Lue keskustelun säännöt.
Puolison positiivisuus ja "rakentavuus" Mitä ihmettä tämä on?
01.12.2016 |
Myönnetään en koskaan ole ollut mikään päivänsäde. Puoliso sen sijaan vaikuttaa olevan onnellisien tähtien alla syntynyt.
Puoliso ei myöskään hermostu helposti.
Suhteemme aikana sen sijaan itse olen kokoajan vihaisempi, väsyneempi ja negatiivisempi. Siksi olenkin alkanut kyseenalaistaimaan sen, kummalla meillä viiraa pahemmin päästä.
Puoliso ei puhu lähes tulkoon koskaan totta, mutta toisaalta puhe on niin kaukana todellisuudesta että sitä on vaikea pitää edes valehteluna.
Kaikki mitä hän sanoo ja tekee on päällystettynä järkevyydellä ja hyvillä aikeilla.
Itsellänikin on pitkä pinna, mutta suuttuessani puoliso saa sen näyttämään siltä, että suutun turhasta ja varoittamatta. Hänen mukaansa olen tunteideni vietävissä ja pahoinpitelen häntä henkisesti.
Kuitenkin kaikki se kumppanin postiivinen puhe, mukavuus ja iloisuus näyttäytyvät itselleni manipulointina ja verhottuna kritiikkinä.
Emme juuri koskaan keskustele, vaan puoliso pitää pitkää monologia esimerkiksi siitä, miten minun tulisi toimia ja kehittää itseäni. Ja tietenkin positiiviseen ja ratkaisukeskeiseen sävyyn. Ikävä kyllä, harvat puolison luettelemista asioista ovat sellaisia, jotka esimerkiksi kokisin ongelmiksi tai olisivat edes totta.
Monet piirteet suhteessamme viittavat joko siihen, että olen itse vaikeassa psykoosissa tai siihen, että kumppanillani on vaikea persoonallisuushäiriö tai muu mt-ongelma.
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta? Juuri sellainen positiivisuudelta näyttävä kritisointi ja myönteinen elämänasenne hämmentävät eniten, ei oikein tunnu sopivan kuvaan.
Kommentit (112)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoitsetuntoinen manipuloija, joka vaikuttaa hyvältä tyypiltä, mutta pidemmän päälle tämä on vain itsekorostusta. Viihtyy sellaisten ihmisten kanssa, joista spottaa "heikkoja kohtia" joita voi käyttää hyväkseen näiden alaspainamisessa. Tarinankertoja, joka voi vakavalla naamalla kertoa mitä hyvänsä ja saada kuulijat puolelleen täysin keksityillä tarinoilla, tai siivekkäistä karhuista puheenollen tuntemaan itsensä typeriksi. On ylpeä psykologisesta pelisilmästään ja tykkää leikkiä ihmisillä.
Jos tämä tuntuu sinusta ikävältä, mene pois, tervejärkisten seuraan. Ei ole tervellistä viettää aikaa tuollaisen ihmisen kanssa, jos tämä tarinankerronta ja ihmisillä leikkiminen ei ole teidän yhteistä huumorianne vaan sitä käytetään sinua vastaan. Etenkään lapsia en tahtoisi tuollaisen ihmisen kanssa kasvattaa, on nimittäin todella turvaton olo, kun vanhemmasta ei koskaan tiedä, onko se tosissaan ja ilkeileekö se nyt vai mistä on kyse. Miehesi kuulostaa nimittäin ihmiseltä, joka itse on kasvanut turvattomissa ja ilkeämielisissä olosuhteissa, ei ole voinut luottaa ihmisiin, ja siltä suojautuakseen kehittänyt tuollaisen persoonallisuuden suojakilveksi.
Alku meni todennäköisesti aika nappiin, on ylpeä ihmistuntemuksestaan ja psykologisesta pelisilmästään.
Itseasiassa meillä molemmilla on ollut aika samanlainen lapsuus. Molemmat keskiluokkaisista (itse alemmasta ja mies ylemmästä) perheistä, molemmilla poissa olevat isät (toisella henkisesti ja toisella fyysisesti), sekä hallitsevat mt-ongelmaiset äidit.
Isoin ero on se, että mieheni näkee lapsuutensa täydellisenä (sisaruksilla on aika päinvastainen kuva). Miehen lapsuus oli täydellistä, erityisesti isä oli täydellinen jne.
Kaikki oli täyttä aurinkoa ja seikkailuja.
Itselläni on tunne, että se osittain jopa pitää paikkansa. Näyttää siltä, että miestä on suojeltu ja suojellaan edelleen jotenkin epätavallisen paljon. Isä on pelastamassa poikaansa vähän väliä, mutta sisaruksille ei heru vastaavaa avunantoa. Sisarusten mielestä puolisoni on vain vähän kummallinen hyvää tarkoittava veli, jonka toilaluja ja itsekeskeisyyttä katsotaan hyvillä mielin läpi sormien.Kummallisinta kuviossa on kuitenkin puolisoni peittelemätön ihailu siskoaan kohtaan, joka suhteemme alkuaikoina tuntui melkein romanttiselta kiinnostukselta.
On myös maininnut (ylpeästi)siskonsa havaitsevan ihmisten heikot kohdat helposti ja osaavansa hyödyntää tätä.
Itselläni on kuitenkin hieman toisenlainen kuva.
ApHei ap, minä, joka ketjun alkupuolella kuvailin mieheni, palaan ketjuun. Kerron hieman perhetustoja. Oma lapsuudenkotini oli hyvin vakaa ja arki tasaista. Äitini oli sekä varsinanen päätöksentekijä perheessä, että hieman lapsekas, kuitenkin hyväntahtoinen. Aina piti vähän miettiä, mitkä asiat kerrotaan äidille ja miten, ettei se herppaa. Ihan hyvä se oli, muttei mikään tukipylväs eikä tunteiden säilytysrasia. Anoppikin päätti kotonansa kaikesta ja hoitelee koko suvun asioita, varsinkin sairastavien sukulaisten. Lämmin ihminen on, mutta purkauksellinen ja sille päälle sattuessaan varsinainen jyrä. Mies on kai äitiinsä tullut.
Olen koko ikäni kokenut olevani jollin tavoin puutteellinen, mutten moraalisesti viallinen kuitekaan. Mies on kai ottanut tehtäväkseen "kuntouttaa" minua. Olenkin oppinut loputtomien vikojeni lisäksi myös aidosti hyödyllisiä asioita, kuten kalenterin ja tehtävälistojen käyttöä. En tulisi toimeen ilman kaikenlaisia muistuttimia. Hassu puoli tässä on, etten saisi tulla kuntoon. Kun olin omin avuin hankkinut työpaikan ja pärjäilin siellä ihan mukavasti, mies alkoi vihjailla, että minun pitäisi vähän miettiä, mikä osa pärjäämisestäni onkin itseasiassa hänen ansiotaan. Viimeksi, kun olin saanut kursseja valmiiksi ja arvosanat olivat oikein hyviä, mies sanoi, että noin hyvät arvosanat osoittavat, että olen opiskellut epätehokkaasti ja käyttänyt varmasti liikaa aikaa opiskeluun. Ratkaisin asian niin, etten kerro onnistumisistani, enkä jaa ilonaiheitani. Saa sitten arvailla, miksi olen iloinen. Raportoin vaan, kun on tullut valmista. Mies saa sitten olla ainoa, joka hehkuttaa, kuuntelen puolella korvalla.
Meillä mies ei tosin hehkuta lapsuuttaan. Hänen sukulaisensa ovat miltei yhtä kamalia kuin minun. Varsinkin sen mun anopin kanssa miehen pinna kiristyy, ei kestä kun äitinsä tekee sitä samaa kuin itse, neuvoo, päsmäröi ja "kehittää" muiden asioita. Omien sukulaisteni kanssa olen ratkaissut asian niin, että näen heitä nyt enemmän, mutta puhun heistä miehen kanssa vähemmän. Toimii.
Meillä mies on kokenut asiakseen "auttaa" minua puheen tasolla, usein kuitenkaan ymmärtämättä edes mistä on kyse. Saattaa vaikka esitelmöidä pitkään siitä miten minun tulisi lähestyä koulutehtävääni ja mistä aloittaa. Mikään selitys ei muuta miehen mielipidettä, hänen tapansa on paras ja toimivin siitä huolimatta että se ei parhaallakaan tahdolla sovellu yliopiston tehtäviin. Sitten loukkaannutaan ja todetaan jos ei apu kerta kelpaa. Ikävintä tässä on se, että miehen pitkät ja järkevät "opetustuokiot" oikeasti häiritsevä opiskelujani, enkä meinaa saada mitään valmiiksi. Tähän liittyy myös vahva syyllistys siitä, että käytän liikaa aikaa opintoihin (miehen neuvonta on opiskeluaikaa, sen aikana olisi pitänyt tulla valmista ja sen jälkeen palata viihdyttämään miestä).
