Kumpaa rakastatte enemmän puolisoa vai lapsianne?

Vierailija kirjoitti:

Ehkä siksi mietin onko normaalia, kun ennen lapsia kaikki kertoivat kuinka omaa lastaan rakastaa niin paljon ettei sitä voi edes selittää. Kuinka se rakkaus on jotain maagista joka vain tulee luonnostaan todella vahvana. En nyt kuitenkaan kokenut mitään maata räjäyttävää rakkauspuuskaa, vaan ihan normaalin tarpeen huolehtia toisesta, saada itku loppumaan ja hymy tilalle. Toki toivon lapsilleni kaikkea hyvää ja pyrin tekemään heidän lapsuudestaan erinomaisen, mutta silti mitään selittämätöntä rakkautta en koe tuntevani. Ihan tavallista rakkautta vain. Miestäni kohtaan taas tunnen rakkautta jota voisin kuvailla niin monin sanoin, tyylillä sydämiä silmissä, perhosia vatsassa, aurinkoa poskilla, hymyä joka ei mahdu kasvoille ym :D 

Lohduttavaa tietää, että meitä on muitakin.. 

Ap

Kirjoituksestasi jo selviääkin syy, miksi puolisoa ja lasta kohtaan tunnettua rakkautta ei voi verrata. Äidin/isänrakkaus ilmenee nimenomaan ensisijaisesti hoivaamisentarpeena. Rakastava vanhempi osoittaa rakkautensa lapsen tarpeista huolehtimalla, hellittelemällä, lohduttamalla ja olemalla läsnä. Eli juuri niillä asioilla, joita kuvaat tekeväsi lastesi kanssa. Rakkaus lapseen ei ole mitään päätä pyörryttävää ja jalat alta vievää tunnemyrskyä niin kuin rakastuminen puolisoon saattaa olla. Kyseessä on enemmän sellainen kokonaisvaltainen tasainen rakkauden tunne. Siitä voisi käyttää mainitsemaasi kuvausta tavallinen rakkaus, koska sitä se juuri on. Tavallista rakastamista eli hellyyttä ja huolenpitoa ihan tavallisesti, ilman taikaa tai muuta yliluonnollista.

Merkittävin ero puolisoa kohtaan tunnettuun rakkauteen on seksuaalisten sävyjen puuttuminen. Nuo seksuaaliset sävyt tekevät sen, että puolisoa haluaa kosketella eri tavalla ja hänen läsnäolonsa saattaa saada aikaan perhosia vatsassa ym. kuvaamiasi tuntemuksia. Seksuaaliset sävyt myös saavat aikaan sen, että rakkaus tuntuu erilaiselta kuin tuo "tavallinen rakkaus". Tottakai se tuntuu erilaiselta, koska se on erilaista. Korostan, että puolisoa kohtaan tunnettu rakkaus sisältää luonnollisesti muutakin kuin seksuaalisia sävyjä. Seksuaalisilla sävyillä tarkoitan myös laajempaa asiaa kuin vain halua rakastella. Yhtälailla puolisoa kohtaan tunnettu rakkaus sisältää tuota "tavallista rakkautta". Puolisostakin haluaa huolehtia, häntä haluaa lohduttaa ja hänelle haluaa olla läsnä. "Tavalliseen rakkauteen" kuitenkin tässä tapauksessa sekottuu noita seksuaalisiakin sävyjä ja siksi se tuntuu erilaiselta kuin lapseen kohdistuva rakkaus. Se on täysin normaalia ja niin ehdottomasti kuuluu olla. Parisuhderakkaus on parisuhderakkautta ja äidin/isänrakkaus on äidin/isänrakkautta. Niitä ei edes kannata vertailla keskenään. 

Suhteesi lapsiisi kuulostaa rakastavalta ja terveeltä, joten älä ole siitä huolissasi. Se on rakkautta, mutta et ehkä tunnista sitä rakkaudeksi omien taustojesi vuoksi. Tämä "analyysi" toivottavasti hieman auttoi tunnistamisen suhteen. Rakkaudentäyteistä elämää ja onnellista tulevaisuutta sinulle ja perheellesi <3

Ehdottomasti lapsia. Puolisoa kohtaan ei ole mitään romanttisia tunteita jäljellä.

Olin yksinhuoltaja alusta asti joten en osaa vastata. Mutta en usko, että kohdallani mies olisi mennyt edelle. On se rakkaus lasta kohtaan niin suurta ja voimaa antavaa. Se taas etten halua esikoiseni lisäksi muita lapsia, sillä pelkään etten osaisi rakastaa niin paljon. Kun ollaan koettu niin paljon yhdessä alusta saakka. Vaikea selittää järkevästi, mutta niin ehkä joku osaa samaistua tunteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Odottakaa vain kunnes pikkupörröpäät kasvavat kiukkuisiksi teineiksi!

