Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kumpi on hullu? Mies vai minä
Alistettuidiootti
30.01.2017 |
Olen suhteessa miehen kanssa, joka on mielestään aina kaikessa oikeassa. Olen opetellut pyytämään anteeksi, vaikken koe olevani syyllinen.
Pyysin jopa anteeksi sitä, että ripustin liian pitkään pyykkejä. Ei kuulemma ole normaalia, että ripustaa pyykkejä 25 minuttia. Minun on täytynyt laiskotella jossain välissä.
Sisäisesti teki mieli huutaa:
"Vittu mulla meni sen vuoksi pitkään, että piti varmistaa, että jokainen bokseri ja paita on aseteltu just niinku sä haluut, koska siitä tulis sitten taas jäkätystä, jos olis vaikka t-paita väärinpäin ja se pitäis itse kääntää"
Mutta hillitsin itseni ja sanoin:
"Anteeksi. Olen kyllä koko tämän ajan ripustanut pyykkejä. Halusin vain varmistaa, että teen kaiken oikein"
Tästä mies leppyi eikä tarvinnut alkaa riidellä. Eli minulla on keinoni pitää mies mukavana. Loppuilta meni ihan kivasti. Toki kivasti meneminen vaati sen, että jatkuvasti tarkkailin tilannetta ja alistuin tarvittaessa. Pyysin anteeksi virheitäni, kuten sitä, että laitoin ruokaan kuivattuja sieniä, vaikka mies oli ajatellut, ettei ruuassa olisi niitä. Ja sitä, että katsoin kännykkääni samaan aikaan kun hän puhui minulle.
Mutta eräs asia vaivaa todella paljon. Mies puhuu äidilleen todella rumasti. Esim. jos ollaan sovittu, että mennään miehen äidille syömään klo 15, mies päättääkin lähteä salille ja tulee sieltä klo 16. Kun miehen äiti soittaa miehelleni ja kritisoi tämän käytöstä, mies hermostuu totaalisesti ja huutaa, että me ei tulla sitten ollenkaan kun täytyy sinun pillin mukaasi joka asiassa juosta.
Ehken sitten arvosta itseäni niin paljon, kun en omasta puolestani osaa loukkaantua, mutta tuntuu niin pahalta, kun miehen äiti on tehnyt ruokaa ja odottaa ja sitten joudutaan perumaan koko reissu typerästä syystä.
Luulin suhteen alussa, että mies vitsailee, kun se kritisointi alkoi. Nauroin ääneen ja yritin lähteä vitsiin mukaan. No, siitäkös mies suuttui.
Sen jälkeen vedin puoli vuotta aina pultit, kun koin, että mua alistetaan tai kohdellaan huonosti. Mutta tästä seurasi se, että mies alkoi puhua ihmisille, että olen skitso ja mielisairas. Hän jopa soitti äidilleni ja valitti "hullusta" käytöksestäni.
Lopulta aloin todella tuntea olevani hullu. Mies osaa pysyä rauhallisena. Hän ei menetä malttia, muttei myöskään anna piiruakaan periksi missään. Skitsoiluni seurauksena hän oli esimerkiksi kuukauden mykkäkoulussa. Eihän sellaista kukaan kestä.
Itse en ole pitkävihainen ja kun en jaksa katsoa mykkäkoulua, on vaan helpompi pyytää anteeksi ja ottaa syyt omille niskoilleen.
Minkälainen suuttuminen on teidän mielestä normaalia? Missä kulkee raja hullun ja oikeuksiaan puolustavan välillä? Miten suuttumusta voisi ilmaista olematta hullu, kun vastapuoli ei ymmärrä järkevää puhetta? Mikä on kohtuullista ja mikä kohtuutonta? Eli olisiko ollut ihan kreisiä, jos olisin vaikka kaatanut pyykkitelineen ja sanonut, että ripusta itse, jos ei kelpaa? Entä jos olisin heittänyt väärin tehdyn ruuan vessanpöntöstä? Hullua vai normaalia oikeuksien puolustamista?
Alan olla ihan loppu tähän myötäilyyn. Haluaisin sekä harmonisen parisuhteen että omanarvontunnon. Tällä hetkellä se on jompi kumpi. Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa? Miten ratkaisitte?