Ei paljoakaan kommentoi onnistumisiani, mutta odottaa niistä kyllä kunniaa ja kiitosta itselleen. Yllätän itseni joka kerta kun saan edes jonkun tehtävän palautettua, saati silloin kun saan niistä kiitettävän arvosanan, vaikka odotukset eivät olekaan olleet korkealla.
Mies ei muutenkaan koe, että yrittäisin kehittää itseäni tai käyttäisin aikaani mihinkään järkevään. Miehen kiinnostuksen kohteet ovat ainoita ja oikeita, lisäksi vielä hyödyllisiäkin. Painostaa osallistumaan näihin harrastuksiin päivittäin useiden tuntien ajan, vetoamalla aikaan (ei mene kauaa), laiskuuteeni, tai haluttomuuteeni kehittää itseäni. On yleensä vain helpompaa suostua, mies ei luovuta mitenkään helposti vaan voi ruinata useita tunteja, jos tämä ei onnistu tekee opiskelusta muuten hankalaa (neuvonta, pakottava tarve keskustella "tärkeämmistä" asioista tms.).Kuitenkin menen aina siihen lankaan, että yritän kertoa asioistani ja joka kerta petyn itseeni kun en osannut olla hiljaa.
ApMitään konkreettista apua en saa ja sitä on turha pyytää. Pyynnöt ohitetaan kokonaan tai niistä saatetaan jopa loukkaantua. Sitten kun hoidan asiat itse, kysellään ihmeissään miksi en kysy apua. Ja joka kerta kun rohkaistun sitä pyytämään, huomaan että kehoitus oli jälleen pelkkiä sanoja.
Sairas (sairaus on omalla kohdallani vain tekosyy) tai terve, aina löytyy perusteet sille miksi juuri sillä hetkellö minun pitäisi hoitaa joitakin yhteisiä tai miehen asioita. Ap
Jäin miettimään tuota kuvaa itsestäsi. En itse välttämättä koe olevani "puutteellinen" ehkä kuvaavampi sana on ulkopuolinen. En ole oikein koskaan löytänyt sellaista seuraa, jossa kokisin olevani yksi muista. Olen usein yllättynyt siitä, että ihmiset saattavat kokea minut paljon läheisemmäksi kuin olen itse kokenut heidät. Räikeimpänä esimerkkinä olen vaikka törmännyt vanhaan koulukaveriin, joka kertoo miettivänsä paljonkin yhteistä aikaamme ja sitä miten hyviä kavereita oltiin.
En silti todellakaan pidä itseäni minään uniikkina lumihiutaleena vaan ihan peruspulliasena. Kun mietin miehiä jotka ovat menneisyydessä olleet kiinnostuneita minusta, ovat (ainakin ne joista itse olen ollut yhtään kiinnostunut) he nähneet minut "korjausprojektina". Luultavasti sitten viestitän tahtomattani jotakin sellaista tarvetta. En myöskään ole kokenut onnellisuuteni olevan riippuvainen siitä seurustelenko vai en. Tarvitsevani jotakin toista henkilöä korjaamaan tai täydentämään minua.
Puolisoni tuntui vain aluksi niin poikkeavalta kaikessa suhteessa, tunsin vapautta nimenomaan vaatimuksista, että olin hyvä tällläisenä. Samoin tunsin olevani hänen kanssaan erityisen läheinen heti alusta (tunnen niin välillä vieläkin). Sellaista käsittämättömän voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ehkä olin vain sokea. Olen yrittänyt irtautua siitä ajatuksesta, että en tule kokemaan vastaavaa enää koskaan. En ehkä tulekaan, mutta ehkä elämä voi muuten muuttua miellyttävämmäksi. Toivottavasti.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoitsetuntoinen manipuloija, joka vaikuttaa hyvältä tyypiltä, mutta pidemmän päälle tämä on vain itsekorostusta. Viihtyy sellaisten ihmisten kanssa, joista spottaa "heikkoja kohtia" joita voi käyttää hyväkseen näiden alaspainamisessa. Tarinankertoja, joka voi vakavalla naamalla kertoa mitä hyvänsä ja saada kuulijat puolelleen täysin keksityillä tarinoilla, tai siivekkäistä karhuista puheenollen tuntemaan itsensä typeriksi. On ylpeä psykologisesta pelisilmästään ja tykkää leikkiä ihmisillä.
Jos tämä tuntuu sinusta ikävältä, mene pois, tervejärkisten seuraan. Ei ole tervellistä viettää aikaa tuollaisen ihmisen kanssa, jos tämä tarinankerronta ja ihmisillä leikkiminen ei ole teidän yhteistä huumorianne vaan sitä käytetään sinua vastaan. Etenkään lapsia en tahtoisi tuollaisen ihmisen kanssa kasvattaa, on nimittäin todella turvaton olo, kun vanhemmasta ei koskaan tiedä, onko se tosissaan ja ilkeileekö se nyt vai mistä on kyse. Miehesi kuulostaa nimittäin ihmiseltä, joka itse on kasvanut turvattomissa ja ilkeämielisissä olosuhteissa, ei ole voinut luottaa ihmisiin, ja siltä suojautuakseen kehittänyt tuollaisen persoonallisuuden suojakilveksi.
Alku meni todennäköisesti aika nappiin, on ylpeä ihmistuntemuksestaan ja psykologisesta pelisilmästään.
Itseasiassa meillä molemmilla on ollut aika samanlainen lapsuus. Molemmat keskiluokkaisista (itse alemmasta ja mies ylemmästä) perheistä, molemmilla poissa olevat isät (toisella henkisesti ja toisella fyysisesti), sekä hallitsevat mt-ongelmaiset äidit.
Isoin ero on se, että mieheni näkee lapsuutensa täydellisenä (sisaruksilla on aika päinvastainen kuva). Miehen lapsuus oli täydellistä, erityisesti isä oli täydellinen jne.
Kaikki oli täyttä aurinkoa ja seikkailuja.
Itselläni on tunne, että se osittain jopa pitää paikkansa. Näyttää siltä, että miestä on suojeltu ja suojellaan edelleen jotenkin epätavallisen paljon. Isä on pelastamassa poikaansa vähän väliä, mutta sisaruksille ei heru vastaavaa avunantoa. Sisarusten mielestä puolisoni on vain vähän kummallinen hyvää tarkoittava veli, jonka toilaluja ja itsekeskeisyyttä katsotaan hyvillä mielin läpi sormien.Kummallisinta kuviossa on kuitenkin puolisoni peittelemätön ihailu siskoaan kohtaan, joka suhteemme alkuaikoina tuntui melkein romanttiselta kiinnostukselta.
On myös maininnut (ylpeästi)siskonsa havaitsevan ihmisten heikot kohdat helposti ja osaavansa hyödyntää tätä.
Itselläni on kuitenkin hieman toisenlainen kuva.
ApHei ap, minä, joka ketjun alkupuolella kuvailin mieheni, palaan ketjuun. Kerron hieman perhetustoja. Oma lapsuudenkotini oli hyvin vakaa ja arki tasaista. Äitini oli sekä varsinanen päätöksentekijä perheessä, että hieman lapsekas, kuitenkin hyväntahtoinen. Aina piti vähän miettiä, mitkä asiat kerrotaan äidille ja miten, ettei se herppaa. Ihan hyvä se oli, muttei mikään tukipylväs eikä tunteiden säilytysrasia. Anoppikin päätti kotonansa kaikesta ja hoitelee koko suvun asioita, varsinkin sairastavien sukulaisten. Lämmin ihminen on, mutta purkauksellinen ja sille päälle sattuessaan varsinainen jyrä. Mies on kai äitiinsä tullut.
Olen koko ikäni kokenut olevani jollin tavoin puutteellinen, mutten moraalisesti viallinen kuitekaan. Mies on kai ottanut tehtäväkseen "kuntouttaa" minua. Olenkin oppinut loputtomien vikojeni lisäksi myös aidosti hyödyllisiä asioita, kuten kalenterin ja tehtävälistojen käyttöä. En tulisi toimeen ilman kaikenlaisia muistuttimia. Hassu puoli tässä on, etten saisi tulla kuntoon. Kun olin omin avuin hankkinut työpaikan ja pärjäilin siellä ihan mukavasti, mies alkoi vihjailla, että minun pitäisi vähän miettiä, mikä osa pärjäämisestäni onkin itseasiassa hänen ansiotaan. Viimeksi, kun olin saanut kursseja valmiiksi ja arvosanat olivat oikein hyviä, mies sanoi, että noin hyvät arvosanat osoittavat, että olen opiskellut epätehokkaasti ja käyttänyt varmasti liikaa aikaa opiskeluun. Ratkaisin asian niin, etten kerro onnistumisistani, enkä jaa ilonaiheitani. Saa sitten arvailla, miksi olen iloinen. Raportoin vaan, kun on tullut valmista. Mies saa sitten olla ainoa, joka hehkuttaa, kuuntelen puolella korvalla.