Ha haa!

Eipä käy kateeksi teitä joilla on se vielä edessä :)

Lapsen törppövaihe kestää vain muutaman vuoden (eikä kaikille edes tule kovin pahaa), kus*pääpuoliso (kuten sinä ilmeisesti) on sellainen aina.🙈

Kumpiakin yhtä paljon.

Vierailija kirjoitti:

Yhtä paljon minäkin rakastan kaikkia.

Täällä on moni maininnut, että puoliso voi jättää ja pettää, omat lapset ovat omia lapsia aina. Onko se joku syy rakastaa vähemmän? Ajatteletteko, ettei kannata hukata niin paljon rakkautta sellaiseen, joka voi korvata teidät jollakulla toisella? Eikö voisi ajatella, että jollakin tasolla puolisoiden rakkaus on hauraampaa (ja siinä mielessä jopa arvokkaampaa) koska se ei perustu biologiseen pakkoon vaan vapaaseen tahtoon.

Rakkaus puolisoa kohtaan loppuu tai vähintään muuttaa radikaalisti muotoaan jos se pettää (huom sillä tavalla minkä kokee pettämisenä. Omalla kohdalla seksi ei ole iso petos mutta joku muu voi ollakin) tai jättää. Jos lapsi jättää, sitä silti rakastaa.

Puolisoa kohtaan tuntema rakkaus ei ole ehdotonta, lasta kohtaan on. Rakastan lastani niin paljon, että voin antaa hänen mennä menojaan ja elää jopa ilman minua jos se on hänelle parasta. Puolisoa en rakasta niin paljon että pystyisin tuntemaan yhtä paljon rakkautta eron sattuessa (vaikka kuinka toitottaisin että haluan hänenkin löytävän onnen).

En ole millään tavalla uskovainen, mutta tuli tässä mieleen se Raamatun tarina vauvasta josta kaksi naista kiisteli, kumman hän on. Joku kristitty tietäisi varmasti minua paremmin. Suurin rakkauden osoitus on antaa toisen mennä vaikka haluaisi pitää luonaan.

Entä te, joilla on aikuiset lapset? Meneekö nekin puolison edelle? Vaikka olis uusi puoliso (jos vanhaan on jo kyllästynyt kun lapset aina meni sen edelle...)?

Lapsia, vaikkakin rakkaus on erilaista, mutta silti lapsia. He ovat osin minun lihaa ja verta, nyt ja aina. Mies ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä siksi mietin onko normaalia, kun ennen lapsia kaikki kertoivat kuinka omaa lastaan rakastaa niin paljon ettei sitä voi edes selittää. Kuinka se rakkaus on jotain maagista joka vain tulee luonnostaan todella vahvana. En nyt kuitenkaan kokenut mitään maata räjäyttävää rakkauspuuskaa, vaan ihan normaalin tarpeen huolehtia toisesta, saada itku loppumaan ja hymy tilalle. Toki toivon lapsilleni kaikkea hyvää ja pyrin tekemään heidän lapsuudestaan erinomaisen, mutta silti mitään selittämätöntä rakkautta en koe tuntevani. Ihan tavallista rakkautta vain. Miestäni kohtaan taas tunnen rakkautta jota voisin kuvailla niin monin sanoin, tyylillä sydämiä silmissä, perhosia vatsassa, aurinkoa poskilla, hymyä joka ei mahdu kasvoille ym :D 

Lohduttavaa tietää, että meitä on muitakin.. 

Ap

Kirjoituksestasi jo selviääkin syy, miksi puolisoa ja lasta kohtaan tunnettua rakkautta ei voi verrata. Äidin/isänrakkaus ilmenee nimenomaan ensisijaisesti hoivaamisentarpeena. Rakastava vanhempi osoittaa rakkautensa lapsen tarpeista huolehtimalla, hellittelemällä, lohduttamalla ja olemalla läsnä. Eli juuri niillä asioilla, joita kuvaat tekeväsi lastesi kanssa. Rakkaus lapseen ei ole mitään päätä pyörryttävää ja jalat alta vievää tunnemyrskyä niin kuin rakastuminen puolisoon saattaa olla. Kyseessä on enemmän sellainen kokonaisvaltainen tasainen rakkauden tunne. Siitä voisi käyttää mainitsemaasi kuvausta tavallinen rakkaus, koska sitä se juuri on. Tavallista rakastamista eli hellyyttä ja huolenpitoa ihan tavallisesti, ilman taikaa tai muuta yliluonnollista.