Miten toimisit itse tilanteessa, jossa miehesi syyttäisi sinua laiskottelusta, koska olet ripustanut hänen pyykkejään liian kauan?
Kommentit (287)
Persoonallisuushäiriöltä kuulostaa kyllä... Mies ei tule aidosti muuttumaan. Jätä se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua naurattaa tuo sun uhriutuminen. Ties mitä itse olet tehny. En usko.
Mielesi yrittää ehkä keksiä vielä tekosyitä miksi jäädä, puheessasi vilahtelee epävarmuus siitä josko sittenkin olet itse vähän liian vaikea ihminen. Mieli suojelee itseään, koska muutos on aina vaikea. Sinun kuuluisi lähteä juuri nyt, koska myöhemmin tulet katsomaan tätä hetkeä, että oli korkea aika juuri nyt jättää tämä suhde.
En tiedä mikä diagnoosi kumppaniisi sopii, ja se sinänsä sama, mutta noin ei käyttäydy ihminen joka tervellä tavalla toista rakastaa. Hänen käyttäytymisensä kuulostaa siltä, kuin vihaisi sinua. Luepa omat lauseesi. Jos sinulla olisi tytär, miltä tuntuisi katsella että hänen elämänkumppaninsa kohtelisi häntä samalla tavalla? Tai kyseessä olisi siskosi, tai rakas ystävätär?
Sellainen vanha totuus on, että siitä miten mies kohtelee omaa äitiään voi päätellä paljon myös siitä miten hän kohtelee omaa kumppaniaan. Nyt kunnioitus puuttuu.
Onneksi olkoon olet löytänyt kasan paskaa. Ehkäpä nimikirjaimina on T.G. jos on niin hän kohtelee sinua viellä kauniisti. Jää ihmeessä odottamaan loppunäytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei jumankauta, millaisia ukkoja tää maailma päällään kantaa! Mistä helvetistä noita sikiää? Millainen lapsuus tollasilla miehillä on ollut?
Kyllä mun mielestä naisten pihtaamiset ovat pientä "henkistä väkivaltaa" verrattuna näihin tarinoihin. Mutta täällä palstalla kyllä miehet jaksaa siitä asiasta ruikuttaa kuin pahemmastakin kohtalosta...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinun on turha odottaa, että mies muuttuisi. Hän voi muuttua, mutta hänen täytyy ensin itse tiedostaa ongelmat käytöksessään/persoonassaan. Sitten hänen täytyy haluta muutosta niihin, hakea apua ja tehdä paljon työtä.
Älä käytää elämääsi siihen, että muokkaat itseäsi ja käytöstäsi jollekin sopivaksi. Miehesi tapauksessa et koskaan ole riittävän hyvä ja tee kaikkea riittävän oikein.
Voin valitettavasti sanoa ymmärtäväni miehen käytöstä. En siksi, että se olisi hyväksyttävää vaan siksi, että se muistuttaa osin omaa käytöstäni huonoina aikoina. Minulla on persoonallisuushäiriö, joka on tehnyt elämästäni (ja sitä myötä monen muun elämästä) ajoittain todella ikävää. Olen hakenut ja saanut apua siihen, mutta aikaa on mennyt. En ole vielä läheskään valmis.
Mielenkiintoista. Saanko vielä kysyä, että tiedostatko tekeväsi muiden ihmisten elämästä ikävää samaan aikaan kun toimit vai vasta jälkikäteen? Eli ymmärrätkö toimivasi tilanteessa epäreilusti, vai oletko aidosti pöyristynyt ja loukkaantunut siitä, että muut kokevat käytöksesi ikäväksi?
Ap
Itse ymmärsin jälkeenpäin, mutta monet ei ymmärrä koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyit tuosta parvekkeelle sulkemisesta, niin sellainen olisi mielestäni oikeutettua vain jos toinen käyttäytyisi esim. väkivaltaisesti, heiluisi esim. puukko kädessä. Siis ihan itsesuojeluna. Muuten sellainen ei ole normaalia.
En tiedä mitä tekisin jos joku sulkisi minut parvekkeelle, mutta ensin tulee mieleen avun huutaminen. Eikä tavaroiden tai lasioven rikkominen kuulostaa yhtään liioitellulta siinä tilanteessa.
