Lue keskustelun säännöt.
Kumpaa rakastatte enemmän puolisoa vai lapsianne?
27.01.2017 |
Minä rakastin pitkää puolisoani enemmän. Nyt kun lapset ovat 4 ja 5 alan vasta rakastaa heitä enemmän tai saman verran. Olenkohan ihan terve? Pitkää oli ihan selkeä valinta, jos hypoteettisesti olisi pitänyt valita kenestä luopuisi, vastaus oli aina etten ainakaan miehestä.
Edelleen, jos olen yön kotoa pois, tulee eniten ikävä miestä.. Halaillaan miehn kanssa vähintään saman verran kuin lasten. Tuntuu, että hän on fyysisesti ja henkisesti sielunkumppanini ja ikään kuin osa minua jota ilman en ole kokonainen, vaan todella vajaa. Lapset eivät herätä samaa tunnetta, olen itseni ilman heitäkin.
En myöskään pidä itseäni mitenkään äitinä, vaan ihan erillisenä olentona. Myös lapseni koen erillisinä olentoina, en oikeastaan lapsinani, eli olen vasta rakastunut heidän persooniinsa ja ainutlaatuisuuteen, nyt, kun he ovat jo isompia. Mitää biologista "tämä on minun vertani"-tunnetta ei tullut ikinä. Lähinnä ihmettelin miten minusta tuli niin kauniit lapset, koska itse olen keskitasoa.
Jo nyt pelkään, miten ikinä selviäisin jos mieheni joskus kuolee ennen minua.
Kommentit (85)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastan molempia mielettömästi, rakkaus vain on erilaista.
Tämä. Rakastuin lapsiini heti heidän syntyessään.
Ap, ei oikein kuulosta normaalilta, olet jotenkin riippuvainen puolisostasi?
Et näe äitiyttä osana persoonaasi, mutta vaimona oleminen on kuitenkin kiinteä (ja ainoa?) osa sitä.Kuulostaa nyt kyllä jotenkin vinksahtaneelta, onko sinulla ollut lapsuudessasi jotain erityistä?
Eikö se ollut ap joka jossain viestissä mainitsi ettei saanut rakkautta lapsuudenkodistaan eikä saanut miehensäkään. Minusta tämä selittää tilanteen aika hyvin.
En lukenut koko ketjua, mutta se tosiaan selittääkin paljon. Tiettyjä traumoja toistaa valitettavasti omassa elämässään. Ehkä niitä olisi kuitenkin hyvä käsitellä ihan ammattilaisen kanssa, ei ole normaalia rakastua lapsiinsa vasta kun lapset ovat isoja ja ripustautua puolisoon ja siihen rakkauteen kuin muuta ei olisi. Eihän tunteilleen ja traumoilleen mitään voi, mutta niitä olisi hyvä käsitellä ja oppia ymmärtämään. Ehkä eheytyäkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole lapsia, mutta avovaimoa rakastaisin todennäköisesti enemmän, vaikka olisikin. Hän on kuitenkin minulle se ainoa ihminen, jonka kanssa voin jakaa ihan kaiken ja joka rakastaa minua kaikesta huolimatta.
Jos esimerkiksi menettäisin lapsen, niin minulla olisi silti se kumppani jakamassa surua. Jos menettäisin kumppanin, niin minulla ei olisi ketään jakamassa kanssani surua, koska lapsen kanssa ei pysty samalla tavoin olemaan läheinen.
Pitkää miestäsi rakastat? Kuinka pitkä mies on?
Lapsia. Enkä ole rakkauttani heihin mihinkään roskiin heittämässä, kun muuttavat omilleen. Rakkaus loppuu vasta kuolemaani. Miestäni rakastan, mutta se rakkaus loppuu heti jos hän muuttaa omilleen.
En kumpaakaan kun ei niitä ole, naapurin rouvaa lähinnä salarakastan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia, mutta avovaimoa rakastaisin todennäköisesti enemmän, vaikka olisikin. Hän on kuitenkin minulle se ainoa ihminen, jonka kanssa voin jakaa ihan kaiken ja joka rakastaa minua kaikesta huolimatta.
Jos esimerkiksi menettäisin lapsen, niin minulla olisi silti se kumppani jakamassa surua. Jos menettäisin kumppanin, niin minulla ei olisi ketään jakamassa kanssani surua, koska lapsen kanssa ei pysty samalla tavoin olemaan läheinen.
