Puolison positiivisuus ja "rakentavuus" Mitä ihmettä tämä on?

Vierailija kirjoitti:

Mieheni koitti vakuuttaa minulle, että olen niin vaikea ja rikkinäinen ihminen, että kukaan muu ei voisi eikä haluaisi olla kanssani.

Olin silloin niin sekaisin, etten tajunnut edes kyseenalaistaa, miksi minun edes olisi mikään pakko olla kenenkään kanssa. Minulla on valtavan hyvä olla ihan ilman miestäkin. En minä miestä tarvitse elämiseen. Onhan ihan kiva jos mukava tulee kohdalle, mutta en minä ole mitenkään vaajaa jos olen oman. Tämän opin vasta jälkeenpäin.

Olin suhteen alussa kertonut hänelle avoimesti taustastani, ja myöhemmin hän käytti sitä minua vastaan, väittäen että minä olen meistä se hullu, ja että minun pitäisi mennä terapiaan jos haluan pelastaa suhteemme.

Jälkeenpäin ymmärrän, että kaikilla on jotain vastoinkäymisiä ollut elämässä, mutta eivät ne meitä "pilaa", tärkeämpää on miten niistä selviää, ja millaiseksi ihmiseksi kasvaa siitä.

Exällä täytyy olla valtavan paha ja vaikea olla itsensä kanssa, että hänestä huokuu sellaista pahaa oloa ja ahdistusta ympärille. Joidenkin muiden ihmisten lähellä on mukava ja rento olla aina.

Mutta eipä se enää ole minun ongelmani :D

Samanlaista viestiä olen saanut puolisoltani, asiat korjaantuvat kun korjaan itseäni. Kaikki on itsestäni kiinni (tämä argumentonti on äärimmäisen turhauttavaa, kun ei oikein voi olla erimieltä. Saa tuntumaan, että kaikki puolustautuminen on turhaa tai väärin. Sehän kaikki on vain itsestäni kiinni). Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei ap, mahtaako puolisosi olla sellainen versioija? Eli tututkin tapahtumat kuulostavat vallan värikkäiltä hänen kertominaan, faktolla ei niin väliä, ne voi vaihtaa tarinaan paremmin sopiviin? Vaihtuuko versio aina seuran mukaan? Väittääkö kivenkovaan mustaa valkoiseksi, milteipä vasten suoria todisteita? Oletko sinä aina ja ikuisesti se kehitysprojektien kohde? Haluaako reipas puoliso, että olet kiitollinen, kun hän osoittaa näitä kehityskohteita sinussa jatkuvasti ja kannustaa sinua iloisena muuttumaan? Saako koskaan, edes hrvoin, käsitämättömiä raivareita, joiden jälkeen on kuin mitään ei olisi tapahtunut? Onko se tavaroiden hajottaminen jollain kummallisella logiikalla johdonmukaista? Ovatko ne asiat, joista haluaa kiitollisuudenosoituksia joskus aika kummallisia?

Aika paljon näin! Puolisolla ei ole ystäviä, ja vaikea sanoa millaisia tarinoita perheensä kuulee. Mitä olen joskus esimerkiksi puhelinkeskusteluja kuullut, niin harvoin niissäkään on paljoakaan totuutta, kuulostaa kyllä järkevämmältä ja loogisemmalta kuin itseni kanssa.

Raivareita en muista kuin kaksi, mutta eivät olleet väkivaltaisia tms. Saattoi ainakin toisen jälkeen kuitata asian sillä, että "meni vähän yli".

Mutta muuten todella osuva kuvaus!

AP

Mistä tuossa on kyse?

Olen yritänyt hakea tietoa netistä, mutta mikään ei ole tuntunut niin sopivalta kuin yllä oleva kuvaus. Juurikin siksi, että on vaikea osoittaa puolison käytöksessä tahattomuutta saati tahallisuutta. Yleensäkkin ihmisestä on jotenkin ristiriitainen kuva, kun ei pysty sanomaan uskooko itse juttuihinsa.

Myös se, että ei varsinaisesti puhu pahaa kenestäkään (puhuu ylipäätään harvoin muista) tms.

Ap

Okei, olen aika paljon ehtinyt pähkäillä asioita ja käynyt itse terapiassa jo pari vuotta. Kuvailin siis miestäni. Olen maallikko, enkä onnistunut saamaan miestä terapiaan, mutta olen saartanut ongelmaa siten, että katson pohjalla olevan piirteinä erityisherkkyyttä, huonosti tukevan kasvatuksen aiheuttamaa epävarmuutta ja lapsen ja vanhempien roolien hämärtymistä, läheisriippuvuuden piirteitä, piirteitä persoonallisuushäiröistä, lähinnä B-ryhmän, siis eniten epävakaan ja (introvertin) narsistin piirteitä, myös hieman jotain pakko-oireisuuteen viittaavaa. Nämä kaikki ovat sellaisia, jotka hyvin voivat esiintyä samalla henkilöllä. Voisit googletella näistä, jos jokin osuisi kohdilleen ja tuntuisi selittävän. -sama

Narsismi osuu osittain hyvin. Hankalaksi tekee juuri se, että on vaikea osoittaa miehen tekoja tahalliseksi manipuloinniksi. Samoin kuin väkivaltaisuus ja muista pahan puhuminen tai kadehtiminen näyttää puuttuvan.

Sen puolesta puhuu taas monikin asia.

Pitää varmaan selvittää ihan itseni takia. Jos tilanne ei parane, hukkaan taas väistämättä vuosia lisää turhan toivon takia.

Kateus ei ole aina niin ilmeistä, eikä pahan puhuminen. "Olihan se heidän uusi talo varmaan maksanut paljon, mutta en minä haluaisi asua jossain noin mauttomassa" kateutta, piikittelyä, takana puhumista. "Leila käy kyllä ahkerasti jumpissa ja pitää itsendä niin hoikkana.. harmi vaan että lapset syö aina eineksiä ja mies joutuu laittamaan heidät nukkumaan." Kateellinen ihminen ei myönnä kateutta edes itselleen, vaan selittelee itselleen, miten ei missään nimessä haluaisi tuollaista.

Hmm. Mies suuttuu, jos erehdyn vaikka töiden jälkeen sanomaan jotakin negatiivista työkaverista tai päivästä yleensä.

Tuollaisia kommentteja ei kyllä tule oikein mieleen, joka voi johtua ihan siitä että lisäkseni ainoa miehen kontaktit ovat omaan perheeseensä, joista hänellä on erittäin ihannoiva ja romanttinen kuva.

Hetkinen, oikeastaan oma perheeni on kyllä toukan arvostelun alla! Siitä huolimatta että mies ei ole suostunut näitä näkemään kuin pari keraa suhteemme aikana. Itse kyllä olettaa että tapaan hänen perhettään usein (välillä on tullut tunne, että yrittää korvata perheeni omallaan).

Just näin. Sinun perheesi on sinun puolella, ja olet heille olemassa ihan omana itsenäsi. Miehesi perheelle olet vain miehen jatke. Jos erkaantuisit omasta perheestäsi ja ystävistäsi, ja viettäisit kaiken aikaa vain miehen suvun kanssa, olisit heikoilla ja yksin ja vailla apua eron tullen, joten et uskaltaisi erota vaikka mies kohtelisi sinua miten. Hänellä olisi sinuun valta koska hän hallitsisi sinun koko sosiaalista maailmaa, ja olisit hänen hyvästä tahdosta riippuvainen.