Olen hakenut ja saanut apua siihen, mutta aikaa on mennyt. En ole vielä läheskään valmis. [/quote]
Mielenkiintoista. Saanko vielä kysyä, että tiedostatko tekeväsi muiden ihmisten elämästä ikävää samaan aikaan kun toimit vai vasta jälkikäteen? Eli ymmärrätkö toimivasi tilanteessa epäreilusti, vai oletko aidosti pöyristynyt ja loukkaantunut siitä, että muut kokevat käytöksesi ikäväksi?
Ap[/quote]
Nykyään tunnistan väärän käytökseni jo tapahtumahetkellä, mutta mikäli en tietoisesti siihen itse puutu katkaisemalla haitallista toimintaa, voin sen sillä hetkellä mielessäni oikeuttaa jollain, minkä ehkä hetken uskon. Mutta käytöksen muuttamisessa oleellista on tutustua oman käytöksensä toistuviin malleihin, löytää ne kohdat, missä olisi pitänyt tehdä toisin ja harjoitella (ammattilaisen kanssa, ei puolison) ja lopulta oppia käytännössä tekemään toisin kuin yleensä.
En ole pöyristynyt muiden reaktiosta vaan yleensä masennun siitä, että kaiken harjoittelun jälkeen taas kerran epäonnistuin ja käyttäydyin huonosti. Tiedostan siis vikani, kyllä, mutta kuten sanoin aiemmin, en ole vielä valmis. Paljon työtä on edessä. Olen kuitenkin oppinut, että seuraavalla kerralla toimin toisin, yritän enemmän. Ennen kuin itsekään tajusin mikä minulla on vikana, ajattelin helposti että no mä nyt olen vain tällainen, sanon mitä sattuu ja olen epäsosiaalinen erakko, koska eihän tätä kukaan kestä.
Mutta mikään lääke tai lääkäri tai puoliso ei tule minua muuttamaan, jos en itse muutosta halua ja työstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei jumankauta, millaisia ukkoja tää maailma päällään kantaa! Mistä helvetistä noita sikiää? Millainen lapsuus tollasilla miehillä on ollut?
Kyllä mun mielestä naisten pihtaamiset ovat pientä "henkistä väkivaltaa" verrattuna näihin tarinoihin. Mutta täällä palstalla kyllä miehet jaksaa siitä asiasta ruikuttaa kuin pahemmastakin kohtalosta...
Hirveä! Silti esim itse kohtelen äitiäni hyvin tai niin hyvin kuin mun omat voimavarat riittää. Hän on psyykkisesti sairas ja se näky hänen vauvanhoidossa. En osaa vihatakaan vaikka kaikki edellytykset olis. Pilashan hän mun elämästä puolet. Tätä toista puolta hän ei pilaa koska mä olen nyt aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Ap, ei kuulosta aspergerilta. Mina olen asperger ja tunnen paljon kaltaisiani.
Ukollasi vaikuttaa olevan narsistinen persoonallisuushairio, tai antisosiaalinen, tai sosiopatia.
Mutta kannattaa muistaa, että joillakin nää voi yhdistyä. Tai sitten se todennäköinen vaihtoehto... Tilan kieltäminen. Tunnetko asseja, jotka kieltävät oman oireilunsa ja koko diagnoosin kokonaan? Ehkä et, eivät he sitä kertoisi.
Jos on vahva malli häiriökäyttäytymisen oikeuttamiseksi (vanhemmalta opittu), assius voi yhdistyä tämmöiseen. Suuri osa aspergereista on ihan ok-tyyppejä, vähän "outoja" tietyissä asioissa, mutta ok. Mutta osa on kuspäitä, ihan niin kuin muussakin porukassa.
Parveke-episodi on persoonallisuushäröisen hommaa. Mutta on tuolla jotain muutakin.
Ei silti kannata jäädä katselemaan, paraneeko tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elin vielä 3kk sitten vastaavassa suhteessa, 6 vuotta kaiken kaikkiaan. Annan yhden esimerkin miehen käytöksestä.