Huomaa ettei sinulla ole lapsia. Ei avovaimo rakasta sinua kaikesta huolimatta, vaan lapset rakastavat. Kohtelepa avokkia huonosti niin rakkaus loppuu. Myös jos menettäisitte sen lapsen niin sekin johtaa yleensä eroon, kun hän ei jaksaisi tukea sinua koska rakasti sitä lasta enemmän kuin sinua.
Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias. Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.-Jeesus Kristus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsia ehdottomasti enemmän. Ikuisesti.
Lapsena en kokenut saavani rakkautta. Tuntui, että olin joko näkymätön tai rasittava. Pikkusiskoni sai oikeasti kaiken rakkauden ja isoveljeni aiheutti muuten vain ongelmia ja sai sillä huomion. Epätoivoisena ripustauduin isääni, koska tunsin aina, että äitini halveksi minua. Hänelle myös huomautettiin tavasta puhua minulle (mikä oli nöyryyttävää kun olin itse paikalla..). Isäni oli ihana, mutta valtaosin töissä.
Miehen vanhemmat taas kuolivat tapaturmaisesti hänen ollessaan todella pieni, ja hän joutui perheeseen jossa oli kaikkea muuta kuin rakkautta.
Koetan olla lapsilleni tasapuolinen ja todellakin pidän heistä oikeastikin yhtä paljon! Ehkä sitten sekoitan sen romanttisen rakkauden, ja ajattelen, että äidinrakkauden tulisi olla yhtä vahva tunnekokemus. Kuitenkin äitiys on enemmän velvollisuus ja jopa stressaan siitä, kasvaako lapsistani tarpeeksi itsevarmoja, empaatisia ja ystävällisiä ja tuntevathan he varmasti turvaa ja tukea minusta lähtevänä. Mieheni on todella erinomainen isä, ja tämä lisää rakkauttani häntä kohtaan.
Pitäisi varmaan lukea läheisriippuvuudesta, en kuitenkaan koe olevani reppana :D Eli jos mieheni kuolisi tai jättäisi, niin toki jatkaisin elämääni nauttien sitten lapsista. Ehkä suuntaisin heihin sitten sen kiintymyksen. Suru olisi toki musertava, ja kyllä minusta tuntuisi, että osa minuutta olisi viety pois, se pala lämpöä elämästäni mikä on kaikkein tärkein. Toisaalta, minusta on ihanaa tuntea juuri näin <3
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kumpaakaan kun ei niitä ole, naapurin rouvaa lähinnä salarakastan.
Himo ei ole rakkautta.
Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa. Älä halaja lähimmäisesi huonetta, älä hänen peltoansa, älä hänen palvelijaansa, palvelijatartansa, härkäänsä, aasiansa, äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa.'
Sillä nämä: "Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse", ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi". Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys.
Miten niin moni sanoo että puolisoa rakastaa kaikesta huolimatta? Ymmärrän että joku antaa anteeksi pettämisen ja toinen antaa anteeksi sen yhden lyönnin. Mutta entä jos se puoliso pahoinpitelee tai hyväksikäyttää sitä sinun/teidän lasta?
Itse rakastaisin lastani vaikka hän olisi rikollinen, sairas tai väkivaltainen. En välttämättä kykenisi hänen seurassaan olemaan, mutta rakastaisin silti. Vaikka lapseni hyökkäisi minun kimppuun, ei rakkaus häntä kohtaan lähtisi mihinkään.
Jos minulle selviäisi että mieheni kaltoinkohtelee lastani edes jollakin lievemmälöä ja hyväksyttävämmällä tavalla kuin fyysinen väkivalta, kyllä se rakkauteeni vaikuttaisi. Rakastaisin myös narsistista lastani, narsistista miestäni en. Jopa sellainen ääritapaus, että rakastaisin lastani jopa silloin kun hän olisi tehnyt vakavan seksuaali- tai henkirikoksen.
En tarkoita että hyväksyisin näitä tekoja tai suojelisin lastani seuraamuksilta tällaisissa tilanteissa, mutta rakastaisin silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
😂😂😂 Ei perkule mitä juttuja! Himoa, rakkautta ja Jeesusta sitähän se av on.
En ymmärrä millä tavalla enemmän, koska rakkaus lapsiani kohtaan on erilaista kun rakkaus puolisoani kohtaan. Olen varmasti jotenkin outo, kun koen näin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puolisoa kohtaan koen romanttista rakkautta.
Lapsia kohtaan tuntemani rakkaus on hyvin erilaista.
Ei niitä voi verrata.