Meillä mies ei tosin hehkuta lapsuuttaan. Hänen sukulaisensa ovat miltei yhtä kamalia kuin minun. Varsinkin sen mun anopin kanssa miehen pinna kiristyy, ei kestä kun äitinsä tekee sitä samaa kuin itse, neuvoo, päsmäröi ja "kehittää" muiden asioita. Omien sukulaisteni kanssa olen ratkaissut asian niin, että näen heitä nyt enemmän, mutta puhun heistä miehen kanssa vähemmän. Toimii.
Meillä mies on kokenut asiakseen "auttaa" minua puheen tasolla, usein kuitenkaan ymmärtämättä edes mistä on kyse. Saattaa vaikka esitelmöidä pitkään siitä miten minun tulisi lähestyä koulutehtävääni ja mistä aloittaa. Mikään selitys ei muuta miehen mielipidettä, hänen tapansa on paras ja toimivin siitä huolimatta että se ei parhaallakaan tahdolla sovellu yliopiston tehtäviin. Sitten loukkaannutaan ja todetaan jos ei apu kerta kelpaa. Ikävintä tässä on se, että miehen pitkät ja järkevät "opetustuokiot" oikeasti häiritsevä opiskelujani, enkä meinaa saada mitään valmiiksi. Tähän liittyy myös vahva syyllistys siitä, että käytän liikaa aikaa opintoihin (miehen neuvonta on opiskeluaikaa, sen aikana olisi pitänyt tulla valmista ja sen jälkeen palata viihdyttämään miestä).
Ei paljoakaan kommentoi onnistumisiani, mutta odottaa niistä kyllä kunniaa ja kiitosta itselleen. Yllätän itseni joka kerta kun saan edes jonkun tehtävän palautettua, saati silloin kun saan niistä kiitettävän arvosanan, vaikka odotukset eivät olekaan olleet korkealla.
Mies ei muutenkaan koe, että yrittäisin kehittää itseäni tai käyttäisin aikaani mihinkään järkevään. Miehen kiinnostuksen kohteet ovat ainoita ja oikeita, lisäksi vielä hyödyllisiäkin. Painostaa osallistumaan näihin harrastuksiin päivittäin useiden tuntien ajan, vetoamalla aikaan (ei mene kauaa), laiskuuteeni, tai haluttomuuteeni kehittää itseäni. On yleensä vain helpompaa suostua, mies ei luovuta mitenkään helposti vaan voi ruinata useita tunteja, jos tämä ei onnistu tekee opiskelusta muuten hankalaa (neuvonta, pakottava tarve keskustella "tärkeämmistä" asioista tms.).Kuitenkin menen aina siihen lankaan, että yritän kertoa asioistani ja joka kerta petyn itseeni kun en osannut olla hiljaa.
ApMitään konkreettista apua en saa ja sitä on turha pyytää. Pyynnöt ohitetaan kokonaan tai niistä saatetaan jopa loukkaantua. Sitten kun hoidan asiat itse, kysellään ihmeissään miksi en kysy apua. Ja joka kerta kun rohkaistun sitä pyytämään, huomaan että kehoitus oli jälleen pelkkiä sanoja.
Sairas (sairaus on omalla kohdallani vain tekosyy) tai terve, aina löytyy perusteet sille miksi juuri sillä hetkellö minun pitäisi hoitaa joitakin yhteisiä tai miehen asioita. Ap
Se onkin hassua, kun justiinsa niitä asioita joit pyytää, ihan niin, että avaa suun ja pyytää, niitä just ei saa. Mutta kaikki minun kannalta turhanpäiväinen, vaikka joku hyllyjen imurointi, joka menee pyytämieni asioiden edelle, niihin aina vedotaan, kuinka nämä ja nämäkin asiat on reipas puoliso tehnyt juuri minun takiani. Olenkin alkanut toppuutella, kun tulee ehdotusta projekteista, joiden en katso lainkaan tarpeeliseksi tulla tehdyiksi, kun niistä kuitenkin taas odotellaan kiitosta. Ja meilläkin tulee neuvoja ihan pyytämättä. Mies tietää minua paremmin, kuinka yöimetykset tulee järjestää tai pyykit ripustaa (ei pyykkää ikinä itse), jopa tulee neuvomaan, millä kynällä minun pitäisi piirtää.
Kun valitin, että mies keskyttää minut useasti ja joka kerta, kun luen tenttiin, niin oli raivokkaasti eri mieltä siitä, että siis sabotoi opiskeluani, mutta lopetti tuon puuhan, siis sen, jossa alunperinkään ei mielestään tehnyt mitään väärää. Jokin palautejärjestelmä siellä on. Itse olen jo oppinut olemaan hölöttämättä asioistani, muistutan aina itseäni seurauksista. Meillä muuten äitiys- ja vanhempainvapaat oli jollain logiikalla opiskeluaikaa, vaikka tein vielä töitäkin samaan aikaan. Oltiin siis alustavasti mietitty jotain aikataulua ennen lapsia, joka oli jälkikäteen ajatellen hyvin epärealistinen. En ollut muistanut näitä pohdintoja, mutta mies kaivoi ne jostain mielensä pölyistä ja perusteli käytöstään. Niihin ei siis ollut kertaakaan muuten palattu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoitsetuntoinen manipuloija, joka vaikuttaa hyvältä tyypiltä, mutta pidemmän päälle tämä on vain itsekorostusta. Viihtyy sellaisten ihmisten kanssa, joista spottaa "heikkoja kohtia" joita voi käyttää hyväkseen näiden alaspainamisessa. Tarinankertoja, joka voi vakavalla naamalla kertoa mitä hyvänsä ja saada kuulijat puolelleen täysin keksityillä tarinoilla, tai siivekkäistä karhuista puheenollen tuntemaan itsensä typeriksi. On ylpeä psykologisesta pelisilmästään ja tykkää leikkiä ihmisillä.
Jos tämä tuntuu sinusta ikävältä, mene pois, tervejärkisten seuraan. Ei ole tervellistä viettää aikaa tuollaisen ihmisen kanssa, jos tämä tarinankerronta ja ihmisillä leikkiminen ei ole teidän yhteistä huumorianne vaan sitä käytetään sinua vastaan. Etenkään lapsia en tahtoisi tuollaisen ihmisen kanssa kasvattaa, on nimittäin todella turvaton olo, kun vanhemmasta ei koskaan tiedä, onko se tosissaan ja ilkeileekö se nyt vai mistä on kyse. Miehesi kuulostaa nimittäin ihmiseltä, joka itse on kasvanut turvattomissa ja ilkeämielisissä olosuhteissa, ei ole voinut luottaa ihmisiin, ja siltä suojautuakseen kehittänyt tuollaisen persoonallisuuden suojakilveksi.
Alku meni todennäköisesti aika nappiin, on ylpeä ihmistuntemuksestaan ja psykologisesta pelisilmästään.
Itseasiassa meillä molemmilla on ollut aika samanlainen lapsuus. Molemmat keskiluokkaisista (itse alemmasta ja mies ylemmästä) perheistä, molemmilla poissa olevat isät (toisella henkisesti ja toisella fyysisesti), sekä hallitsevat mt-ongelmaiset äidit.
Isoin ero on se, että mieheni näkee lapsuutensa täydellisenä (sisaruksilla on aika päinvastainen kuva). Miehen lapsuus oli täydellistä, erityisesti isä oli täydellinen jne.
Kaikki oli täyttä aurinkoa ja seikkailuja.
Itselläni on tunne, että se osittain jopa pitää paikkansa. Näyttää siltä, että miestä on suojeltu ja suojellaan edelleen jotenkin epätavallisen paljon. Isä on pelastamassa poikaansa vähän väliä, mutta sisaruksille ei heru vastaavaa avunantoa. Sisarusten mielestä puolisoni on vain vähän kummallinen hyvää tarkoittava veli, jonka toilaluja ja itsekeskeisyyttä katsotaan hyvillä mielin läpi sormien.Kummallisinta kuviossa on kuitenkin puolisoni peittelemätön ihailu siskoaan kohtaan, joka suhteemme alkuaikoina tuntui melkein romanttiselta kiinnostukselta.
On myös maininnut (ylpeästi)siskonsa havaitsevan ihmisten heikot kohdat helposti ja osaavansa hyödyntää tätä.
Itselläni on kuitenkin hieman toisenlainen kuva.
ApHei ap, minä, joka ketjun alkupuolella kuvailin mieheni, palaan ketjuun. Kerron hieman perhetustoja. Oma lapsuudenkotini oli hyvin vakaa ja arki tasaista. Äitini oli sekä varsinanen päätöksentekijä perheessä, että hieman lapsekas, kuitenkin hyväntahtoinen. Aina piti vähän miettiä, mitkä asiat kerrotaan äidille ja miten, ettei se herppaa. Ihan hyvä se oli, muttei mikään tukipylväs eikä tunteiden säilytysrasia. Anoppikin päätti kotonansa kaikesta ja hoitelee koko suvun asioita, varsinkin sairastavien sukulaisten. Lämmin ihminen on, mutta purkauksellinen ja sille päälle sattuessaan varsinainen jyrä. Mies on kai äitiinsä tullut.
