaa jos tarvitsen, ts. jouduin pyytämään ja perustelemaan hänelle jokaisen rahantarpeeni, mies sensijaan sai ostella monella tuhannella eurolla itsellee harrastuvälineitä tai vaatteita, itse säästin pari kk että sain ostettua H&M farkut).Juoksi baarissa joka viikonloppu, ja minä en saanut sanallakaan kysyä hänen menoistaan.
Äidilleen puhui hirviömäisellä tavalla, ja syytän äitiään miehen narsistisesta käytöksestä: Äiti käänsi kaikki suhteemme ongelmat minun syykseni, kuten pahoinpitelyt yms, ja näin mies koki että ei tehnyt mitään väärää kun äiti hyväksyi.
7 vuotta tuota paskaa kesti, edelleen mies koittaa kiusata ajoittain siihen kykenemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Just kun mua kehuttiin, että oon laittanut signaturen viestien perään niin unohdin. Eli viesti 134 oli mun. :)
Ap
Sattuuhan sitä kun monena kirjottaa.
Aikalailla samaa oli exn kanssa. Elämä parani huomattavasti kun lähdin suhteesta. Suosittelen sulle aivan samaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun on turha odottaa, että mies muuttuisi. Hän voi muuttua, mutta hänen täytyy ensin itse tiedostaa ongelmat käytöksessään/persoonassaan. Sitten hänen täytyy haluta muutosta niihin, hakea apua ja tehdä paljon työtä.
Älä käytää elämääsi siihen, että muokkaat itseäsi ja käytöstäsi jollekin sopivaksi. Miehesi tapauksessa et koskaan ole riittävän hyvä ja tee kaikkea riittävän oikein.
Voin valitettavasti sanoa ymmärtäväni miehen käytöstä. En siksi, että se olisi hyväksyttävää vaan siksi, että se muistuttaa osin omaa käytöstäni huonoina aikoina. Minulla on persoonallisuushäiriö, joka on tehnyt elämästäni (ja sitä myötä monen muun elämästä) ajoittain todella ikävää. Olen hakenut ja saanut apua siihen, mutta aikaa on mennyt. En ole vielä läheskään valmis.
Vierailija kirjoitti:
Hei,
Kertomasi on tietysti vain tarinan toinen puoli, joten emme tiedä koko totuutta. Miehesi käytös kuitenkin kuulostaa huolestuttavalta kontrolloinnilta. Toivon ettei kenenkään tarvitsisi elää tuollaisessa suhteessa. En tiedä onko hänen mahdollista muuttua, olisiko ulkopuolisesta avusta mitään hyötyä ? Omia vanhempiaan ikävästi kohtelevista ihmisistä tulee kyllä huonot fiilikset...
Itsekin olen ollut kontrolloiva seurustelukumppani, valitettavasti :(
Olen muuttunut parempaan suuntaan kun kriisitilanteessa tajusin ettei puolisoa voi pitää itsestäänselvyytenä. Elämänkokemus myös auttanut olemaan parempi puoliso ja kanssaihminen muutenkin. Nuorempana luulin aina olevani oikeassa ja tyrkytin näkemyksiäni kaikille.
Antaisin poikani seurustella tällaisen ihmisen kanssa.
Hienosti olet kasvanut henkisesti ja näet virheesi.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa exältäni. Onko teilläkin ollut niin että alkuun mies ei ollut ihan noin paha, vaan tilanne on vuosien varrella pahentunut? Exäni oli aluksi maailman hurmaavin. Palvoi minua, olin kuin ainoa nainen maailmassa hänelle. Ihailin hänen määrätietoisuuttaan ja itsevarmuuttaan alkuun.
Kunnes sitten pikkuhiljaa tajusin eläväni jatkuvassa valmiustilassa ja epävarmuudessa, olenko tehnyt varmasti kaiken täsmälleen kuten mies haluaa. Mies osasi perustella aina kaikki älyttömimmätkin vaatimuksensa ja minä tyhmänä järkeilin että niin se varmaan on, kun se noin hyvin perustelee asiat. Pian kuvaan astui fyysinen väkivalta, riepotteli pitkin asuntoa koska oli jäänyt leipäpussi sulkematta. Tai en nukkunut miehen toivomassa asennossa. Tai en valvonut hereillä odottaen häntä baarista. Tai puhelimessani oli uuden miehen nimi yhteystiedoissa, sen oli pakko olla joku kenen kanssa miestä petin.
Mies käyttäytyi IHAN MITEN HALUSI. Hallitsi rahankäyttöäni (perusteli järkevästi että on viisainta maksaa asuntolainat yms minun tililtä, hän voi maksaa ruokaostokset yms jutut ja laittaa mun tilille rahaa jos tarvitsen, ts. jouduin pyytämään ja perustelemaan hänelle jokaisen rahantarpeeni, mies sensijaan sai ostella monella tuhannella eurolla itsellee harrastuvälineitä tai vaatteita, itse säästin pari kk että sain ostettua H&M farkut).Juoksi baarissa joka viikonloppu, ja minä en saanut sanallakaan kysyä hänen menoistaan.