Veikkaan että perheesi on hänen seurassaan varautunut ja pidättyvä, ja olet joskus ajatellut että he eivät pidä miehestäsi. Veikkaan että miehesi selittää asian sillä, että he ovat hänelle töykeitä tms. Ja että hän ei jakaisi olla sellaisten ihmisten kanssa pariatuntia kauempaa. Veikkaan että juhlissa et voi seurustella sukusi kanssa ilman miestä vaan teidän täytyy olla koko ajan yhdessä, ja lähdette aina niin pian kuin mahdollista kun muut jäävät seurustelemaan.

Ihan vaan veikkaus. Minun kohdalla kävi niin, että lähdin lopulta kun mies nukkui, ajoin äidin luo ja sanoin että en mene takaisin. Äiti ei hetkeäkään sanonut että pitää vielä yrittää, ja hän on sentään vanhan kansan ihminen, joka oli naimisissa 40 vuotta ennen kuin jäi leskeksi. Sen sijaan hän totesi ykskantaan, että huonossa suhteessa ei pidä olla, ja että voin asua hänen luona niin kauan kuin tarvitsee. Koko perhe oli helpottunut että tuskainen liitto oli ohi, ja antoi kaiken tuen ja lainasi rahaa.

Sinä voit lähteä. Huonossa liitossa ei pidä olla. Voit lähteä vaikka jo tänä yönä.

Luin ensin, että hänen perheensä kanssa. Mutt a kyllä tuokin pitää paikkansa. Mies ei ole aikoihin suostunut lähtemään mihinkään perhetapaamisiin, alussa näki perhettäni ihan pari kertaa, myöhemmin lupaili, mutta perui aina viimehetkillä, jonkin tekosyyn varjolla. Mutta alussa tosin meni juurikin niin, että käytiin paikalla vain pyörähtämässä ja olimme silloinkin oikeastaan vain toistemme seurassa. Myöhemmin silloin harvoin kuin tapaan perhettäni olen mennyt yksin. Asun aika kaukana ja siksi tämä on tarkoittanut ainakin yhden yön poissaoloa kotona. Sinä aikana kun olen yrittänyt soittaa miehelleni tämä ei vastaa puheluihin tai on harvasanainen ja lyö kesken lauseita luuria korvaan. Lyhyesti, saa aikaan tunteen että jotakin on sattunut tai jokin on pielessä. Kun palaan reissusta kotiin mies on kuitenkin hyvällä (erinomaisella) tuulella, eikä viittaa sanallakaan puheluihin. Kysyttäessä voi vastata jotakin ylimalkaista, kuten olleensa niin innostunut jostakin ettei malttanut puhua puhelimessa tms.

Ap

Noin koulutetaan koiriakin. Jos teet jotain mitä hän ei halua, sinua rangaistaan. Kun teet mitä hän haluaa, sinut palkitaan. Vähitellen opit mistä asiosta tulee rangaistus, ja alat välttää niitä. Tuntuu helpommalta olla tekemättä sellaista josta seuraa vaikeuksia. Vuosien päästä huomaat, että olet huomaamatta erkaantunut sukulaisista, ystävistä ja harrastuksista. Sinulta on hienovaraisesti karsittu asiat joissa olet vapaa hänen vallasta.

Tämän "koulutuksen" puoliso on muussa yhteydessä ottanut itsekkin esille. Tavallaan olen antanut mennä ohitse, en koskaan oikein pääse selvyyteen kuinka tosissaan on.

Nyt kun olen lukenut artikkeleja erilaisista persoonallisuushäiriöistä, on ollut mielenkiintoista huomata että käyttää paljon sanastoa sieltä puhuu paljon mm. Egosta ja tunteiden projisoinnista.

Ja tietenkin niin, että kuulostan itse pahalta.

Ap

Irtautumisessa vaikeaa on se, että tuntee tarvetta saada puoliso tunnustamaan, miten on toiminut. Ikään kuin tarvitsisi itselle vahvistuksen, että on oikeassa.

Sinä et voi saada vahvistusta etkä lupaa keneltäkään ulkopuoliselta, koska kukaan ulkopuolella ei voi tietää mitä teidän parisuhteen sisällä oikeasti tapahtuu.

Et voi saada vahvistusta mieheltäsi, koska hänhän peittää heikkoutensa viimeiseen asti itseltäänkin. Niiden myöntäminenhän romauttaisi hänen kaikkitietävän minäkuvansa, minkä pönkittämiseen tämä kaikki juuri on rakenneltu.

Joudut päättelemään aivan yksin, ja tekemään johtopäätökset aivan yksin. Joudut puolustamaan päätöksesi itsellesi aivan yksin. Kukaan muu ei voi antaa sinulle lupaa lähtä. Mutta sinulla on kaikki oikeus antaa itse itseksi lupa, ja riittää että tiedät itse, että näin et voi jatkaa tai menet rikki ja tuhoudut. Se riittää syyksi.

Tulet huomaamaan, että kukaan muu ei tule sinua erosta moittimaan kuin exäsi. Ehkä oma syyllisyydentunteesi myös, kun sinut on nyt niin kovalla kädellä siihen ehdollistettu, että sinun ei tule herraasi uhmaaman.

Mutta ei kukaan muu. Ja sitten elämä vaan jatkuu, ilman sitä miestä.

Mulla oli "ystävä", joka diagnosoi mulle skitsofreniaa, narsismia jne. ja jonka mielestä luonnostaan hoikka vartaloni oli maniavaiheen oireilun syytä. Näytinkin hänen mielestään ikäistäni paljon vanhemmalta laihuudestani johtuen.

Olen läheisriippuvainen, taipuvainen mt-oireiluun ja kaikenlaista neuroottisuuttakin löytyy koskien myös painoa ja ulkonäköä. Tällaiselle jo valmiiksi traumatisoituneelle ja herkälle ongelmakimpulle tuollaiset "ystävät" ovat myrkkyä.

Ihme kyllä tuon "ystävän" heivaamisen jälkeen olen saanut opintoni loppuun, työllistynyt, harrastanut ja pärjännyt. Ja tuo ystis oli sitä mieltä, että olen "hullu" ja yhteiskunnan loinen. Kumma vain, että hän oli aina innokkaana tukemassa kun meni huonosti ja jotenkin ärtyi ja häipyi takavasemmalle kun meni paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kasvatuksesi oli syyllistävä, miehesi on syyllistävä. Ei tuo nyt aivan erilaiselta kuulosta.

Tarkoitin oikeastaan sitä, että kuvittelin jonkin aikaa suhteessamme syyllistäväni itse itseäni. Meni aikansa, että näin puolisollakin osansa asiassa.

Lapsuudessani vanhempani olivat riitaisia, paljon huutoa yms.

Puoliso taas oli tämän vastakohta, positiivinen, pitkäpinnainen, sovitteleva, eikä oikeastaan koskaan korota ääntään.

Lapsuuden syyllistäminen oli ainakin näkyvämpää.

Ap

Ihminen kokee syyllisyyttä että on tehnyt jotain väärin. Jonkun täytyy antaa hänelle ensin viestiä, että jotain on tehty väärin, joten että syyllistäisit vaan itse itseäsi, ilman kenekään myötävaikutusta, on hullu. Jonkun täytyy ensin saada sinut tuntemaan huonommuutta ja riittämättömyyttä. Jos se on tehty hienovaraisesti, ei se ole sen vähemmän todellista.

Puoliso on itse suhteen alkuaikoina ottanut esille erään asian (jonka on aina tarvittaessa kieltänytkin) joka on hieman selittänyt nihkeää osallistumista omiin menoihini. Alkuun pyrin ottamaan puolison tunteet huomioon ja jättäydyin pois menoista, koska tuli huono omatunto toisen puolesta. Vasta viimeaikoina on suoraan syyllistänyt/syyttänyt jos haluan tehdä jotakin ilman häntä. Sen ei tarvitse tarkoittaa edes sitä, että aikoisin lähteä kotoa mihinkään tai tavata muita. Ap

Vierailija kirjoitti:

Irtautumisessa vaikeaa on se, että tuntee tarvetta saada puoliso tunnustamaan, miten on toiminut. Ikään kuin tarvitsisi itselle vahvistuksen, että on oikeassa.