Olen koko ikäni kokenut olevani jollin tavoin puutteellinen, mutten moraalisesti viallinen kuitekaan. Mies on kai ottanut tehtäväkseen "kuntouttaa" minua. Olenkin oppinut loputtomien vikojeni lisäksi myös aidosti hyödyllisiä asioita, kuten kalenterin ja tehtävälistojen käyttöä. En tulisi toimeen ilman kaikenlaisia muistuttimia. Hassu puoli tässä on, etten saisi tulla kuntoon. Kun olin omin avuin hankkinut työpaikan ja pärjäilin siellä ihan mukavasti, mies alkoi vihjailla, että minun pitäisi vähän miettiä, mikä osa pärjäämisestäni onkin itseasiassa hänen ansiotaan. Viimeksi, kun olin saanut kursseja valmiiksi ja arvosanat olivat oikein hyviä, mies sanoi, että noin hyvät arvosanat osoittavat, että olen opiskellut epätehokkaasti ja käyttänyt varmasti liikaa aikaa opiskeluun. Ratkaisin asian niin, etten kerro onnistumisistani, enkä jaa ilonaiheitani. Saa sitten arvailla, miksi olen iloinen. Raportoin vaan, kun on tullut valmista. Mies saa sitten olla ainoa, joka hehkuttaa, kuuntelen puolella korvalla.
Meillä mies ei tosin hehkuta lapsuuttaan. Hänen sukulaisensa ovat miltei yhtä kamalia kuin minun. Varsinkin sen mun anopin kanssa miehen pinna kiristyy, ei kestä kun äitinsä tekee sitä samaa kuin itse, neuvoo, päsmäröi ja "kehittää" muiden asioita. Omien sukulaisteni kanssa olen ratkaissut asian niin, että näen heitä nyt enemmän, mutta puhun heistä miehen kanssa vähemmän. Toimii.
Meillä mies on kokenut asiakseen "auttaa" minua puheen tasolla, usein kuitenkaan ymmärtämättä edes mistä on kyse. Saattaa vaikka esitelmöidä pitkään siitä miten minun tulisi lähestyä koulutehtävääni ja mistä aloittaa. Mikään selitys ei muuta miehen mielipidettä, hänen tapansa on paras ja toimivin siitä huolimatta että se ei parhaallakaan tahdolla sovellu yliopiston tehtäviin. Sitten loukkaannutaan ja todetaan jos ei apu kerta kelpaa. Ikävintä tässä on se, että miehen pitkät ja järkevät "opetustuokiot" oikeasti häiritsevä opiskelujani, enkä meinaa saada mitään valmiiksi. Tähän liittyy myös vahva syyllistys siitä, että käytän liikaa aikaa opintoihin (miehen neuvonta on opiskeluaikaa, sen aikana olisi pitänyt tulla valmista ja sen jälkeen palata viihdyttämään miestä).
Ei paljoakaan kommentoi onnistumisiani, mutta odottaa niistä kyllä kunniaa ja kiitosta itselleen. Yllätän itseni joka kerta kun saan edes jonkun tehtävän palautettua, saati silloin kun saan niistä kiitettävän arvosanan, vaikka odotukset eivät olekaan olleet korkealla.
Mies ei muutenkaan koe, että yrittäisin kehittää itseäni tai käyttäisin aikaani mihinkään järkevään. Miehen kiinnostuksen kohteet ovat ainoita ja oikeita, lisäksi vielä hyödyllisiäkin. Painostaa osallistumaan näihin harrastuksiin päivittäin useiden tuntien ajan, vetoamalla aikaan (ei mene kauaa), laiskuuteeni, tai haluttomuuteeni kehittää itseäni. On yleensä vain helpompaa suostua, mies ei luovuta mitenkään helposti vaan voi ruinata useita tunteja, jos tämä ei onnistu tekee opiskelusta muuten hankalaa (neuvonta, pakottava tarve keskustella "tärkeämmistä" asioista tms.).Kuitenkin menen aina siihen lankaan, että yritän kertoa asioistani ja joka kerta petyn itseeni kun en osannut olla hiljaa.
ApMitään konkreettista apua en saa ja sitä on turha pyytää. Pyynnöt ohitetaan kokonaan tai niistä saatetaan jopa loukkaantua. Sitten kun hoidan asiat itse, kysellään ihmeissään miksi en kysy apua. Ja joka kerta kun rohkaistun sitä pyytämään, huomaan että kehoitus oli jälleen pelkkiä sanoja.
Sairas (sairaus on omalla kohdallani vain tekosyy) tai terve, aina löytyy perusteet sille miksi juuri sillä hetkellö minun pitäisi hoitaa joitakin yhteisiä tai miehen asioita. ApSe onkin hassua, kun justiinsa niitä asioita joit pyytää, ihan niin, että avaa suun ja pyytää, niitä just ei saa. Mutta kaikki minun kannalta turhanpäiväinen, vaikka joku hyllyjen imurointi, joka menee pyytämieni asioiden edelle, niihin aina vedotaan, kuinka nämä ja nämäkin asiat on reipas puoliso tehnyt juuri minun takiani. Olenkin alkanut toppuutella, kun tulee ehdotusta projekteista, joiden en katso lainkaan tarpeeliseksi tulla tehdyiksi, kun niistä kuitenkin taas odotellaan kiitosta. Ja meilläkin tulee neuvoja ihan pyytämättä. Mies tietää minua paremmin, kuinka yöimetykset tulee järjestää tai pyykit ripustaa (ei pyykkää ikinä itse), jopa tulee neuvomaan, millä kynällä minun pitäisi piirtää.
Kun valitin, että mies keskyttää minut useasti ja joka kerta, kun luen tenttiin, niin oli raivokkaasti eri mieltä siitä, että siis sabotoi opiskeluani, mutta lopetti tuon puuhan, siis sen, jossa alunperinkään ei mielestään tehnyt mitään väärää. Jokin palautejärjestelmä siellä on. Itse olen jo oppinut olemaan hölöttämättä asioistani, muistutan aina itseäni seurauksista. Meillä muuten äitiys- ja vanhempainvapaat oli jollain logiikalla opiskeluaikaa, vaikka tein vielä töitäkin samaan aikaan. Oltiin siis alustavasti mietitty jotain aikataulua ennen lapsia, joka oli jälkikäteen ajatellen hyvin epärealistinen. En ollut muistanut näitä pohdintoja, mutta mies kaivoi ne jostain mielensä pölyistä ja perusteli käytöstään. Niihin ei siis ollut kertaakaan muuten palattu.
Apua, just toi ei-pyydettyjen asioiden tekeminen! Täysin sama juttu, usein ne ovat vielä sellaisia jotka mies tekee mielellään ja tekisi ne siksikin joka tapauksessa.
Saattaa myös lopettaa häirinnän jossakin kohtaa kun tarpeeksi usein ilmoittaa, mutta palaa nopeasti vanhaan. Häirintää oli siksikin vaikea alussa tunnistaa, että se tavallaan muutti muotoa, perusidea pysyi kuitenkin samana. Mies pitää muutenkin kiinni siitä, että kaikki asiat ovat jotenkin erillisiä, eikä niistä näin ollen voi "rangaista" eli hermostua. Jos vaikka edellisenä päivänä on hävittänyt työ/koulupaperit ja seuraavana päivänä vaatteitani, niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa vaan molemmat ovat täysin erillisiä tapauksia, koska eri tavarat.
Mies myös kuittaa noista huomauttamisen riidan haastamiseksi (johon hänen ei tarvitse alentua) tai suuttumukseksi, joka ei liity häneen (vaan esimerkiksi menkkoihin).
Meillä nuo "myönnytykset" on sellaisia että lupaa minulle hyväntahdon eleenä sellaisia asioita, joita ei ylipäätään voi kontrolloida kuten vaikkapa oikeuden puhua omista asioistani tms.
Tai suurieleisesti noudattaa ohjeitani kun olen jo korjannut harmituksem aiheen, esimerkiksi lakkasi kävelemästä pitkin poikin asuntoa kuraisilla kengillä kun luovuin yrityksestä pitää lattiat puhtaina ja ilmaisin tämän hänelle.
Muutenkin pitää aina saada viimeinen sana kaikessa ja se viimeinen sana voi olla hyvinkin ymmärtäväinen ja kaunopuheinen, mutta niihin sisältyy aina ja poikkeuksetta jotakin sellaista joka mitätöi kaikki aiemmin sanomani, pyyntöni, ärtymykseni jne. Vaikea selittää, sellaista todella hienovaraista en tiedä mitä se on, se saa itseni silti toisinaan lähes järjiltään, kun ajattelen jo itsekin ylitulkitsevani ja keksiväni joitakin merkityksiä rivien välistä. Joka tapauksessa sanoma tulee ulos muotoiltuna niin, ettei siitä yleensä voi sanoa vastaan vaikuttamatta itse siltä riidanhaastajalta tai myöntämättä miehen harhoja edes osittain todeksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoitsetuntoinen manipuloija, joka vaikuttaa hyvältä tyypiltä, mutta pidemmän päälle tämä on vain itsekorostusta. Viihtyy sellaisten ihmisten kanssa, joista spottaa "heikkoja kohtia" joita voi käyttää hyväkseen näiden alaspainamisessa. Tarinankertoja, joka voi vakavalla naamalla kertoa mitä hyvänsä ja saada kuulijat puolelleen täysin keksityillä tarinoilla, tai siivekkäistä karhuista puheenollen tuntemaan itsensä typeriksi. On ylpeä psykologisesta pelisilmästään ja tykkää leikkiä ihmisillä.