Äidilleen puhui hirviömäisellä tavalla, ja syytän äitiään miehen narsistisesta käytöksestä: Äiti käänsi kaikki suhteemme ongelmat minun syykseni, kuten pahoinpitelyt yms, ja näin mies koki että ei tehnyt mitään väärää kun äiti hyväksyi.
7 vuotta tuota paskaa kesti, edelleen mies koittaa kiusata ajoittain siihen kykenemättä.
Kyllä, sama juttu, että alussa ei ollut mitään pahaa ilmassa. Päin vastoin. Tuntemattomat ihmiset tulivat sanomaan, että olettepa ihanan rakastuneita. Hiljalleen tuli esiin outoja juttuja. En tuolloin vielä tajunnut olla varpaillani ja saatoin ihan pokkana vaikka sunnuntaina levätä ja oikein röhnöttää sohvalla. Ja tosiaan aluksi reaktio kritiikkiin oli nauru. Luulin, että mies vitsailee. Ja sitten suuttumus ja yritys puolustaa itseä. Ja lopulta huomasin, että mies on vahvempi ja alistuin. Nyt tätä alistumista on mennyt puolisen vuotta ja on mennyt toki paremmin kuin siinä vaiheessa kun vielä taistelin vastaan.
Mutta tämä oman persoonan kutistuminen on haittana ja siksi keräänkin nyt sisua lähteä. Kiitos kaikille kannustuksesta!
Joku kysyi, alkaako miehen nimi J:llä. Ei ala.
Ja olen pahoillani, että olen loukannut aspergereja tolla diagnoosiepäilyllä.
Ap
Elin vielä 3kk sitten vastaavassa suhteessa, 6 vuotta kaiken kaikkiaan. Annan yhden esimerkin miehen käytöksestä.
*
Ruuan hankinta, valmistus ja maksaminen olivat suhteessamme minun vastuualuettani. Ruuasta päättäminen taas oli miehen tehtävä. Minä olisin halunnut tehdä useiksi päiviksi ostokset kerrallaan, mutta tämä ei ollut käytännössä mahdollista, koska mies "ei voinut tietää, mitä huomenna tekee mieli". Kaupassakäynti oli siis päivittäistä huvia ja sinä ainana, mikä minulla meni kaupassa, saattoi mieli muuttua. Oli esim toivottu pataa, mutta nyt tekeekin mieli keittoa. Minulle tämä kerrottiin vasta, kun pata oli valmis. No, pata meni koskemattomana jääkaappiin ja sain pahoittelevan hymyn, koska enhän voinut tietää. Illan sain kuunnella nälkäistä kiukuttelua, mutta pataa ei voi syödä. Yöllä minut herätettiin ja vaadittiin ruokaa. Joko tein ruokaa ja sain mennä nukkumaan tai sitten minua pidettiin koko yö valveilla metelöimällä, varastamalla petivaatteet, pippurisumutteella tai lukitsemalla parvekkeelle (vain talvella, kesällä siellä voi nukkua). Tilanne ratkesi myös pikaruualla, mutta autottomana sen hakeminen on yöllä vaikeaa.
*
Kuulostaako ap tutulta? Tuollainen vähän kusipäinen käytös, joka on seurausta "sinun virheestäsi"? Vei 2 vuotta säästää rahaa, turvata selusta ja kerätä rohkeutta. Viimeiset 3 kk ovat olleet elämäni parhaat.
Vierailija kirjoitti:
Sinun on turha odottaa, että mies muuttuisi. Hän voi muuttua, mutta hänen täytyy ensin itse tiedostaa ongelmat käytöksessään/persoonassaan. Sitten hänen täytyy haluta muutosta niihin, hakea apua ja tehdä paljon työtä.
Älä käytää elämääsi siihen, että muokkaat itseäsi ja käytöstäsi jollekin sopivaksi. Miehesi tapauksessa et koskaan ole riittävän hyvä ja tee kaikkea riittävän oikein.
Voin valitettavasti sanoa ymmärtäväni miehen käytöstä. En siksi, että se olisi hyväksyttävää vaan siksi, että se muistuttaa osin omaa käytöstäni huonoina aikoina. Minulla on persoonallisuushäiriö, joka on tehnyt elämästäni (ja sitä myötä monen muun elämästä) ajoittain todella ikävää. Olen hakenut ja saanut apua siihen, mutta aikaa on mennyt. En ole vielä läheskään valmis.
Mielenkiintoista. Saanko vielä kysyä, että tiedostatko tekeväsi muiden ihmisten elämästä ikävää samaan aikaan kun toimit vai vasta jälkikäteen? Eli ymmärrätkö toimivasi tilanteessa epäreilusti, vai oletko aidosti pöyristynyt ja loukkaantunut siitä, että muut kokevat käytöksesi ikäväksi?
Ap
Tuossa apn tapauksessa taas todistuu se ettei niin tyhmää naista etteikö löytyisi vielä tyhmempi mies.