Sinä et voi saada vahvistusta etkä lupaa keneltäkään ulkopuoliselta, koska kukaan ulkopuolella ei voi tietää mitä teidän parisuhteen sisällä oikeasti tapahtuu.

Et voi saada vahvistusta mieheltäsi, koska hänhän peittää heikkoutensa viimeiseen asti itseltäänkin. Niiden myöntäminenhän romauttaisi hänen kaikkitietävän minäkuvansa, minkä pönkittämiseen tämä kaikki juuri on rakenneltu.

Joudut päättelemään aivan yksin, ja tekemään johtopäätökset aivan yksin. Joudut puolustamaan päätöksesi itsellesi aivan yksin. Kukaan muu ei voi antaa sinulle lupaa lähtä. Mutta sinulla on kaikki oikeus antaa itse itseksi lupa, ja riittää että tiedät itse, että näin et voi jatkaa tai menet rikki ja tuhoudut. Se riittää syyksi.

Tulet huomaamaan, että kukaan muu ei tule sinua erosta moittimaan kuin exäsi. Ehkä oma syyllisyydentunteesi myös, kun sinut on nyt niin kovalla kädellä siihen ehdollistettu, että sinun ei tule herraasi uhmaaman.

Mutta ei kukaan muu. Ja sitten elämä vaan jatkuu, ilman sitä miestä.

Olet oikeassa ja tiedostan tämän. Ja siitäkin huolimatta haluaisin nähdä jonkin merkin ymmärryksestä puolisoni puolelta, muista ei niin väliä. En edes lopulta tiedä, että haenko sitä ymmärrystä niin kipeästi siksi, että todellisuudessa etsin vain tekosyytä jatkaa suhdetta. Niinhän siinä kävisi, jos puolisolle yhtäkkiä näyttäisi valkenevan kaikki ja muuttaisi jopa käytöstään. Ainakin hetkeksi.

Mutta kuten sanoin tuolla aiemmin, pää tuntuu nyt paljon selvemmältä.

Olen jopa katsellut asuntoja tässä palstailun ohessa ja jättänyt yhdelle vuokrafirmalle hakemuksenkin. Katsotaan miten tänä etenee. Puolisolle en ole puhunut, enkä aiokaan ennen kuin tiedän varmasti saaneeni asunnon.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen eri kirjoittaja, mutta lupasin jossain vaiheessa itselleni, että jos meinaan romahtaa, niin se on merkki että pitää lähteä. Sulattelin ja maistelin kyllä lähtöajatusta pitkään. Teoreettisella tasolla yritin mielikuvitella itseni vapaana, itseni lähtemässä, exän reagoimassa ja mitä sitten tekisin.

Kävin mielessäni läpi eri skenaarioita. Ajan kanssa alkoi tuntua, että pärjäisin, ja että maailma ei loppuisi eroon. Olimme yhdessä 20 vuotta, joten voit arvata että rohkeuden keräämiseen meni vähän aikaa. Itse lähtö tapahtui lopulta nopeasti. Oli taas yksi sellainen kerta kun hänen käytöksensä sai minut aivan epätoivoon, ja tuntui että en saa henkeä, ja näin koko loppuelämäni väistämättä jatkuvan samoin, yhä pahentuen.

Odotin että mies menee nukkumaan. Hiljaa nousin ja menin kädet täristen tunkemaan käsilaukun pohjalle yhdet vaihtoalusvaatteet, puhelimen laturin, varmistin että on rahat ja auton avaimet. Vedin takin päälle ja astuin ovesta ulos.

Siitä hetkestä iski päälle valtava adrenaliini. Pelkäsin, etten jostain syystä pääse pakenemaan, ja minun piti hillitä etten aja ylinopeutta, koska pakenin kuin henkeni edestä.

Soitin matkalta yhdelle ihmiselle että voinko tulla käymään. Olin ajatellut että jos hän ei ole kotona, menen hotelliin.

Sain jäädä sinne yöksi, vaikka ei kyllä uni paljon tullut.

Seuraavana päivänä soitin ja kysyin kaupungin vuokra-asuntoa. Niitä oli heti muutama vapaana kun ei ollut liian ronkeli.

Exälle laitoin tekstarin, että olen lähtenyt enkä tule takaisin. Tiesin etten voi puhua puhelimessa enkä tavata häntä, kun en luottanut itseeni, ettei hän taas puhu minua sekaisin ja epävarmaksi. Hän ei ensin oikeasti uskonut, kun oli aina ennen saanut minut taivuteltua ja vakuutettua miten haluaa. Hän oli siitä syystä suorastaan miellyttävä ja sovitteleva. Vasta kun puoli vuotta olin pitänyt pintani, hänelle valkeni että se oli totta. Vasta sitten hän alkoi todella hankalaksi tavaroiden ym. Kanssa. Minulle sillä ei ollut väliä, olin tehnyt valinnan sillä hetkellä kun astuin ulos ovesta, että lähden vaikka tyhjiin käsiin, kunhan vain pelastan itseni.

Herkeäkään en ole katunut. Minun oikea, oma, onnellinen, vapaa elämäni alkoi siitä. Vielä vuoden jaksoin ihmetellä sitä, miten ei ahdista kotona, eikä tarvitse pelätä kotiin tuloa eikä nukkumaan menoa.

Vielä pitkään olin jotenkin varuillani, ikään kuin minua voitaisiin jotenkin ihmeen kaupalla rangaista lähtemisestä. Pelkäsin etten pärjää. Tunsin kauheaa selittämätöntä syyllisyyttä. Kävin muutaman kerran terapeutilla, ja sain taas itseni kasaan joksikin aikaa. kuukaudet kuuluivat eikä sitä rangaistusta koskaan tullut. Pärjäsin paremmin, rahat riitti paremmin, hoidin asiani ihan ok. Ei tullutkaan maailmanloppu. Exä ei voinutkaan minulle mitään. Hän alkoikin näyttää pienemmältä ja katkeralta ihmiseltä, jonka kanssa minun ei tarvinnut enää olla tekemisissä.

Se oli ihanaa.

Kolme vuotta on nyt mennyt aika päivälleen, ja olen vieläkin valtavan onnellinen etten ole enää siinä elämässä. On vaikea luottaa miehiin enää, mutta yritän, ja olen alkanut seurustella ihan erilaisen, hyvän miehen kanssa. Silti jossain takaraivossa on halu olla vapaa, enkä voi ajatella muuttavani yhteen kenenkään kanssa. Vielä tulee viikoittain flashbackejä niistä asiosta, että olen huono, hullu, viallinen, joita ex halusi minun uskovan. Mikään ei ollut totta.

Kiitos tästä viestistä. Laitoin aiemmin tuonne, että olen itsekkin alkanut ottamaan jonkinlaista henkistä eroa mieheen ja ajoittain miettinyt eroa, enemmän tai vähemmän.

Nyt pitäisi päästä vielä käytännön asteelle.

Ap

Tästä ketjusta tule jotenkin epämääräisen epämukava olo. Nimittäin aina kun teen jotain kivaa ilman poikaystävääni, hän silmin nähden murjottaa. Sillä lailla pikkuisen hyljätyn ja kaltoin kohdellun marttyyrin elkein. Niin sitten olen alkanut jättää niitä juttuja väliin, kun en halua pahoittaa hänen mieltään. Pitäisikö minunkin olla huolissani?!?