Eniten rakastan omaa elämääni ja vapauttani päättää itse sen kulusta. EX-Miehellä on mukula ja sitä suhteemme aikaan sysätä väkisillä minulle hoidettavaksi joka välissä. Lässytti jotain, että kaikki naisethan kokevat äidillisiä vaistoja plaap plaap. Samaan aikaan kulki ympäri kyliä jotain vuoden isä- titteliä metsästämässä, kulisseissa sysäisi kaiken vastuun ja hoidon minulle.
Parisuhde rajoittaa valmiiksi kauheasti ja vielä jos siinä on jonkun toisen naikkosen mukulat mukana niin se on vankila. Ei ikinä enää. Onneksi ei ole omia lapsia eikä tule ja hyvä niin.
Lapsi on ollut ykkönen heti syntymästään lähtien ja on sitä vielä nytkin, kun on tekemässä lähtöä omaan elämäänsä. Samalla kun haluan, että hän irtautuu meistä elämään omaan elämäänsä, tunnen riipivää kaipuuta. En tiedä olenko joku ihme friikki, mutta tunnustan, että en ole koskaan rakastanut ketään miestä niin kovasti, ettenkö olisi mainiosti pärjännyt ilmankin. Toki olen nauttinut läheisyydestä, tuntenut hellyyttä, kaivannut joutuessamme eroon ja muuta sellaista, mutta suhteiden loputtua olen toipunut tosi nopeasti. Pahimmillaankin jaksoin murehtia vain parisen kuukautta. Nykyistä en edes ole tainnut erityisemmin rakastaa, jotenkin vain mukavuussyistä päädyimme yhteen. Kivittäkää pois, näin se vain on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia, mutta avovaimoa rakastaisin todennäköisesti enemmän, vaikka olisikin. Hän on kuitenkin minulle se ainoa ihminen, jonka kanssa voin jakaa ihan kaiken ja joka rakastaa minua kaikesta huolimatta.
Jos esimerkiksi menettäisin lapsen, niin minulla olisi silti se kumppani jakamassa surua. Jos menettäisin kumppanin, niin minulla ei olisi ketään jakamassa kanssani surua, koska lapsen kanssa ei pysty samalla tavoin olemaan läheinen.
Huomaa ettei sinulla ole lapsia. Ei avovaimo rakasta sinua kaikesta huolimatta, vaan lapset rakastavat. Kohtelepa avokkia huonosti niin rakkaus loppuu. Myös jos menettäisitte sen lapsen niin sekin johtaa yleensä eroon, kun hän ei jaksaisi tukea sinua koska rakasti sitä lasta enemmän kuin sinua.
Voin näin aikuistuneena lapsena todeta ettei se lastenkaan rakkaus loputtomiin kestä huonoa kohtelua. Olen jättänyt vanhempani siivoamaan oman sotkunsa ja katkonut kaikki välit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia, mutta avovaimoa rakastaisin todennäköisesti enemmän, vaikka olisikin. Hän on kuitenkin minulle se ainoa ihminen, jonka kanssa voin jakaa ihan kaiken ja joka rakastaa minua kaikesta huolimatta.
Jos esimerkiksi menettäisin lapsen, niin minulla olisi silti se kumppani jakamassa surua. Jos menettäisin kumppanin, niin minulla ei olisi ketään jakamassa kanssani surua, koska lapsen kanssa ei pysty samalla tavoin olemaan läheinen.
Huomaa ettei sinulla ole lapsia. Ei avovaimo rakasta sinua kaikesta huolimatta, vaan lapset rakastavat. Kohtelepa avokkia huonosti niin rakkaus loppuu. Myös jos menettäisitte sen lapsen niin sekin johtaa yleensä eroon, kun hän ei jaksaisi tukea sinua koska rakasti sitä lasta enemmän kuin sinua.
Voin näin aikuistuneena lapsena todeta ettei se lastenkaan rakkaus loputtomiin kestä huonoa kohtelua. Olen jättänyt vanhempani siivoamaan oman sotkunsa ja katkonut kaikki välit.
Ei tässä ketjussa puhuta sanaakaan lapsen rakkaudesta vanhempaansa vaan pelkästä vanhemman rakkaudesta. Sehän näissä onkin erona: vanhemman rakkaud on ja pysyy vaikka yksipuoleisenakin, puolisoiden rakkaus ei.
Lapsia ylivoimaisesti eniten. Olen näitä äitejä, joille lapset ovat kaikki kaikessa ja joka elää lapsilleen. Mieheni on samanlainen ja samaa mieltä. Rakastan myös miestäni todella paljon. Jos olen yötä pois, ikävöin kaikkia.
Ihan tyhmä kysymys! Miks tällässiä pitää miettiä? Mitä hyötyä tällässia on pyöritellä päässään?