Jos tämä tuntuu sinusta ikävältä, mene pois, tervejärkisten seuraan. Ei ole tervellistä viettää aikaa tuollaisen ihmisen kanssa, jos tämä tarinankerronta ja ihmisillä leikkiminen ei ole teidän yhteistä huumorianne vaan sitä käytetään sinua vastaan. Etenkään lapsia en tahtoisi tuollaisen ihmisen kanssa kasvattaa, on nimittäin todella turvaton olo, kun vanhemmasta ei koskaan tiedä, onko se tosissaan ja ilkeileekö se nyt vai mistä on kyse. Miehesi kuulostaa nimittäin ihmiseltä, joka itse on kasvanut turvattomissa ja ilkeämielisissä olosuhteissa, ei ole voinut luottaa ihmisiin, ja siltä suojautuakseen kehittänyt tuollaisen persoonallisuuden suojakilveksi.
Alku meni todennäköisesti aika nappiin, on ylpeä ihmistuntemuksestaan ja psykologisesta pelisilmästään.
Itseasiassa meillä molemmilla on ollut aika samanlainen lapsuus. Molemmat keskiluokkaisista (itse alemmasta ja mies ylemmästä) perheistä, molemmilla poissa olevat isät (toisella henkisesti ja toisella fyysisesti), sekä hallitsevat mt-ongelmaiset äidit.
Isoin ero on se, että mieheni näkee lapsuutensa täydellisenä (sisaruksilla on aika päinvastainen kuva). Miehen lapsuus oli täydellistä, erityisesti isä oli täydellinen jne.
Kaikki oli täyttä aurinkoa ja seikkailuja.
Itselläni on tunne, että se osittain jopa pitää paikkansa. Näyttää siltä, että miestä on suojeltu ja suojellaan edelleen jotenkin epätavallisen paljon. Isä on pelastamassa poikaansa vähän väliä, mutta sisaruksille ei heru vastaavaa avunantoa. Sisarusten mielestä puolisoni on vain vähän kummallinen hyvää tarkoittava veli, jonka toilaluja ja itsekeskeisyyttä katsotaan hyvillä mielin läpi sormien.Kummallisinta kuviossa on kuitenkin puolisoni peittelemätön ihailu siskoaan kohtaan, joka suhteemme alkuaikoina tuntui melkein romanttiselta kiinnostukugselta.
On myös maininnut (ylpeästi)siskonsa havaitsevan ihmisten heikot kohdat helposti ja osaavansa hyödyntää tätä.
Itselläni on kuitenkin hieman toisenlainen kuva.
ApHei ap, minä, joka ketjun alkupuolella kuvailin mieheni, palaan ketjuun. Kerron hieman perhetustoja. Oma lapsuudenkotini oli hyvin vakaa ja arki tasaista. Äitini oli sekä varsinanen päätöksentekijä perheessä, että hieman lapsekas, kuitenkin hyväntahtoinen. Aina piti vähän miettiä, mitkä asiat kerrotaan äidille ja miten, ettei se herppaa. Ihan hyvä se oli, muttei mikään tukipylväs eikä tunteiden säilytysrasia. Anoppikin päätti kotonansa kaikesta ja hoitelee koko suvun asioita, varsinkin sairastavien sukulaisten. Lämmin ihminen on, mutta purkauksellinen ja sille päälle sattuessaan varsinainen jyrä. Mies on kai äitiinsä tullut.
Olen koko ikäni kokenut olevani jollin tavoin puutteellinen, mutten moraalisesti viallinen kuitekaan. Mies on kai ottanut tehtäväkseen "kuntouttaa" minua. Olenkin oppinut loputtomien vikojeni lisäksi myös aidosti hyödyllisiä asioita, kuten kalenterin ja tehtävälistojen käyttöä. En tulisi toimeen ilman kaikenlaisia muistuttimia. Hassu puoli tässä on, etten saisi tulla kuntoon. Kun olin omin avuin hankkinut työpaikan ja pärjäilin siellä ihan mukavasti, mies alkoi vihjailla, että minun pitäisi vähän miettiä, mikä osa pärjäämisestäni onkin itseasiassa hänen ansiotaan. Viimeksi, kun olin saanut kursseja valmiiksi ja arvosanat olivat oikein hyviä, mies sanoi, että noin hyvät arvosanat osoittavat, että olen opiskellut epätehokkaasti ja käyttänyt varmasti liikaa aikaa opiskeluun. Ratkaisin asian niin, etten kerro onnistumisistani, enkä jaa ilonaiheitani. Saa sitten arvailla, miksi olen iloinen. Raportoin vaan, kun on tullut valmista. Mies saa sitten olla ainoa, joka hehkuttaa, kuuntelen puolella korvalla.
Meillä mies ei tosin hehkuta lapsuuttaan. Hänen sukulaisensa ovat miltei yhtä kamalia kuin minun. Varsinkin sen mun anopin kanssa miehen pinna kiristyy, ei kestä kun äitinsä tekee sitä samaa kuin itse, neuvoo, päsmäröi ja "kehittää" muiden asioita. Omien sukulaisteni kanssa olen ratkaissut asian niin, että näen heitä nyt enemmän, mutta puhun heistä miehen kanssa vähemmän. Toimii.
Meillä mies on kokenut asiakseen "auttaa" minua puheen tasolla, usein kuitenkaan ymmärtämättä edes mistä on kyse. Saattaa vaikka esitelmöidä pitkään siitä miten minun tulisi lähestyä koulutehtävääni ja mistä aloittaa. Mikään selitys ei muuta miehen mielipidettä, hänen tapansa on paras ja toimivin siitä huolimatta että se ei parhaallakaan tahdolla sovellu yliopiston tehtäviin. Sitten loukkaannutaan ja todetaan jos ei apu kerta kelpaa. Ikävintä tässä on se, että miehen pitkät ja järkevät "opetustuokiot" oikeasti häiritsevä opiskelujani, enkä meinaa saada mitään valmiiksi. Tähän liittyy myös vahva syyllistys siitä, että käytän liikaa aikaa opintoihin (miehen neuvonta on opiskeluaikaa, sen aikana olisi pitänyt tulla valmista ja sen jälkeen palata viihdyttämään miestä).
Ei paljoakaan kommentoi onnistumisiani, mutta odottaa niistä kyllä kunniaa ja kiitosta itselleen. Yllätän itseni joka kerta kun saan edes jonkun tehtävän palautettua, saati silloin kun saan niistä kiitettävän arvosanan, vaikka odotukset eivät olekaan olleet korkealla.
Mies ei muutenkaan koe, että yrittäisin kehittää itseäni tai käyttäisin aikaani mihinkään järkevään. Miehen kiinnostuksen kohteet ovat ainoita ja oikeita, lisäksi vielä hyödyllisiäkin. Painostaa osallistumaan näihin harrastuksiin päivittäin useiden tuntien ajan, vetoamalla aikaan (ei mene kauaa), laiskuuteeni, tai haluttomuuteeni kehittää itseäni. On yleensä vain helpompaa suostua, mies ei luovuta mitenkään helposti vaan voi ruinata useita tunteja, jos tämä ei onnistu tekee opiskelusta muuten hankalaa (neuvonta, pakottava tarve keskustella "tärkeämmistä" asioista tms.).Kuitenkin menen aina siihen lankaan, että yritän kertoa asioistani ja joka kerta petyn itseeni kun en osannut olla hiljaa.
ApMitään konkreettista apua en saa ja sitä on turha pyytää. Pyynnöt ohitetaan kokonaan tai niistä saatetaan jopa loukkaantua. Sitten kun hoidan asiat itse, kysellään ihmeissään miksi en kysy apua. Ja joka kerta kun rohkaistun sitä pyytämään, huomaan että kehoitus oli jälleen pelkkiä sanoja.
Sairas (sairaus on omalla kohdallani vain tekosyy) tai terve, aina löytyy perusteet sille miksi juuri sillä hetkellö minun pitäisi hoitaa joitakin yhteisiä tai miehen asioita. ApJäin miettimään tuota kuvaa itsestäsi. En itse välttämättä koe olevani "puutteellinen" ehkä kuvaavampi sana on ulkopuolinen. En ole oikein koskaan löytänyt sellaista seuraa, jossa kokisin olevani yksi muista. Olen usein yllättynyt siitä, että ihmiset saattavat kokea minut paljon läheisemmäksi kuin olen itse kokenut heidät. Räikeimpänä esimerkkinä olen vaikka törmännyt vanhaan koulukaveriin, joka kertoo miettivänsä paljonkin yhteistä aikaamme ja sitä miten hyviä kavereita oltiin.