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta tule jotenkin epämääräisen epämukava olo. Nimittäin aina kun teen jotain kivaa ilman poikaystävääni, hän silmin nähden murjottaa. Sillä lailla pikkuisen hyljätyn ja kaltoin kohdellun marttyyrin elkein. Niin sitten olen alkanut jättää niitä juttuja väliin, kun en halua pahoittaa hänen mieltään. Pitäisikö minunkin olla huolissani?!?

Olen varmaan aikaisemman valossa täysin väärä vastaamaan tähän, mutta koska ulkopuolisia on aina helppo neuvoa jne.. :D Varmaan riippuu ihan siitä, onko sinulla ja poikaystävälläsi molemmilla omia kivoja menoja? Molemmilla samat mahdollisuudet jne. Ja siitä onko näitä omia menoja niiin paljon että ne vievät erityisen paljon yhteistä aikaa?

Jos niin ei ole, niin eihän tuo reilulta kuulosta.

Vaikea sanoa pitääkö huolestua, kai tuosta olisi ainakin hyvä pystyä puhumaan.

Omassa suhteessani näkyisi ketjun perusteella olevan monikin asia pielessä. Jos kuvaamasi tilanne on yksittäinen asia, tilanne ei välttämättä ole mahdoton.

Joka tapauksessa suosittelisin silti luottamaan omaan intuitioon.

Ainakin itse aion näin tehdä tästä eteenpäin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katopa henkisen väkivallan määritelmä, niin voit muuttaa mielesi siitä etteikö teidän suhteessa olisi väkivaltaa sinua kohtaan. Toisen saaminen uskomaan että on mielenvikainen on ihan sieltä pahimmasta päästä henkistä väkivaltaa.

Tuo manipulointi on ollut itselleni uutta. Jotenkin olen kuvitellut sen sellaiseksi toiminnaksi joka saa kohteen toimimaan halunsa mukaan, ilman että tämä tiedostaa sen johtuvan manipuloinnista.

Mutta totta, että kaikki puolison puhe on manipulointia. En usko että kumpikaan meistä uskoo toisen pystyvän ns. Normaaliin keskusteluun.

Ap

No... Jos tuo on sitä, mitä haluat loppuelämältä, niin mitä me olemme siihen sanomaan mitään...

Tiedäthän, että elämä on valintoja.

Se mitä haluaisin loppuelämältä. Rehellisesti haluaisin yhteisen elämän puolisoni kanssa. Toteutettaisiin niitä asioita, mitä se aina lupailee, mitä me joskus lupasimme toisillemme. Se saisi olla itsensä, ihan yhtä outo kuin on nykyäänkin, kertoa vapaasti tarinoitaan ja toteuttaa itseään. Kunhan saisin myös itse samat oikeudet, jonkinlaista henkistä turvaa ja varmuutta.

Elämä on kyllä valintoja. Välillä vaan vaihtoehdot tuntuvat kohtuuttoman paskoja. Siitäkin huolimatta, että tuhoavan henkilön kanssa elämä ei kai lopulta ole kovin pitkä, saati onnellinen.

Äh, en tiedä mitä selitän.

Ap

Ap, voit valmentautua eroon, jos vaikka tarvitset sitä vielä. Katso, millaisia vuokra-asuntoja on tarjolla sellaisella alueella mistä sinun on helppo käydä töissä, niin että pärjäät vaikka ilman autoa. Katso ihan ne halvimmat, jos et heti alkuun saa rahoja ulos teidän asunnosta. Katso myös, mistä haetaan kaupungin vuokra-asuntoja. Ainakin minä olen kokenut, että kun kertoo että on ero päällä, eikä ole kattoa pään päälle, niin pääsee etusijalle ja asunto voi löytyä muutamassa päivässä.

Laita sitten rahaa sivuun jonnekin eri tilille, sen verran että pystyt tarvittaessa maksamaan vuokratakuun ja kuukauden vuokran. On pankkeja, joista ei tule kotiin mitään postia, jos et halua, esim Ålandsbanken muistaakseni.

Katso valmiiksi edullisia hotelleja, jossa voit olla muutaman päivän. Pidä luottokorttisi siinä mallissa, että pystyt maksamaan yhden hotelliyön ja taksin sinne.

Uskon kuitenkin, että sinullakin on ihmisiä, jotka tosi paikan tullen venyvät majoittamaan sinut sohvalle.

Tämän kaiken voit tehdä vaikka et olisi vielä tehnyt päätöstä.

Hyvää tietysti tekisi elvyttää välejä nyt sukulaisiin ja ystäviin. Ota asiaksi nähdä joka viikko joku, ja olla välillä yötä pois kotoa. Tämä siksi, että sinulla palautuu ymmärrys, että elämässä on muutakin kuin miehesi, etkä ole vain hänen jatke.

Joulunaika on hyvä hetki ottaa muutama päivä vapaata, ja käydä sukulaisissa ilman miestä. Ole siellä ainakin kaksi yötä. Sano että et meinaa vastailla koko ahan viesteihin siellä, että keskityt seurustelemaan. Sitten hups, voit unohtaa sen äänettömälle tai pois päältä. Tämä siksi, että keskityt johonkin muuhun, kuin siihen millä mielellä se mies siellä on milloinkin. Kyllä se siellä pärjää, aikuinen mies omassa kotonaan.

Voi ehkä jollekin sukulaiselle, ja jollekin ystävälle, mainita, että on ollut vähän rankkaa, ja olet jopa miettinyt eroamista välillä. Kuuntekepa, miten reagoivat ihmiset, jotka ovat tunteneet sinut kauan ja välittävät sinusta.

Olkoon se sitten isä, mummo, veljen vaimo. Nuoruudenystävä joka on ollut vähän kiireinen perheen kanssa viime vuodet, mutta jota on mukava nähdä. Käy vähän kahvilla ja juttu alkaa kulkea.

Kun eka kerran yritin erota, tein sen virheen, että kerroin miehelle, että olen saanut asunnon ja saan sen ensi viikolla. Hän muuttuikin valtavan sovittelevaksi, sanoi että voi sentään, kyllä hän voi lähteä, mutta jos kestän odottaa pari viikkoa että hän ehtii hoitaa asian. Suostuin siihen, joustava ihminen (lue naiivi kynnysmatto) kun olen. Seuraavat viikot hän oli niin hurmaava, että päätin perua ja vielä yrittää. Paljon myöhemmin ilmeni , ettei hän ollut edes ottanut minua tosissaan, eikä ollut mitään asuntoa kysynyt. Se hurmaavuus ja lupaukset ja muutokset sit hiipui puolen vuoden sisään vähin äänin.

Seuraavan kerran, vuosien päästä otin tästä oppia ja lähdin ensin, ja ilmoitin sitten, enkä enää astunut jalallani samaan asuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Ap, voit valmentautua eroon, jos vaikka tarvitset sitä vielä. Katso, millaisia vuokra-asuntoja on tarjolla sellaisella alueella mistä sinun on helppo käydä töissä, niin että pärjäät vaikka ilman autoa. Katso ihan ne halvimmat, jos et heti alkuun saa rahoja ulos teidän asunnosta. Katso myös, mistä haetaan kaupungin vuokra-asuntoja. Ainakin minä olen kokenut, että kun kertoo että on ero päällä, eikä ole kattoa pään päälle, niin pääsee etusijalle ja asunto voi löytyä muutamassa päivässä.

