Lue keskustelun säännöt.
Kumpaa rakastatte enemmän puolisoa vai lapsianne?
27.01.2017 |
Minä rakastin pitkää puolisoani enemmän. Nyt kun lapset ovat 4 ja 5 alan vasta rakastaa heitä enemmän tai saman verran. Olenkohan ihan terve? Pitkää oli ihan selkeä valinta, jos hypoteettisesti olisi pitänyt valita kenestä luopuisi, vastaus oli aina etten ainakaan miehestä.
Edelleen, jos olen yön kotoa pois, tulee eniten ikävä miestä.. Halaillaan miehn kanssa vähintään saman verran kuin lasten. Tuntuu, että hän on fyysisesti ja henkisesti sielunkumppanini ja ikään kuin osa minua jota ilman en ole kokonainen, vaan todella vajaa. Lapset eivät herätä samaa tunnetta, olen itseni ilman heitäkin.
En myöskään pidä itseäni mitenkään äitinä, vaan ihan erillisenä olentona. Myös lapseni koen erillisinä olentoina, en oikeastaan lapsinani, eli olen vasta rakastunut heidän persooniinsa ja ainutlaatuisuuteen, nyt, kun he ovat jo isompia. Mitää biologista "tämä on minun vertani"-tunnetta ei tullut ikinä. Lähinnä ihmettelin miten minusta tuli niin kauniit lapset, koska itse olen keskitasoa.
Jo nyt pelkään, miten ikinä selviäisin jos mieheni joskus kuolee ennen minua.
Kommentit (85)
Sinut tullaan lynkkaamaan av:lla...
Minä ymmärrän sinua siltä kannalta, että katson, että lapset ovat minulla vain lainassa. Mies ei.
Toisaalta lapset tarvitsevat minua enemmän kuin mies. Mies pärjää ilman minua.
Rakkautta en tosin lähde arvottamaan. Aito rakkaus rakastaa kaikkia saman verran.
Sinusta ap sanon, että sinulla on mieheesi riippuvuussuhde. Tuo ei ole rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastan molempia mielettömästi, rakkaus vain on erilaista.
Puolisoa. Lapsesta aika on jo auttanut päästämään irti, puolisoon kasvan vuosien myötä enemmän kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei rakkautta voi kiloissa eikä metreissä mitata.
Rakkauden laatu vaihtelee. Rakastan miestäni ja lapsiani ihan eri tavalla. Mutta jos se klassinen kysymys heitetään: kenet pelastaisit palavasta talosta ensiksi, niin kyllä olisivat lapset.
Näin jo ihan siksikin, että se olisi mieheni tahto.
Lapsia enemmän, se rakkaus on niin ehdotonta, vaikka he tekisivät mitä niin aina rakastan. Puolisosta ei voi sanoa samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä lasten pitäisi mennä kaiken edelle. Oman itsen, puolison, työn, rahan edelle. KAIKEN EDELLE! Jos vähääkään epäilee, ettei niin tule käymään, niin pliis, älkää hankkiko lapsia. Synnytät vain toisen samanlaisen, mutta todennäköisesti vielä enemmän luonnosta vieraantuneen olennon.
En pysty vertaamaan, rakkaus on erilaista. Mutta tiedän, että lapsiin kohdistuva rakkaus ei lopu koskaan, tapahtui mitä tahansa. Puolisosta en ajattele näin, vaikka kovasti rakastankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsiani. He ovat minun vastuullani, ja tähän vastuuseen sisältyy kasvattaa heistä ihmisiä, jotka pärjäävät myöhemmin elämässä omillaan. Rakkauteni heitä kohtaan ei voi kadota.
Minä ja puolisoni olemme vastuussa itsestämme, ja voimme lakata rakastamasta toisiamme, tai rakkauden muoto saattaa vaihtua sellaiseksi, ettei yhteinen elämä ole enää mielekästä. Sen jälkeen emme ehkä enää toistemme rakkautta tarvitse.
Miestä. Hän on sielunkumppani, paras ystävä ja rakastaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saman verran mutta miestä kohtaan seksuaalista rakkautta ja lapsia kohtaan äidin rakkautta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmasti olenkin jollain tasolla riippuvainen miehestäni. Tuntuu etten ole koskaan rakastanut ketään niin paljon, eikä kukaan minua. Jollain tasolla jäimme molemmat lapsina vaille rakkautta ja sitten kun löysimme toisemme, niin on vaan ollut mieletön onni saada elämään ihminen joka rakastaa ja jota itse rakastat niin paljon, että sattuu.
Me kuitenkin matkustellaan ilman toisiamme ja molemmilla on omia ystäviä ja harrastuksia, joten emme ole fyysisesti mitenkään pakkomielteisesti jatkuvasti yhdessä. Silti hänen kosketuksensa on aina yhtä ihana, ja jokainen yhteinen yö nukutaan toisissamme kiinni. Olemme olleet nyt reilu 10 vuotta yhdessä.
Oudointa on, että lapsia tulee ikävä vasta kahden yön jälkeen, kun miestä ikävöin jo ensimmäisenä iltana.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten pitäisi mennä kaiken edelle. Oman itsen, puolison, työn, rahan edelle. KAIKEN EDELLE! Jos vähääkään epäilee, ettei niin tule käymään, niin pliis, älkää hankkiko lapsia. Synnytät vain toisen samanlaisen, mutta todennäköisesti vielä enemmän luonnosta vieraantuneen olennon.