Merkittävin ero puolisoa kohtaan tunnettuun rakkauteen on seksuaalisten sävyjen puuttuminen. Nuo seksuaaliset sävyt tekevät sen, että puolisoa haluaa kosketella eri tavalla ja hänen läsnäolonsa saattaa saada aikaan perhosia vatsassa ym. kuvaamiasi tuntemuksia. Seksuaaliset sävyt myös saavat aikaan sen, että rakkaus tuntuu erilaiselta kuin tuo "tavallinen rakkaus". Tottakai se tuntuu erilaiselta, koska se on erilaista. Korostan, että puolisoa kohtaan tunnettu rakkaus sisältää luonnollisesti muutakin kuin seksuaalisia sävyjä. Seksuaalisilla sävyillä tarkoitan myös laajempaa asiaa kuin vain halua rakastella. Yhtälailla puolisoa kohtaan tunnettu rakkaus sisältää tuota "tavallista rakkautta". Puolisostakin haluaa huolehtia, häntä haluaa lohduttaa ja hänelle haluaa olla läsnä. "Tavalliseen rakkauteen" kuitenkin tässä tapauksessa sekottuu noita seksuaalisiakin sävyjä ja siksi se tuntuu erilaiselta kuin lapseen kohdistuva rakkaus. Se on täysin normaalia ja niin ehdottomasti kuuluu olla. Parisuhderakkaus on parisuhderakkautta ja äidin/isänrakkaus on äidin/isänrakkautta. Niitä ei edes kannata vertailla keskenään. 

Suhteesi lapsiisi kuulostaa rakastavalta ja terveeltä, joten älä ole siitä huolissasi. Se on rakkautta, mutta et ehkä tunnista sitä rakkaudeksi omien taustojesi vuoksi. Tämä "analyysi" toivottavasti hieman auttoi tunnistamisen suhteen. Rakkaudentäyteistä elämää ja onnellista tulevaisuutta sinulle ja perheellesi <3

Kiitos :) 

Kuitenkin tässäkin ketjussa on kuvailtu äidinrakkautta jotenkin ihan ehdottomana, ja osa on kauhuissaan kuinka lapsi ei menekään kaikilla rakkaudessa edelle. Juuri noiden kommenttien takia koen olevani vanhempana jotenkin vajavainen. Olen kai myös aika romantikko, koska kuvaukset hauraasta ja vaalittavasta rakkaudesta ovat mielestäni aivan ihania! 

Mieheni ei siis petä tai lyö, mutta en usko, että ne vaikuttaisivat rakkauteni määrään vaikka olisivatkin tekoina julmia. En itsekään kannusta ketään olemaan sellaisissa suhteissa, mutta todella hyvin ymärrän niitä jotka on. Jos noiden vastakohtana on sellaista mitä omassa suhteessani on, niin olisi siitä todella vaikea päästä iriti. Ehkä se vaatisi useamman lyönnin tai pettämisen, että rakkaus hiipuisi tai tulisi tunne ettei toinen oikeasti rakasta yhtään.. Koska eihän kukaan tee rakkaalleen toistuvasti niin.

Tajusin kuitenkin rakastavani lapsiani, ja se kai on tärkeintä. Jos he ovat surullisia, kun ei kutsuta synttäreille tai joku ei leiki heidän kanssaan, niin minunkin tekisi mieli itkeä yms. Ja kun he hymyilevät minäkin hymyilen jne.

Tunnen kuitenkin olevani etuoikeutettu ollessani tällaisessa rakkaussuhteessa mieheni kanssa, toivoisin tällaista tunnetta kaikille ihmisille. Uskon rakkauden olevan parantava voima :)

Ap  

Rakastan sekä aviomiestäni että alstamme yhtä paljon, mutta eri tavoilla. Rakastavaisten/elämänkumppaneiden välinen tunne vs. äidin side lapseensa. Ei noita voi mielestäni suoraan verrata ja arvottaa suhteessa toisiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Entä te, joilla on aikuiset lapset? Meneekö nekin puolison edelle? Vaikka olis uusi puoliso (jos vanhaan on jo kyllästynyt kun lapset aina meni sen edelle...)?

Rakkaus ei tarkoita sitä että pitää olla toisessa kiinni koko ajan. Eikä sitä että tarvii jatkuvasti paapoa toista tai että se ketä eniten rakastaa menee kaikkien muiden edelle. rakkaus on "vain" vahva välittämisen tunne.

Siitähän sen oikean rakkauden tunnistaakin, ettei tartu näennäisiin seikkoihin ja roiku toisessa kiinni (tai roikota toista kiinni) vaan antaa sen lapsen luodan oman elämänsä ja jakaa rakkautta taas enemmän omille lapsilleen.