En silti todellakaan pidä itseäni minään uniikkina lumihiutaleena vaan ihan peruspulliasena. Kun mietin miehiä jotka ovat menneisyydessä olleet kiinnostuneita minusta, ovat (ainakin ne joista itse olen ollut yhtään kiinnostunut) he nähneet minut "korjausprojektina". Luultavasti sitten viestitän tahtomattani jotakin sellaista tarvetta. En myöskään ole kokenut onnellisuuteni olevan riippuvainen siitä seurustelenko vai en. Tarvitsevani jotakin toista henkilöä korjaamaan tai täydentämään minua.
Puolisoni tuntui vain aluksi niin poikkeavalta kaikessa suhteessa, tunsin vapautta nimenomaan vaatimuksista, että olin hyvä tällläisenä. Samoin tunsin olevani hänen kanssaan erityisen läheinen heti alusta (tunnen niin välillä vieläkin). Sellaista käsittämättömän voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ehkä olin vain sokea. Olen yrittänyt irtautua siitä ajatuksesta, että en tule kokemaan vastaavaa enää koskaan. En ehkä tulekaan, mutta ehkä elämä voi muuten muuttua miellyttävämmäksi. Toivottavasti.Ap
Joo, en minäkään itse koe, että tarvitsisin varsinaisesti korjaamista. Mutta näytän varmaan hyvältä kohteelta jollekin "remppamiehelle", joka haluasi laittaa repsottavat asiat elämästäni kuntoon, halusin tai en. En myöskään ole suunnitellut elämääni siten, että siihen on pakko kuulua se rivarinpätkä ja perhe kaikilla lisukkeilla. Jos ei olisi normaalia hormonitoimintaa, olisn varmaan jättänyt väliin koko parisuhteilun. Tunsin erityistä läheisyyttä myös alussa, vaikka en ollut muuten niin innoissani miehestäni alussa. Nyt koenepävarmuutta, että mitä se koettu läheisyys oikein oli ja liittyikö se minuun millään tavalla. Miehellä on taipumus sellaiseen voimakkaaseen ihannonnin ja täydellisen mitätöinnin aaltoiluun. Huomasin ekaksi nämä mietteet, kun joskus siivotessa törmäsin miehen vanhoihin kirjeisiin, joissa oli suuria tunteita, muttei minulle. Luulin kouluaineiksi, kun se hamsteri säästää niitäkin. Kehtasi vielä suuttua, vaikka oli itse nakittanut minulle juuri sen laatikon.
Sitten piti kommentoida tuohon porukkaan kuulumattomuusjuttuun, joka on tuttu juttu sekin. Jossain vaiheessa vain huomaan olevani osa jotain porukkaa. Tuttavapiirin lapsissa minulla on myös monta pientä kaimaa. Minulla on yksi lapsi autismin kirjolla ja olen toisinaan miettinyt, josko meidän suvussa paikoin ollaan vähän kirjoa kohti kallellaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoitsetuntoinen manipuloija, joka vaikuttaa hyvältä tyypiltä, mutta pidemmän päälle tämä on vain itsekorostusta. Viihtyy sellaisten ihmisten kanssa, joista spottaa "heikkoja kohtia" joita voi käyttää hyväkseen näiden alaspainamisessa. Tarinankertoja, joka voi vakavalla naamalla kertoa mitä hyvänsä ja saada kuulijat puolelleen täysin keksityillä tarinoilla, tai siivekkäistä karhuista puheenollen tuntemaan itsensä typeriksi. On ylpeä psykologisesta pelisilmästään ja tykkää leikkiä ihmisillä.
Jos tämä tuntuu sinusta ikävältä, mene pois, tervejärkisten seuraan. Ei ole tervellistä viettää aikaa tuollaisen ihmisen kanssa, jos tämä tarinankerronta ja ihmisillä leikkiminen ei ole teidän yhteistä huumorianne vaan sitä käytetään sinua vastaan. Etenkään lapsia en tahtoisi tuollaisen ihmisen kanssa kasvattaa, on nimittäin todella turvaton olo, kun vanhemmasta ei koskaan tiedä, onko se tosissaan ja ilkeileekö se nyt vai mistä on kyse. Miehesi kuulostaa nimittäin ihmiseltä, joka itse on kasvanut turvattomissa ja ilkeämielisissä olosuhteissa, ei ole voinut luottaa ihmisiin, ja siltä suojautuakseen kehittänyt tuollaisen persoonallisuuden suojakilveksi.
Alku meni todennäköisesti aika nappiin, on ylpeä ihmistuntemuksestaan ja psykologisesta pelisilmästään.
Itseasiassa meillä molemmilla on ollut aika samanlainen lapsuus. Molemmat keskiluokkaisista (itse alemmasta ja mies ylemmästä) perheistä, molemmilla poissa olevat isät (toisella henkisesti ja toisella fyysisesti), sekä hallitsevat mt-ongelmaiset äidit.
Isoin ero on se, että mieheni näkee lapsuutensa täydellisenä (sisaruksilla on aika päinvastainen kuva). Miehen lapsuus oli täydellistä, erityisesti isä oli täydellinen jne.
Kaikki oli täyttä aurinkoa ja seikkailuja.
Itselläni on tunne, että se osittain jopa pitää paikkansa. Näyttää siltä, että miestä on suojeltu ja suojellaan edelleen jotenkin epätavallisen paljon. Isä on pelastamassa poikaansa vähän väliä, mutta sisaruksille ei heru vastaavaa avunantoa. Sisarusten mielestä puolisoni on vain vähän kummallinen hyvää tarkoittava veli, jonka toilaluja ja itsekeskeisyyttä katsotaan hyvillä mielin läpi sormien.Kummallisinta kuviossa on kuitenkin puolisoni peittelemätön ihailu siskoaan kohtaan, joka suhteemme alkuaikoina tuntui melkein romanttiselta kiinnostukugselta.
On myös maininnut (ylpeästi)siskonsa havaitsevan ihmisten heikot kohdat helposti ja osaavansa hyödyntää tätä.
Itselläni on kuitenkin hieman toisenlainen kuva.
ApHei ap, minä, joka ketjun alkupuolella kuvailin mieheni, palaan ketjuun. Kerron hieman perhetustoja. Oma lapsuudenkotini oli hyvin vakaa ja arki tasaista. Äitini oli sekä varsinanen päätöksentekijä perheessä, että hieman lapsekas, kuitenkin hyväntahtoinen. Aina piti vähän miettiä, mitkä asiat kerrotaan äidille ja miten, ettei se herppaa. Ihan hyvä se oli, muttei mikään tukipylväs eikä tunteiden säilytysrasia. Anoppikin päätti kotonansa kaikesta ja hoitelee koko suvun asioita, varsinkin sairastavien sukulaisten. Lämmin ihminen on, mutta purkauksellinen ja sille päälle sattuessaan varsinainen jyrä. Mies on kai äitiinsä tullut.
Olen koko ikäni kokenut olevani jollin tavoin puutteellinen, mutten moraalisesti viallinen kuitekaan. Mies on kai ottanut tehtäväkseen "kuntouttaa" minua. Olenkin oppinut loputtomien vikojeni lisäksi myös aidosti hyödyllisiä asioita, kuten kalenterin ja tehtävälistojen käyttöä. En tulisi toimeen ilman kaikenlaisia muistuttimia. Hassu puoli tässä on, etten saisi tulla kuntoon. Kun olin omin avuin hankkinut työpaikan ja pärjäilin siellä ihan mukavasti, mies alkoi vihjailla, että minun pitäisi vähän miettiä, mikä osa pärjäämisestäni onkin itseasiassa hänen ansiotaan. Viimeksi, kun olin saanut kursseja valmiiksi ja arvosanat olivat oikein hyviä, mies sanoi, että noin hyvät arvosanat osoittavat, että olen opiskellut epätehokkaasti ja käyttänyt varmasti liikaa aikaa opiskeluun. Ratkaisin asian niin, etten kerro onnistumisistani, enkä jaa ilonaiheitani. Saa sitten arvailla, miksi olen iloinen. Raportoin vaan, kun on tullut valmista. Mies saa sitten olla ainoa, joka hehkuttaa, kuuntelen puolella korvalla.
Meillä mies ei tosin hehkuta lapsuuttaan. Hänen sukulaisensa ovat miltei yhtä kamalia kuin minun. Varsinkin sen mun anopin kanssa miehen pinna kiristyy, ei kestä kun äitinsä tekee sitä samaa kuin itse, neuvoo, päsmäröi ja "kehittää" muiden asioita. Omien sukulaisteni kanssa olen ratkaissut asian niin, että näen heitä nyt enemmän, mutta puhun heistä miehen kanssa vähemmän. Toimii.