*
Ruuan hankinta, valmistus ja maksaminen olivat suhteessamme minun vastuualuettani. Ruuasta päättäminen taas oli miehen tehtävä. Minä olisin halunnut tehdä useiksi päiviksi ostokset kerrallaan, mutta tämä ei ollut käytännössä mahdollista, koska mies "ei voinut tietää, mitä huomenna tekee mieli". Kaupassakäynti oli siis päivittäistä huvia ja sinä ainana, mikä minulla meni kaupassa, saattoi mieli muuttua. Oli esim toivottu pataa, mutta nyt tekeekin mieli keittoa. Minulle tämä kerrottiin vasta, kun pata oli valmis. No, pata meni koskemattomana jääkaappiin ja sain pahoittelevan hymyn, koska enhän voinut tietää. Illan sain kuunnella nälkäistä kiukuttelua, mutta pataa ei voi syödä. Yöllä minut herätettiin ja vaadittiin ruokaa. Joko tein ruokaa ja sain mennä nukkumaan tai sitten minua pidettiin koko yö valveilla metelöimällä, varastamalla petivaatteet, pippurisumutteella tai lukitsemalla parvekkeelle (vain talvella, kesällä siellä voi nukkua). Tilanne ratkesi myös pikaruualla, mutta autottomana sen hakeminen on yöllä vaikeaa.
*Kuulostaako ap tutulta? Tuollainen vähän kusipäinen käytös, joka on seurausta "sinun virheestäsi"? Vei 2 vuotta säästää rahaa, turvata selusta ja kerätä rohkeutta. Viimeiset 3 kk ovat olleet elämäni parhaat.
Onneksi olkoon, että olet päässyt eroon suhteesta. Tutulta kuulostaa tuo että vaikka yrittää toimia oikein niin ei onnistu millään. Todella lannistavaa, kun koko päivän tsemppaa ja sitten kuitenkin on tehnyt jotain väärin. Ja se "väärin" voi olla melkein mitä tahansa päivästä riippuen. Välillä on ihan ok vaikka kuunnella musaa kuulokkeilla (en voi laittaa soimaan, koska mulla on huono musamaku). Ja toisena päivänä musan kuuntelu kuulokkeilla on parisuhderikos häntä kohtaan. Itse joudun aamuisin hiippailemaan, etten häiritsisi hänen untaan. Mutta jos hän joutuu heräämään aikaisemmin niin sitten joudun minäkin. Ihan turha pyytää, että voisitko laittaa radion kiinni tai sulkea oven ettei valo häikäise. Kerran päätti viedä peiton multa parvekkeelle tuulettumaan, jotta en jäisi laiskottelemaan.
Oi luoja. Terapeuttista kirjottaa näitä. Anteeksi vaan uhriutuminen.
Sammakko kattilassa vertaus oli hyvä. Jos mulle olis joskus viisi vuotta sitten sanottu, että joudun katsomaan tällaista, olisin nauranut ja sanonut: minä en tuollaiseen alistuisi. Mutta kun kaikki tapahtuu vaivihkaan, yhtäkkiä huomaa olevansa tilanteessa, jossa ei haluaisi olla, mutta lähteminen on vaikeaa, kun elämä on kietoutunut niin totaalisesti suhteen ympärille.
Mies ei suoranaisesti kiellä minua näkemästä kavereita, mutta kavereiden näkeminen on vaikeaa, koska miehen mielestä on huonoa käytöstä parisuhteessa, jos ei osaa antaa tarkkaa kellonaikaa kuinka pitkään kavereita näkee. On noloa joutua lähtemään kesken hauskan illan kun ihmiset ihmettelee, että etkö sä voisi ilmoittaa sille miehellesi, että oot vielä tunnin. Kun en voi. Mieluummin olen näkemättä ihmisiä, kun joutuisin kuitenkin koko näkemisen ajan stressata sitä, että myöhästyn kotoa. Mies sen sijaan voi myöhästyä tai kadota.
Tästä haluaisin kysyä, että onko tää kuinka yleistä, että kaikesta pitää antaa aikataulu etukäteen? Kun mun aikaisemmissa suhteissa vaan sanottiin, että lähdetään näkemään kaveria ja sitten illan mittaan ilmoteltiin omista liikkeistä. Tai jos toinen halusi tietää, kuinka kauan kestää, hän saattoi ihan iloisesti soittaa ja kysyä eikä loukkaantunut vaikka sanoin, etten vielä tiedä monen aikaan olen tulossa kotiin. Että olenko minä liian boheemi vai onko nykyinen mies liian kontrolloiva, kun vaatii ne kellonajat?