Laita sitten rahaa sivuun jonnekin eri tilille, sen verran että pystyt tarvittaessa maksamaan vuokratakuun ja kuukauden vuokran. On pankkeja, joista ei tule kotiin mitään postia, jos et halua, esim Ålandsbanken muistaakseni.

Katso valmiiksi edullisia hotelleja, jossa voit olla muutaman päivän. Pidä luottokorttisi siinä mallissa, että pystyt maksamaan yhden hotelliyön ja taksin sinne.

Uskon kuitenkin, että sinullakin on ihmisiä, jotka tosi paikan tullen venyvät majoittamaan sinut sohvalle.

Tämän kaiken voit tehdä vaikka et olisi vielä tehnyt päätöstä.

Hyvää tietysti tekisi elvyttää välejä nyt sukulaisiin ja ystäviin. Ota asiaksi nähdä joka viikko joku, ja olla välillä yötä pois kotoa. Tämä siksi, että sinulla palautuu ymmärrys, että elämässä on muutakin kuin miehesi, etkä ole vain hänen jatke.

Joulunaika on hyvä hetki ottaa muutama päivä vapaata, ja käydä sukulaisissa ilman miestä. Ole siellä ainakin kaksi yötä. Sano että et meinaa vastailla koko ahan viesteihin siellä, että keskityt seurustelemaan. Sitten hups, voit unohtaa sen äänettömälle tai pois päältä. Tämä siksi, että keskityt johonkin muuhun, kuin siihen millä mielellä se mies siellä on milloinkin. Kyllä se siellä pärjää, aikuinen mies omassa kotonaan.

Voi ehkä jollekin sukulaiselle, ja jollekin ystävälle, mainita, että on ollut vähän rankkaa, ja olet jopa miettinyt eroamista välillä. Kuuntekepa, miten reagoivat ihmiset, jotka ovat tunteneet sinut kauan ja välittävät sinusta.

Olkoon se sitten isä, mummo, veljen vaimo. Nuoruudenystävä joka on ollut vähän kiireinen perheen kanssa viime vuodet, mutta jota on mukava nähdä. Käy vähän kahvilla ja juttu alkaa kulkea.

Autoa, säästöjä eikä luottokorttia ole, onneksi. Tuntuu kuitenkin vapauttavalta, kun ei ole ainakaan taloudellisesti paljoa menetettävää. Käyn töissä siis opintojen ohella tai nyt melkein toisin päin, opinnot ovat kärsineet pahasti.

Vanhemmilleni olen menossa jouluksi ja asuntohakemuksen laitoin jo yhteen paikkaan viimeyönä. Valitettavasti en tunne ketään tältä paikkakunnalta, vaikka olemmekin asuneet täällä jo reilut parivuotta. Työ- ja opiskelukaveritkin todella pinnallisesti.

Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin varmalta. Yritän hyödyntää sen niin pitkälle kuin voin.

Kiitos.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kun eka kerran yritin erota, tein sen virheen, että kerroin miehelle, että olen saanut asunnon ja saan sen ensi viikolla. Hän muuttuikin valtavan sovittelevaksi, sanoi että voi sentään, kyllä hän voi lähteä, mutta jos kestän odottaa pari viikkoa että hän ehtii hoitaa asian. Suostuin siihen, joustava ihminen (lue naiivi kynnysmatto) kun olen. Seuraavat viikot hän oli niin hurmaava, että päätin perua ja vielä yrittää. Paljon myöhemmin ilmeni , ettei hän ollut edes ottanut minua tosissaan, eikä ollut mitään asuntoa kysynyt. Se hurmaavuus ja lupaukset ja muutokset sit hiipui puolen vuoden sisään vähin äänin.

Seuraavan kerran, vuosien päästä otin tästä oppia ja lähdin ensin, ja ilmoitin sitten, enkä enää astunut jalallani samaan asuntoon.

Olen kerran yrittänyt puhua miehelle, tällöin sanoin tehneeni asuntohakemuksen, siltä varalta että lähden oikeasti, eikä tulisi toiselle yllätyksenä. Ensin syytti erolla uhkailulla, kun asiat eivät menekkään mieleni mukaan, mutta sen jälkeen kuvio oli tuo mainitsemasi. Pyysi aikaa järjestellä asioita, oli hurmaava jne. Niinhän siinä kävi että se asunnon hakeminen jäi. Nyt olen ainakin vähän edellä.

Ap

Huonoitsetuntoinen manipuloija, joka vaikuttaa hyvältä tyypiltä, mutta pidemmän päälle tämä on vain itsekorostusta. Viihtyy sellaisten ihmisten kanssa, joista spottaa "heikkoja kohtia" joita voi käyttää hyväkseen näiden alaspainamisessa. Tarinankertoja, joka voi vakavalla naamalla kertoa mitä hyvänsä ja saada kuulijat puolelleen täysin keksityillä tarinoilla, tai siivekkäistä karhuista puheenollen tuntemaan itsensä typeriksi. On ylpeä psykologisesta pelisilmästään ja tykkää leikkiä ihmisillä.

Jos tämä tuntuu sinusta ikävältä, mene pois, tervejärkisten seuraan. Ei ole tervellistä viettää aikaa tuollaisen ihmisen kanssa, jos tämä tarinankerronta ja ihmisillä leikkiminen ei ole teidän yhteistä huumorianne vaan sitä käytetään sinua vastaan. Etenkään lapsia en tahtoisi tuollaisen ihmisen kanssa kasvattaa, on nimittäin todella turvaton olo, kun vanhemmasta ei koskaan tiedä, onko se tosissaan ja ilkeileekö se nyt vai mistä on kyse. Miehesi kuulostaa nimittäin ihmiseltä, joka itse on kasvanut turvattomissa ja ilkeämielisissä olosuhteissa, ei ole voinut luottaa ihmisiin, ja siltä suojautuakseen kehittänyt tuollaisen persoonallisuuden suojakilveksi.

Vierailija kirjoitti:

Huonoitsetuntoinen manipuloija, joka vaikuttaa hyvältä tyypiltä, mutta pidemmän päälle tämä on vain itsekorostusta. Viihtyy sellaisten ihmisten kanssa, joista spottaa "heikkoja kohtia" joita voi käyttää hyväkseen näiden alaspainamisessa. Tarinankertoja, joka voi vakavalla naamalla kertoa mitä hyvänsä ja saada kuulijat puolelleen täysin keksityillä tarinoilla, tai siivekkäistä karhuista puheenollen tuntemaan itsensä typeriksi. On ylpeä psykologisesta pelisilmästään ja tykkää leikkiä ihmisillä.

Jos tämä tuntuu sinusta ikävältä, mene pois, tervejärkisten seuraan. Ei ole tervellistä viettää aikaa tuollaisen ihmisen kanssa, jos tämä tarinankerronta ja ihmisillä leikkiminen ei ole teidän yhteistä huumorianne vaan sitä käytetään sinua vastaan. Etenkään lapsia en tahtoisi tuollaisen ihmisen kanssa kasvattaa, on nimittäin todella turvaton olo, kun vanhemmasta ei koskaan tiedä, onko se tosissaan ja ilkeileekö se nyt vai mistä on kyse. Miehesi kuulostaa nimittäin ihmiseltä, joka itse on kasvanut turvattomissa ja ilkeämielisissä olosuhteissa, ei ole voinut luottaa ihmisiin, ja siltä suojautuakseen kehittänyt tuollaisen persoonallisuuden suojakilveksi.

Alku meni todennäköisesti aika nappiin, on ylpeä ihmistuntemuksestaan ja psykologisesta pelisilmästään.