Meillä mies on kokenut asiakseen "auttaa" minua puheen tasolla, usein kuitenkaan ymmärtämättä edes mistä on kyse. Saattaa vaikka esitelmöidä pitkään siitä miten minun tulisi lähestyä koulutehtävääni ja mistä aloittaa. Mikään selitys ei muuta miehen mielipidettä, hänen tapansa on paras ja toimivin siitä huolimatta että se ei parhaallakaan tahdolla sovellu yliopiston tehtäviin. Sitten loukkaannutaan ja todetaan jos ei apu kerta kelpaa. Ikävintä tässä on se, että miehen pitkät ja järkevät "opetustuokiot" oikeasti häiritsevä opiskelujani, enkä meinaa saada mitään valmiiksi. Tähän liittyy myös vahva syyllistys siitä, että käytän liikaa aikaa opintoihin (miehen neuvonta on opiskeluaikaa, sen aikana olisi pitänyt tulla valmista ja sen jälkeen palata viihdyttämään miestä).
Ei paljoakaan kommentoi onnistumisiani, mutta odottaa niistä kyllä kunniaa ja kiitosta itselleen. Yllätän itseni joka kerta kun saan edes jonkun tehtävän palautettua, saati silloin kun saan niistä kiitettävän arvosanan, vaikka odotukset eivät olekaan olleet korkealla.
Mies ei muutenkaan koe, että yrittäisin kehittää itseäni tai käyttäisin aikaani mihinkään järkevään. Miehen kiinnostuksen kohteet ovat ainoita ja oikeita, lisäksi vielä hyödyllisiäkin. Painostaa osallistumaan näihin harrastuksiin päivittäin useiden tuntien ajan, vetoamalla aikaan (ei mene kauaa), laiskuuteeni, tai haluttomuuteeni kehittää itseäni. On yleensä vain helpompaa suostua, mies ei luovuta mitenkään helposti vaan voi ruinata useita tunteja, jos tämä ei onnistu tekee opiskelusta muuten hankalaa (neuvonta, pakottava tarve keskustella "tärkeämmistä" asioista tms.).Kuitenkin menen aina siihen lankaan, että yritän kertoa asioistani ja joka kerta petyn itseeni kun en osannut olla hiljaa.
ApMitään konkreettista apua en saa ja sitä on turha pyytää. Pyynnöt ohitetaan kokonaan tai niistä saatetaan jopa loukkaantua. Sitten kun hoidan asiat itse, kysellään ihmeissään miksi en kysy apua. Ja joka kerta kun rohkaistun sitä pyytämään, huomaan että kehoitus oli jälleen pelkkiä sanoja.
Sairas (sairaus on omalla kohdallani vain tekosyy) tai terve, aina löytyy perusteet sille miksi juuri sillä hetkellö minun pitäisi hoitaa joitakin yhteisiä tai miehen asioita. ApJäin miettimään tuota kuvaa itsestäsi. En itse välttämättä koe olevani "puutteellinen" ehkä kuvaavampi sana on ulkopuolinen. En ole oikein koskaan löytänyt sellaista seuraa, jossa kokisin olevani yksi muista. Olen usein yllättynyt siitä, että ihmiset saattavat kokea minut paljon läheisemmäksi kuin olen itse kokenut heidät. Räikeimpänä esimerkkinä olen vaikka törmännyt vanhaan koulukaveriin, joka kertoo miettivänsä paljonkin yhteistä aikaamme ja sitä miten hyviä kavereita oltiin.
En silti todellakaan pidä itseäni minään uniikkina lumihiutaleena vaan ihan peruspulliasena. Kun mietin miehiä jotka ovat menneisyydessä olleet kiinnostuneita minusta, ovat (ainakin ne joista itse olen ollut yhtään kiinnostunut) he nähneet minut "korjausprojektina". Luultavasti sitten viestitän tahtomattani jotakin sellaista tarvetta. En myöskään ole kokenut onnellisuuteni olevan riippuvainen siitä seurustelenko vai en. Tarvitsevani jotakin toista henkilöä korjaamaan tai täydentämään minua.
Puolisoni tuntui vain aluksi niin poikkeavalta kaikessa suhteessa, tunsin vapautta nimenomaan vaatimuksista, että olin hyvä tällläisenä. Samoin tunsin olevani hänen kanssaan erityisen läheinen heti alusta (tunnen niin välillä vieläkin). Sellaista käsittämättömän voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ehkä olin vain sokea. Olen yrittänyt irtautua siitä ajatuksesta, että en tule kokemaan vastaavaa enää koskaan. En ehkä tulekaan, mutta ehkä elämä voi muuten muuttua miellyttävämmäksi. Toivottavasti.Ap
Joo, en minäkään itse koe, että tarvitsisin varsinaisesti korjaamista. Mutta näytän varmaan hyvältä kohteelta jollekin "remppamiehelle", joka haluasi laittaa repsottavat asiat elämästäni kuntoon, halusin tai en. En myöskään ole suunnitellut elämääni siten, että siihen on pakko kuulua se rivarinpätkä ja perhe kaikilla lisukkeilla. Jos ei olisi normaalia hormonitoimintaa, olisn varmaan jättänyt väliin koko parisuhteilun. Tunsin erityistä läheisyyttä myös alussa, vaikka en ollut muuten niin innoissani miehestäni alussa. Nyt koenepävarmuutta, että mitä se koettu läheisyys oikein oli ja liittyikö se minuun millään tavalla. Miehellä on taipumus sellaiseen voimakkaaseen ihannonnin ja täydellisen mitätöinnin aaltoiluun. Huomasin ekaksi nämä mietteet, kun joskus siivotessa törmäsin miehen vanhoihin kirjeisiin, joissa oli suuria tunteita, muttei minulle. Luulin kouluaineiksi, kun se hamsteri säästää niitäkin. Kehtasi vielä suuttua, vaikka oli itse nakittanut minulle juuri sen laatikon.
Sitten piti kommentoida tuohon porukkaan kuulumattomuusjuttuun, joka on tuttu juttu sekin. Jossain vaiheessa vain huomaan olevani osa jotain porukkaa. Tuttavapiirin lapsissa minulla on myös monta pientä kaimaa. Minulla on yksi lapsi autismin kirjolla ja olen toisinaan miettinyt, josko meidän suvussa paikoin ollaan vähän kirjoa kohti kallellaan.
Vaikka en haluakaan tätä myöntää itselleni voi olla, että läheisyyden tunne ei todellakaam liittynyt itseeni. Olen mieheni ensimmäinen suhde, jos paria yhdenyön juttua ei oteta lukuun. Antoi alkuun kuvan
Seurustelusuhteista, joista toinen hipoi lähes täydellisyyttä ja toinen taas päinvastaista. En toki voi olla varma, oliko näistä kumpikaan oikeasti totta. Mies kun voi kertoa esimerkiksi kaupankassan flirttailevan ja olevan ihastunut (koska kassa hymyili). Mies on taitava kirjoittaja (ja lahjakas muutenkin lähes kaikessa) ja olen nähnyt hänen säilyttämissään päiväkirjoissa niin voimakkaasti romantisoituja moraalisiatarinoita, kuten myös kauniita ja voimakkaita tarinoita ja kuvauksia lapsuuden ihastuksista. On kertonut minulle näistä muutenkin. Ylipäätään miehen tulevaisuuden kuvissa keskiössä on täydellinen, kaunis, aina iloinen ja avulias nainen, se oikeastaan onkin hänen tärkein toiveensa rahan lisäksi, en tiedä miten itse istun siihen kuvaan.
Autismin kirjosta sen verran, että itse kuulun tuohon, samoin mieheni. Molemmat kyllä lievimpään päähän ja molemmilla kyse eriasiasta. Yritin jossakin kohtaa miettiä, että mieheni kuuluisi erääseen toiseenkin autisminkirjon ryhmään, oman lapsuudenaikaisen diagnoosinsa lisäksi. Enää se ei kuitenkaan tunnu niin tärkeältä ajatukselta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, erikoista, että autismin kirjolla voi olla ihminen, joka saa halutessaan aina töitä, kun yleensä se työhaastattelu on se kova luu kirjolaisille. Itse olen epäillyt enemmän hsp-juttuja, koska ne narratiivit, joita totta tosiaan pukkaa, ovat niin ihmiskeskeisiä ja se kiinnostus muitten psykologisointiin on niin voimakas. Kirjoittelisin mielelläni lisää, jos vain haluat. Nyt kipaisen asioilla, mutta tulen viim illalla tarkistamaan ketjua, tämä on aika mielenkiintoista.
Vierailija kirjoitti:
Hei, erikoista, että autismin kirjolla voi olla ihminen, joka saa halutessaan aina töitä, kun yleensä se työhaastattelu on se kova luu kirjolaisille. Itse olen epäillyt enemmän hsp-juttuja, koska ne narratiivit, joita totta tosiaan pukkaa, ovat niin ihmiskeskeisiä ja se kiinnostus muitten psykologisointiin on niin voimakas. Kirjoittelisin mielelläni lisää, jos vain haluat. Nyt kipaisen asioilla, mutta tulen viim illalla tarkistamaan ketjua, tämä on aika mielenkiintoista.