Ja miksi pitäisi arvottaa sitä kuka menee kenenkin edelle? Tietysti jos on tilanne että kotona asuvat lapset kärsivät vanhempansa puolisosta (oli se lapsen vanhempi tai vain puolikas), täytyy tehdä valinta edellemenosta turvallisuuden takia (puhun vakavista tilanteista kuten väkivallasta tai hyväksikäytöstä, en erimielisyyksistä). Joku ajankäytön jakaminen (hyvä esimerkki edelle menemisestä) taas ei liity rakkauteen vaikka joku mamma varmaan kuvitteleekin että vanha äiti rakastaa sitä eniten kenen kanssa viettää aikaansa (kuka lapsistq vai puoliso).

Tietysti rakkaus voi näkyä teoissa mutta ei välttämättä.

Lapsiani. Tosin rakkaus heihin on erilaista, alkukantaista "veri minun verestäni, liha minun lihastani" -tyyppistä, syvää rakkautta. Miehen suuntaan taas kumppanuutta ja kiintymystä.

Toisin sanoin: lapset eivät pysty tekemään mitään, mikä tappaisi rakkauteni. Mieheni sen sijaan pystyisi helpostikin.

Vierailija kirjoitti:

Entä te, joilla on aikuiset lapset? Meneekö nekin puolison edelle? Vaikka olis uusi puoliso (jos vanhaan on jo kyllästynyt kun lapset aina meni sen edelle...)?

Aikuisella lapsella on oma elämänsä. Puoliso jakaa omansa kanssani, hän on ykkössijalla. Aikuista lasta rakastaa yhtä paljon kuin pientäkin, mutta äidinrakkaus ei enää ole niin ylitsevuotavan suojelevaa ja kaikennielevää kuin pienen lapsen kanssa (tuolloin lapsi meni kaiken edelle). Eikä voi ollakaan, eihän se lapsi muuten pääsisi koskaan itsenäistymään. En minäkään vielä 20 vuotta sitten olisi uskonut vastaavani näin.

Kyllä sen rakkauden ehdottomuus on tässä aika tärkeä valintakriteeri.

Jos oma lapseni puukottaisi minua, rakastaisin häntä siitä huolimatta. Puolisoa en kyllä moisen jälkeen.

Lapsi on nimenomaan sitä samaa verta, puoliso voisi olla periaatteessa kuitenkin kuka tahansa, on vain hyvää onnea, että puolisoni on juuri hän.

Miestä rakastan enemmän ku sen lapsia. Ne ei oo mun. Tai oikeestaan koirat menee ykkösenä ja vasta sitten mies. Lapset , njäh,en ees kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Rakastan molempia mielettömästi, rakkaus vain on erilaista.

Tämä. Rakastuin lapsiini heti heidän syntyessään.

Ap, ei oikein kuulosta normaalilta, olet jotenkin riippuvainen puolisostasi?

Et näe äitiyttä osana persoonaasi, mutta vaimona oleminen on kuitenkin kiinteä (ja ainoa?) osa sitä.

Kuulostaa nyt kyllä jotenkin vinksahtaneelta, onko sinulla ollut lapsuudessasi jotain erityistä?

Vierailija kirjoitti:

Lapsiani. Tosin rakkaus heihin on erilaista, alkukantaista "veri minun verestäni, liha minun lihastani" -tyyppistä, syvää rakkautta. Miehen suuntaan taas kumppanuutta ja kiintymystä.

Toisin sanoin: lapset eivät pysty tekemään mitään, mikä tappaisi rakkauteni. Mieheni sen sijaan pystyisi helpostikin.

Tämä oli hyvin selitetty, näin se mä minusta pitää mennäkin ja normaalissa tilanteessa meneekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakastan molempia mielettömästi, rakkaus vain on erilaista.

Tämä. Rakastuin lapsiini heti heidän syntyessään.

Ap, ei oikein kuulosta normaalilta, olet jotenkin riippuvainen puolisostasi?

Et näe äitiyttä osana persoonaasi, mutta vaimona oleminen on kuitenkin kiinteä (ja ainoa?) osa sitä.

Kuulostaa nyt kyllä jotenkin vinksahtaneelta, onko sinulla ollut lapsuudessasi jotain erityistä?

Eikö se ollut ap joka jossain viestissä mainitsi ettei saanut rakkautta lapsuudenkodistaan eikä saanut miehensäkään. Minusta tämä selittää tilanteen aika hyvin.

Puolisoa, hänen kanssaa yhdessä lapset on hankittu ja hoidettu. Hänen kanssaa elämä jatkuu sitten kun lapset ovat lähteneet.

Ap kuulostaa läheisriippuvaiselta reppanalta.