Itseasiassa meillä molemmilla on ollut aika samanlainen lapsuus. Molemmat keskiluokkaisista (itse alemmasta ja mies ylemmästä) perheistä, molemmilla poissa olevat isät (toisella henkisesti ja toisella fyysisesti), sekä hallitsevat mt-ongelmaiset äidit.

Isoin ero on se, että mieheni näkee lapsuutensa täydellisenä (sisaruksilla on aika päinvastainen kuva). Miehen lapsuus oli täydellistä, erityisesti isä oli täydellinen jne.

Kaikki oli täyttä aurinkoa ja seikkailuja.

Itselläni on tunne, että se osittain jopa pitää paikkansa. Näyttää siltä, että miestä on suojeltu ja suojellaan edelleen jotenkin epätavallisen paljon. Isä on pelastamassa poikaansa vähän väliä, mutta sisaruksille ei heru vastaavaa avunantoa. Sisarusten mielestä puolisoni on vain vähän kummallinen hyvää tarkoittava veli, jonka toilaluja ja itsekeskeisyyttä katsotaan hyvillä mielin läpi sormien.

Kummallisinta kuviossa on kuitenkin puolisoni peittelemätön ihailu siskoaan kohtaan, joka suhteemme alkuaikoina tuntui melkein romanttiselta kiinnostukselta.

On myös maininnut (ylpeästi)siskonsa havaitsevan ihmisten heikot kohdat helposti ja osaavansa hyödyntää tätä.

Itselläni on kuitenkin hieman toisenlainen kuva.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen olit ennen puolisoasi? Olitko silloinkin "psykoottinen, kehityksen tarpeessa, syyllinen"? Ei ole ihmekään että ajattelet olevasi psykoosissa ja sekaisin jos elät tuollaisen henkilön kanssa, jonka todellisuus on täysin vääristynyt ja joka syyttää sinua kaikesta.

Voin myöntää, että itsellänikin on ollut ja on ongelmansa. Olen näistä kumppanin kanssa avoimesti puhunut, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Nyt olen aina itse se hullu, vailla sananvaltaa.

Olen aina ollut mm. Helposti syyllistyvä, uhriutuva ja liian "kiltti".

Tiedostan nämä ja yritän aktiivisesti vaikuttaa näihin. Puoliso on onnistunut kyllä löytämään paljon uusiakin puolia itsestäni, kuten sosiaalisten tilanteiden pelon. Ennen olin hyvinkin ulospäinsuuntautunut ja ennen kaikkea vähemmän ahdistunut.

Ap

Kuullostat ihan multa kaksi vuotta sitten. 

Luulin sitä rakkaudeksi, mutta rakkauttahan se ei ollut vaan sairasta kiintymystä. Se ei ole rakkautta, jos suurin osa valveillaoloajasta ja unista käsittelee vain konflikteja, joita on vaikea pukea edes sanoiksi ja jos maailma näyttää epätodelliselta paikalta. Musta tuli arka, huono ottamaan ihmisiin kontaktia, olin ihan pohjamudissa. Melkein alkoholisoiduin lopulta koska oli todella vaikea sietää enää minkäänlaisia pettymyksiä, koska kumppani veti aina maton jalkojen alta mitä härskeimmillä keinoilla. Lopulta sain tietää, että merkit pettämisestä pitivät paikkaansa ja paskaa oli puhuttu suuntaan jos toiseen kaikille totuutta vääristellen, niin revin yhteiskuvamme ja ilmoitin että se on tässä. Mies ei uskonut vaan uskotteli kai itselleen edelleen, että uhkailin tyhjästä ja jään. Eksä järkyttyi kovin, kun tajusi, että puhuinkin totta. Samoihin aikoihin kun päätin, että tiemme eroavat, se helpotuksen tunne oli valtava. Tunsin ihan älytöntä riemua elämästäni ja ihan kuin suuri taakka olisi pudonnut harteiltani. Koska olin ollut meidän suhteessa se, joka käsitteli ongelmiamme eikä paennut niitä niin hanakasti ja yrittänyt siirtää vastuuta toiselle kaiken aikaa, niin tunsin että samalla kun suhde tuli päätökseen olin päässyt siitä yli. Löysin uuden miehen ja olisin ollut idiootti, jos olisin päästänyt sen menemään. Nyt se mies on tuossa ja meillä on pieni lapsi ja olen muuttunut takaisin omaksi itsekseni, joka nauraa vapautuneesti ja on ihmisten kanssa oma, vapautunut itsensä. Ei tietoakaan enää mistään ahdistuksista, levottomuudesta, ei kalvavaa epäuskoa tai ihmetystä että onko tämä kaikki totta, ei mitään merkkejä siitä persoonaallisuushäiriöstä josta mies syytteli. Ei kummallisia raivareita, ei tarvetta mököttää. Koko mielenterveysongelmien kirjo on tiessään kun heitti sen hunsvotin elämästään, mikä väritti ja käsikirjoitti kaiken ja tyhjensi akut ihan totaallisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonoitsetuntoinen manipuloija, joka vaikuttaa hyvältä tyypiltä, mutta pidemmän päälle tämä on vain itsekorostusta. Viihtyy sellaisten ihmisten kanssa, joista spottaa "heikkoja kohtia" joita voi käyttää hyväkseen näiden alaspainamisessa. Tarinankertoja, joka voi vakavalla naamalla kertoa mitä hyvänsä ja saada kuulijat puolelleen täysin keksityillä tarinoilla, tai siivekkäistä karhuista puheenollen tuntemaan itsensä typeriksi. On ylpeä psykologisesta pelisilmästään ja tykkää leikkiä ihmisillä.

Jos tämä tuntuu sinusta ikävältä, mene pois, tervejärkisten seuraan. Ei ole tervellistä viettää aikaa tuollaisen ihmisen kanssa, jos tämä tarinankerronta ja ihmisillä leikkiminen ei ole teidän yhteistä huumorianne vaan sitä käytetään sinua vastaan. Etenkään lapsia en tahtoisi tuollaisen ihmisen kanssa kasvattaa, on nimittäin todella turvaton olo, kun vanhemmasta ei koskaan tiedä, onko se tosissaan ja ilkeileekö se nyt vai mistä on kyse. Miehesi kuulostaa nimittäin ihmiseltä, joka itse on kasvanut turvattomissa ja ilkeämielisissä olosuhteissa, ei ole voinut luottaa ihmisiin, ja siltä suojautuakseen kehittänyt tuollaisen persoonallisuuden suojakilveksi.

Alku meni todennäköisesti aika nappiin, on ylpeä ihmistuntemuksestaan ja psykologisesta pelisilmästään.

Itseasiassa meillä molemmilla on ollut aika samanlainen lapsuus. Molemmat keskiluokkaisista (itse alemmasta ja mies ylemmästä) perheistä, molemmilla poissa olevat isät (toisella henkisesti ja toisella fyysisesti), sekä hallitsevat mt-ongelmaiset äidit.

Isoin ero on se, että mieheni näkee lapsuutensa täydellisenä (sisaruksilla on aika päinvastainen kuva). Miehen lapsuus oli täydellistä, erityisesti isä oli täydellinen jne.

Kaikki oli täyttä aurinkoa ja seikkailuja.

Itselläni on tunne, että se osittain jopa pitää paikkansa. Näyttää siltä, että miestä on suojeltu ja suojellaan edelleen jotenkin epätavallisen paljon. Isä on pelastamassa poikaansa vähän väliä, mutta sisaruksille ei heru vastaavaa avunantoa. Sisarusten mielestä puolisoni on vain vähän kummallinen hyvää tarkoittava veli, jonka toilaluja ja itsekeskeisyyttä katsotaan hyvillä mielin läpi sormien.