Joo, ilman muuta haluan! Olen saanut itsekkin tästä paljon irti. Ja pitää käydä itsekin asioilla.
Tuota "saa töitä halutessaan" voin selvittää sen verran, että työt ovat tosiaan sukulaisen puolelta taatut, kulkee siis tämän mukana eikä koskaan ole hakenut itse työpaikkaa tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakas ystäväni on ihan kuin te, ja hän löysi yhtä kamalan miehen joista lopulta erosi. Jostain syystä hullaantui, vaikka ei ollut aiemmin edes seurustellut. Hän on ihana mutta kyllä vähän lumihiutale, ja aina ollut ihan hämmentynyt ihmissuhdeasioissa. Alkuun rakkauden vannomisten jälkeen se mies muutti hänet kokonaan, se oli kauheaa katsoa. Kaikki mikä hänessä oli hurmaavaa ja erityistä, se mies pyrki estämään ja kitkemään. Lahjaton baarikärpänen, että kehtasi. Ystäväni tuli "vahingossa" raskaaksi, ja oli sen jälkeen miehen vallassa ja armoilla. Hän sabotoi lopulta ystävän opinnot ja lupaavasti alkaneen työuran. Ystäväni ei vaan nähnyt että missä vika.
Olen nyt myöhemmin ajatellut, että onkohan ystävälläni jonkinasteinen asperger.
Ja mietin kun ystävä rakastaa lapsiaan yli kaiken, että millaisen parisuhteen mallin he ovat mahtaneet elämään saada.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, erikoista, että autismin kirjolla voi olla ihminen, joka saa halutessaan aina töitä, kun yleensä se työhaastattelu on se kova luu kirjolaisille. Itse olen epäillyt enemmän hsp-juttuja, koska ne narratiivit, joita totta tosiaan pukkaa, ovat niin ihmiskeskeisiä ja se kiinnostus muitten psykologisointiin on niin voimakas. Kirjoittelisin mielelläni lisää, jos vain haluat. Nyt kipaisen asioilla, mutta tulen viim illalla tarkistamaan ketjua, tämä on aika mielenkiintoista.
Joo, ilman muuta haluan! Olen saanut itsekkin tästä paljon irti. Ja pitää käydä itsekin asioilla.
Tuota "saa töitä halutessaan" voin selvittää sen verran, että työt ovat tosiaan sukulaisen puolelta taatut, kulkee siis tämän mukana eikä koskaan ole hakenut itse työpaikkaa tms.
Kiitos, tämä kyllä selvensi. Ihmettelen vaan yhä tuota diagnoosia, koska yleensä toimintakykyisellä autistilla (puhdas as/hfa) ajattelu on sellaista jäykähköä ja loogista ja ulosanti usein yltiörehellistä. Sellainen rönsyilevä ja diagonaalinen ulosanti, jossa tosi ja tarina menevät iloisesti sekaisin, viittaa enemmän jonnekin ehkä skitsofrenian kirjolle päin. Toki autisti voi olla kiinnostunut kirjallisuudesta, lukea vaikka jonkin kirjailijan koko tuotannon, tai kirjoittaa itse, usein jotain scifin tyyppistä. Minunkin mies on jollekin rekryihmiselle joskus satuillut olevansa assi, kun hänestä tuntui, ettei tulisi valituksi ja että häntä mahdollisesti syrjittäisiin, mutta ei sillä mitään papereita ole, eikä se lääkärille menisi. Lapsena on ollut tunne-elämän ongelmien takia pätkä jotain keskusteluterapiaa, josta olen kuullut kaksi keskenään ristiriitaista tarinaa mieheltä ja vielä kolmannen anopilta.
Oletko itse nähnyt miehen papereita vai kertoiko hän omasta dg:aan heti sen perään, kun olit kertonut omastasi siinä vaiheessa, kun olitte tuoreessa suhteessa ja ihmeen ihanasti samiksia? En siis sano, ettei voisi olla, mutta kuulostaa vain niin epätyypilliseltä miesautistilta ja kiinnostaa, josko omankin pitäisi yrittää tuupata jonnekin lääkärille selvittelemään, vaikka ei se varmaan mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei, erikoista, että autismin kirjolla voi olla ihminen, joka saa halutessaan aina töitä, kun yleensä se työhaastattelu on se kova luu kirjolaisille. Itse olen epäillyt enemmän hsp-juttuja, koska ne narratiivit, joita totta tosiaan pukkaa, ovat niin ihmiskeskeisiä ja se kiinnostus muitten psykologisointiin on niin voimakas. Kirjoittelisin mielelläni lisää, jos vain haluat. Nyt kipaisen asioilla, mutta tulen viim illalla tarkistamaan ketjua, tämä on aika mielenkiintoista.
Joo, ilman muuta haluan! Olen saanut itsekkin tästä paljon irti. Ja pitää käydä itsekin asioilla.
Tuota "saa töitä halutessaan" voin selvittää sen verran, että työt ovat tosiaan sukulaisen puolelta taatut, kulkee siis tämän mukana eikä koskaan ole hakenut itse työpaikkaa tms.Kiitos, tämä kyllä selvensi. Ihmettelen vaan yhä tuota diagnoosia, koska yleensä toimintakykyisellä autistilla (puhdas as/hfa) ajattelu on sellaista jäykähköä ja loogista ja ulosanti usein yltiörehellistä. Sellainen rönsyilevä ja diagonaalinen ulosanti, jossa tosi ja tarina menevät iloisesti sekaisin, viittaa enemmän jonnekin ehkä skitsofrenian kirjolle päin. Toki autisti voi olla kiinnostunut kirjallisuudesta, lukea vaikka jonkin kirjailijan koko tuotannon, tai kirjoittaa itse, usein jotain scifin tyyppistä. Minunkin mies on jollekin rekryihmiselle joskus satuillut olevansa assi, kun hänestä tuntui, ettei tulisi valituksi ja että häntä mahdollisesti syrjittäisiin, mutta ei sillä mitään papereita ole, eikä se lääkärille menisi. Lapsena on ollut tunne-elämän ongelmien takia pätkä jotain keskusteluterapiaa, josta olen kuullut kaksi keskenään ristiriitaista tarinaa mieheltä ja vielä kolmannen anopilta.
Oletko itse nähnyt miehen papereita vai kertoiko hän omasta dg:aan heti sen perään, kun olit kertonut omastasi siinä vaiheessa, kun olitte tuoreessa suhteessa ja ihmeen ihanasti samiksia? En siis sano, ettei voisi olla, mutta kuulostaa vain niin epätyypilliseltä miesautistilta ja kiinnostaa, josko omankin pitäisi yrittää tuupata jonnekin lääkärille selvittelemään, vaikka ei se varmaan mene.
Mies on kertonut itse saaneensa dg:n teiniä, mutta muiden mukaan on saanut sen alle kouluikäisenä. Dg liittyy kielelliseen kehitykseen ja mitä pikaisesti katsoin, niin todennäköisesti saanut sen ihan lapsena, voi tietenkin olla että mies on itse kuullut tämän myöhemmin ja käsittänyt sen dg:ksi. Tämä om myös ihan todennäköistä, itsekkin olen saanut dg:n lapsena, mutta minulle on kerrottu tästä paljon myöhemmin, jolloin kävin "uusimassa" dg:n. Itse en ainakaan ole varsinainen assi, mutta kuuluu samaan neurologisten häiriöiden kirjoon.
Ajattelin aiemmin miestäni aspergeriksi ihan sillä perusteella, että mielenkiinnon kohteet ovat lopulta hyvin rajatut, vaikka vaihtelevatkin. Tuntuu myös käsittävän huonosti sen että muita eivät kiinnnosta samat asiat. Hankkii esimerkiksi sukulaisilleen lahjoiksi asioita jotka kiinnostavat vain häntä itseään ja vielä sillä tavalla, että antaa lahjakso esimerkiksi sukkien sijasta kutimet.
Kyse voi olla kuitenkin halustakin tms.
Enää en kuitenkaan osaa sanoa varmaksi onko kyseessä ymmärtämättömyys vai välinpitättömyys.
Positiivisuus, elämänmyönteisyys on aliarvostettua Suomessa.
Mitään konkreettista apua en saa ja sitä on turha pyytää. Pyynnöt ohitetaan kokonaan tai niistä saatetaan jopa loukkaantua. Sitten kun hoidan asiat itse, kysellään ihmeissään miksi en kysy apua. Ja joka kerta kun rohkaistun sitä pyytämään, huomaan että kehoitus oli jälleen pelkkiä sanoja.
Sairas (sairaus on omalla kohdallani vain tekosyy) tai terve, aina löytyy perusteet sille miksi juuri sillä hetkellö minun pitäisi hoitaa joitakin yhteisiä tai miehen asioita. Ap