Miksi lapseni vieraantuisivat luonnosta? Onhan heillä 50% isänsä geenejä? Vai tarkoitatko, että suurempi rakkauteni miestäni kohtaan jotenkin välittyisi heille? Onko luonnosta vieraantuminen välttämättä paha? Tai siitä evoluution luomasta "luonnosta"? Oikeaa luontoa rakastan todella paljon.
Ap
Hullu kysymys, koska ei ole olemassa vain yhdenlaista rakkautta. Näin ollen erilaisia rakkauksia ei voi määrällisesti verrata. Sanoisin, että sekä mies että lapsi ovat minulle tärkeintä ja rakkainta maailmassa. Kumpikin omalla tavallaan. Äitiys ei lopu, vaikka lapset muuttavat kotoa, joten en usko että rakkaus lastani kohtaankaan tuolloin vähenee. Se kenties vain muuttaa muotoaan. Lapsi on vielä niin pieni, etten voi kokemuksesta sanoa miten kävisi. Toivottavasti lapsi ei kotoa muutettuaan kokonaan poistu elämästäni, sillä silloin maailmani kyllä romahtaisi. Aivan samoin kuin se romahtaisi, jos mieheni poistuisi elämästäni. Molemmista kuitenkin selviäisi tavalla tai toisella, koska elämässä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin selvitä vaikeistakin asioista. Kuulostaa julmalta ja tunteettomalta, mutta niin se vain menee jos haluaa elää.
Ongelma siinä, että rakastaa puolisoaan enemmän kuin lapsiaan muodostuu silloin, kun puoliso kohtelee lapsia huonosti. Lapsia ei puolusteta tarpeeksi, koska äiti tai isä on liian rakastunut ja riippuvainen väkivaltaiseen puolisoon, eikä halua menettää tätä. Tunnen useamman ihmisen, jonka lapsuudessa oli paljon väkivaltaa (fyysistä tai psyykkistä) mutta toinen vanhempi vain sulki silmänsä tapahtuneelta, ei voinut "uskoa" mitä lapset kertoivat tai ei vain yksinkertaisesti halunnut edes ajatella sitä eron pelossa.
Lapset eivät ole tyhmiä edes ihan pieninä. He kyllä aistivat ketä perheessä rakastetaan eniten ja se saattaa aiheuttaa sisäisiä ongelmia aikuisiässä.
Mitä jos rakastetaan kaikkia perheenjäseniä tasapuolisesti.
Vierailija kirjoitti:
Lapsiani. He ovat minun vastuullani, ja tähän vastuuseen sisältyy kasvattaa heistä ihmisiä, jotka pärjäävät myöhemmin elämässä omillaan. Rakkauteni heitä kohtaan ei voi kadota.
Minä ja puolisoni olemme vastuussa itsestämme, ja voimme lakata rakastamasta toisiamme, tai rakkauden muoto saattaa vaihtua sellaiseksi, ettei yhteinen elämä ole enää mielekästä. Sen jälkeen emme ehkä enää toistemme rakkautta tarvitse.
Minusta rakkaudesta puolisoon tekee suurempaa juuri se vapaus. Ei ole velvoitetta rakastaa. Lapset taas velvoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lasten pitäisi mennä kaiken edelle. Oman itsen, puolison, työn, rahan edelle. KAIKEN EDELLE! Jos vähääkään epäilee, ettei niin tule käymään, niin pliis, älkää hankkiko lapsia. Synnytät vain toisen samanlaisen, mutta todennäköisesti vielä enemmän luonnosta vieraantuneen olennon.
Miksi lapseni vieraantuisivat luonnosta? Onhan heillä 50% isänsä geenejä? Vai tarkoitatko, että suurempi rakkauteni miestäni kohtaan jotenkin välittyisi heille? Onko luonnosta vieraantuminen välttämättä paha? Tai siitä evoluution luomasta "luonnosta"? Oikeaa luontoa rakastan todella paljon.
Ap
Tässä varmaan tarkoitettiin luonmukaista käyttäytymismallia. Vaikka esim. jollekin simpanssille se lapsi on ihan ykkönen, kuuluu äitiyteen. Ja sitä poikasta suojellaan vaikka omalla hengellä. Mä kyl veikkaan, että jos te ette ole saaneet rakkautta lapsena, se on jotenkin vääristänyt suhdetta omiinkin lapsiin. Sama outoudet sit periytyy kun lapsetkin vaistoo, että iskä on tärkeempi ja noudattavat sitä taas omien lasten kanssa (vaikka iskä olisi ikäväkin ihminen). Ole siis tarkkana mitä viestiä levität lapsille. Omat lapseni ainakin haluavat välillä vieläkin kuulla, ovatko he varmasti minulle tärkeimpiä. Ja kyllä ovat vaikka vanhin on pian täysi-ikäinen. Siihen he voivat aina luottaa tässä maailmassa <3
Puolisoa. Hän on se joka (toivottavasti) pysyy, kun lapset lähtee elämään omaa elämäänsä. Hän oli myös elämässäni ennen lapsia.