Kummallisinta kuviossa on kuitenkin puolisoni peittelemätön ihailu siskoaan kohtaan, joka suhteemme alkuaikoina tuntui melkein romanttiselta kiinnostukselta.

On myös maininnut (ylpeästi)siskonsa havaitsevan ihmisten heikot kohdat helposti ja osaavansa hyödyntää tätä.

Itselläni on kuitenkin hieman toisenlainen kuva.

Ap

Hei ap, minä, joka ketjun alkupuolella kuvailin mieheni, palaan ketjuun. Kerron hieman perhetustoja. Oma lapsuudenkotini oli hyvin vakaa ja arki tasaista. Äitini oli sekä varsinanen päätöksentekijä perheessä, että hieman lapsekas, kuitenkin hyväntahtoinen. Aina piti vähän miettiä, mitkä asiat kerrotaan äidille ja miten, ettei se herppaa. Ihan hyvä se oli, muttei mikään tukipylväs eikä tunteiden säilytysrasia. Anoppikin päätti kotonansa kaikesta ja hoitelee koko suvun asioita, varsinkin sairastavien sukulaisten. Lämmin ihminen on, mutta purkauksellinen ja sille päälle sattuessaan varsinainen jyrä. Mies on kai äitiinsä tullut.

Olen koko ikäni kokenut olevani jollin tavoin puutteellinen, mutten moraalisesti viallinen kuitekaan. Mies on kai ottanut tehtäväkseen "kuntouttaa" minua. Olenkin oppinut loputtomien vikojeni lisäksi myös aidosti hyödyllisiä asioita, kuten kalenterin ja tehtävälistojen käyttöä. En tulisi toimeen ilman kaikenlaisia muistuttimia. Hassu puoli tässä on, etten saisi tulla kuntoon. Kun olin omin avuin hankkinut työpaikan ja pärjäilin siellä ihan mukavasti, mies alkoi vihjailla, että minun pitäisi vähän miettiä, mikä osa pärjäämisestäni onkin itseasiassa hänen ansiotaan. Viimeksi, kun olin saanut kursseja valmiiksi ja arvosanat olivat oikein hyviä, mies sanoi, että noin hyvät arvosanat osoittavat, että olen opiskellut epätehokkaasti ja käyttänyt varmasti liikaa aikaa opiskeluun. Ratkaisin asian niin, etten kerro onnistumisistani, enkä jaa ilonaiheitani. Saa sitten arvailla, miksi olen iloinen. Raportoin vaan, kun on tullut valmista. Mies saa sitten olla ainoa, joka hehkuttaa, kuuntelen puolella korvalla.

Meillä mies ei tosin hehkuta lapsuuttaan. Hänen sukulaisensa ovat miltei yhtä kamalia kuin minun. Varsinkin sen mun anopin kanssa miehen pinna kiristyy, ei kestä kun äitinsä tekee sitä samaa kuin itse, neuvoo, päsmäröi ja "kehittää" muiden asioita. Omien sukulaisteni kanssa olen ratkaissut asian niin, että näen heitä nyt enemmän, mutta puhun heistä miehen kanssa vähemmän. Toimii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen olit ennen puolisoasi? Olitko silloinkin "psykoottinen, kehityksen tarpeessa, syyllinen"? Ei ole ihmekään että ajattelet olevasi psykoosissa ja sekaisin jos elät tuollaisen henkilön kanssa, jonka todellisuus on täysin vääristynyt ja joka syyttää sinua kaikesta.

Voin myöntää, että itsellänikin on ollut ja on ongelmansa. Olen näistä kumppanin kanssa avoimesti puhunut, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Nyt olen aina itse se hullu, vailla sananvaltaa.

Olen aina ollut mm. Helposti syyllistyvä, uhriutuva ja liian "kiltti".

Tiedostan nämä ja yritän aktiivisesti vaikuttaa näihin. Puoliso on onnistunut kyllä löytämään paljon uusiakin puolia itsestäni, kuten sosiaalisten tilanteiden pelon. Ennen olin hyvinkin ulospäinsuuntautunut ja ennen kaikkea vähemmän ahdistunut.

Ap

Kuullostat ihan multa kaksi vuotta sitten. 

Luulin sitä rakkaudeksi, mutta rakkauttahan se ei ollut vaan sairasta kiintymystä. Se ei ole rakkautta, jos suurin osa valveillaoloajasta ja unista käsittelee vain konflikteja, joita on vaikea pukea edes sanoiksi ja jos maailma näyttää epätodelliselta paikalta. Musta tuli arka, huono ottamaan ihmisiin kontaktia, olin ihan pohjamudissa. Melkein alkoholisoiduin lopulta koska oli todella vaikea sietää enää minkäänlaisia pettymyksiä, koska kumppani veti aina maton jalkojen alta mitä härskeimmillä keinoilla. Lopulta sain tietää, että merkit pettämisestä pitivät paikkaansa ja paskaa oli puhuttu suuntaan jos toiseen kaikille totuutta vääristellen, niin revin yhteiskuvamme ja ilmoitin että se on tässä. Mies ei uskonut vaan uskotteli kai itselleen edelleen, että uhkailin tyhjästä ja jään. Eksä järkyttyi kovin, kun tajusi, että puhuinkin totta. Samoihin aikoihin kun päätin, että tiemme eroavat, se helpotuksen tunne oli valtava. Tunsin ihan älytöntä riemua elämästäni ja ihan kuin suuri taakka olisi pudonnut harteiltani. Koska olin ollut meidän suhteessa se, joka käsitteli ongelmiamme eikä paennut niitä niin hanakasti ja yrittänyt siirtää vastuuta toiselle kaiken aikaa, niin tunsin että samalla kun suhde tuli päätökseen olin päässyt siitä yli. Löysin uuden miehen ja olisin ollut idiootti, jos olisin päästänyt sen menemään. Nyt se mies on tuossa ja meillä on pieni lapsi ja olen muuttunut takaisin omaksi itsekseni, joka nauraa vapautuneesti ja on ihmisten kanssa oma, vapautunut itsensä. Ei tietoakaan enää mistään ahdistuksista, levottomuudesta, ei kalvavaa epäuskoa tai ihmetystä että onko tämä kaikki totta, ei mitään merkkejä siitä persoonaallisuushäiriöstä josta mies syytteli. Ei kummallisia raivareita, ei tarvetta mököttää. Koko mielenterveysongelmien kirjo on tiessään kun heitti sen hunsvotin elämästään, mikä väritti ja käsikirjoitti kaiken ja tyhjensi akut ihan totaallisesti. 

Kertoo varmaan paljon itsestäni, että olen jopa toivonut miehen pettävän. Hassulla tavalla olen ajatellut että niinkin kamala asia voisi auttaa meitä, nostaa miehen itseluottamusta tai ainakin helpottaa päätöstä jättää tämä. Tiedän kuitenkin, että niin on tuskin käynyt. Ensinnäkin se vaatisi sen, että mies poistuisi joskus kotoa ilman minua. Ei sillä, että itsellänikään olisi tähän ollut reslistisia mahdollisuuksia. Mies on kuitenkin yrittänyt saada minut narautettua pettämisestä esim. "Tunnustanut" itse pettäneensä ja yrittänyt näin saada vastatunnustustusta.

Muuten aika tuttua juttua :/

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonoitsetuntoinen manipuloija, joka vaikuttaa hyvältä tyypiltä, mutta pidemmän päälle tämä on vain itsekorostusta. Viihtyy sellaisten ihmisten kanssa, joista spottaa "heikkoja kohtia" joita voi käyttää hyväkseen näiden alaspainamisessa. Tarinankertoja, joka voi vakavalla naamalla kertoa mitä hyvänsä ja saada kuulijat puolelleen täysin keksityillä tarinoilla, tai siivekkäistä karhuista puheenollen tuntemaan itsensä typeriksi. On ylpeä psykologisesta pelisilmästään ja tykkää leikkiä ihmisillä.