Kun kävin vielä koulua, koulujutut kärsi, koska mies käski minun esim. määritellä etukäteen kuinka pitkään teen jotain koulutyötä. Koska en saa asettaa koulua parisuhteen edelle. Ja vaikka työ olisi ollut kesken, jouduin lopettamaan sen tekemisen. Mies ei pakottanut, mutta jos toimin toisin niin rangaistuksena oli mykkäkoulua tai sarkasmikohtelua (=eli mies ei moneen päivään sano mitään vilpittömästi vaan huomauttelee että oletpas todella huomioonottava taas ollut vaihteeksi tai varmasti äitisi olisi ylpeä.)
Yritin tähän sarkasmiin vastata niin, että otin muka kirjaimellisesti
Mies: Oletpa ollut huomioonottava viimeaikoina
Minä: Ai kiitos, niin itsekin ajattelen.
Mutta tämä johti siihen, että sarkasmi loppui ja mykkäkoulu alkoi. Ja sarkasmi on kuitenkin parempi kuin totaalinen mykkyys.
Ap
Hei ap, koko Suomi tukee sua jättämään sen sian!
Eli tule meille kertomaan, kun se sika on jätetty. Me tuetaan sua.
JSSAP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Exäsi olivat siis kivoja kilttejä miehiä. Jätit nämä, ja olet jäänyt täysin kusipää miehen kanssa, etkä halua jättää häntä?
Vierailija kirjoitti:
Exäsi olivat siis kivoja kilttejä miehiä. Jätit nämä, ja olet jäänyt täysin kusipää miehen kanssa, etkä halua jättää häntä?
Persoonallisuushäiriöön kuuluu että uhri sidotaan psyykkisesti niin tiukasti ettei ero tule edes mieleen.
En oikein pidä ap noista sinun kokeiluistasi (vrt sarkasmi ym). Olet jo riittävästi nähnyt, kokenut ja kuullut tietääksesi, että suhteenne ei ole terve.
Vai tarvitsetko vieläkin vahvistusta asialle...?
Ei ole tervettä käytöstä vaatia kertomaan etukäteen, kuinka kauan aikoo olla ystävien kanssa tai tehdä kouluhommia. Siinä sulle ap vastaus. Lähde tuosta suhteesta. Sen jälkeen vasta ymmärrät, kuinka huonosti sua on kohdeltu ja ihmettelet, miksi olet sallinut sen.
Ollaankohan oltu saman miehen kanssa yksissä? :D Sen miehen kaikki exät ovat miehen mukaan aina hulluja, skitsoja, mielisairaita, laiskoja, törsääväisiä, huonoja äitejä...On se kumma, että tämä mies kerta toisensa jälkeen löytää täydellisen naisen, josta 3-5 vuodessa tuleekin täyskaheli. Lol :'D
Alue: Aihe vapaa
AP, tuo mies on ihan selkeä sekopää. Jätä se käsittelemään omat ongelmasi ja lähde suhteesta niin pian kuin voit. Seuraavaksi se kertoo sulle että hengität väärin ja leikkaat juustoa väärin eikä tämä ole mikään tsoukki vaan ihan suoraan lainattu lukemattomista vastaavista kertomuksista joita luin ollessani moderaattorina palstalla jonne kirjoittivat ihmiset jotka olivat kokeneet samaa kuin sinä. Selvensin sinne tuota parisuhteen vahvemman osapuolen harjoittamaa toisen puolison itsetunnon näivettämisprosessia juuri tuolla sammakko kattilassa-teorialla, jonka postasin aiemmin.
Älä mieti miltä alistajastasi mahdolllisesti tuntuu kun lähdet, se ei ole sinun murheesi. Sinun tehtäväsi on kerätä itsetuntosi rippeet ja muuttaa pois niin pian kuin mahdollista. Älä anna ennakkovaroitusta, älä anna tilaisuutta kääntää päätäsi vaan vie tärkeimmät tavarasi turvaan luotetun ihmisen luo, hommaa se oma asunto, muuta maistraatin ja Trafin sivulla yhteystietosi luovutuskieltoon, samoin operaattorillasi jottei mies saa uutta osoitettasi- ja muuta. Lähde mielessäsi se ajatus että mitään asuntoon jättämääsi ei kannata käydä hakemassa jälkeenpäin ainakaan ilman hyvää selustatukea.
Voimia kovasti!