Jos tämä tuntuu sinusta ikävältä, mene pois, tervejärkisten seuraan. Ei ole tervellistä viettää aikaa tuollaisen ihmisen kanssa, jos tämä tarinankerronta ja ihmisillä leikkiminen ei ole teidän yhteistä huumorianne vaan sitä käytetään sinua vastaan. Etenkään lapsia en tahtoisi tuollaisen ihmisen kanssa kasvattaa, on nimittäin todella turvaton olo, kun vanhemmasta ei koskaan tiedä, onko se tosissaan ja ilkeileekö se nyt vai mistä on kyse. Miehesi kuulostaa nimittäin ihmiseltä, joka itse on kasvanut turvattomissa ja ilkeämielisissä olosuhteissa, ei ole voinut luottaa ihmisiin, ja siltä suojautuakseen kehittänyt tuollaisen persoonallisuuden suojakilveksi.

Alku meni todennäköisesti aika nappiin, on ylpeä ihmistuntemuksestaan ja psykologisesta pelisilmästään.

Itseasiassa meillä molemmilla on ollut aika samanlainen lapsuus. Molemmat keskiluokkaisista (itse alemmasta ja mies ylemmästä) perheistä, molemmilla poissa olevat isät (toisella henkisesti ja toisella fyysisesti), sekä hallitsevat mt-ongelmaiset äidit.

Isoin ero on se, että mieheni näkee lapsuutensa täydellisenä (sisaruksilla on aika päinvastainen kuva). Miehen lapsuus oli täydellistä, erityisesti isä oli täydellinen jne.

Kaikki oli täyttä aurinkoa ja seikkailuja.

Itselläni on tunne, että se osittain jopa pitää paikkansa. Näyttää siltä, että miestä on suojeltu ja suojellaan edelleen jotenkin epätavallisen paljon. Isä on pelastamassa poikaansa vähän väliä, mutta sisaruksille ei heru vastaavaa avunantoa. Sisarusten mielestä puolisoni on vain vähän kummallinen hyvää tarkoittava veli, jonka toilaluja ja itsekeskeisyyttä katsotaan hyvillä mielin läpi sormien.

Kummallisinta kuviossa on kuitenkin puolisoni peittelemätön ihailu siskoaan kohtaan, joka suhteemme alkuaikoina tuntui melkein romanttiselta kiinnostukselta.

On myös maininnut (ylpeästi)siskonsa havaitsevan ihmisten heikot kohdat helposti ja osaavansa hyödyntää tätä.

Itselläni on kuitenkin hieman toisenlainen kuva.

Ap

Hei ap, minä, joka ketjun alkupuolella kuvailin mieheni, palaan ketjuun. Kerron hieman perhetustoja. Oma lapsuudenkotini oli hyvin vakaa ja arki tasaista. Äitini oli sekä varsinanen päätöksentekijä perheessä, että hieman lapsekas, kuitenkin hyväntahtoinen. Aina piti vähän miettiä, mitkä asiat kerrotaan äidille ja miten, ettei se herppaa. Ihan hyvä se oli, muttei mikään tukipylväs eikä tunteiden säilytysrasia. Anoppikin päätti kotonansa kaikesta ja hoitelee koko suvun asioita, varsinkin sairastavien sukulaisten. Lämmin ihminen on, mutta purkauksellinen ja sille päälle sattuessaan varsinainen jyrä. Mies on kai äitiinsä tullut.

Olen koko ikäni kokenut olevani jollin tavoin puutteellinen, mutten moraalisesti viallinen kuitekaan. Mies on kai ottanut tehtäväkseen "kuntouttaa" minua. Olenkin oppinut loputtomien vikojeni lisäksi myös aidosti hyödyllisiä asioita, kuten kalenterin ja tehtävälistojen käyttöä. En tulisi toimeen ilman kaikenlaisia muistuttimia. Hassu puoli tässä on, etten saisi tulla kuntoon. Kun olin omin avuin hankkinut työpaikan ja pärjäilin siellä ihan mukavasti, mies alkoi vihjailla, että minun pitäisi vähän miettiä, mikä osa pärjäämisestäni onkin itseasiassa hänen ansiotaan. Viimeksi, kun olin saanut kursseja valmiiksi ja arvosanat olivat oikein hyviä, mies sanoi, että noin hyvät arvosanat osoittavat, että olen opiskellut epätehokkaasti ja käyttänyt varmasti liikaa aikaa opiskeluun. Ratkaisin asian niin, etten kerro onnistumisistani, enkä jaa ilonaiheitani. Saa sitten arvailla, miksi olen iloinen. Raportoin vaan, kun on tullut valmista. Mies saa sitten olla ainoa, joka hehkuttaa, kuuntelen puolella korvalla.

Meillä mies ei tosin hehkuta lapsuuttaan. Hänen sukulaisensa ovat miltei yhtä kamalia kuin minun. Varsinkin sen mun anopin kanssa miehen pinna kiristyy, ei kestä kun äitinsä tekee sitä samaa kuin itse, neuvoo, päsmäröi ja "kehittää" muiden asioita. Omien sukulaisteni kanssa olen ratkaissut asian niin, että näen heitä nyt enemmän, mutta puhun heistä miehen kanssa vähemmän. Toimii.

Meillä mies on kokenut asiakseen "auttaa" minua puheen tasolla, usein kuitenkaan ymmärtämättä edes mistä on kyse. Saattaa vaikka esitelmöidä pitkään siitä miten minun tulisi lähestyä koulutehtävääni ja mistä aloittaa. Mikään selitys ei muuta miehen mielipidettä, hänen tapansa on paras ja toimivin siitä huolimatta että se ei parhaallakaan tahdolla sovellu yliopiston tehtäviin. Sitten loukkaannutaan ja todetaan jos ei apu kerta kelpaa. Ikävintä tässä on se, että miehen pitkät ja järkevät "opetustuokiot" oikeasti häiritsevä opiskelujani, enkä meinaa saada mitään valmiiksi. Tähän liittyy myös vahva syyllistys siitä, että käytän liikaa aikaa opintoihin (miehen neuvonta on opiskeluaikaa, sen aikana olisi pitänyt tulla valmista ja sen jälkeen palata viihdyttämään miestä).

Ei paljoakaan kommentoi onnistumisiani, mutta odottaa niistä kyllä kunniaa ja kiitosta itselleen. Yllätän itseni joka kerta kun saan edes jonkun tehtävän palautettua, saati silloin kun saan niistä kiitettävän arvosanan, vaikka odotukset eivät olekaan olleet korkealla.

Mies ei muutenkaan koe, että yrittäisin kehittää itseäni tai käyttäisin aikaani mihinkään järkevään. Miehen kiinnostuksen kohteet ovat ainoita ja oikeita, lisäksi vielä hyödyllisiäkin. Painostaa osallistumaan näihin harrastuksiin päivittäin useiden tuntien ajan, vetoamalla aikaan (ei mene kauaa), laiskuuteeni, tai haluttomuuteeni kehittää itseäni. On yleensä vain helpompaa suostua, mies ei luovuta mitenkään helposti vaan voi ruinata useita tunteja, jos tämä ei onnistu tekee opiskelusta muuten hankalaa (neuvonta, pakottava tarve keskustella "tärkeämmistä" asioista tms.).

Kuitenkin menen aina siihen lankaan, että yritän kertoa asioistani ja joka kerta petyn itseeni kun en osannut olla hiljaa.

Ap